Kulttuurin voimakenttä

Kotimaista valtavirtaproosaa lukiessa tulee toisinaan mieleen, että representaation logiikan problematiikka käsiteltiin pikaisesti 1980-luvulla, ja sen jälkeen päätettiin palata ”normaaliin päiväjärjestykseen” – ikään kuin viheliäistä ”postmodernismia” olisi kaikki, mikä ei noudata realismin ja narraation protokollaa. Ja kuitenkaan esimerkiksi Fredric Jamesonin kuuluisan esseen Postmodernismi eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa kriittiset teemat eivät ole vähääkään menettäneet ajankohtaisuuttaan – eikä vähiten siksi, että postmodernin teoreetikoista Jameson huomioi, toisin kuin vaikkapa Baudrillard ja Lyotard, reaalisen rekisterin.

Jamesonille postmodernissa ei ole kysymys ideologiasta, tyylistä tai estetiikasta, ei edes jälkistrukturalistisesta subjektin ”kuolemasta” tai ”desentraatiosta”, vaan kulttuurin dominantista, eräänlaisesta voimakentästä, ”jossa erilaisten [kulttuuri]virikkeiden täytyy toteuttaa itsensä”. Jameson kytkee postmodernismin globaalin kapitalismin talousjärjestelmään, ”pääoman reaaliseen”:

Esteettinen tuotanto on nykyään yhdentynyt tavaratuotantoon yleensä: yhä uudemmilta vaikuttavien ja yhä suurempiin myyntilukuihin yltävien tavaroiden (vaatetuksesta lentokoneisiin) uusien aaltojen tuottamisen hellittämätön taloudellinen paine määrää rakenteellisesti yhä olennaisemmalla tavalla esteettisten uudistusten ja kokeilujen funktiota ja asemaa. Sellaiset taloudelliset välttämättömyydet ovat sitten tunnistettavissa myös kaikenlaisessa uuden taiteen saamassa institutionaalisessa tuessa säätiöistä ja apurahoista museoihin ja muihin mesenaattitoiminnan muotoihin. (Jameson, Postmoderni eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa)

Tämä erottaa Jamesonin yhtäältä Derridaa seuraavista tekstikeskeisistä ”dekonstruktionisteista” ja toisaalta niistä ajattelijoista, joille postmoderni tarkoittaa vaatimusta ”skitsologiikan” sisäistämiseen jonkinlaisena eettisenä positiona (kuten Deleuze ja Guattari tekevät Anti-Oidipuksessa); Jamesonin kulttuurihypoteesi mahdollistaa ilmiötodellisuuden huomioimisen, mutta suhtautuu samalla asiaankuuluvan kriittisesti ”täysmodernismin aikakautta hallinneiden radikaalin eristäytymisen ja yksinäisyyden, anomian, yksityisen kapinan, Van Goghin tapaisen hulluuden kokemusten” käsitteisiin.

Postmoderni ei nähdäkseni ole yhtään vähemmän kulttuuria dominoiva voimakenttä nykyään kuin se oli 1980-luvulla Jamesonin esseen julkaisemisen aikoihin. Päinvastoin: globaalin kapitalismin kompleksinen, yhtä aikaa radikaalia hajautumista ja keskittymistä sekä yhä piilevämpiä ja totalitaarisempia hallinnan muotoja tuottava ekonomia osoittaa sen jatkuvan vaikutuksen ja eksistenssin.

Jos palaamme kotimaiseen valtavirtaproosaan ja sen minussa synnyttämään perustavaan vaikutelmaan (joka tietenkin on laaja ja kohtuuton yleistys), on todettava, ettei tuota kirjallisuutta tietenkään voi nimittää realistiseksi sanan lajityypillisessä ja historiallisessa merkityksessä. On selvää, että vaikka jatkuvasti julkaistaan kirjoja, jotka noudattavat monia psykologisen realismin konventioita ja suhtautuvat läpeensä dogmaattisesti sen henkilöhahmoja, miljöötä ja narraatiota rakenteistaviin vaatimuksiin, on koko lajin suhde kapitalismiin ja pääoman sanelemiin taloudellisiin dominansseihin radikaalisti toisenlainen. Ensinnäkin: nykyaikaisen ”realismin” valheellisesti kiitelty yhteiskuntakriittisyys on jonkinlaista (usein) keskiluokkaisen, privatisoituvan syyllisyyden ja symbolisen kapinan muotoja kiertelevää ja kierrättävää problematiikkaa (Antti Nylénin esseistiikkaa voi ehkä pitää paradigmaesimerkkinä).

Toiseksi: sikäli kuin postmoderni on globaalin, hajautuneen pääoman, kulttuurista logiikkaa, lienee selvää, ettei valtavirran narraatio tosiaan ole balzaclaista ”arkistointia” tai modernia ”sisäisen maailman” ohimenevien affektien välittämää mahdottoman Ikuisuuden tuntua – nämä momentit on jo kadotettu, ja nykyiset ”realismin” jättiläiset kuten Jonathan Franzén (jota yleisö saattaa paljastavasti ja oireellisesti kutsua ”romaanin pelastajaksi”), kirjoittavat teoksia, joita kriittiset esseistit aivan oikein nimittävät halventavasti lukuromaaneiksi paljastaen näin tavallaan niiden elimelliset kytkökset pääoman logiikkaan ja muodon tasolla tapahtuvaan arkkitehtuuriin, sen eskapistiseen ”nostalgiaan”, lisäarvontuotannon vaatimana oikeanlaisena kuluttajasubjektiviteettina.

Nykyaikainen suosittu ja kuluttajaystävällinen lukuromaani onkin ehdottoman postmoderni ilmiö päätyessään hyödyntämään keinoja, jotka parhaimmillaankin mahdollistavat globaalin kapitalismin ja representaation problematiikan (jäljentämisprosessit, simulaation, ”subjektin katoamisen”, reaalisen ekstaattis-hallusinatorisen paluun) käsittelemisen ainoastaan aiheen tasolla, muodon arkkitehtuurin mukavuudenhaluisessa ”konservatiivisuudessa”. Kun poikkitaiteilija Jauhiainen toteaa Juha Seppälän Sankariajassa merkittävät kirjat tunnistettavan siitä, ettei niitä lue kukaan, tulen pohtineeksi, onko kyse vain vieraantuneeseen taide-eliittiin kohdistuvasta ironiasta, sillä Jauhiaisen lausahdus tuntuu viittaavaan toisenlaiseenkin kontekstiin: eikö juuri merkityksellistävän ketjun katkoksia ja epäjatkuvuuksia, ”pääoman desentroiman subjektin kokemusta”, työstävä ”postmoderni taide” ilmaise paradoksaalisen arvonsa hetkenä, jona se – yhteiskunnallisen fantasian lävistäessään – tunnistetaan väärin omassa voimassaan ja intensiteetissään? Minulla ei ole tähän mitään selvää vastausta – luultavasti kysymyksessä on kyllin.