Lukijan pyynnöstä 4: Nostalgia

Monet ikäiseni muistavat lapsuudestaan Edgar Rice Burroughsin legendaariset Tarzan- ja Mars-kirjasarjat (jälkimmäinen tunnetaan nykyään myös John Carter -sarjana). Burroughs oli ensimmäinen kirjailija, jonka teokset luin läpi jokseenkin ”systemaattisesti” (kuinka systemaattisesti alakouluikäinen lapsi nyt sitten lukeekaan) ja joka teki minulle lukemisesta viihtymisen primaattimuodon par excellence.

Burroughsin Tarzaneista myös johtui, että Johnny Weissmüller oli karkea pettymys, kuten muutkin television Tarzanit hänen jälkeensä. Disneyn tuottamaa uutta John Carter -elokuvaa en ole uskaltanut katsoakaan; luultavasti se on pelkkää paskaa.

Kertomukset mystisesti avaruuksien halki Mars-planeetalle tempautuvasta kapteeni John Carterista lienevät myös kaukainen ”ideologinen” osasyy siihen, ettei minusta kirjailijana koskaan tullut realistia. Aina yliopistoon saakka suunnittelin kirjoittavani scifiä ja fantasiaa; vasta ideologisen valtiokoneistomme eräät tiedollis-symboliset interventiot (kuten ”postmodernin romaanin” loismainen konsepti) saivat minut pohtimaan genrekirjallisuuden ilmaisun rajoituksia. Tyyli kohosi tarinan yli.

Yliopistopuheen kriittisessä katsannossa Burroughsista jää jäljelle 1900-luvun alun rasistinen tiedottomuus, verhoamaton ja itseriittoinen patriarkalismi, proosan hapuileva tyyli ja epämääräinen ”seikkailuviihde”. Nämä seikat eivät vähääkään estä minua lukemasta Marsin jumalia jälkikasvulleni iltasaduksi; Karamazovin veljekset eivät koskaan pärjäisi miekkataistelussa Dorin laaksoa asuttaville kammottaville kasvi-ihmisille. Chimamanda Ngozi Adichien feminismi saattaisi niihin purrakin, ainakin se tekisi niistä uudella tavalla pelottavia (kenties John Carter tajuaisi – vaipuessaan niiden ahnaiden imukärsien alle viimeistä kertaa – taistelleensa toivotonta taistelua oman järjestelmänsä totuutta vastaan; mene ja tiedä).

Olen lueskellut Burroughsin kirjoja aikuisiällä uudelleen ”nostalgiasyistä”. En ole romantikko; homma ei ole tuntunut mielekkäältä, kirjat ovat jääneet kesken. Lapselle lukeminen on tietysti hiukan eri juttu. Siinähän minä saa pureskella omaa syötettään Toisen kautta, rakentaa olemisen järjestystään ikään kuin neuroosit eivät sitä koskettaisi; ja tässä lienee nostalgiankin tuottoisa ydin – oman typeryyden/puutteen peittäminen Toisessa ja Toisella, torjunta, todellisuuden aukkojen ylle heitetyt laskokset. Siten esimerkiksi Netflixin Stranger Thingsin suunnaton ihanuus edellyttää lapsenhahmoisena ilmestyvää oikeutusta, jota ilman salaisuus ei ole salaisuus.

En missään nimessä pidä itseäni nostalgialle immuunina, mutten välitä puolustella sillä mitään. Pidän Mars-kirjojen lukemisesta ääneen pienelle ihmiselle, joka ei vaivaa niillä liiaksi päätään; ihastuin Stranger Thingsiin häpeämättömästi vailla mitään ironista etäisyyttä. Epäilemättä tällä kaikella on tekemistä juuri nostalgian kanssa, ja siitä huolimatta koko käsite on raskas, epäilyttävä ja liukas, eikä tunnu tulevan edes välttävästi toimeen omillaan. Kjell Westön tuotanto – vähintäänkin Finlandia-voittaja Missä kuljimme kerran – riittäköön tämän epäilyttävyyden referenssiksi. Olipa kyse mistä tahansa, voimme olla varmoja, ettei se lopultakaan ole kovin viatonta.

Nostalgian mieli on kohdistua asiaan, jota ei ole, mutta jonka se itse, luomastaan välttämättömyydestä käsin, keksii menneisyytenään. Näiden syvästi tyydyttävien mielikuvien salaisuus on kaltaisuudeksi naamioitunut puute. Tätä ei ole mitään syytä vähätellä jos ei puolustellakaan. Nostalgia ei kenties ole lainkaan niin viatonta kuin se meille uskottelee olevansa, mutta yhtä varmaa on, ettei sitä lannisteta kyynisyydellä – mitä muuta kyynisyys muka on kuin orjamaisen ”koneistolle” alistumisen korottamista ”rehellisyyden” kaltaiseksi hyveeksi? Emme ole niin lyhytnäköisiä, että vaivautuisimme syyttämään nostalgiaa ”todellisuuden” uhraamisesta, sillä epäilemättä nostalgia voi yltää rehellisyyteen, jota kyynisyys ei koskaan voi edes toivoa tavoittavansa.

Jos ”rehellistä nostalgiaa” on, suhteessa ironiaan sen on oltava täysin epädogmaattista (eikä meidän näin pidä myöskään kuvitella tunnetun vaivattomasti halvaksi ja typeräksi camp-estetiikaksi sortuvaa ironiaa tuon epädogmaattisuuden turvaajaksi) – kuin myös kiellettävä alati houkutteleva kaunissieluisen viattomuuden fantasia tai pikemminkin suhtauduttava siihen radikaalin välinpitämättömästi. Silloin homma saattaa todella onnistua, mutta tämä on luullakseni harvinaista. Usein nostalgia näet sortuu kiertotietä epäonnistumiseen, johon se yksinkertaisuudessaan luuli alun pitäen vain hiukan alistuneesti reagoivansa.