Keskiluokka kritisoi itseään

Anton Vanha-Majamaan kolumni marssittaa jälleen eteemme keskiluokkaisen syyllisyyden, jonka koronapandemia on virittänyt hiukan normaalia äänekkäämmille taajuuksille.

Sinänsä Vanha-Majamaan avaamassa näköalassa ei ole mitään uutta. Kirjoittaja ruoskii turvallisuushakuisuutena, luokkatiedottomuutena ja naiiveina kuvitelmina jäsentyvää keskiluokkaisuuttaan hiukan samaan tapaan kuin Reetta Räty ja Tuija Siltamäki joissakin ”aseistariisuvissa” ja katu-uskottavasti masokistisissa takavuosien kolumneissaan. Hän tekee saman kuin lukemattomat muut pandemian myötä luokkatietoisuutta harjoittelevat porvarit: julkistaa näyttävällä armottomuudella elämäntapansa anomaliat, antagonismit, velton henkisyyden ja tekopyhän pihagrilliempatian tunnustamalla avoimesti mahdottoman velkansa modernille proletariaatille ja prekariaatille.

Synnintunnustuksen ja murskaavien tilastojen jälkeen Vanha-Majamaa toteaa: ”Muut ovat pitäneet yhteiskunnan ja meidät kasassa, oman terveytensä kustannuksella.”

Mitään huonoa ei ole siinä, että luokkatietoisuuttamme edes jollain tapaa ravitaan valtavirtamediaa myöten. (Kunnon kommunistina osaan kyllä arvostaa vaatimattomiakin kontribuutioita luokkataistelun kiihdyttämiseen.) Silti tällaisissa esityksissä on jotain syvästi epäilyttävää. Kun kirjoittaja näinkin avomielisesti kävelyttää häpeäänsä julkisen diskurssin auringonkilossa, alkaa mietityttää, kuka oikeastaan hyötyy ja nauttii. Vanha-Majamaakaan ei, oireellista kyllä, malta olla päättämättä kolumniaan ironiseen loppukaneettiin, joka vihjaa jo hivenen kyyniseen paluuseen kohti ”normaalia”.

Vanha-Majamaa toteaa olleensa typerä ja naiivi kuvitellessaan kaikkien olleen samassa veneessä vain siksi, ettei koronavirus ”erottele ihmisiä ihonvärin, sukupuolen tai varallisuuden perusteella”. Hän tunnustaa harrastaneensa juuri sitä paremman väen arjen- ja elämänhallinnan ympärillä pörräävää nolostuttavaa spiritualiteettia, jota Facebook on pullollaan: ”pysähtymistä”, ”kotoilua”, ”asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen”. Mikäs on ollut rauhoittuessa olennaisen äärelle ”kivasti etätöitä tehden” tai ”kesämökillä puutarhaa laitellen”, vaikka ”vaikeimpina koronaviikkoina” kyllä hävettikin, kun oli pitänyt ”avata ovi ruokalähetille, joka oli pukenut ylleen kasvomaskin ja suojakäsineet tuodakseen minulle ruokaa lähikuppilasta”.

Tekee mieli oikoa mutkia ja tehdä ankea diagnoosi. Nämä keskiluokkaiset häpeänsä ulkoiluttajat, perkele: mitä muuta he lopulta haluavat kuin uuden salaisen ylpeilyn aiheen, jonkinlaisen käänteisen oikeutuksen elämäntyylilleen? Vanha-Majamaa osallistuu yleiseen keskiluokan kritiikkiin performoimalla keskiluokkaista, joka äkkiä tajuaa olevansa keskiluokkainen:

Ei tarvinnut kuin katsoa ikkunasta ulos ja tajuta, etteivät kadut olleet autioituneet. Niitä vain suhasivat nyt airpod-hipsterien ja salkkuihmisten sijasta alipalkatut siirtolaiset, jotka toimittivat meille verkosta tilaamiamme kotikuntoilusettejä ja falafeleja, sekä ulkomailta lähetetyt työntekijät, jotka rakensivat meille teitä ja taloja.

Harva keskiluokkainen lienee kuitenkaan niin umpiossa, etteivät tällaiset tosiasiat hänen valistunutta tietoisuuttaan tavoittaisi. Vanha-Majamaa tuntuu tajuavan tämän, sillä tekstin itseironinen päätös pursuaa resignaatiota, silkkaa maailmanjärjestykselle ja luokka-aseman tuomille etuoikeuksille alistumista. Samalla hän tulee paljastaneeksi, ettei keskiluokkaisen ihmisen ongelma ole hänen ”väärässä tietoisuudessaan”, vaan hänen asemoitumisen tavassaan, kyvyttömyydessään muuttua minkäänlaisen rakenteita horjuttavan massaprotestin subjektiksi lisäarvontuotannon lupaamien privaattien etuisuuksien ja nautintotalouden houkutusten vuoksi. Silkan performanssin tasolla Vanha-Majamaa kykenee osoittamaan, ettei keskiluokka ajattele silloinkaan, kun tiedostaa.

Tällaisen valtavirtaisen luokkakritiikin perusongelmana on sen ilmeinen kyvyttömyys asettua loputtoman, salaa narsistisen syyllisyyden horisontin tuolle puolen, mikä tarkoittaisi proletaarin/prekaarin näkökulman eräänlaista ”subjektivoitumista” nykyisen pelkän objektiksi jäämisen sijaan. Vanha-Majamaan itsekritiikki on epäilemättä subjektiivisesti aitoa, mutta samalla – edellä mainitusta syystä – objektiivisesti tekopyhää. Kolumnin viimekätinen (ja subjektiivisen tarkoitteen kannalta vieras) viesti ei ole ”oikean tietoisuuden” akuutti vaatimus, vaan totaalisen ja impotentin epätoivon julkilausuminen tavalla, jonka on tarkoitus hämätä psykologisella uskottavuudellaan. Pelin panoksena on edelleen porvarillisen minän narsistinen eheys.