25.7.2020

Se kävi hiljaisesti ja rauhallisesti


”Haiseva talo” -novellini (teoksessa Sano kuolemalle käsipäivää, Kirjokansi 2019) alkaa kertojapäähenkilön näennäisen simppelillä maininnalla näkemästään unesta:

Näin unta kapitalismin romahtamisesta. Se kävi hiljaisesti ja rauhallisesti, sen jälkeen jatkettiin elämistä ja olemista niin kuin ei mitään. Tiedettiin, että jossain oli sekasortoa ja paniikkia ja itsemurhia. Etsin netistä tietoa ja löysin jotain kuvia pörssistä. Kummoista se ei ollut.

Kuten onnistuneimmat aloitukset minulla yleensä, novellin ensimmäinen lause ”vain ilmaantui” (ja tiesin sen heti olevan täydellinen, sivutolkulla korkoa kasvava). Näennäisen simppeli aloitus on siksi, ettei kapitalismin loppua tunnu mahdolliselta kuvitella. Usein toisteltu sanonta kuuluu, että on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin romahtaminen. Kapitalismi tuntuu itsestään selvältä tavalta järjestää yhteiskunnallinen olemisemme, yhtä ilmeiseltä kuin se tosiasia, että uralla, työmarkkinoilla ja koulussa edetään toisia vastaan kilpailemalla. Vieläpä olemme – ainakin ne, joita tällainen järjestely hyödyttää – taipuvaisia pitämään tällaista verenhimoisuutta ruokkivaa solipsismia luonnollisena.

Kun novellin kertoja Sune uneksii kapitalismin lopusta, hän ajattelee mahdotonta; ja tähän mahdottomaan viittaamalla ”Haiseva talo”, kertomus modernista hippikommuunista ja sen väistämättömältä vaikuttavasta tuhoutumisesta, alkaa. Novellin alun ja lopun voikin ajatella kapitalismin luoman maailmattoman vaihtoehdottomuuden napoina: hippikommuuni katoaa kuin hälvenevä uni. Kun Sune herää, hän kuulee, että yhteisestä talouskassasta on kadonnut kolmannes. Kukaan ei vaikuta varastaneen rahoja, eikä niiden katoamiselle löydy mitään selitystä. Yhteisasunto homehtuu ja lahoaa silmissä, tavarat hajoavat, yksi kommuunin asukkaista löytyy kuolleena; kaikkialla leijailee mädäntyvän perustan läpitunkeva, hienovarainen löyhkä.

Fasismi ja liberaali vasemmistolaisuus näyttäytyvät novellissa voimattoman symbolisen kapinan epätoivoisina muotoina. Keskustan baarissa Sune todistaa piittaamattomasti natsiunivormuisen eksentrikon ja ”vähemmistöjen puolesta” provosoituneen liberaalin koomista tahtojen taistelua. Politiikka on typistynyt ”arvokeskusteluksi”, jota määrittelevät populaari identiteettisymboliikka, väärinkäsitykset ja ylenkatseellinen moralismi. Molempia hahmoja yhdistää kapitalismi: natsipukuinen eksentrikko on markkinoiden luomus siinä missä vallankumouksensa möhlinyt liberaalivasemmistolainenkin, jolle luokkataistelu merkitsee enää vain kysymystä sallituista ja kielletyistä symboleista. Molemmat juoksevat pääoman asialla, eikä ”arvokeskustelu” ulotu kulttuuria kauemmas.

Novelli päättyy tavallaan lohduttomasti. Eräänä yönä Sune varastaa läheisen omakotitalon ulkovarastosta bensakanisterin ja polttaa ”haisevaksi taloksi” muuttuneen kommuunin asukkaineen päivineen maan tasalle. Hän tajuaa umpikujan ja reagoi siihen liskoaivoisesti, puhtaalla ja jäsentymättömällä, miehisen tuhoavalla aggressiolla. Kohtauksen voi lukea paitsi pessimistisenä kommentaarina alun (toive)uneen, myös poliittiselta kannaltaan ambivalentiksi jäävän päähenkilön turhautuneen halun tuottamana äärimmäisenä tuhofantasiana, katastrofina, josta unelmoidaan niin vasemmalla kuin oikealla: kunhan vain maailma lakaistaan kaikesta tekopyhästä ja valheellisesta paskasta, tulesta kohoaa uusi alku, ja niin edelleen.

Sunen unessa kapitalismi romahtaa kuitenkin ”hiljaisesti ja rauhallisesti”, ilman tuhoisaa spektaakkelia tai raivoisaa vallankumousta. Itsemurhat, paniikki ja sekasorto ovat jotain, josta ”tiedetään” ja jotka tapahtuvat ”jossain”. Missä? Kyse on tietenkin kaikkea tiedettyä jäsentävästä mediasta, kapitalismin kylkeen liimautuneesta välttämättömästä trauma- ja kriisintuotantokoneistosta. Kun kapitalismi romahtaa, median ote höllentyy: kriisitietoisuus muuttuu akuutista etäiseksi.

Näin ajateltuna Sunen tuhoisa ja lopullinen ratkaisu tarkoittaa hänen unensa pettämistä. Kapitalismin loppu on utopiaa, mutta Sunen erehdys on nähdä utopia irrationaalisena ja epärealistisena haavemaana pikemmin kuin välttämättömänä ja hedelmällisenä horisonttina, jossa ajattelu voi keksiä todellisen ja mahdollisen vaihtoehdon olemassaolon. Sune toisin sanoen kiistää utopian tosi olemuksen: hän kieltää utopian luovana suhteena käsillä olevaan kriisiin ja valitsee sen sijaan ”akuutin kriisitietoisuuden” ansaksi osoittautuvan frustraation ja silmittömän aggression.

Sune ajattelee kaiken olevan menetetty, sillä kapitalismin romahdus oli pelkkä uni. Näin hän kieltää unessa ilmaantuvan totuuden, utopian ideassa piilevän mahdollisuuden aitoon vastarintaan. Herätessä on vastassa vain paheneva niukkuuden kierre: rahat loppuvat, syylliset kätkeytyvät pääoman abstraktioihin. Kun ruokapulaan haetaan lainaa vanhemmilta, seurauksena on kaunaa ja häpeää: hippikommuunin asukkaat näyttäytyvät nyt kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta hedonistisina loiseläjinä, jollaisina kapitalisti tahtoo heidät nähtävänkin. Edessä on vain velanoton myötä kiihtyvä, väistämättömään umpikujaan päättyvä tympeä kierre.

Ehkä olisikin seurattava unen totuutta, alettava uskoa utopiaan terveen järjen ja realismin nimissä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.