Kuluneen vuoden keloja

 
Lyhyt katsaus menneeseen vuoteen 2023. Ei tämä mitenkään hullumpi vuosi noin henkilökohtaisella tasolla ollut. Uusi hallitus kyllä on paska, mutta se ei varmaan yllätä ketään. Vasemmistoliittoon menin mukaan vaalien jälkeen, sitä en ole katunut; on vähemmän yksinäinen olo, vaikken parlamentaarisesta puolesta niin innostukaan.
 
Valtakunnanpolitiikasta en muutenkaan jaksa sanoa paljon mitään. Eniten, tunnetasolla, juuri nyt, satuttaa kirjastojen määrärahojen leikkaus. Halutaan köyhä ja oppimaton kansa, jolla on kotona aseita. Ollaan kyllä olevinaan huolissaan PISA-tuloksista, mutta samalla tehdään kaikenlainen opiskeleminen mahdottomaksi… hyi helvetti! Toivon ja odotan laajoja lakkoja ja mielenilmauksia, fantasioin keltaliivien tyyppisestä keskuksettomasta kapinasta, koneiston brutaalista pysäyttämisestä, kiistattomista massademonstraatioista, talonvaltauksista. Kun luodaan ihmisluokka, jolla ei ole enää mitään hävittävää, saadaan jyrkästi jakautunut epävakaa maa ja paljon vittupääpoliiseja. Tämä tietysti on tavoitekin, tunnetusti hallitus käy nyt avointa luokkasotaa. Summa summarum poliittinen todellisuus on tällä hetkellä yhtäältä niin perseestä ja toisaalta niin yksiselitteinen, ettei minulta ole liiennyt kiinnostusta analyyseihin.
 
Arkinen elämä on edennyt yhtä tylsästi kuin aina. Paljonkaan ei siis elämässäni päällisin puolin tapahdu, ainakaan siinä mielessä että olisin kiireinen, ja kiireisyyttä en arvosta vähääkään. Kiireiset ihmiset joko säälittävät tai huvittavat, erityistä kunnioitusta en kiireisyyttä kohtaan tunne. Yrittäjäksi ryhtymisenkin johtomotiivina, yhtenä niistä, oli puhdas työnvälttely, pyrkimys jalostaa laiskottelu rahaksi, turvata luovuus ja vapaus. ”Työmoraalin” kanssa tällä ei ole juuri mitään tekemistä.
 
Akuutisti olen kiinnostunut pohtimaan, millä tavoin ajatella ja kirjoittaa ulkopuolisuuden kokemuksistani tavalla, joka välttäisi ilmeisimmät ansat eli yhtäältä tekisi valkoisuudesta näkyvän kategorian, mutta toisaalta väistäisi tästä usein seuraavan valkoisen haurauden (white fragility) narsismin. En siis kysy, onko minulla valkoisena ja siten väistämättömän etuoikeutettuna mitään erityistä oikeutta kirjoittaa ulkopuolisuudesta tai edes kokea ulkopuolisuutta; tietenkin on, ja koska mikään tai kukaan ei tätä oikeutta uhkaa, on turha alkaa sitä puolustellakaan. Kiinnostaa kuitenkin miettiä, millä tavoin kirjoittaa ulkopuolisuuden kokemuksistaan aidon kriittisesti ja purkavasti. Etuoikeuksien tunnustaminen ei liity kriittisyyteen oikeastaan mitenkään, päinvastoin tunnustamisen liturgia päätyy usein pönkittämään valtaa, jota on purkavinaan. Poliittisesti fiksuin tapa saattaisi olla mutkattomuus, eräänlainen rehellisyys – rehellisyys sellaisena kuin sen ymmärrän: ei ”tosiasioiden” tunnustamisena, vaan puheen, kirjoituksen ja ajattelun suuntana.
 
Oman elämän päänsisäisistä projekteista antoisimpia taitaa olla jatkuva pyrkimys ymmärtää elettyä ja koettua menneisyyttä. Nykyisessä ystäväpiirissä tiivis uskonnollinen yhteisöelämä on jonkinlainen kummajainen. Onhan siinä ymmärtämistä, sen tajuaa nyt vähitellen itsekin. Silti en luule elämäni käyneen yhtään vähemmän kummalliseksi, ja juuri menneisyydestähän olen tähän paikkaan tullut, missä nyt ikinä sitten olenkin. Siksi haluan ymmärtää mennyttä ja nauttia vuolaasta keskeneräisestä projektistani. Miten ihmeessä päädyin tänne? Miten monet muut EIVÄT päätyneet? Jos keskustelisimme, löytyisikö yhteistä säveltä? ja niin edelleen.
 
Jos kroonista rahapulaa ei lasketa, elän kai aika hyvää vaihetta. Uutta masennusjaksoakaan ei ole kuulunut, pari vuotta sitten huomasin värien palanneen ja tajusin, etten ole ainoastaan vapaampi, vaan myös onnellisempi.
 
Suhde kristinuskoon on kesken, mutta juuri nyt kohtalaisen simppeli. Jumala ja Raamattu eivät merkitse auktoriteettia, jolle on alistuttava, vaan päinvastoin näen kristinuskossa paljon progressiivisuutta ja tilaa ajatella asiat uusiksi. Kristityllä on lupa olla eri mieltä Paavalin ja kumppanien kanssa. Jos totuus tekee vapaaksi, kyse on myös ajattelun vapaudesta. Tämä kela on kuluneena vuonna pyörinyt päällimmäisenä, tosin yllä sanottua monitahoisemmin ja vivahteikkaammin. Kristinuskon asioita mietiskelen varmasti tiuhaan myös vuonna 2024. Kristityksihän minut kasvatettiin, ja nykyään kiinnostaa, millä kaikilla tavoin ihminen ylipäätään voi olla kristitty. Ajattelen, että oikeaa tulkintaa tärkeämpi on tulkinta, joka toimii. Toimiva tulkinta taas on sellainen, joka saa ajattelun liikkeelle; toisaalta mikään, mikä EI tätä tee, ei jossain olennaisessa mielessä ole ensinkään totuudellista.
 
Totuus on tiedon rajapintaan ilmaantuva häiriö. Sitä ei oteta haltuun, ei edes tietämällä, eikä se koskaan hallitse tilaa, johon ilmaantuu. Toiseus riippuu siinä itsepintaisesti kuin aamuviiden känni 16 tunnin rännin jälkeen. Silti se kutsuu jatkoille. Jolla on korvat, se kuulkoon.