Vuosi 2020, kuulemma ”monin tavoin poikkeuksellinen”, lähestyy loppuaan.
Omat joulunpyhäni menivät ennalta-arvattavasti viskin, glögisangrian,
raskaan ruoan ja muutaman sukulaisen tapaamisen merkeissä. Tapaninpäivänä
olisin halunnut vetää helvetinmoiset perskännit, mutta yksikseni juon aina liian
hitaasti ja lopetan liian aikaisin. Homma kuivui kokoon. Pelailin sitten jurrisena
autotallissa Abe’s Oddyseeta, lapsuuteni klassikkopeliä. Kömmin
vuoteeseen aamutunneilla harmillisen selväpäisenä.
Kaveri, jota olin koettanut illan mittaan turhaan tavoitella, laittoi seuraavana
iltapäivänä viestin, jossa valitti olonsa kauheutta ja mainitsi tapaninpäivän saunailtaansa
koskevan muistikelan kärsivän osaksi tuhoutuneesta datasta. Siinä vaiheessa
kiittelin mielessäni, etten sentään sittenkään joudu viettämään sunnuntaita
krapulan totuusefektien kourissa. Soittelin stereoista Reverend Bizarrea, söin
pizzan, peseydyin. Joulun hengen ja merkityksen pohdinnat olin jälleen kerran
onnistunut sivuuttamaan, mihin kaltaiseni kohtalaisen epähengellinen ihminen
voi suhtautua jonkinlaisena onnistumisen kokemuksenakin.
Tätä kirjoittaessa on edessä vielä uusi vuosi kansanterveydellisesti kyseenalaisine
juhlallisuuksineen. ”Kolme pientä olutta vastaa kukkupäistä ranskalaista
aterialautasta”, vaimo referoi – ilmeisesti maksumuurin taakse kätkeytyvän
artikkelin ingressiä. Vastaan, että olinkin jo ehtinyt odotella valtamedian välipäivien
terveyspropagandan ja ikuiseen nautintoon velvoittavan halukoneen käynnistymistä.
Elämässä onnistumisen privatisoitunut perusmuotohan on – porvarillisen
elintason ja moninaisten kohtuutta säteilevien tervehenkisten harrasteiden
ohella – painonhallinnan ongelmattomuudesta kielivä litteä vatsa. Näitä
onnistumisen lajeja olen tänäkin vuonna kyennyt menestyksekkäästi välttelemään.
En harrasta uudenvuodenlupauksia, mutta jonkinlaisen periaatepäätöksen
voisin sen puolesta tehdä, että jatkossakin pyrin kieltäytymään
systemaattisesti kaikenlaisista kontrolloivista kuntotesteistä, elintapojani,
mieltymyksiäni ja kulutustottumuksiani syynäävistä kyselyistä ja lomakkeista
sekä yleensä antamasta tunnustusta minkäänlaisille etukäteen määritellyille ”vapaan”
toiminnan alueille ikään kuin niiden mahdollistama vapaus ei aina jo olisi yksi
pehmeän kontrollin muoto.
Harkitsen myös vakavasti äänestämisen lopettamista, sillä kaikenlaista
aktiivisuutta ja osallistumista vaativana nykyaikana vetäytyminen ja
pidättäytyminen on usein parasta protestia ja provokaatiota. Äänestämisellä ei tunnetusti
vaikuteta mihinkään, mutta jos yli 90 % kansasta jättäisi äänestämättä
seuraavissa eduskuntavaaleissa, voisimme vain arvuutella seurausten monumentaalisuutta.
Lähipiirissä tosin vihjauskin tähän suuntaan on herättänyt näkyvää ärtymystä: ”Just
joo, äänestä nyt kumminkin ainakin sen vuoksi, ettei persut voita!”
Mutta vihollisemme eivät tietenkään ole perussuomalaiset ja heidän
oikeistoradikalisminsa, vaan systeemi, joka itsepintaisesti tahtoo säilyttää
oikeistoradikalismin mahdollistavat olosuhteet harvoille kasaantuvan pääoman
eduksi. Nykymuodossaan neljän vuoden välein toistuva äänestyssirkus lähinnä ruokkii
osallistumisen illuusiota, jonka kautta osoitamme hyväksyntää liberaalin
auktoriteetin pakottamalle asiakkaan ja kuluttajan roolillemme. Massamittainen ja
mahdollisimman totaalinen äänestämisestä pidättäytyminen on luultavasti yksi pelottavimmista
rauhanomaisista systeemisen protestin muodoista. Mikään liberaali valtakoneisto
ei sellaista kestäisi. Sataprosenttinen pidättäytyminen: mitä jumalallista
väkivaltaa!
Poliittinen aktivoitumiseni toki laajeni siinä, että pääsin osaksi kriittisen
”vaihtoehtoista vasemmistoa” edustavan verkkomedia Hamaran kirjoittajakollektiivia.
Minulle Hamaran kaltainen projekti merkitsee relevanttia, konkreettista ja lokaalia
kritiikin harjoittamisen tapaa, eräänlaista ahjoa, jossa toiminnan pienimuotoisuus
pikemminkin terävöittää kuin lamauttaa ajattelun hehkua. Intellektuaalinen
elämäni on kaivannut tällaista jo kauan.
Lukija varmaan huomaakin, etten tässä kulunutta vuotta sangen
epätyydyttävästi tilittäneessä selonteossani ole juuri sanallakaan viitannut
siihen yhteen asiaan, minkä mainitsemalla joka ikinen ”yhteiskunnan isoa kuvaa”
tarkasteleva poliitikko-, psykologi-, taloustieteilijä-, filosofi- ja teologibloggari
niin kovin mielellään aloittaa toivontäyteiset pohdintansa.
Yksi syy tähän pidättäytymisen lajiin onkin juuri ”isoa kuvaa” kohtaan
tuntemani vastenmielisyys. ”Monin tavoin poikkeuksellinen vuosi” muuttuu
abstraktiksi, toisteltavissa olevaksi taudinkuvan liturgiaksi, jonka kehyksissä
”oikeudenmukaisuus” ja ”toivo” jäävät laumasieluisiksi yleistyksiksi vailla
kiinnitystä konkreettisiin kamppailuihin (joiden realiteetit kumoavat
yleistysten katkoksettoman universaaliuden).
”Ison kuvan” sijaan voi tietysti keskittyä jäsentämään asian ympärille
hahmottuvaa kokemusta. Se tosin tuntuu tässä vaiheessa joutavalta, olenhan
pukenut kokemukseni jo aiemmin blogiproosaa huomattavasti sopivampaan
runomuotoon. Tyydyn siis siteeraamaan itseäni:
Niiden merkintöjen jälkeen kesän mentyä
kavahdin ajatusta
että olisi paluu normaaliin
ikään kuin yhteiskunta olisi neuroosieni jatke
ja Euroopasta tietämisen asiaksi
näkö katosi, supistui
lukemiset kuittasin Bowiella
tihkusateessa näin sileäksi hinkatun smaragdisillan
se vei kaupungin läpi
yleni paksuun messinkipilveen
joka lupasi rajattomasti tallennustilaa
(”8,99 € / kk”, runokokoelmasta Laula herrasi doxaa,
julkaisematon)
Taiteilijan itseriittoisuuteni jäi tänäkin vuonna vaille julkisen
tunnustuksen tuomia ihailun väreitä; samoin pankkitilin saldo pysytteli sopivan
alhaisissa lukemissa. Tähän en odota suuria muutoksia ensi vuonnakaan.
Toivominen on tietysti asia erikseen.
Runo olisi muuten täydellinen, jos tuo "8,99 €/kk" olisi loppukaneetti.
VastaaPoistaHyvää ja mystillisiä kokemuksia tihkuvaa kaunosielujen uutta vuotta!
Niin, nythän se on otsikko. Minusta tehokkaampi siten, loppukaneettina sortuisi osoittelevuuteen.
PoistaJa samoin: hyvää uutta vuotta sinnekin.