”Haiseva talo” -novellini (teoksessa Sano kuolemalle käsipäivää,
Kirjokansi 2019) alkaa kertojapäähenkilön näennäisen simppelillä maininnalla
näkemästään unesta:
Näin unta
kapitalismin romahtamisesta. Se kävi hiljaisesti ja rauhallisesti, sen jälkeen
jatkettiin elämistä ja olemista niin kuin ei mitään. Tiedettiin, että jossain
oli sekasortoa ja paniikkia ja itsemurhia. Etsin netistä tietoa ja löysin
jotain kuvia pörssistä. Kummoista se ei ollut.
Kuten onnistuneimmat aloitukset minulla yleensä, novellin ensimmäinen
lause ”vain ilmaantui” (ja tiesin sen heti olevan täydellinen, sivutolkulla korkoa
kasvava). Näennäisen simppeli aloitus on siksi, ettei kapitalismin loppua tunnu
mahdolliselta kuvitella. Usein toisteltu sanonta kuuluu, että on helpompi
kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin romahtaminen. Kapitalismi tuntuu
itsestään selvältä tavalta järjestää yhteiskunnallinen olemisemme, yhtä
ilmeiseltä kuin se tosiasia, että uralla, työmarkkinoilla ja koulussa edetään toisia
vastaan kilpailemalla. Vieläpä olemme – ainakin ne, joita tällainen järjestely
hyödyttää – taipuvaisia pitämään tällaista verenhimoisuutta ruokkivaa
solipsismia luonnollisena.
Kun novellin kertoja Sune uneksii kapitalismin lopusta, hän ajattelee
mahdotonta; ja tähän mahdottomaan viittaamalla ”Haiseva talo”, kertomus modernista
hippikommuunista ja sen väistämättömältä vaikuttavasta tuhoutumisesta, alkaa. Novellin
alun ja lopun voikin ajatella kapitalismin luoman maailmattoman vaihtoehdottomuuden
napoina: hippikommuuni katoaa kuin hälvenevä uni. Kun Sune herää, hän kuulee,
että yhteisestä talouskassasta on kadonnut kolmannes. Kukaan ei vaikuta
varastaneen rahoja, eikä niiden katoamiselle löydy mitään selitystä. Yhteisasunto
homehtuu ja lahoaa silmissä, tavarat hajoavat, yksi kommuunin asukkaista löytyy
kuolleena; kaikkialla leijailee mädäntyvän perustan läpitunkeva, hienovarainen
löyhkä.
Fasismi ja liberaali vasemmistolaisuus näyttäytyvät novellissa voimattoman
symbolisen kapinan epätoivoisina muotoina. Keskustan baarissa Sune todistaa piittaamattomasti
natsiunivormuisen eksentrikon ja ”vähemmistöjen puolesta” provosoituneen liberaalin
koomista tahtojen taistelua. Politiikka on typistynyt ”arvokeskusteluksi”, jota
määrittelevät populaari identiteettisymboliikka, väärinkäsitykset ja ylenkatseellinen
moralismi. Molempia hahmoja yhdistää kapitalismi: natsipukuinen eksentrikko on
markkinoiden luomus siinä missä vallankumouksensa möhlinyt
liberaalivasemmistolainenkin, jolle luokkataistelu merkitsee enää vain kysymystä
sallituista ja kielletyistä symboleista. Molemmat juoksevat pääoman asialla,
eikä ”arvokeskustelu” ulotu kulttuuria kauemmas.
Novelli päättyy tavallaan lohduttomasti. Eräänä yönä Sune varastaa läheisen
omakotitalon ulkovarastosta bensakanisterin ja polttaa ”haisevaksi taloksi” muuttuneen
kommuunin asukkaineen päivineen maan tasalle. Hän tajuaa umpikujan ja reagoi
siihen liskoaivoisesti, puhtaalla ja jäsentymättömällä, miehisen tuhoavalla aggressiolla.
Kohtauksen voi lukea paitsi pessimistisenä kommentaarina alun (toive)uneen,
myös poliittiselta kannaltaan ambivalentiksi jäävän päähenkilön turhautuneen
halun tuottamana äärimmäisenä tuhofantasiana, katastrofina, josta unelmoidaan
niin vasemmalla kuin oikealla: kunhan vain maailma lakaistaan kaikesta
tekopyhästä ja valheellisesta paskasta, tulesta kohoaa uusi alku, ja niin
edelleen.
Sunen unessa kapitalismi romahtaa kuitenkin ”hiljaisesti ja rauhallisesti”,
ilman tuhoisaa spektaakkelia tai raivoisaa vallankumousta. Itsemurhat, paniikki
ja sekasorto ovat jotain, josta ”tiedetään” ja jotka tapahtuvat ”jossain”.
Missä? Kyse on tietenkin kaikkea tiedettyä jäsentävästä mediasta,
kapitalismin kylkeen liimautuneesta välttämättömästä trauma- ja
kriisintuotantokoneistosta. Kun kapitalismi romahtaa, median ote höllentyy:
kriisitietoisuus muuttuu akuutista etäiseksi.
Näin ajateltuna Sunen tuhoisa ja lopullinen ratkaisu tarkoittaa hänen unensa
pettämistä. Kapitalismin loppu on utopiaa, mutta Sunen erehdys on nähdä utopia
irrationaalisena ja epärealistisena haavemaana pikemmin kuin välttämättömänä ja
hedelmällisenä horisonttina, jossa ajattelu voi keksiä todellisen ja
mahdollisen vaihtoehdon olemassaolon. Sune toisin sanoen kiistää utopian tosi olemuksen:
hän kieltää utopian luovana suhteena käsillä olevaan kriisiin ja
valitsee sen sijaan ”akuutin kriisitietoisuuden” ansaksi osoittautuvan frustraation
ja silmittömän aggression.
Sune ajattelee kaiken olevan menetetty, sillä kapitalismin romahdus oli
pelkkä uni. Näin hän kieltää unessa ilmaantuvan totuuden, utopian ideassa piilevän
mahdollisuuden aitoon vastarintaan. Herätessä on vastassa vain paheneva niukkuuden
kierre: rahat loppuvat, syylliset kätkeytyvät pääoman abstraktioihin. Kun
ruokapulaan haetaan lainaa vanhemmilta, seurauksena on kaunaa ja häpeää:
hippikommuunin asukkaat näyttäytyvät nyt kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta
hedonistisina loiseläjinä, jollaisina kapitalisti tahtoo heidät nähtävänkin.
Edessä on vain velanoton myötä kiihtyvä, väistämättömään umpikujaan päättyvä
tympeä kierre.
Ehkä olisikin seurattava unen totuutta, alettava uskoa utopiaan terveen
järjen ja realismin nimissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.