Dialogeja kristinuskosta I: Voiko Jumala johtaa harhaan?

 Fundamentalistinen ja uhrikriittinen luenta

 

Oheinen fiktiivinen dialogi kuvaa jossain mielessä ihanteellisissa oloissa tapahtuvan kriittisen keskustelun yhdenlaista ajattelutapaa edustavan kuvitteellisen kysyjän (K) ja hänen opponentikseen asettuvan vastaajan (V) välillä. Siinä kiteytyvät viimeisten vuosien aikana paljon pohtimani metafyysiset, uhrikriittiset ja apologeettiset teemat. Keskustelun varsinainen konteksti on edeltävä, kristinuskon uhrikriittistä luentaa puolustava blogitekstini, jonka suosittelen lukemaan tämän tekstin taustaksi.

K: Erehtymätön ja täydellinen Jumala ei voi tuottaa ilmoitusta, joka sisältää virheellistä ja harhaanjohtavaa aineistoa. Jos Raamatussa sanotaan, että Jumala uhrasi oman Poikansa syntiemme edestä, asia on niin.

V: Mutta eihän ole mahdollista varmuudella tietää, ettei olisi Jumalan tahdon mukaista ilmoittaa itsestään totuusprosessilla, jossa erehdys on osa progressiota, eräänlainen totuuspolun vaihe. Tämä olisi itse asiassa jopa hyvin uskottava ajatus, sillä Raamatun väittäminen täydelliseksi systeemiksi edellyttää melkoista selitysapparaattia. Ilmoituksen moninaisen sisällön perusteella on vähintään yhtä hankala uskoa sen erehtymättömyyteen kuin uskoa, että Raamattu on osa heterogeenistä yrityksen ja erehdyksen prosessia, jossa evankeliumin totuus siellä täällä välähtelee, mutta jossa sitä myös samaan hengenvetoon himmennetään. Voi kysyä, eikö juuri oletus Raamatun täydellisyydestä ole harhaanjohtava pakottaessaan meidät väkivaltaisiin harmonisointeihin ja parhain päin selittämiseen.

K: Mutta sanoohan jo Paavalikin, että Jumala katsoi hyväksi saarnata hulluutta. Jos sijaisuhri tuntuu hulluudelta, tämä on vain järjellisen ihmisen johdonmukainen reaktio totuuden edessä.

V: Sinä sotket puurot ja vellit. Sijaisuhrin ajatus tuntuu nykyihmisestä hullulta juuri evankeliumien piilovaikutuksen eli niiden synnyttämän uhrikriittisyyden vuoksi. Paavalin aikalaisilla ei ollut tällaista kriittisyyttä: tuon ajan juutalaisuudessa sijaisuhriajatus sinänsä oli mitä järkeenkäyvintä Pyhän logiikkaa, samoin ympäröivässä pakanallisessa todellisuudessa. Luentasi on anakronistinen, jos väität Paavalin tarkoittamaksi hulluudeksi sitä, ettei anteeksiantoa ole ilman verenvuodatusta. Juutalaisia loukkasi pikemminkin ajatus, että Jumalan kiroama rikollinen olisikin heidän luvattu messiaansa, ja kreikkalaisista oli muuten vain pöhkö ajatus palvoa jotain ristiinnaulittua kerjäläistä.

K: Myönnän, että ajatuksesi erehtyväisen ilmoituksen mahdollisuudesta on johdonmukainen, eikä Raamattu ole täydellinen systeemi ainakaan siinä mielessä, että Jumala ilmaisee siinä itsensä ihmiskielen sanoin ja kuvin, siis väistämättä vajavaisesti.

V: Kyse on siis nyt siitä, millainen määrä vajavuutta on uskottavaa Jumalan täydellisyysolettaman valossa.

K: Juuri niin. Väitän, että hyväksyttävän piiriin kuuluu vain sellainen vajavaisuus, joka ei ole suoranaista harhaanjohtamista aivan keskeisissä asioissa – kuten ajatuksessa sijaisuhrista.

V: Miksi juuri sijaisuhrin ajatusta on pidettävä keskeisenä pikemmin kuin sitä, että evankeliumit paljastavat uhrikertomuksessaan idean sijaisuhrin ongelmallisuudesta eli purkavat ikivanhan käsityksen uhria vaativasta Jumalasta?

K: Paavali ja opetuslapset uskoivat itse näin. Koko klassinen kristinusko perustuu tälle ajatukselle.

V: Vaikka näin olisikin – en nimittäin ole aivan varma, että se on ihan noin yksinkertaista – en ymmärrä, miten tämä perustelee sijaisuhriteologian. Eihän totuus ratkea millään enemmistöäänestyksellä.

K: He uskoivat näin, koska Pyhä Henki oli vakuuttanut heidät. Miksi Pyhä Henki valehtelisi tai muuttaisi mieltään?

V: Mutta kyllähän te fundamentalistitkin tunnustatte, että ihminen erehtyy tuon tuostakin tulkitessaan Pyhän Hengen aivoituksia sydämessään. Miksei Paavali voisi erehtyä, mikseivät muutkin opetuslapset? Eikö tämä olisi jopa varsin uskottavaa, kun otetaan huomioon, että he olivat juutalaisia ja siten temppelikultin perillisiä?

K: Ymmärrän. Päädymme jälleen perustavaan kysymykseen Raamatun erehtyväisyydestä. Tässä voin siis vedota vain siihen, mistä Henki on minut vakuuttanut: että Jumalan ilmoitus on kokonaan tosi ja virheetön. Haluaisinkin palata alkuun kysymällä, eikö ajatus erehtymättömästä Jumalasta, joka sallii valheellisen aineksen ilmoituksessaan, ole sinusta ongelmallisempi kuin ajatus, että ilmoitus on erehtymätön, joskin monin paikoin – kielen rajoitusten vuoksi, ellei muuten – vaikeaselkoinen?

V: Siinä tapauksessa tuo vaikeaselkoisuus näyttää monin paikoin mahdollistavan uskottavasti juuri sellaisen tulkinnan, jonka tahdot erehtymättömyyden nimissä kieltää. Vaikeaselkoisuus voi toisin sanoen jo sinänsä johdattaa meitä tulkitsemaan ajatusta Jumalan ilmoituksen erehtymättömyydestä kriittisesti ilman, että erehtymättömyysolettamasta luopuminen olisi ainakaan prima facie epäjohdonmukaista ja epäuskottavaa. Jos Raamattua lukee avoimin mielin – eli etukäteen erehtymättömyysolettamaan tukeutumatta – voi hyvillä syin päätyä ajattelemaan, kuten minä ajattelen. Jos siis väitetään, ettei täydellinen Jumala voi sallia ilmoituksensa valehtelevan, voi myös kysyä, miksi ilmoitus sisältää niin paljon heterogeenistä aineistoa, että sen perusteella voi päätyä johdonmukaiseen uhrikriittiseen tulkintaan. Miksei ilmoitus ole yksiselitteinen?

K: Erehtymättömyysolettaman valossa ilmoitus on yksiselitteinen. Eikö tällöin pidä valita tulkintamalleista se, mikä eniten viittaa Jumalan täydellisyyteen?

V: Olen eri mieltä siitä, että erehtymättömyysolettama puhdistaisi Raamatun moniselitteisyydestä, mutta olkoon. Vaikka olisitkin oikeassa, ei mielestäni ole selvää, että erehtymättömyysolettama ”eniten viittaa Jumalan täydellisyyteen”. Vastaushan riippuu siitä, pidämmekö uskottavampana edustamaani näkemystä totuuden progressiivisuudesta vai ajattelemmeko totuuden sulkeutuvan jäännöksettömästi tähän 66 kirjan varsin heterogeeniseen kokoelmaan.

K: Jos Raamattu itse näkee asian noin, miksemme mekin?

V: Raamattu ”itse” ei näe asiaa noin, sillä kuten hyvin tiedät, kyseisen kirjakokoelman kaanon lyötiin lukkoon vasta satoja vuosia Jeesuksen kuoleman jälkeen.

K: Kyllä, mutta tämä kuului alusta pitäen Jumalan suunnitelmaan ja prosessi oli Hänen ohjauksessaan, joten voimme luottaa siihen, että Raamatun todistus itsestään on luotettava.

V: Väitteesi on uskottava vain, mikäli etukäteen hyväksymme mainitun erehtymättömyysolettaman. Muussa tapauksessa on täysin mahdollista, että kanonisointiprosessissa oli mukana jos jonkinmoista historiallista sattumanvaraisuutta, eikä siis ole mitään ilmeistä syytä, miksei näin tosiaan olisi.

K: Vaikuttaa siltä, että keskustelumme varsinainen panos on kysymys erehtymättömyydestä. Minun näkemykseni mukaan Jumalan täydellisyys sallii vain moniselitteisyyden, ei harhaanjohtamista. Sinun mielestäsi eksyminen kuuluu ”totuusprosessiin”. Jos ymmärrän oikein, kyse on pohjimmiltaan totuusnäkemyksestä. Sinulle Jumalan ilmoitus on keskeneräinen ja kriittinen tiedostamisen prosessi; minulle se merkitsee eräänlaista jumalallisen pelastussuunnitelman julkitulemista inhimillisen kielen välityksellä. Tunnustan, että erehtymättömyysolettamani on tosiaan juuri sitä, mitä sen sanonkin olevan – siis olettamus. Kyse on kuitenkin olettamuksesta, jota pidän selitysvoimaisena ja johdonmukaisena. Sen ydin on ajatuksessa, ettei täydellinen Jumala kykene valehtelemaan. Kiistätkö tämän?

V: Jos totuus on eräänlainen kehitysprosessi – kriittistä tiedostamista, kuten sanot – minusta näyttää siltä, että juuri ilmoitukseen sisältyvä itsekriittinen aines yhdessä myyttisen, uhrauksellisen materiaalin kanssa muodostaa tälle näkemykselle varsin selitysvoimaisen taustan. On kenties totta, että tämä tarkoittaa täydellisen olennon teologian kiistämistä, mutta entä sitten? Onhan mahdollista, että teologiamme on tässä kohtaa tyystin virheellistä. Täydellisyys voi olla silkka fantasiakonsepti, ja minusta totta puhuen on uskottavaa ajatella sen olevan jonkinlainen inhimillisen psykologian tuottama projektio, jossa Jumala hahmottuu puutetta vailla olevana Toisena. Mielestäni Raamatussa on paljon ainesta, jonka valossa tämä idea Toisen täydellisyydestä tulee voimallisesti kiistetyksi, ennen kaikkea tietysti Jeesuksen orjamaisessa hahmossa ja Jumalan kuolemassa.

K: Mutta Jeesuksen orjamaisuuden voi selittää hyvin sijaisuhrin ajatuksella. Hänen piti ”tulla synniksi”, jotta pääsisimme osallisiksi Hänen täydellisyydestään.

V: En väitä, ettei tätä kaikkea voisi selittää uhriteologisesti. Se ei mielestäni kuitenkaan ole oikea selitys, sillä uhriteologia ei ole Raamatun viimeinen sana, vaan yksi erehdys evankeliumeissa kirkastuvan uhrikriittisyyden polulla. Mutta annapa kun minä vuorostani kysyn jotakin.

K: Anna tulla vain.

V: Miksi itse vastustat näkemystä, että evankeliumien ydinsanoma olisi juuri uhreja haluavan jumalakäsityksen purkamisessa? Onko sinulla muita syitä vastustaa sitä kuin se, että joudut muuttamaan käsitystäsi uhriveren välityksellä tapahtuvasta anteeksiannosta?

K: Tämä juuri on se syy. Pelkään joutuvani kadotukseen, jos kiistän veren merkityksen, sillä juuri tästä Raamattu varoittaa.

V: Siispä tunnustat pitäytyväsi käsityksessä, koska uskot Jumalaan, joka tuomitsee sinut ikuisiin kärsimyksiin, mikäli ryhdyt uhrikriittiseksi.

K: Tuo on ehkä hiukan raflaavasti ilmaistu, mutta noinhan se menee.

V: Olemme kuitenkin todenneet yksimielisesti, että uskomuksesi perustuu erehtymättömyysolettamaan, jonka johdat täydellisen olennon teologiasta. Et liene kanssani eri mieltä siitäkään, ettei tämä teologia sinänsä voisi olla virheellistä?

K: Kyllä se voi ollakin, mutta en näe, millä perusteella.

V: Kuten aiemmin sanoin: sillä perusteella, että kyse onkin inhimillisen psykologian tuottamasta fantasiasta, jolla paikkaamme Toisessa olevan puutteen. Kuten tiedät, tämä on yleinen torjunnan muoto.

K: Mutta sehän ei tarkoita, ettei se silti olisi totta.

V: Ei tarkoitakaan, mutta jos täydellisen olennon teologia – johon perustat erehtymättömyysolettaman ja uhrauksellisen teologiasi – on viime kädessä psykologisen torjunnan tuottamaa, on väistämätön johtopäätös, että myös uhrauksellinen teologiasi on sitä. Tämä puolestaan valaisee mielenkiintoisella tavalla uhrikriittisen näkemykseni mukaista ajatusta, että uhrauksellinen teologia on ihmisen luonnollinen suhtautumistapa – mikä ilmenee hyvin Raamatun todellisuudessa, esimerkiksi veriuhrin välttämättömyydessä yhteisön syntien sovittamiseksi ja niin edelleen. Vastaavasti uhrikriittisyys on jotain, mikä yhä näyttää vaativan meiltä jonkinlaisen torjunnan tiedostamista. Olemme tulleet tässä Paavalin aikalaisia paremmiksi, mutta uhrauksellinen logiikka elää yhä vahvasti klassisen kristinuskon traditiossa. Apologeettisena luomuksena täydellisen olennon teologia tukee tämän torjunnan monia muotoja.

K: Hyvä on. Täydellisen olennon teologia ei kuitenkaan välttämättä ole mitään torjuntaa. Sen taustallahan on kosmologisen argumentin mukainen ajatus, että maailman luomiseen kykenevän olennon on oltava olennaisessa mielessä laadullisesti täydellinen: äärettömän voimakas, kaikkitietävä ja niin edelleen. Jo maailman olemassaolon tosiseikka näyttää pakottavan meidät ajattelemaan näin.

V: Mielestäni maailman olemassaolon tosiseikka ei pakota olettamaan perimmäistä täydellisyyttä, vaan perimmäisen tuntemattomuuden. Täydellisyyttä voi pitää tuon tuntemattomuuden häiritsevyyden peittävänä torjuntana.

K: Näin ollen täydellisyyden konsepti viittaisi pohjimmaltaan omaan tietämättömyyteemme.

V: Ehdottomasti. Keksimme täydellisyyden olemassaolon ikään kuin selitykseksi tuntemattomalle. Puhumme mieluummin täydellisen kuin tuntemattoman olennon teologiaa. Ehkäpä tämä on kaiken metafysiikan alku ja juuri.

K: Torjunta?

V: Näinhän moni mannermainen filosofi asian näkee. Minä tosin tyydyn vaatimattomampaan, ja sanon vain ”ehkä”.

K: Se lienee koko maailmankäsityksesi perusta, suuri Ehkä.

V: Sanotaan mieluummin, että pieni ehkä.

Dialogin jälkisanat. Kuten voimme huomata, kysymys Jumalan täydellisyydestä jää lopulta avoimeksi kysymykseksi. Fundamentalisti huomauttaa aivan oikein, että vaikka täydellisen olennon teologia perustuisikin tuntemattoman torjunnalle, tästä ei loogisesti seuraa tuon teologian virheellisyys. Jos torjunta-argumentti kuitenkin on uskottava (ja minusta näin on), se riittää tekemään täydellisen olennon teologiasta vähintään jossain mielessä epäilyttävän selitysmallin.

Apologetiikan piirissä täydellisen olennon teologiaa perustellaan sisäisellä välttämättömyydellä: Jumalan on oltava täydellinen, sillä eräänlainen laadullinen – moraalinen, eettinen, tiedollinen ja niin edelleen – täydellisyys on kristinuskon Jumalan, universumin alkusyyn, välttämätön ominaisuus. Jumala, jolta puuttuu täydellisyys, ei ole Jumala vaan epäjumala.

Vaikka tämän premissin varauksetta hyväksyisikin, ilmoituksen erehtymättömyys ei ole sen looginen seuraus. Varsinainen kysymys koskee nimittäin sitä, voiko täydellinen rakkaus tulla ilmaistuksi inhimillisessä maailmassa tavalla, joka sisällyttää itseensä sekä myyttistä että myyttikriittistä ainesta niin, että myyttisen aineksen virheellinen tulkitseminen todeksi voi käytännössä johtaa harhaisiin teologisiin päätelmiin.

Tuntuu uskottavalta myöntää, että tämä on vähintäänkin mahdollista. Ensinnäkin: Kyse ei ole siitä, että rakkaus (tai Jumala) sinänsä johtaisi harhaan. Myyttisen aineksen yksipuolinen todesta ottaminen on lukijan vastuulla, varsinkin jos tekstissä on vastakkaisia kriittisiä virtauksia, joiden todesta ottaminen luo perspektiivejä, joissa myyttinen ajattelu paljastuu myyttisenä ajatteluna. Toiseksi: Juuri erehtymättömyysolettama näyttää tällaisessa tapauksessa johtavan lukijaa harhapoluille turhentaessaan eri tekstikerrostumille herkän tarkastelun mahdollisuudet. Olettama käytännössä kieltää sen eksegeettisen tosiasian, että Raamattu sisältäisi myyttistä ainesta.

Fundamentalistille on näin ollen todettava, että on turha syyttää Jumalaa, joka ei tosiaan väitä ilmoituksensa kansilehdellä puhuvansa – vieläpä ihmiskirjoittajien välityksellä – ainoastaan ex cathedra, siis erehtymättömyyden valtaistuimelta. Fundamentalisti, kuten me kaikki, on itse vastuussa tulkinnoistaan. Niiden totuudellisuuden arviointi on yhtä lailla meidän kaikkien asia.