Mitä Marinin hallitukselta kannattaa odottaa?

Tiago Silva huomauttaa Proletaarien mielipidekirjoituksessaan, että vaikka ”[e]nsisilmäyksellä, kun valtaan astuu työväentaustainen, nuorvasemmistolainen demarinainen joka vastustaa Natoa ja puolustaa työpäivän pituuden lyhentämistä … jotain edistystä on tapahtunut edelliseen hallitukseen verrattuna”, on kuitenkin syytä epäillä edistyksen jäävän ”lähinnä symboliseksi”.

Jaan Silvan epäilyn ja olen hänen kanssaan samaa mieltä kylmäpäisen analyysin relevanssista – näin erityisesti nyt, kun hallitus on sosialidemokraattinen ja painotuksiltaan monelta osin vasemmistolainen. Lisäksi Silva toteaa aiheellisesti, ettei ”olisi mitään juhlittavaa, jos Susanna Kosken kaltaisesta nuoresta naisesta tulisi pääministeri”. Ratkaisevaa ei ole ikä tai sukupuoli, vaan poliittinen ohjelma.

Sosialidemokratia edustaa historiallista kompromissia suhteessa kapitalismiin; se on yksi tapa pyrkiä tulemaan toimeen työn ja pääoman välisen sovittamattoman ja rakenteellisen ristiriidan kanssa. Sellaisena sosialidemokratia liittyy läheisesti hyvinvointivaltion ideologiaan ja jakaa pitkälti samat mahdollistumisen ehdot, esimerkiksi pääomalle tehtävän palkkatyön keskeisen tehtävän yhteiskunnan tuotantosuhteiden pääasiallisena järjestämisen tapana. Tästä seuraa edelleen, ettei sosialidemokratian poliittinen ohjelma keskity niinkään ”duunarin etuun” kuin työllisyysasteen kohottamiseen. Erottelu on tärkeä ja syytä tehdä, sillä vallitsevassa työn murroksessa (jonka vasemmistopuolueet yleisesti tunnustavat) käy samalla ilmeiseksi sosialidemokraattisen kompromissin kyvyttömyys suojella erityisesti prekaaria työväestöä pääoman hirmuvallalta.

Kommunistina Silva on tästä kaikesta loistavasti perillä, minkä vuoksi hän toteaakin, että mielipiteidensä edistyksellisyydestä huolimatta Marinin näkemykset jäävät nykyisiin vallan rakenteisiin sidottuina pelkiksi mielipiteiksi.

SDP ei varmaan pystyisi tarjoamaan ketään Marinia vasemmistolaisempaa tähän tehtävään, ja se on tietysti hyvä asia. Silti, Marin edustaa puoluetta, joka on itse luokkasovun määritelmä. Se ei tule muuttumaan mihinkään suuntaan. SDPn näennäinen ”neutraalius” luokkapolitiikassa tulee maksamaan puoleelle [sic] kalliisti myrskyisten työmarkkinaneuvottelujen jatkuessa. Rinteen tapaus antoi jo esimakua tästä ilmiöstä. SDPn uskottavuuden menetys tulee jatkumaan, ja äärioikeisto voimistumaan.

Kuten Silva toteaa, Marinin pääministerikausi ei merkitse vähimmässäkään määrin kajoamista yhteiskunnan keskeisiin rakenteisiin (esimerkiksi nykydemokratian mahdollistavaan ja sitä säätelevään representaatiojärjestelmään, virkamies- ja hallintokoneistoon etc.). Koska demarit ja vasemmisto ”eivät kykene tuomaan esiin mullistavaa taloudellis-yhteiskunnallista ohjelmaa”, jollaista todella tarvittaisiin, ei järkevän analyysin puitteissa ole syytä suunnattomaan optimismiin.

Silvan mukaan Marinin tulisikin pääministerinä ”käyttää valtiovaltaa häpeämättömästi duunarien vaatimusten toteuttamiseksi”; muussa tapauksessa hänen vasemmistolaisuutensa on munatonta joutavuutta, jonka poliittinen merkitys tiivistyy perussuomalaisen populismin eli uudelleenjärjestyneiden porvarillisten voimien  murskavoittoon (ja johtaa samalla duunarin ja köyhien aseman jatkuvaan huonontumiseen). Silva suhtautuu skeptisesti mahdollisuuteen, että Marinin hallitus vastaisi myöntävästi edes työväestön nykyisiin hyvin maltillisiin vaatimuksiin (mm. kiky-tuntien poistaminen, tes-shoppailun lopettaminen, Postin johdon irtisanominen, omistajaohjauksen tiukempi linja) ilman yhdistyneen työväenliikkeen voimannäyttöjä.

Symboliset kapinat ja uudistukset eivät kriisistä kriisiin ajautuvaa kapitalismia hetkauta, vaikka kotimainen oikeistomediamme onkin kantavinaan huolta kestävyysvajeesta, valtion velkaantumisesta ja demaripääministerin luotsaaman hallituksen toimintakyvystä (jopa siinä määrin, että ajaa poliittisissa analyyseissäänkin tekopyhä populismi edellä). Sitä ei tee myöskään nousukiidossa oleva nationalismi, jonka fasistisia muotoja ei suotta ole kutsuttu kapitalismin äärimmäiseksi, ideologisen tason, toteutumiseksi.

Näinä kommunismin huonossa huudossa olemisen aikoina saattaisi kenties olla hyvä muistuttaa mieleemme vaikka nyt esimerkiksi se, ettei Lenin vastustanut kansallista suvereniteettia vaan päinvastoin vaati jokaiselle kansalle mahdollisuutta asettaa omat ongelmansa itse – siitäkin huolimatta, että ”pahat tyypit” saisivat maassa vallan. Pahamaineinen ”proletariaatin diktatuuri” merkitsi (ilmeisestä epäonnistumisestaan huolimatta) radikaalia vapauden vaatimusta, porvarillisen ja liberaalin vapauskäsityksen ja -paradigman määrittämistä uudelleen tavalla, joka kykenisi välttämään porvarillisen vapauden logiikkaan sisältyvät antagonismit (kapitalismin edellyttämät ihmisoikeusrikkomukset ja totalitaristisen riiston, etc.).