Uskovaisuudesta ja kristittynä olemisesta

Viimeksi hahmottelin yhtä mahdollista versiota tarinasta, joka kertoo, miten tähän on päädytty. Kuinka kiltistä helluntailaisnuoresta tuli ihminen, joka ei miellä itseään uskovaiseksi?

Tietoisesti jätin sivuun sen lisäyksen, etten pidä ”uskovaisuutta” minään kristittynä olemisen edellytyksenä.

Helluntaivaiheen jälkeen luterilaistuin nopeasti. Lutherin ajattelu tuntui radikaalilta helluntailaisen käytännön kristillisyyden jälkeen; ajatus, ettei Jumala vaadi ihmiseltä mitään (paitsi kaiken, ja kaikki on jo annettu) ja ettei ihmisellä ole vähäisintäkään myötävaikutusta pelastumiseensa – ettei mitään ”uskonratkaisua” vapaan tahdon mielessä ole olemassakaan – oli hätkähdyttävä ja kaunis. Käytännön helluntailaisuushan oli aina päätynyt painottamaan uskonelämän aktiivisuutta, ”henkilökohtaisen ratkaisun” merkitystä ja ”pyhityselämää”, joka tarkoitti ”jumalasuhteen” ylläpitämistä arjen teoin ja valinnoin (mikä edelleen johti monen kohdalla päänsisäisiin ”syntilistoihin”) – luterilaisuuden radikaali ulottuvuus oli ihmisen asettamisessa tyystin passiiviseksi subjektiksi, joka ei pelastunut uskollaan, vaan kokonaan Toisen kautta.

Minusta ei tullut ”käytännön ateistia” siinä vaiheessa, kun päädyin lukemaan modernien kommunistien filosofiaa vuoden 2015 jälkeen, vaan jo pari vuotta aiemmin. Lakkasin näet olemasta uskovainen juuri silloin, kun aloin ajatella, ettei uskollani ole mitään tekemistä pelastumisen kanssa; ettei kyse ole jostain subjektini ominaisuudesta, jonka perusteella minut joko pelastetaan tai kadotetaan.

Kristittynä olemisen varsinainen ja perustavin ulottuvuus ei nähdäkseni liity lainkaan minkäänlaiseen dogmaattisen metafysiikan tai metafyysisen tunnustuksen (”Jumala on olemassa”) traditioon, vaikka nämä traditiot ovat historiallisesti vaikuttaneet tapaan, jolla kristinuskoa käsitteellistämme. Uskontunnustusten ja niin sanotun arkisen hartauden käytännöt liitän kristilliseen symbolitalouteen: ne ovat eräänlainen ”uskon automaatti”, traditiomme jäsentämiä tapoja tuottaa ja ylläpitää identiteettejä, jotka mahdollistavat muun muassa ”uskovaiseksi” tunnistautumisen.

Samalla ne ovat keino tulla toimeen kristinuskon perustavan traumaattisen ulottuvuuden kanssa. Symbolisena automaationa ”uskovaisuus” on yksi tapa reagoida kristinuskon teksteissä artikuloituun totuuteen, joka sellaisenaan, traumaattisena, on mahdoton sisäistettävä. ”Uskovaisuus” on tässä mielessä ennen kaikkea ideologiaa, jossa tiedon ja totuuden rekisterit langetetaan yksiin identiteetin hyväksi. Yksinkertaisimmillaan varsinaisen traumaattisen asetelman voi ilmaista provokatiivisella huomiolla: kuollessaan Jeesuskin oli ateisti. Konservatiivikristitty pitää väitettä raamatunvastaisena, mitä se tavallaan onkin – huomaamatta jää tosin helposti Jumalan (ja raamatun) oma raamatunvastaisuus, kristinuskon teksteissä toistuvasti ilmenevä ristiriita ja ambivalenssi, jolla Jumala jatkuvasti vie uskottavuutta metafyysisen todellisuutensa eheydeltä ja täydellisyydeltä. Parhaita ja kattavimpia esimerkkejä tästä lienevät Jobin ja Saarnaajan kirjat, vaikka sama ratkaisemattomuus lävistää Paavalinkin teologian.

Kristittynä oleminen ei näyttäydy minulle identiteetin, vaan jonkinlaisena ”symbolisen yhteisön”, kysymyksenä. Kristitty voi mieltää itsensä uskovaiseksi tämän olematta mikään kristittynä olemisen välttämätön ehto. Kristittyjen yhteisö (se universaali Kristuksen ruumis, josta Paavali puhuu) on viime kädessä kenen tahansa yhteisö – yhteisö, joka poliittisena todellisuutena on jotain vasta tulossa olevaa (kuten demokratiakin) ja jonka autenttisimmat muodot kiteytyvät siinä moninaisessa ulossuljettujen huomioimisen praksiksessa, jota kirkot, seurakunnat ja yksilöt pyrkivät harjoittamaan. Tässä mielessä kristinuskoon näyttää kuuluvan vahva – ja hyvinkin chestertonilainen – poliittisen utopian ulottuvuus.

Lainausmerkit ”symbolisessa yhteisössä” ovat välttämättömät. Kristinusko ei ole identiteettipolitiikkaa, kenen tahansa yhteisön edellyttämä kukatahansisuus on käsitettävä konseptin koko radikaaliudessa ja mahdottomuudessa. Tästä syystä myöskään mikään ”kristillinen etiikka” – sen enempää kuin ”kristilliset arvotkaan” – ei ole mahdollinen; eikä kristittynä oleminen voi rajautua uskon tai sen subjektin kautta välittyneen muodon, vakaumuksen, perusteella.

Perinteinen konservatiivinen kritiikki nostaa tässä vaiheessa esiin näkemykseni oletetun relativismin: jos kerran kristitty voi olla kuka tahansa, uskoipa mihin tahansa, mitä merkitystä koko käsitteellä enää on? Tällainen kysymys on kuitenkin väärin suunnattu olettaessaan, että olisi väitetty kristinuskon voivan olla kaikkea mahdollista. Jos kristittynä oleminen tarkoittaa kuulumista kenen tahansa yhteisöön (tai teologisesti: armahtamistasi riippumatta siitä, kuka ja millainen olet), käy mahdottomaksi sitoa tämän yhteisön ”olemusta” mihinkään jäsenistönsä perusteella määräytyvään identiteettiin. Jos ”kaikki” viittaa mahdollisten ja olemassa olevien identiteettien totaliteettiin, on kristittynä olemisen mieli tässä kohdin ennen muuta tämän totaliteetin kiistämistä, ei sille antautumista.

Konservatiivisen kritiikin virhe on kuvitelmassa, ettei identiteetin politiikan tuolta puolen löydä muuta kuin totalitaristisen identiteetin politiikan, jolloin se kieltäytyy tietämästä mitään kristinuskon utooppisesta politiikasta. (Utooppinen on tässä ymmärrettävä rajatusti merkityksessä tulossa oleva.) Samalla se pyrkii rajaamaan mahdottoman sfäärin luulottelemalla, että mahdoton ja ei-ajateltavissa oleva lankeavat loogisesti yksiin; että se, mitä emme kykene ajattelemaan, on faktisesti mahdotonta. Näin kristitty konservatiivi syyllistyy siihen, mistä mielellään syyttää liberaaleja, nimittäin oman ajattelun ja (Jumalan) todellisuuden rajojen mielivaltaiseen samastamiseen.

Pitkälti yllä esitetyistä syistä pidän vähämerkityksisinä monia niistä kysymyksistä, jotka tällä hetkellä jakavat kristikuntaa kahtia. Esimerkiksi se, pitäisikö kristityn hyväksyä Pride-kulkueet ja sateenkaarimessut tai voiko uskova ihminen harrastaa homoseksiä, on minusta kiinnostavaa vain sikäli kuin nämä kysymykset liitetään politiikkaan ja vallankäyttöön; se, ”voiko” ja ”saako” kristitty, on joutavaa – kiinnostavampaa on kysyä, miksi joku haluaa rajata Priden kaltaiset tapahtumat ”kristillisyyden” ulkopuolelle tai miksi sateenkaari-ideologia on jonkun mielestä ”kristillisyyttä aidoimmillaan”. Ei olekaan ihme, että koen helposti ulkopuolisuutta paitsi kristillisiin konservatiiveihin myös liberaaleihin: ensimmäiset tuntuvat usein määrittelevän kaiken ajattelun arvoisen kuvittelemaansa ”raamatun auktoriteettia” vasten, jälkimmäiset vaikuttavat monesti pelkältä auktoriteettiuskon tyhjältä peilikuvalta. Se, mikä molempia yhdistää, on ajattelun jatkuva puute – ja siten myös puutteen jatkuva väärinajattelu.