Postmodernin logiikasta ja jäähyväisistä

Reilut kymmenen vuotta sitten ”[p]ostmodernismista puhu[i]vat kaikki”, kuten Timo Hännikäinen kirjoittaa Jäähyväiset postmodernismille? -esseessään vuodelta 2007. Opiskelin tuohon aikaan yliopistossa ja puhuin postmodernismista itsekin; nykyään siitä puhuminen tuntuu jo vanhentuneelta, vaikka kysymys lienee monella tapaa jonkinlaisesta perspektiiviharhasta. Parhaiden postmodernin teoreetikkojen (kuten Fredric Jamesonin) ajattelu, kuten nyt ajattelu yleensä, ei ole vuosikymmenien kuluessa menettänyt relevanssiaan sen enempää kuin paras ”postmoderni” taidekaan.

Viimeksi kirjoitin Fredric Jamesonin marxilaista viitekehystä soveltavan kulttuurihypoteesin olevan hedelmällinen sikäli kuin postmoderni, kutsuttiinpa sitä tällä nimellä tai ei, voidaan edelleen mieltää eräänlaiseksi kulttuuria dominoivaksi voimakentäksi. Jamesonin mukaan postmodernin peruspiirteitä ovat (muun muassa)

uusi pinnallisuus, joka ulottuu sekä nykyhetken ’teoriaan’ että aivan uuteen kuvan kulttuuriin eli simulacrumiin; sen mukainen historiallisuuden heikkeneminen sekä suhteessamme julkiseen historiaan että yksityisen ajallisuutemme uusissa muodoissa, joiden ’skitsofreeninen’ rakenne (Lacanin mukaan) tulee luonteeltaan ajallisemmissa taiteissa ratkaisevasti vaikuttamaan uusiin syntaksin tyyppeihin tai syntagmaattisiin suhteisiin; kokonaan uudentyyppinen tunteiden perusvire – se mitä kutsun ’intensiteeteiksi’ – jonka voi käsittää parhaiten palaamalla vanhoihin teorioihin ylevästä; kaikkeen tähän sisältyvät perustavanlaatuiset yhteydet kokonaiseen uuteen teknologiaan, joka itse antaa hahmoa aivan uudelle maailmanlaajuiselle talousjärjestelmälle (…). (Jameson, Postmoderni eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa)

Koska täysmoderniin kuuluvat ”ahdistuksen ja vieraantumisen kaltaiset käsitteet” eivät enää tunnu tavoittavan 1960-luvun loppupuolella ilmaantuneita hallusinaation, itsetuhon ja skitsofrenian määrittelemiä ”suuria ja hallitsevia kokemuksia”, on Jamesonin mielestä oikeutettua todeta ”kulttuurin patologian dynamiikassa” tapahtuneen muutos, jossa ”subjektin pirstoutuminen syrjäyttää (…) subjektin vieraantumisen”.

Vaikka nykyään on epämuodikasta ja aikansa elänyttä julistaa ”subjektin kuolemaa” tai korostaa sen desentroitumista, vaikuttaa minusta pikaisestikin – ja laajasti – katsoen siltä, että nykyinen olemisen tapamme liittyy näiden käsitteiden (epäilemättä puutteellisesti) artikuloimaan jatkumoon. Joka tapauksessa peruskokemustamme tuntuvat määrittelevän pakottavalla tavalla yhtäältä globaalin verkon radikaali, suorastaan klaustrofobinen pirstoutuneisuus ja toisaalta esimerkiksi lukemattomat kyseisen deterritorialisaation tuottamat uudenlaiset ”fundamentalismit” ja ryhmäytymiset (kuten nationalismi, populismi ja niiden usein metarasistiset jäsennykset). Siten en näe varsinaista syytä esittää, että kulttuurin logiikassa laajasti ottaen olisi sitten 1980-luvun tapahtunut muutosta, joka oikeuttaisi olettamaan sen dominantin vaihtumisen: kulttuurituotanto kytkeytyy edelleen myöhäiskapitalismiin ja sen teknologiseen hahmoon tavalla, jota määrittelee sama radikaali hajakeskittyneisyys ja yhteen kietoutuminen. Empiirisen todellisuuden kompleksinen moninaisuus voi tässä suhteessa muodostua jopa esteeksi sinänsä yksinkertaisen tosiseikan havaitsemiselle.

Lisäksi lienee syytä huomauttaa, ettei ”subjektin kuolemaa” hyväksytty edes 1980-luvun jälkistrukturalistisissa piireissä tuosta vain; esimerkiksi Jacques Derrida piti sitä läpeensä virheellisenä konseptina, eikä ”subjektin kuolemasta” voi Lacaninkaan yhteydessä juuri puhua. Mutta en tietenkään vaivaudu kannattamaan minkäänlaista postmodernin käsitteen rehabilitaatiota – Jamesonin hahmottelemalle dominanssin kentälle voi (ja täytyy) epäilemättä keksiä osuvampiakin nimityksiä, esimerkiksi nautinnon pakko tai perverssi Toinen. Katson kuitenkin todistelun taakan jäävän sille puolelle, joka vakavissaan väittää tämän kentän jotenkin radikaalisti vaihtuneen (ja tällainen vaihdos olisi totisesti radikaali). Vaikka 1960-luvun hallusinatoris-skitsofrenista populaariestetiikkaa sellaisenaan  (naiivissa mielessä) tuskin sopii mieltää nykypäivänä hallitsevaksi, on jokseenkin helppoa huomata, ettei paranoia ole kadonnut kulttuurituotannosta – esimerkiksi elokuvista – minnekään; samaa voi sanoa intensiteeteistä ja ekstaasista, pastissista, intertekstuaalisuudesta ja metafiktiosta puhumattakaan.*

Alussa mainittu Hännikäisen essee on paitsi postmodernismin kritiikkiä, myös jälkistrukturalistien kritisoiman keskeislyriikan ja ”oman äänen” käsitteen puolustus. Hännikäinen kirjoittaa:

Vaikka puolustankin keskeislyriikkaa ja oman äänen käsitettä, en peräänkuuluta paluuta mihinkään romanttiseen neromyyttiin. Pikemminkin otan runominän ja oman äänen annettuna: ne ovat, eikä niitä siksi tarvitse korostaa. (…) Runous perustuu traditiolle, siis vaikutteille ja lainaamiselle, runoilija rakentaa perinteen aineksesta ja lisää siihen ohimennen oman vaatimattoman kädenjälkensä. Tässä mielessä postmodernistien hyökkäykset kaikenkarvaista lyriikan subjektivismia kohtaan ovat ehkä olleet tervehdyttäviä. (Jäähyväiset postmodernismille?)

Hännikäisen essee on tyypillisesti kärjistävä ja mutkia oikova, mitä postmodernin analyysiin sinänsä tulee; varsinainen kiinnostava kysymys onkin, mitä oikeastaan puolustetaan, kun puolustetaan ”oman äänen” käsitettä. Hännikäisen traditiota korostava tulkinta tuntuu leimallisen modernistiselta: se ei kiellä uuden ilmaantumisen mahdollisuutta, muttei pyri myöskään mystifioimaan sitä.

Postmodernin logiikassa yksilöllinen tyyli muuttuu kulttuuriseksi koodiksi, eräänlaiseksi keinovarojen satunnaisen valikoimisen momentiksi. Hännikäinen on tietenkin hyvin perillä tästä, eikä liene sattumaa, että ”oma ääni” näyttäytyy hänelle ontologisena tosiasiana, jota on turha korostaa. Ajoittain tekee myös mieli kysyä, tuleeko Hännikäinen kritiikissään sittenkin langettaneeksi yksiin kaksi erilaista kieltoa: yksilöllisen tyylin mahdollisuuden ja uuden ilmaantumisen mahdollisuuden kiellon. En ole tästä kovinkaan varma, mutta ajatus saa jonkin verran taustatukea Hännikäisen polemisoidessa:

Kun postmoderni kielirunous panee viralta itseään ilmaisevan keskeislyyrikon, mitä se ilmaisee? Ei juuri muuta kuin laajan lukeneisuutensa ja ironisen asenteensa perinteisiä runouskäsityksiä kohtaan. Se harhailee kielen vaikeakulkuisimmilla rämeillä päätymättä mihinkään ja ilmaisee tavoitteensakin niin epäselvästi, että voidaan hyvällä syyllä kysyä, pyrkiikö se mihinkään. (Jäähyväiset postmodernismille?)

Eikö kysymys siitä, mitä postmoderni kielirunous ilmaisee, ole väärin suunnattu, kun huomioidaan postmodernia kauttaaltaan määrittelevä representaation logiikan ja ekspressiivisen merkitsijän, siis ”ilmaisevuuden” sellaisenaan, kritiikki? Hännikäiselle postmodernin taiteen jääminen vaille selvästi ekplikoitavaa ilmaisullista funktiota on epäilemättä raskauttava todiste ja johtopäätös; mutta jos näin on, hän tulee samalla osoittaneeksi oman tarkastelunsa rajoihin tavalla, joka ehkä laajemminkin osoittaa traditionalismin kykenemättömyyteen irtautua ”modernin logiikasta” ja tulla sille kriittiseksi. Tässä mielessä Hännikäisen postmodernikritiikki vaikuttaa ongelmallisella tavalla konservatiiviselta, jopa moralistiselta. Varsinaiseksi ongelmaksi muodostuu se, ettei esseen kriittinen kysymys kohdistu niinkään postmodernin logiikan ytimeen kuin siihen (minusta katsoen täysin virheelliseen) muotoon, jossa konservatiivis-modernistinen problematiikka sen auttamatta jäsentää.

Viime kädessä postmodernin ilmaisullisen funktion kritiikki jättää liiallisessa määrin huomioimatta postmodernin logiikan sidoksisuuden myöhäiskapitalistisen pääoman tuotantosuhteisiin ja teknologiaan. Dialektisempi ote saattaisi Hännikäisen tapauksessa tuottaa vähemmän poleemista (ja siten vähemmän viihdyttävää) jälkeä; toisaalta se luultavasti vaarantaisi myös esseen puolustaman traditionalistisen eleen. Nykyisellään Jäähyväiset joka tapauksessa tyytyy turhan helppoon voittoon.

*) Elokuvan ja sarjojen parista riittää mainita sellaiset teokset kuin Tarantinon tuore Once upon a Time in Hollywood ja Netflixin Homeland (Isänmaan puolesta), molemmat loistavia ja suorastaan alleviivaavia esimerkkejä paranoian sävyttämästä intensiteetistä edellisen osoittaessa senkin, ettei ”vanhaan postmodernismiin” liitetty metafiktio ja narratiivinen piittaamattomuus ole kadonnut minnekään.