1. Vieraantuminen, 2. vitunmoinen tykittely, 3. haahuilu

 
Olen altistanut itseni epämukavuudelle silmäilemällä muuatta vanhaa, eräällä kristillisellä verkkosivustolla julkaisemaani tekstiä. Essee käsittelee kriittisesti erityisesti helluntailaispiireissä tuolloin vallinnutta ylistysmusiikkikulttuuria. Sen lukemisesta tulee epämukava olo, jota määrittelee outo samanaikaisuus: yhtäältä tunnen kirjoittajan ajatusmaailman liiankin hyvin, toisaalta en tunne sitä enää lainkaan.
 
Teksti kuuluu aikaan, jolle on piirteellistä voimakas rajankäynti helluntailaisen kristillisyyden kanssa. Vieraantumiseni alkuvuodet olivat samalla ”luterilaisen heräämisen” aikaa. Essee tuntuu todella oudolta seokselta, ikään kuin yhtä aikaa älylliseltä ja kuitenkin kummallisen dogmaattiselta ilmiökritiikiltä, jossa metafyysinen uskontunnustus yhdistyy luontevasti (tai luonnottomasti) aiheen relevanssista piittaamattomaan yksityiskohtaiseen analyysiin. Se on myös peittelemättömän konservatiivinen.
 
Ei ole sattumaa, että siinä missä ensimmäinen taiteellisen tarkastelun kestävä novellini (Labyrintin profeettaan sisältyvä ”Todistus”, joka on muuten edelleen yksi henkilökohtaisia suosikkejani) on samalta ajalta kuin mainittu teksti, kypsyy varsinainen sisäinen ja julkaisukelpoinen esseistini vasta joitakin vuosia myöhemmin. Luterilainen kristinoppi auttoi etsiytymään taiteellisen vapauden pariin, mutta rajankäynnin tarve teki mahdottomaksi suoran loikkaamisen kunnon esseistiikkaan. Tästä johtuu, että 2010-luvun alussa syntyneet novellini sisältävät huomattavasti vapaampaa ja kypsempää pohdintaa kuin saman aikakauden analyyttiset esseetekstini. Fiktiossa en rajoittanut ajatteluani kristilliseen metafysiikkaan, dogmatiikkaan tai uskonyhteisöjen reunamaiden harhaoppien torjuvaan diagnoosiin.
 
Joistain tuon ajan helluntailaisuuden lieveilmiöitä kritisoivista teksteistäni olen saanut sähköpostiini henkilökohtaista palautetta vuosia senkin jälkeen, kun ”tunnustukselliset kuviot” ovat jo jääneet menneisyyteen. Tuntuukin kovin oudolta lukea onnitteluja ”raittiista opetuksesta” ja siitä, kuinka joku on tekstini kautta saanut ”voimaa vaellukseensa”. Tyypillisesti vastaan näihin palautteisiin kiittämällä ja kertomalla suppeasti, että tuntuupas jännältä, olenhan jo vuosikausia sitten jättänyt nämä kuviot taakseni, mutta kiva, jos tekstistä on jotain iloa ollut, ja niin edelleen.
 
Siirtymäajan esseetekstit ovat minulle epämukavaa luettavaa myös siksi, että niistä moni kuuluu vuosien 2013–2019 masennusjakson helvetillisimpiin, siis vuosiin 2014–2015. Niiden avaaminen heittää brutaalisti silmille noiden ahdistavien aikojen muistot – aikojen, jotka edelleen ovat hiukan liian lähellä, jotta niiden aktiivinen muisteleminen ei tuottaisi akuuttia melankoliaa.
 
Helluntailaisajoista olen kirjoittanut tässäkin blogissa paljon. Miksen olisi, onhan minusta edelleen jokseenkin hämmästyttävää ajatella, että olen yli 20 vuotta elämästäni kuulunut yhteisöön, jolle oli lähes elintärkeää saada säädellä suhdettani ruumiiseen, nautintoon ja kriittiseen ajatteluun niin kaikenkattavalla tavalla, että joka kerta, kun istahdamme kaljoittelemaan niistä piireistä irtautuneiden ystävien kesken, huomaamme jossain vaiheessa terapoivamme toisiamme sen aikaisen elämäntyylin tuottamista häpeän ja syyllisyyden tuntemuksista.
 
Luterilainen siirtymävaihe on syystäkin jäänyt vähemmälle huomiolle. Sehän kesti lopulta vain pari kolme vuotta. En löytänyt ”hengellistä kotia” sen enempää luterilaisesta paikallisseurakunnasta kuin Suomen evankeliumikoulunkaan piireistä, joissa isäni kanssa tulin muutaman kerran kierrelleeksi. Helluntailaisuuden kritiikkini sai kyllä huomiota ja hyvää palautetta, mutta älyllinen levottomuuteni teki lopulta mahdottomaksi sen, että olisin alkanut profiloitua näissäkään ympyröissä. ”Evankelisen uuspietismin” luterilainen armonoppi takasi helluntaipiireihin verrattuna monenlaista ajattelun- ja toiminnanvapautta, muttei lopulta – ymmärrettävästi hyvin konsensushakuisena yhteisöllisyytenä – kyennyt juurikaan tarjoamaan kaipaamaani stimulanssia.
 
Menneisyyteni vuoksi omaa olemistani on kauan taakoittanut jonkinlainen älyllisen yksinäisyyden melankolia ja eksistentiaalisuus – niinkin kauan, että minulla on taipumus ajatella se jotenkin ”olemukselliseksi” piirteekseni. Tämä on ollut paitsi selviytymisen, myös nautinnon säätelemisen keino. Helluntailaisaikoina se helpotti pärjäämistä yhteisön likistävässä sovinnaisuudessa: älykön ja taiteilijan rooli tarjosi tiettyjä kiistattomia statusetuja. Myöhemmin se tuntui luovan olemiseeni painoa ja vakavuutta, jota pinnalliselta ”ulkomaailmalta” vaikutti puuttuvan.
 
Vähitellen olen kuitenkin alkanut kokea tuon ”painon ja vakavuuden” melkoiseksi rasitteeksi, eräänlaiseksi eksistenssin jäykkyydeksi, joka masennusjaksolla tosin purkautui identiteettiä luovana ja vahvistavana tykittelynä – huikeana energiavirtana, joka muun muassa mahdollisti kahdeksan kirjan julkaisemisen vain kolmen vuoden sisällä –, mutta johon aina on kuulunut vaikutelma uhkaavasta taantumisesta ja tympeästä, itseensä kietoutuvasta melankolisesta raskaudesta.
 
Viime vuoden kevään koronapandemia katalysoikin sisäisen tilinteon prosessin, jossa juuri tuo jäykkyys, raskaus ja vakavuus alkoivat näyttäytyä tulilinjalle asettuvina janttereina. Jos vielä masennuksen vuosina olin kiihkeästi etsinyt ”kirjoittamisen magiaa” ja tykityksen kanavat avaavia voimallisia rituaaleja, huomasin nyt hakevani jotain aivan toisenlaista. Magian sijaan alkoi kiinnostaa haahuilu, tuottavan nerokkuuden sijaan tuottamaton ”zonettaminen” – epämääräinen harhaileminen reunamailla, jopa suoranainen eksyminen.
 
Vitunmoiselle tykittämiselle on ilman muuta paikkansa – näin ajattelen. Silti on aika kiistatonta, että tuotannon ja olemisen määrittyminen tykittämisen paradigmassa langettaa eksistenssiin raskautta ja vakavuutta, joka rennommassa sfäärissä tiukkuu soluista ei-toivottavana myrkyllisyytenä. Ongelmana on, että tämä myrkyllisyys tarjoaa kyllä paljon. Minultakin olisi jäänyt moni apokalyptiskarnevalistinen metafora jäsentämättä, ellen olisi näitä siemauksia nautiskellut.
 
Silti kirjoitan jo yhdessä vuoden 2019 joulukuun päiväkirjamerkinnässäni, että ”jo vuosikaudet olen hapuillut jonkinlaista ’tyyntä alistumista’, en niinkään sisäisen levottomuuteni hylkäämistä kuin sen ’sisäistämistä’ eräänlaisen hylkäämisen ja nielemisen kaksoisliikkeessä”. Kristinuskoon liitetyn ”tuonpuoleisuuden odotuksen” totean kohdaltani toimimattomaksi. ”Tyyni alistuminen” on lainausmerkeissä syystä. Samassa merkinnässä mainitsen ”Hessen lukemisen”, joka ”saa minut aavistelemaan sisäisen tyyneyden olemassaoloa, mahdollisuutta saavuttaa sellainen vailla älyllisen rehellisyyden katoamista”.
 
Toden totta: vuonna 2019 luin Lasihelmipelin, jota kuvailin ”ihanaksi kirjaksi”, vielä Arosuttakin fantastisemmaksi. Tavallaan tämä tuntuu oudolta, onhan Hessen älyllinen ja filosofinen tyyli kaukana kaikenlaisesta rennosta droneilusta. Mutta toisaalta ei sitten kuitenkaan. Jos olisi, miksi kokonainen beatnikkien sukupolvi olisi lopultakaan hänen kirjoistaan innostunut? Arosusi ja Lasihelmipeli artikuloivat samaa rentoa riemukkuutta, josta Kerouac intoilee Matkalla- ja Dharmapummit-teoksissaan.
 
En tiedä sisäisestä tyyneydestä helvettiäkään, olen ollut levoton melkein 30 vuotta. Levottomuuteni ei välttämättä ole mitenkään autenttista tai syvällistäkään, ei edes välttämätöntä. Mutta onko minua olemassa ilman sitä? Ja miksi yhä enemmän houkuttaa ajatus, ettei olisi?