Tuhofantasioista, järjestyksestä ja mestareista

Keskustelin eilen erään nationalismiin ja traditionalismiin kallellaan olevan tuttavani kanssa. Hän mainitsi poikkeuksellisen tilanteen kirvoittaneen ”omien piirissä” jos jonkinlaista viheliäistä ja kaunaista tuhofantasiaa, patoutuneita tunteita kun on runsaanlaisesti. Sivumennen sanoen moni kiihkeämpi uskovainenkin tuntuu – ei lainkaan yllättäen – mieltävän pandemian jonkinlaiseksi kaikkivaltiaan Jumalan toimittamaksi lopun aikojen operaatioksi.

Ja eiväthän nämä fantasiat yksinomaan ”oikeiston” ongelma ole. Vasemmallakin on jo kauan elätelty toiveita maailmanlaajuisesta katastrofista, joka viimeinkin ”herättäisi” ihmiset ja kaataisi kapitalismin. Uhrausmentaliteettia löytyy siten riittämiin kummaltakin puolelta; latteahko ja ikävä, mutta tosi toteamus.

Tällaiset reaktiot ovat väsyttävyydessään ennalta-arvattavia. Huomaan vastaavanlaisia tunteita itsessänikin, ja ”taiteilijansieluni” lähestulkoon iloitsee normaalin, typerän elämänkulun väkivaltaisesta kumoutumisesta elätellen lapsellisia ja hämäriä mielikuvia, joissa ”veltot, konsumerisminsa ja mukavuudenhalunsa sokeuttamat idiootit” saavat maistaa tämän brutaalin keskeytyksen huumaavia hedelmiä: tylsyyttä, eristäytyneisyyttä ja pelkoa.

Epäilemättä tällaiset fantasiat houkuttavat erityisellä tavalla hyvin typeriä ja hyvin älykkäitä ihmisiä (molempien toimintatapoja määrittelee patologinen lukkiutuminen kohteeseen, niin sanottu ”fiksaatio”); samalla myös massat (joita voi pitää määritelmän mukaan typerinä) ovat alttiita yhtymään niiden tarjoamaan halun mekanismiin ja liittoutumaan symbolisen väkivallan kierteeseen, minkä palkintona on usein mestarin lahjoittama psykoottinen varmuus kohdalle osuneesta totuudesta, joka alkaa hallita koko ilmenemisensä kontekstia. Tämän looginen päätepiste on terrori. Sivuhuomiona voi sanoa, ettei sellaista tolkun ihmistä olekaan, jonka tajunnassa eivät moiset epäilyttävät fantasiat uiskentelisi – ero on lähinnä itsetuntemuksen tai tiedostamisen tasossa; siksi tuntuu järkevältä ajatella janan ääripäiden (hyvin älykkäiden ja hyvin tyhmien) olevan juuri niitä, joihin fantasioiden eksplisiittisimmät muodot vetoavat (mutta tietenkin kyse on viime kädessä pelkästä arvelusta).

En ala tässä toistaa liiaksi itsestäänselvyyksiä. Niin tekopyhältä kuin solidaarisuuden mankuminen useiden poliitikkojen suusta kuulostaakin, he ovat ilman muuta oikeassa. Että minä ja traditionalistituttavani olemme molemmat jollain tavalla tyytyväisiä pääministerin ”jämäkkään otteeseen”, kertoo ainakin sen, että jotain on saatettu tehdä oikein – normaalioloissahan suhtaudumme kumpikin aika kriittisesti sosialidemokraattien ulostuloihin –, sillä nyt tosiaan annoimme Sanna Marinille rehellistä tunnustusta, jos ei muusta, niin ainakin asianmukaisen roolin omaksumisesta.

Pääministeri, jonka ”vahvaa johtajuutta” mediassakin vuolaasti kehutaan, ei tietenkään tehnyt muuta kuin asettui symbolisen mestarin tyhjälle paikalle antaen samalla kasvot ja äänen yhteiskuntajärjestykselle. Vain tältä paikalta on mahdollista ylipäätään – järjestyksen äänellä – julistaa poikkeusolot alkaneiksi ilman, että kyse on pelkästä hämärästä kaaoksesta ja paniikille alttiista ”kriisitietoisuudesta”. Halla-ahon ja muun opposition varaukseton tunnustus ei kerro niinkään Marinin henkilökohtaisesta karismasta kuin mestarin symbolifunktion toimivuudesta ja yleisestä, kriisissä artikuloidusta tarpeesta. Jos pääministeri ei olisi ottanut tätä paikkaa, on luultavaa, että sen olisi ottanut joku tai jokin muu; ja siinä tapauksessa tapahtumaa olisi melko luultavasti edeltänyt enemmän tai vähemmän kaoottinen, ”vallankumouksellinen” vaihe, sillä demokraattisessa järjestyksessämme symbolifunktio vaikuttaa ennalta tiettyyn rajaan saakka aivan määrätyn kaltaisen paikkajaon. (On huomattava, ettei tämä väite ole ristiriidassa demokratiaan olennaisesti kuuluvan ”vallan paikan tyhjyyden” periaatteen kanssa, vaikken tässä voikaan asiaa sen laajemmin avata.)

Kun kansalaiset painavat päänsä hallituksen 19-kohtaisessa listassa lueteltujen toimenpiteiden edessä, ei pitäisi kiirehtiä johtopäätökseen massojen ”lammasmaisesta nöyryydestä”, vaan ymmärtää symbolisen mestarin toiminnan logiikka, joka tapahtuu kaikenlaista ”individualismia” huomattavasti perustavammalla tasolla. Marinin ”jämäkkyys” on viime kädessä symbolisen mestarin paikan mahdollistama vaikutus: rooli, jossa asiat ovat kuten minä sanon, koska minä sanon niin.

Tämä on samalla lacanilaisen herran diskurssin, kaikkien diskurssien ja sosiaalisen todellisuuden perustavan sidoksen, olennainen ominaisuus. Mestari ei ole mestari jonkun tai joidenkin ominaisuuksiensa (kuten karisma, ylivertaisuus, ekstroverttiys tai koleerisuus) vuoksi, vaan koska hän on asettunut erityiseen paikkaan diskurssissa. Kun lacanilainen puhuu ideologiakritiikin tehtävästä muuttaa arvokas lahja valuvaksi paskaksi, hän viittaa prosessiin, jossa mestarin sädehtivä ja loputtoman monimielinen rikkaus sysätään jäännöksen paikalle (ks. Lacanin diskurssien kaavat täältä) ja näin paljastetaan kunkin mestarin rakenteelliset mahdollistumisen ehdot. Analyyttisessa prosessissa ei kuitenkaan ole kysymys mestarin kieltämisestä, vaan sen uudelleenasettumisesta ja -asettamisesta tavalla, jonka lopputuloksena on yksilöllinen totuusvaikutus.

Miksi minä ja tuttavani tunsimme tyytyväisyyttä pääministerin ”jämäkkään” toimintaan, joka mielestämme osoitti kunnon johtajuutta? Kumpikin meistä on taipuvainen kriittisyyteen ja auktoriteettivastaisuuteen; molemmat vaalivat traditioissaan asustelevaa yksityisajattelijuutta ja arvostavat laajoja yksilönvapauksia. Vastaus kuulunee: Epäilemättä siksi, että arvostamme järjestystä, turvallisuutta ja olosuhteita, joita tarvitaan riittävän vieraantumisemme ylläpitämiseksi, emmekä tässä kohdin epäile tunnustaa modernin valtion välttämättömyyttä. Vaikka globalisaatio olisikin menneisyyttä, on selvää, ettei nykyaikainen, teknologisesti kehittynyt ja sekä alueellisesti että väkimäärältään laaja ja heterogeeninen yhteisö kykene toteutumaan yhteisönä ilman mittavaa ”taustakoneistoa”. Lisäksi tarvitsemme fantasian, joka strukturoi haluamme niin, ettei tuon ”koneiston” toiminta liiaksi häiriinny.

Koronaviruksen hallitsemattoman leviämisen myötä on alkanut näyttää selvältä, että yhteisöä kannattelevat fantasmaattiset rakenteet ja skenaariot ovat muuttumassa. On hankala sanoa, mihin suuntaan ja millä tavoin; mutta kerrankin voi kenties sanoa, että muutos on meidän, typerien massojen, käsissä. Tämä asetelma käy sitä todellisemmaksi ja myös sitä uhanalaisemmaksi, mitä enemmissä määrin epidemia vaikuttaa meidän tai kenen tahansa olevaksi tulemiseen synnyttäen tilanteita ja prosesseja, joissa symboliset mestarit nousevat ja luhistuvat.