Dialogia kristillisen mystiikan kanssa

 
Luin hiljattain tavallaan poikkeuksellisen kirjan, Jarkko Lindqvistin Kaipuun (Aikamedia 2024). Sanon ”tavallaan”, koska aihepiiri – kristillinen mystiikka – ei sinänsä ole epätavanomainen, eikä sitä laajassa mielessä ole Lindqvistin tapa käsitellä aihettaankaan. Poikkeuksellista on kuitenkin (muun muassa) se, että tämä kirja ilmestyy helluntailaisen Aikamedian kustantamana. Lisäksi se eroaa huomattavasti edukseen Aikamedian tyypillisestä tarjonnasta – välttävällä tai olemattomalla tyylitajulla kirjoittavien pastoreiden tai itseoppineiden asiantuntijoiden hengellisen elämän oppaista, joista useimmat ovat kauniistikin sanoen epä-älyllistä lammaslaumalle saarnaamista. Lindqvistin kirja ei ole tällainen.

Vaikka helluntailaisuuden voi ehkä ajatella näkyvän Lindqvistin esseissä paikoin hiukan perustelemattominakin dogmaattisuuden sävyinä, piirre ei näyttäydy häiritsevänä. Tämä johtuu kirjoittajan pitkälle sisäistyneestä, tekstiä määrittelevästä epävarmuuden dialektiikasta; toisin sanoen Lindqvist on ilmeisen haluton kertomaan lukijalle kovinkaan suoraviivaisesti, millä tavoin elämää on elettävä. Sen sijaan hän kertoo omakohtaisesta etsinnästään, toki avoimen kristillisesti ja tunnustuksellisesti, mutta varsinaista totuuden varmuutta julistamatta. Ikään kuin Lindqvist olisi sisäistänyt Kierkegaardin subjektivismin, vaikka mielellään puhuukin kristinuskon totuudesta objektiivisena…

Vaikka Lindqvist löytääkin eräänlaisen vastausten ja varmuuksien horisontin unio mysticasta, mystikon taipaleen salaperäisestä määränpäästä (jossa usko epäilemättä vaihtuu näkemiseksi, ainakin ajoittain), hän pysyttelee hauraan ja usein epäkiitollisen arkielämän tasolla silloinkin, kun rohkenee tunnustaa suorasukaisesti sitoutumisensa kristinuskon opinkappaleisiin. Tämän vuoksi edes itämaiseen mystiikkaan, esimerkiksi buddhalaiseen meditaatioon, kohdistuva jäykkä torjunta – jossa Lindqvist erottaa meditaation kristilliset muodot selkeästi ideologialtaan ja ajatusmaailmaltaan ”paremmiksi” tai ”rakentavammiksi” – ei oikeastaan herätä ärtymystä.

Lindqvist toisin sanoen välttää monen helluntailaistaustaisen hengellistä asiaproosaa kirjoittavan sudenkuopan: totuuden varmuudeksi samastamisesta usein seuraavan näännyttävän moralismin. Tämä sopisikin huonosti yhteen kristilliseen mystiikkaan kuuluvan itsetuntemusta etsivän intohimoisuuden kanssa. Mikään ei ole yhtä pahaksi intohimoiselle elämälle kuin moralismi, ellei sitten intohimoinen moralismi.

Vaikka Kaipuu on paikoin tyylillisesti hiukan kömpelö (teksti olisi kaivannut lisäeditointia, mutta pakko tunnustaa, että kirjan loppulause on aivan helvetin hieno), huomaan lukukokemuksen synnyttävän minussa rauhallisia, melkein kelluvia tuntemuksia. En heti edes ymmärrä miksi näin on. Vierastan joidenkin kappaleiden ”eteeristä hartautta” ja ajoittaista konkretian puutetta tekstin puhuessa syvyyksistä, ihmeellisyydestä ja todellisuuden tuolta puolen säteilevästä valosta – vierastan tapaa, jolla Lindqvist etusijaistaa varmuuden ja löytämisen etsimiseen ja epävarmuuteen nähden, ja olen jopa harmissani siitä, ettei hän näe eksymisessä metaforaa minkäänlaiselle vapaudelle. Lindqvistille mystiikka on seikkailunakin kenties enemmän polun löytämistä kuin eksymistä maisemaan, jota luulimme kesytetyksi.

Sitten ymmärrän hyvänolon tunteideni johtuvan juuri tästä. Kirja käy keskustelua kanssani. Kaikkine tyylillisine puutteineen ja erimielisyyksineen koen sen dialogikumppaniksi, lämpimäksi ja läheiseksi, ja tämä on hämmästyttävää, sillä kristillinen mystiikka kiinnostaa minua hyvin valikoidusti ja rajatusti. Lisäksi olen taipuvainen epäilemään mystiikkaa ylipäätään: ”sanattoman diskurssin ylimielisyyttä”, kuten joku Alain Badiou ehkä sanoisi. Mutta Kaipuu ei puhukaan ylitseni tai ohitseni, on kerrassaan hämmentävää, ettei se tee niin, sillä juuri sellaiseen olen tottunut niin sanottuja hengellisiä oppaita lukiessani – sillä on mielipiteensä, mutta ei tarvetta julistaa niitä.

Jos Lindqvistin kirja olisi ihminen, häntä kiinnostaisi kuunnella enemmän kuin puhua. Hän olisi niitä tyyppejä, jotka kuuntelevat eri mieltä olevia oppiakseen näiltä jotakin. Niitä, jotka vaarantavat jopa uskonsa ja identiteettinsä, koska haluavat oppia, koska haluavat omaksua uusia tapoja ajatella. Nämä ihmiset tietävät, ettei maailma ole valmis, kuten eivät hekään. Heillä on sekopäistä viisautta, he tietävät muinaisten kreikkalaisten tapaan, että hulluus on viisauden kohtu: Apollon syntyy Dionysoksesta, ja näiden voimien binaarinen vastakkaisuus on järjestävän periaatteen erehdys.

En tiedä, onko Lindqvist tällainen ihminen, mutta Kaipuussa tulkitsen – ja tunnustan auliisti, että kyse on vain minun tulkinnastani, joka on interventio: tahallinen ja pitkälle menevä, sillä en tunnusta muuta tulkinnan auktoriteettia kuin sen, että hyvä tulkinta saa ajatukset liikkeelle ja that’s it – niin, Kaipuussa tulkitsen tällaisen merkitystason, ja se puhuttelee minua.

Kaipuu on myös intohimoinen kirja. Siinäkin mielessä se on varsin ”kierkegaardilainen” (lainausmerkit oksymoronin paljastamiseksi). Lindqvist onnistuu juuri tekstinsä intohimoisuudessa puhuttelemaan minua tavalla, joka on vaatinut mietintää. Luulen, että hänen kanssaan olisi mielenkiintoista keskustella vapaudesta, epävarmuudesta ja eksymisestä; se olisi ehkä myös intohimoista, koska en näytön perusteella pidä kumpaakaan meistä aivan tervejärkisenä ihmisenä.