Kamppailun taidetta

Kymmenen vuotta mieltäni on askarruttanut ajatus, että kirjoittaisin romaanin kääntymyksestä ja sovituksesta. Vielä en ole kirjoittanut.

Kun noin kolme vuotta sitten julkaisin debyyttini, olin jo ehtinyt ajat sitten tajuta, etten vielä ole sielunmaiseman siinä kohdassa, jossa tuollaisen kirjoittaminen tulisi kyseeseen. Sisäinen ääni, jonkinlainen kello kenties, vaati hitaampaa etenemistä. Niinpä Labyrintin profeetan novellejakin leimaa väkivaltainen konflikti, joka ei ratkea, vaan pyrkii näyttämään ratkeamattomuuden kaikessa elämää pursuavassa (ja sitä nielevässä) moniselitteisyydessään.

Näiden kertomusten päätännät ovat usein ekstaattisuuteen saakka ahdistuneita, ja ”ekstaasilinjan” huipennankin Joensuu-trilogian skenaarioissa, joissa – etenkin Keskipäivän demoneissa ja Lautassa (Mestarin edustaessa ”perinteisempää” tyyliä) – kehittelin kerrontaa juonen kustannuksella ylenmääräisen intensiteetin hyväksi. Toinen debyyttiteoksen novelleissa kulkenut linja, nimittäin resignaatio, löytää toistaiseksi harkituimman ja viimeistellyimmän muotonsa Parallaksin läpeensä ironisen konkluusion jälkeen SKK:ssa (Sano kuolemalle käsipäivää), sen viimeisissä julmissa novelleissa.

Kaikkia linjoja tai niiden omaksumia kerronnan muotoja päätäntöineen – ekstaattista ahdistusta, ironista sivuuttamista ja suoranaista alistumista (resignaatiota) – yhdistää lähestyvän kääntymyksen tai sovituksen poissaolo, jopa mahdottomuus. Teksti toisensa jälkeen skenaariot muokkautuivat sellaisiksi, että mainittu privaatio oli alusta alkaen jokseenkin väistämätön. Samalla halusin antautua tutkimaan ”todellisuuden epäonnistumista” oikein urakalla.

Tällä hetkellä arvelen olevani vedenjakajalla, mikä muuten on sikäli harhaanjohtava ilmaisu, ettei kyse ole dramaattisesti laajentuneesta tietoisuudesta tai edes minkäänlaisen ”uuden läsnäolon” muodon hahmottamisesta. (Sivumennen sanoen suurromaani, josta tuonnempana puhuin – ja joka siis on kesken vielä vuosia, luulen –, sijoittuu tässä mielessä hiukan omaan kategoriaansa jo laajuutensakin tarjoamien mahdollisuuksien vuoksi, enkä mene siihen tässä sen enempää.) Idea, jonka parissa parhaillaan työskentelen, sai alkunsa (tai ilmaantui) kuten edeltäneetkin, enkä ensi alkuun edes tunnistanut sen tarjoamassa muodossa mitään sovitukseen viittaavaa, vaan luulin kirjoittavani (pienois)romaania, jossa resignaatio huipentuu protagonistin kuolemaan.

Hyvin pian kuitenkin tajusin, mihin idea todella viittaa, nimittäin paitsi umpikujaan, myös sen hahmottamiseen tavalla, joka aiempien teosteni henkilöiltä jää puuttumaan – ja minkä vuoksi he ajautuvat joko raiteiltaan (ekstaasi, ek-stasis, kuten kreikkalaiset sanovat) tai vetävät tilanteestaan ”naturalistiset” johtopäätökset jääden kapinan järjettömyyden ja todellisuuden väliseen epäsointuun. Lyhyesti: uusi päähenkilöni kykenee tavalla tai toisella paitsi suistumaan sijoiltaan myös muuntamaan kamppailunsa uuden subjektiviteetin ainekseksi eli tulemaan kamppailun subjektiksi.

Kamppailun(sa) subjektiksi tuleminen ei tietenkään vähääkään viittaa minkäänlaiseen ”elämänhallintaan” tai vastaavaan helppoheikkimäiseen harmoniaan sen enempää kuin Raskolnikovin (käsittääkseni joidenkin, ja täysin aiheettomasti, kritisoima) kääntymys Rikoksen ja rangaistuksen loppusivuilla. Päinvastoin. Kysymys on syvästi antagonistisesta prosessista, jonka lopputulos voi olla jotain muuta kuin onnellisuutta. Tällaisen protagonistin ja subjektin lohtuna on yksinkertaisesti hänen tilanteensa totuudellisuus. Koska totuuden ”olemukseen” ei kuulu hallinta, vaan totuudelle ominaista on pikemminkin siihen liittyvä vaade olla aina hallitsematta ilmenemisensä kontekstia, ei totuudellisuutta ja onnellisuutta ole mitään syyttää langettaa yksiin, ja kaikkein vähiten minkäänlaisen hallinnan nimissä.

Totuudellinen voi kuitenkin olla onnellinen, sillä totuus voi sivutuotteenaan synnyttää onnellisuutta. Mitään takeita sellaisesta ei tosin ole. Samoin onnellisuuden tavoittelu par excellence on näin ymmärtäen syvästi valheellista, seurasipa siitä millaista menestystä ja kuinka laaja-alaista elämänhallintaa tahansa. Kääntymys herättää epävarmuuden, pakottaa seuraamaan sitä, ja tätä on sovitus omassa totuudellisuudessaan: erityinen suhde tuntemattomaan, sinun tulemistasi oman elämänkamppailusi subjektiksi, joksikin jonka kohtalona on jokin muu kuin alistuminen, tarkoittipa tämä sitten onnea tai onnettomuutta.