Huonot, keskinkertaiset ja lahjakkaat

Välisoitto ja yhteenveto

Poikkeuksellisen lahjakkaalle kirjailijalle äkillinen menestys voi olla huonompi juttu kuin keskinkertaiselle, jos oletetaan, että jälkimmäisen suhde yleisön odotuksiin on yleisesti ottaen keskeisempi ja suhde ideaan puolestaan heikompi. Erottelu on tietenkin karkea ja sen voi esittää monin eri tavoin, enkä ole lainkaan varma siitä, että olen tässä kovinkaan oikeassa. Keskinkertaisuuteen liittyy kuitenkin useimmiten selvää konformismia; siksi tuntuu luontevalta ajatella keskinkertainen kirjailija konformistiksi, joka tavalla tai toisella pyrkii ylläpitämään ja ruokkimaan lukijoidensa fantasiaa. Esimerkiksi keskinkertainen yhteiskuntakriittinen kirjailija pysyttelee ajan hermolla ja kirjoittaa maahanmuuttajista, somesta, rasismista jne. – ja nimenomaan ilmeisimmällä mahdollisella tavalla eli sijoittaen nämä teemat ja aiheet suoraan juonellisen kerronnan elementeiksi. Näin ruokitaan lukijaa, joka paitsi tahtoo viihdyttävän tarinan, myös tuntea itsensä älykkääksi ja kriittiseksi, ”tiedostavaksi” ihmiseksi.

Huono kirjailija on tällöin se, joka pyrkii seuraamaan arvostamiaan keskinkertaisia kirjailijoita, mutta epäonnistuu puutteellisen ”instrumentinhallinnan” vuoksi – mikä johtaa tökeröön kieleen, epäuskottaviin hahmoihin, teennäisiin ja konstruktiivisiin ratkaisuihin jne. Lahjakas kirjailija on se, jonka huonot ja keskinkertaiset kirjailijat (sekä heidän yleisönsä) usein, vaikkeivät aina – lahjakkaatkin menestyvät –, sekoittavat huonoihin, koska tyypillisesti vain lahjakkaat vaativat itseltään ratkaisuja, joissa idean seuraaminen johtaa heidät satunnaiseen ja tuntemattomaan, toisin sanoen kirjoittamaan hämmentäviä teoksia, joiden tulkitseminen edellyttää keskinkertaisten hallitseman establishmentin määrittämien kirjallisten hyveiden kriittistä uusintamista tai hylkäämistä. Kun vielä huomioi kirjallisen kulttuurin läpitunkevan kaunaisuuden ja läheiset suhteet valtaan (joka on aina ”konservatiivista” ja jonka tärkein tavoite on säilyttää ja uusintaa se, mikä on vallalle hyödyllistä), on ennustettavaa, että moni lahjakas kirjailija putoaa tai pudotetaan tämän systeemin onkaloihin joko niin, että heidät käännytetään konformismiin tai evätään pääsy suojeltuun sisäpiiriin ja työskentelyolosuhteita helpottaviin resursseihin.

Neromyytin purkamisen hengessä on aiheellista kiistää näkemys lahjakkuuden ja tinkimättömyyden pyhästä allianssista. Juuri siitä syystä, ettei lahjakas aina ole tinkimätön, on hänet mahdollista käännyttää konformistiksi, joka keskinkertaista taidettakin tehdessään uskottelee kirjoittavansa mestariteoksia; ja tätä luulottelua neron myytti (kiistettiinpä se liturgisesti tai ei) puolestaan kannattelee, mistä syystä neroja ”löydetään” aina ja jatkuvasti juuri keskinkertaisten piiristä. Keskinkertaisuuteen ja konformismiin juurtuneen todellisen lahjakkuuden itsepetosta neron myytti suojelee siksikin, että paikantaessaan lahjan (halun) alkuperän taiteilijaan se auttaa kätkemään tiedon idean seuraamisen muuttumisesta pelkäksi simulaatioksi. Kun taiteen tekijä tosiasiallisesti on se, jota teos (idea) vaatii seuraamaan, kääntyy asetelma neron myytissä näppärästi ylösalaisin: teos seuraakin nyt jumalan kaltaista tekijäänsä, tämän erehtymätöntä ”taiteellista vaistoa”, idea on jotain neron sisuksissa syntynyttä eikä jotain ulkoa tullutta, jota ”neron” olisi tinkimättömästi seurattava, vaikka se tarkoittaisi jopa ennen muuta erehtymiselle altistumista ja sattuman roolin tunnustamista.

Valtiollinen palkitsemisjärjestelmä (jonka perimmäinen tehtävä on ylläpitää valtaa ruokkivaa konformismia tavalla, joka mahdollistaa konformismin näkemisen nerokkuutena) huomioi tämän tinkimättömyyden ailahtelevuuden ja pyrkii manipuloimaan sitä haluamaansa suuntaan. Yhtäältä taiteilijan on kyettävä näkemään itsensä tinkimättömänä; toisaalta ”tinkimättömyyden” käytäntöjen on toistuvasti johdettava teoksiin, tekoihin ja kannanottoihin, jotka ruokkivat (eivät lävistä) yhteisöllistä fantasiaa. Niinpä järjestelmä on luotava julkisivultaan ankaran meritokraattiseksi, jolloin järjestelmän hyötyjät voivat luulotella menestyvänsä taiteellisten ansioidensa perusteella, vaikka yhtäältä (osallistuessaan sisäpiirin seremonioihin, raateihin, johtokuntiin ja tuomioistuimiin) ovat täydellisesti selvillä systeemin farisealaisuudesta; toisaalta ”meritokratian” julkisivu toimii juuri siinä määrin uskottavasti, että se kelpaa aidoksi fetissiksi myös sisäpiiriin kuuluville. Solipsistisen ja verenhimoisen kilpailun (apurahat, palkinnot, kustannussopimukset, verkostoituminen) koulima taiteilija ei noin vain halua ryhtyä kriittiseksi uutta yhteisöään kohtaan, vaan uskoo mieluummin selvinneensä sinne lahjakkuuttaan ja tinkimättömyyttään, ja samaa vakuuttelee koko yhteisö itselleen. Kuinka taiteilija, jonka tasavallan presidentti kutsuu Linnan juhliin, voisi olla väärässä, keskinkertainen tai konformistinen?

Tästä pääsemme takaisin alussa esitettyyn huomioon: äkillinen menestys voi olla huono juttu lahjakkaalle kirjailijalle, sillä useimmiten lahjakas ei ole tinkimätön – idiosynkraattisia muotoja saava laiskuus on helppo sekoittaa tinkimättömyyteen –, ja taipumus itseriittoisuuteen ja mukavuuteen tekee hänestä alttiin korkean tahon manipuloinnille, etenkin kun manipulaatiota on käytännössä mahdoton erottaa ”rehellisestä” meritokraattisesta tunnustuksesta. Onkin syytä esittää painokas huomautus: mikään yllä sanottu ei tarkoita, että hyväksyisin jonkinlaisen yksinkertaistavan, taiteellista periferiaa juhlistavan ja mytologisoivan ideologian, jossa hyvän taiteilijan tunnistaa siitä, ettei kukaan ole koskaan hänestä kuullutkaan. (Olen itse todistanut käytännössä ja omakohtaisen kokemuksen kautta päinvastaista. Periferiakin pullistelee lahjattomia tekijöitä, joiden ei soisi koskaan menestyvänkään.) Modernin valtion ja taiteen suhde on huomattavasti kompleksisempi, joskaan ei lainkaan sillä tavoin ristiriidaton tai meritokraattinen kuin taideinstituutioiden julkilausumat pyrkivät vakuuttamaan. Niiden on kuitenkin pysyttävä lausumissaan täydellisen tuhoutumisen vaaniessa sellaista, joka avoimesti tekisi selkoa sisäisistä suhteistaan; vastalahjaksi valtio lahjoittaa auktoriteettinsa näiden instituutioiden jakamille arvostelmille ja arvotuksille. Meritokraattinen julkisivu hyödyttää molempia kätkiessään niin valtiollisen manipulaation kuin sisäpiirin tukosmaisen vehkeilyn.

Tämän näkemyksen hedelmällisyys on siinä, ettei se edellytä yksinkertaistavaa tulkintaa establishmentista pelkkien keskinkertaisuuksien kerhona, vaan pikemminkin osoittaa, että establishmentiin kuuluva todellinen lahjakkuus voi järjestelmän ja halunsa houkuttelemana ajautua keskinkertaisuuteen (ja että tämä on jopa todennäköistä), mikä tässä tarkoittaa lahjakkuuden sisältämän kriittisen potentiaalin hylkäämistä yhteisöllisen fantasian eduksi. Lahjakas toisin sanoen pettää itseään omaksumalla fantasian potentiaalinsa kukkaan puhkeamisesta, mikä samalla tarkoittaa tuon potentiaalin varsinaista hylkäämistä. Tällaista voi olla lähes mahdoton todistaa millään aukottomalla tavalla, sillä jos järjestelmä todella on olennaisella tavalla yllä kuvatun kaltainen, ovat sen puolustajatkin mitä vaikutusvaltaisimpia. Yksinäisellä järjestelmän kriitikolla on vastassaan melkoinen rivi akateemikkoja, professoreja ja palkittuja taiteilijoita, joiden ei edes tarvitse argumentoida – pelkkä jyrähdys HS:n kolumnissa riittää.