Vielä muutama huomio patsaista ja niiden kaatamisesta

Jokin aika takaperin kirjoitin Facebookissa onnistuneen provokaation, jolla kommentoin tuolloin (ja epäilemättä edelleen) ajankohtaista vasemmistonuorten vaatimusta Mannerheimin ratsastajapatsaan siirtämisestä johonkin syrjäisempään paikkaan. Vaatimuksen taustalla on – kuten jokainen lukija epäilemättä jo tässä vaiheessa tietää – Yhdysvalloista levinnyt, kansainvälisiä solidaarisuudenilmauksia kirvoittanut protestiliike Black Lives Matter, jonka jäsentämä kamppailun todellisuus nostaa näkyviin rapakon takaisen yhteiskunnan jakautuneisuuden ja poliittisen osattomuuden artikulaatiot.

Kotimaassa ei ole edetty patsaiden kaatelemiseen. Tällaista (enemmän tai vähemmän) spontaania protestiliikettä en millään muotoa vastusta: jos Mannerheim olisi revitty jalustaltaan, olisin jättänyt kirjoittamatta kriittisen huomioni, joka kohdistui kaatamisen sijasta vaatimukseen patsaan siirtämisestä jonnekin muualle. Huomautin pitäväni ”tällaisen toiminnan logiikkaa oireellisena ja ongelmallisena”, eräänlaisena herkistymisenä ”kulttuuriselle yliminäsyyllisyydelle”:

Aluksi poistetaan ja kielletään loukkaavat patsaat ja symbolit, jolloin vastavaikutuksia on ainakin kaksi: niiden voima kasvaa entisestään ja niiden määrä näyttää vain lisääntyvän. Kolmanneksi: uusi oikeisto ei epäröi hyödyntää tätä uutta symbolista voimakenttää ja osoittaa liberaalien munattomuutta jälleen kerran.

Myöhemmin tarkensin esitystäni huomauttamalla suhtautuvani yhtäältä tähän kotimaiseen kieltoon/vaatimukseen ja toisaalta yhdysvaltalaisiin protestiliikkeen akteihin kahden eri logiikan mukaisina tekoina ja tapahtumina. (Jälkeenpäin tuli muuten mieleen, että kotimaisenkin version voi nähdä suopeammin solidaarisuuden osoituksena, vaikkeivät ”yliminävaatimuksen” ja symbolisen voimakentän vaikutusten ongelmat vielä sillä katoaisikaan.)

Proletaarien toissasunnuntaisessa keskustelussa aiheen tiimoilta nousi lisäksi esiin jokunen arvokas kontekstuaalinen huomio, erityisesti se, kuinka poliittisesti polttavaa tiettyjen patsaiden symboliikka Yhdysvalloissa on. Kunniapaikalla pönöttävä kivikonfederaatti on mustalle väestönosalle suora viesti heidän ali-ihmisyydestään. Keskusteluun osallistuneen Punatulkut-kanavan Tuomas Kuusniemen nokkela ehdotus on samoilla kritiikin linjoilla taannoisen provokaationi kanssa esittäessään esimerkiksi, kuinka lahtarisymboliikka saisi uusia ulottuvuuksia, jos monumenttien kontekstia laajennettaisiin ympäröimällä ne orjia esittävillä patsailla. Omassa postauksessani kehotin siekailemattomaan tradition häpäisemiseen:

”Pyhyyttä” kantava symboliikka on trivialisoitava ja problematisoitava, symbolien säteilevä voimakenttä hajotettava – muutettava arvokkaat lahjat valuvaksi paskaksi, kuten Lacan sanoo. Näin tajuamme Mannerheimin ratsastajapatsaan pelkäksi pulujen paskomisalustaksi, jonka valkoisuuskin saa uusia, banaaleja ulottuvuuksia.

Kuusniemen ehdotus on toki kaikin tavoin tyylikkäämpi. Jos orjakauppiaiden monumentit joutavatkin merenpohjaan, on aidolle kritiikille kuitenkin monenlaisia mahdollisuuksia. Monumenttien tuhoaminen on toki historiaa siinä kuin niiden pystyttäminenkin, eikä konservatiivien karvalakkikritiikki anakronistisesta ”historian ylipyyhkimisestä” kaikkine kaltevan pinnan järjettömyyksineen voisi olla enemmän epäonnistunutta.

Postaukseni kommenttikentässä käydyt keskustelut osoittavat omalla tavallaan, kaikessa sivupoluille eksyneisyydessäänkin, ettei patsaiden kaatamisessa ole kysymys harhaisista vastakkainasetteluista vaan luokkataistelusta yhdenlaisessa kulttuurisessa momentissaan. Monumentit voivat joko kätkeä tai paljastaa sen todellisuutta. Ehkä Mannerheimin kyytiin sopisi istuttaa Hitler takasatulaan kontekstia laajentamaan: olihan sotienaikaisen Suomemme valkoisuus toisinaan sävyltään hyvinkin sinimustaa, eivätkä ylipäällikön käskyllä rakennetut itäkarjalaiset keskitysleirit liene nekään pelkkä äärioikeiston hekumallinen salaisuus.