Oikeiston ja vasemmiston eroista

Sanotaan ihmiskuvan tai -käsityksen olevan se viimekätinen nimittäjä, joka erottaa vasemmiston ja oikeiston yhteiskuntatulkinnat toisistaan. Tässä on sen verran perää, että käsitykset etenkin painotuksissaan eroavat, paljonkin. Aivan tyypillisesti oikeistolaiseen ihmiskuvaan liitetään vapaan ja vastuullisen yksilön sekä jonkinlaisen instrumentaalisen järjen korostus siinä missä vasemmistolainen tahtoo puhua empatiasta ja heikompien puolustamisesta. Vastapuolta syytetään sen mukaan, nähdäänkö vihollinen onnekkaana egoistina vai moraalittomana tuhlarina.

Tällä tasolla ihmiskuvia kuitenkin vielä yhdistää julkilausumattomaksi jäävä luottamus sen puolesta, että jos ”arvot” ovat oikeat, toteutuu tämän myötä jonkinlainen sosiaalinen oikeudenmukaisuuskin. Tätä oikeudenmukaisuuden vaadetta, sen kirjautumista ihmisyyteen tai sosiaaliseen todellisuuteen, ei kumpikaan kiistä. Eikä ole syytä epäillä kummankaan vakaumusta: se, mitä juhlapuheissa yhteisyyden ja ihmisyyden puolesta tulee lausutuksi, näyttäytyy molemmissa leireissä kiistattoman eettisenä. Lisäksi etiikoista löytyy monenlaista yhteistä merkitsijää: vapaus, vastuu, sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Näille annetut sisällöt ja painotukset toki eroavat toisistaan, mutta ihmisyyden eettinen horisontti on vähintään jollain minimaalisella tasolla muodollisesti molempien osapuolien kesken jaettu. Sekä kokoomuksen uusliberaali siipi että sosialidemokraattien vasen laita muistavat mainita ”hyvinvointivaltion” ja ”pienen ihmisen” juhlapuheissaan.

Selvältä näyttääkin, ettei oikeistolaisen ja vasemmistolaisen todellisuudentulkinnan ratkaiseva ero sittenkään löydy ihmiskuvan tasalta, vaikka reaalipoliittiset kamppailut houkuttelevatkin ajattelemaan näin. Jos vasemmisto–oikeisto-erottelu on aidon poliittisesti olennainen, sen on oltava rakenteellinen eikä vain sisällöllinen. Se on olennainen.

Ihmiskuvissa vallitsevat painotuserot ja muodolliset yhteneväisyydet palautuvatkin perustavammalle tasolle, jota ei määritä niinkään tulkinta ihmisestä kuin näkemys yhteiskunnan tai suorastaan olemisen järjestyksestä sinänsä. Karkeasti hahmoteltuna oikeistolainen tulkinta mieltää tämän järjestyksen puhtaaksi ja hyväksi sellaisenaan. Vasemmistolaiselle järjestys on aina perustavan ristiriidan, kamppailun, antagonismin, tuote. Edellinen siis kieltää dialektiikan, jälkimmäinen affirmoi sen. Reaalipolitiikan tasolla tämä näkyy kenties parhaiten oikeiston ja vasemmiston luokkatietoisuudessa. Tunnetustihan vain oikeistolaisessa ajattelussa yhteiskuntaa representoidaan orgaanisena kokonaisuutena; vain kokoomuslainen (tai hänen laillaan ajatteleva) voi sanoa, ettei Suomessa ole luokkaeroja. (Samaan tapaan vain oikeistokristitty vaatii kuuliaisuutta yhteisölle, esivallalle tai Jumalan majesteetille. Vasemmistokristitylle kunnon kansalaisuus ei ole ihanne, eikä Jumala majesteetti.)

Vasemmiston piirissä dialektinen eli ristiriidasta aloittava ajattelu saa suhtautumaan kriittisesti jo kaikenlaisiin pyrkimyksiinkin representoida yhteiskunta tai kansakunta jonkinlaisena jäännöksettömänä kokonaisuutena. Tämäkin on toisaalta vielä harhaanjohtavasti sanottu, sillä oikeistokin voi, ainakin retorisesti, yhtyä ”jäännöksettömyyden” mahdottomuuteen. Mutta vain vasemmiston piirissä on asiallista lausua kokonaisuuden ja sen representaation mahdollistuvan vain ja ainoastaan jonkin syrjään työnnetyn ja ulkopuolelle jäävän (kielletyn) ylimäärän kautta. Vain vasemmistolaiselle vähemmistö on etupäässä jotain muuta kuin naiivia lukumääräfetisismiä, määritellyn kvantiteetin kysymys.

Vasemmistolaiselle ajattelijalle maailma on mahdoton kokonaisuus, ei-kaikki – ja sen orgaanisuus väistämättä kiistettyyn ylimäärään kohdistuvan väkivaltaisen järjestelyn tulos. Järjestys ei ole kaaoksen vastakohta, vaan järjestyksen ja kaaoksen vastakkaisuus on kirjautunut itse järjestyksen käsitteeseen. Tämä jää oikeistolta käsittämättä, muttei torjumatta.

Suppeankin tarkastelun perusteella voi huomata, etteivät yhteiskunnalliset utopiat ole kummallekaan tulkinnalle paradigmaattisia. Sekä oikeiston että vasemmiston piirissä utopia on mahdollista nimetä johdonmukaisesti patologiseksi konseptiksi: kumpikin voi brechtiläisesti kutsua yhteiskuntaprojektinsa lähtökohdaksi nykyiset huonot ajat. Mutta vain vasemmistolainen voi olla aidosti vallankumouksellinen ja vaatia hyppyä tuntemattomaan. Oikeistolle kysymys on aina paluusta Hyvään, paluusta Järjestykseen, astumisesta tiedetyn talouteen. Siksi oikeisto viime kädessä pettää ”brechtiläisyytensäkin”, jos se sellaista erehtyy asettamaan. Lähtökohtana eivät sittenkään ole yksinomaan nykyiset huonot ajat, vaan muutos parempaan vaatii aina representaation, vallankumous instituution. Kierkegaardilainen uskonhyppy on totista hulluutta, ja järki on saatava joko uskon liittolaiseksi tai sen vastakohdaksi. Orgaanisen kokonaisuuden logiikka kohoaa vastaamme, minne sitten katsommekin. Vain vasen laita dialektisoi koko järjen kategorian asettamalla hulluuden sen antagonistiseksi ja välttämättömäksi momentiksi.

Oikean ja vasemman väliin jäävää keskitietä pidän ongelmallisena siitä syystä, ettei se tosiasiallisesti edusta mitään kolmatta logiikkaa, vaan ainoastaan synteesiä, jonka logiikka juuri synteettisyydessään palaa orgaanisen kokonaisuuden tuttuun talouteen. Vastakohdat yhdistetään tunnustamalla opportunistisesti sekä hulluuden että järjen ”hyvät” ja ”pahat” puolet luulotellen tämän kaltaisesta eklektismistä syntyvän jotain muuta kuin yhtä ja samaa. ”Keskustan” tragedia on oman diskurssin puute, ja siksi se ajautuu aina tunnustamaan oikeiston herraa.

Sikäli kuin vasemmisto hylkää ankaran kapitalismikritiikkinsä – kuten nykyään tapahtuu – se tosiasiallisesti luopuu puhunnastaan ja joutuu sopeutumaan oikeistolaiseen järjestyksen diskurssiin. Tämä näkyy reaalipolitiikassa rivien hajaannuksena ja uuden oikeiston nousuna. Jos vasemmisto tyytyy sosialidemokraattiseen yhteiskuntakritiikkiin, siitä tulee pelkkä apupuolue (ja juuri niinhän nyt tapahtuu), sillä kapitalistisen systeemin rakenteellinen kritiikki on lopulta ainoa tapa, jolla vasemmisto voi artikuloida muutosvaatimuksensa. Tämän lähtökohdan hylkääminen tekee vasemmistolaisesta ajattelusta ennen pitkää pelkän identiteettipoliittisiin fetisseihin turvautuvan hyvinvointivaltion ennallistamisprojektin, jota sävyttää sosialidemokraattinen ja viime kädessä oikeistolainen kuvitelma palkkatyön kantavasta ja järjestävästä voimasta.

Oikeistolainen ja hallitseva näkemys vaatii todellisuuden (talouden) ja politiikan erottamista, jälkimmäisen sopeutumista edellisen järjestykseen. Se sanoo, ettei kaikkea sovi politisoida, etenkään rahaksi ja pääomaksi kutsuttuja yhteiskunnallisia suhteita. Aito vasemmistolainen ajattelu ei tietenkään politisoi todellisuutta. Se vain todellistaa politiikan osoittamalla yhteiskunnallisen kamppailun realiteetit niille, joita ilman pääoma ei tule toimeen.