"Kieltäydyn olemasta oman elämäni sankari"

Myytti rohkeasta ex-helluntailaisesta

Viime viikolla sain yllättävän puhelinsoiton, kun ”menneisyyden elämän” piiriin kuuluva tuttava soitti ja kertoi uskovaisuuden ja kristinuskon suhdetta pohdiskelevan tekstini ”osuneen ja uponneen”. Puhelu taisi venyä jonnekin kahden tunnin paikkeille. Menneiden aikojen muistelu ja kaikenlainen teologinen pohdiskelu veivät mukanaan.

Puhelun jälkeen mietiskelin, millaista elämäni mahtaisi olla, jos olisin jäänyt helluntailiikkeen piiriin ja koettanut sopeutua yhteisöön ajatteluni vapaudesta tinkimättä. Olinhan aikoinaan jättänyt seurakuntaelämän taakseni paljolti siksi, että jos kohta koin yhteisön pettäneen minut, niin toisaalta katsoin myös itse pettäneeni yhteisön – jos en muuten niin omaksumieni näkemysten (ja kenties myös elämäntapojeni) kautta.

Turhuudessaan ajatusleikki on varsin houkutteleva. Suhteeni menneisyyteen ei ole sentimentaalinen, enkä kaipaa vanhaa ideologista lintukotoani ja kultaista häkkiäni. Kuitenkaan en voi olla ajattelematta, olisinko jossain mahdollisessa maailmassa voinut sopeutua yhteisööni tällaisena kuin olen. Tiedän intellektuelleja, jotka huolimatta läpeensä kriittisestä suhtautumisestaan helluntailaisuuden aivan keskeisiin opinkohtiin ja käytäntöihin ovat jääneet liikkeeseen ja kykenevät toteuttamaan subjektiviteettiaan sen piirissä – jopa ilmeisen menestyksekkäästi.

Miksei tämä ollut minun tieni? Epäilemättä toistuvat ja voimakkaat ulkopuolisuuden kokemukseni – joita minulla oli ollut liikkeen piirissä lapsesta saakka – ajoivat minut tavallaan helppoon ratkaisuun. Maineeni oli jo juoruilemalla ja jopa tietoisella valehtelulla pilattu; lisäksi oli vielä oma poleemisuuteni ja haluttomuuteni kunnioittaa traditionaalisia auktoriteetteja. Kun ulkopuolisuuteni oli jo sisältä käsin toteen näytetty, tuntui se tarvitsevan enää jonkinlaisen symbolisen eleen sinetin.

En ole koskaan ajatellut lähtöäni rohkeana tekona, enkä ajattele niin nytkään. Rajankäyntini ja tilintekoni menneen kanssa on paljossa ollut sekoitus kostonhimoa, vihaa ja vapautumisen tuomaa voitonriemua; lisäksi olen joutunut – ja varmaan joudun jatkossakin – työstämään paljon erilaisia viheliäisiä häpeän kokemuksia, joita yhteisöelämä aivan erityisellä tavalla onnistui ruokkimaan. Tässä ei ole mitään sankarillista. Kirjailijana olen kuitenkin oppinut suhtautumaan vihaan ja kostonhimoon kunnioittavasti.

Nykyinen haluni pohdiskella suhdettani menneeseen kertoo minulle, että masennuksen toipilasjaksokin alkaa olla selätetty. Kerron tarinaa ja tuotan ideologiaa, etsin jatkumoa jossa nähdä itseni, etsin epävarmuutta joka puhuu totuudesta, kierrän kehää joka ei ole kehä olematta samalla jotain aivan muuta. Tajuan etten kykene irtautumaan pyrkimyksestäni turvata minäni eheyttä; mutta yhtä turhaa on pyrkiä kieltämään tuon eheyden luulottelun mahdollistavan kiertoliikkeen totuutta. Se ei koskaan lakkaa vastustamasta ja hajottamasta olemisen tapaani, se on velka, jota minä ei koskaan kykene maksamaan ja joka ennen pitkää nävertää puhki jokaisen toimintakykyyn ja kunnon kansalaisuuteen tähtäävän ideologisen operaation.

Fiktiossa tämä totuus osuu vastaamme yllättävällä tavalla. Jobin kirjassa Jumalan vastaus on hätkähdyttävä, muttei suinkaan arvoituksellisuuttaan ja ylevyyttään (vaikka näin joskus uskotellaan), vaan silkkaa typeryyttään. ”Mitä kyselet? Minä olen herra. Asiat ovat niin kuin ovat, koska minä sanon niin.” Jumala ei vastaa Jobille viisaasti – sen tekevät Jobin ystävät –, vaan idioottimaisesti, paljastaen performatiivisesti herran rakenteellisen sokeuden inhimillisen todellisuuden satunnaisuuden edessä. Juuri Jumalaa syyttävässä hulluudessaan Job on vanhurskaimmillaan: auktoriteetin totuus on tyhjä, vailla sisältöä, eikä Jumalassa ole mitään ymmärrettävää, sillä ratkaisevaa ei ole hänen olemuksensa, vaan tämän tyhjyyden paikka ja vaikutus tiedon rakenteessa ja jäsentymisessä.

Juuri tästä syystä ”totuuden kertominen” on haastavaa ja ”totuudelliset kertomukset” usein selittämättömällä tavalla häiritseviä ja itsensä kumoavia. Tarinamuoto sinänsä on ideologinen, järjestäähän se narraation logiikkaa vastustavan historiallisen todellisuuden kronologiseksi jatkumoksi, jossa perustava jännite muuntautuu omaksi ratkaisukseen. Luen tarinaa menneisyydestäni ja tajuan kirjoittaneeni näyttämön, jossa ulkopuolisuus asettuu keinotekoiseksi ongelmaksi ja samalla tarinan jatkuvuuden turvaavaksi keskeistekijäksi ja -motiiviksi. En pääse tarinasta kieltämällä sen, väittämällä kaiken kirjoittamani olevan epätotuudellista – ikään kuin ei olisi tarinaa jota jatkuvasti olen kertomassa itselleni itsestäni… Oikea kysymys ei ole: ”Kuinka lopettaa tarinoiden kertominen?” vaan: ”Kuinka kertoa sellainen tarina, joka lävistää itsensä ja paljastaa rakenteellisen huijauksensa oman kertomisensa aktissa?”

Olen viimeisen kahden blogijutun verran kertonut tarinaa ulkopuolisuudesta: menneisyydestä, jossa osattomaksi jääminen tarkoittaa johdonmukaista kieltäytymistä sankarin roolista petturin eduksi. Kertomus epäonnistuu väistämättä, sillä juuri petoksesta tulee sen taloudessa salaa sankarillista. Kun kirjoitan, ettei lähdössäni ollut mitään rohkeaa, julistan haluani asettua konventionaalisten uhri- ja sankaritarinoiden ulkopuolelle; mutta tämä on tietysti vain hiukan julkeampi tapa korostaa riippumattomuuttaan ja pilkata yhteisöä, jolta voi näin evätä viimeisenkin kiitollisuudenvelan: edes oman elämäni sankaria ette minusta tehneet! Kieltäydyn kaikesta, mitä tarjoatte!

Näin havaitsemme vähitellen tarinassani piilevän oireen työn ja mekaniikan, ”ulkopuolisuuden” lähettämän koodatun viestin. Olemme astuneet alueelle, jossa tarinani alkaa vähitellen kysellä omaa totuuttaan. Mikään rakentava konkluusio ei enää ole mahdollinen; ajattelun tie huojuu edessämme vaateliaana kaikessa diktaattorin ankaruudessaan. Tästä meidän on hyvä aloittaa.