Brutaali keskeytys ja oleellinen kysymys

Globaalin kapitalismin vavahdellessa poliittisessa ja konsensuaalisessa tyhjiössä luodut kiertoilmaisut kuten alijäämä, kestävyysvaje ja valtionvelka osoittautuvat nyt järjestelmää kannattelevaksi fiktioksi. Markkinatalouden ”rautaiset lait” tajutaan vähitellen muovailuvahaksi, joka taipuu systeemin haavoittuvaisuuden lopullisesti paljastaneen reaalisen työntyessä liian liki. Uusliberaali talouskurimytologia menettää viimeisenkin uskottavuutensa.

Erityisesti sosiaaliseen ja liikkuvaan, kuluttajakeskeiseen elämiseen tottunutta keskiluokkaa kohtaa raju tylsyys, jonka sietämiseen sitä ei ole opetettu. Muttei vain se. Vakavan uskonkriisin luokkaa voi lopulta olla heräävä ymmärrys siitä, että systeemi, jonka pohjimmaiseen terveyteen uskominen on jatkuvan normaalitilan ylläpitämisen edellytys, on ollut alusta saakka laho perustuksiaan myöten. Pessimistisesti ajatellen tämä voi hyvin nopeasti johtaa äärimmäisen tiukkoihin valtiollisen tason toimenpiteisiin ja linjauksiin aina ulkonaliikkumiskieltoa myöten, sillä kun tylsyyteen ja sosiaaliseen eristäytymiseen tottumaton kansanosa toipuu alkujärkytyksestä (joka kestää ehkä viikon tai kaksi), alkaa parveilu paikoissa, joissa lainsäädäntö vielä mahdollistaa kokoontumiset. Baarit, ostoskeskukset ja ravintolat täyttyvät; virus leviää ja pahimmassa tapauksessa mutatoituu, jolloin teho-osastot tulevat tutuiksi parikymppisillekin. Valtiovalta reagoi ja tylsyydestä tulee lakisääteistä.

Tällainen pessimismi on jokseenkin uskottavaa, kun tieteellinenkin näyttö osoittaa, ettei ihmisen kollektiivinen äly toimi lajinsäilymisasioissa hiivaa paremmin.

Rajat menevät kiinni, mutta tällä ei ole mitään tekemistä selväpiirteistä kansallista vihollista tarvitsevan nationalismin kanssa. Globalisaation kriisi on ollut tosiasia jo kauan, ja tähän saakka on näyttänyt siltä, että tilanne on ratkeamassa nationalismin (toki silloinkin kovin lyhytaikaiseksi) hyväksi. Uusi tuntematon muuttaa asetelmaa liian radikaalisti, jotta olisi mahdollista ennustaa sen tarkoittavan minkäänlaisen nationalismin voittokulkua. Jos laajaa solidaarisuutta – ja sen myötä uudenlaista ruohonjuuritason yhteisöllisyyttä – pääsee syntymään, patologisiin viholliskuviin ja niiden tukemiin identiteetteihin perustuvat ideologiat menettävät joka tapauksessa huomattavasti uskottavuuttaan.

Koronavirusta voi joka tapauksessa pitää brutaalina katastrofina ja keskeytyksenä, joka katkaisee totutun elämänkulun yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Samalla se on synnyttänyt kattavan systeemisen kriisitietoisuuden; sitä ilmastonmuutoksen kaltainen katastrofi ei missään vaiheessa ole kyennyt tekemään. Enää idiootti väittäisi, että kapitalismi ja kiihtyvä talouskasvu voi jatkua ennallaan. On jo truistista todeta, että tunnettu todellisuutemme on peruuttamattomasti muuttunut ja joudumme pakon edessä keksimään uuden tavan katsella sitä.

Ikävää, että ”uuden tuleminen” osoittautui lopulta pandemian kaltaiseksi katastrofiksi. (Ainakaan tätä vihollista ei noin vain maaliteta.) Yliminäsyyllisyys tahtoisi sanottavan, että lajimme kollektiivisella typeryydellä mitattuna ansaitsemme koronamme ilman muuta. Nyt on kuitenkin etsittävä syyllisyyden sijaan uusia voimanlähteitä. Seilaamme syvän veden päällä. Toisaalta tämä on jokaisen meistä tilaisuus mitata kohdallamme sitä, mitä ihmisenä oleminen banaaleimmallakin mahdollisella tasolla tarkoittaa.

Lähes ainoa todella oleellinen kysymys onkin, täyttyykö äkillinen ja väkivaltaisesti puhjennut tyhjiö laajalla solidaarisuudella vai omaksummeko – uusliberaalin atomisaation loogisessa hengessä – jonkinlaisen sosiaalidarvinistisen fatalismin.