Epätyydyttävä selonteko vuodesta 2020

 
Vuosi 2020, kuulemma ”monin tavoin poikkeuksellinen”, lähestyy loppuaan.
 
Omat joulunpyhäni menivät ennalta-arvattavasti viskin, glögisangrian, raskaan ruoan ja muutaman sukulaisen tapaamisen merkeissä. Tapaninpäivänä olisin halunnut vetää helvetinmoiset perskännit, mutta yksikseni juon aina liian hitaasti ja lopetan liian aikaisin. Homma kuivui kokoon. Pelailin sitten jurrisena autotallissa Abe’s Oddyseeta, lapsuuteni klassikkopeliä. Kömmin vuoteeseen aamutunneilla harmillisen selväpäisenä.
 
Kaveri, jota olin koettanut illan mittaan turhaan tavoitella, laittoi seuraavana iltapäivänä viestin, jossa valitti olonsa kauheutta ja mainitsi tapaninpäivän saunailtaansa koskevan muistikelan kärsivän osaksi tuhoutuneesta datasta. Siinä vaiheessa kiittelin mielessäni, etten sentään sittenkään joudu viettämään sunnuntaita krapulan totuusefektien kourissa. Soittelin stereoista Reverend Bizarrea, söin pizzan, peseydyin. Joulun hengen ja merkityksen pohdinnat olin jälleen kerran onnistunut sivuuttamaan, mihin kaltaiseni kohtalaisen epähengellinen ihminen voi suhtautua jonkinlaisena onnistumisen kokemuksenakin.
 
Tätä kirjoittaessa on edessä vielä uusi vuosi kansanterveydellisesti kyseenalaisine juhlallisuuksineen. ”Kolme pientä olutta vastaa kukkupäistä ranskalaista aterialautasta”, vaimo referoi – ilmeisesti maksumuurin taakse kätkeytyvän artikkelin ingressiä. Vastaan, että olinkin jo ehtinyt odotella valtamedian välipäivien terveyspropagandan ja ikuiseen nautintoon velvoittavan halukoneen käynnistymistä.
 
Elämässä onnistumisen privatisoitunut perusmuotohan on – porvarillisen elintason ja moninaisten kohtuutta säteilevien tervehenkisten harrasteiden ohella – painonhallinnan ongelmattomuudesta kielivä litteä vatsa. Näitä onnistumisen lajeja olen tänäkin vuonna kyennyt menestyksekkäästi välttelemään.
 
En harrasta uudenvuodenlupauksia, mutta jonkinlaisen periaatepäätöksen voisin sen puolesta tehdä, että jatkossakin pyrin kieltäytymään systemaattisesti kaikenlaisista kontrolloivista kuntotesteistä, elintapojani, mieltymyksiäni ja kulutustottumuksiani syynäävistä kyselyistä ja lomakkeista sekä yleensä antamasta tunnustusta minkäänlaisille etukäteen määritellyille ”vapaan” toiminnan alueille ikään kuin niiden mahdollistama vapaus ei aina jo olisi yksi pehmeän kontrollin muoto.
 
Harkitsen myös vakavasti äänestämisen lopettamista, sillä kaikenlaista aktiivisuutta ja osallistumista vaativana nykyaikana vetäytyminen ja pidättäytyminen on usein parasta protestia ja provokaatiota. Äänestämisellä ei tunnetusti vaikuteta mihinkään, mutta jos yli 90 % kansasta jättäisi äänestämättä seuraavissa eduskuntavaaleissa, voisimme vain arvuutella seurausten monumentaalisuutta. Lähipiirissä tosin vihjauskin tähän suuntaan on herättänyt näkyvää ärtymystä: ”Just joo, äänestä nyt kumminkin ainakin sen vuoksi, ettei persut voita!”
 
Mutta vihollisemme eivät tietenkään ole perussuomalaiset ja heidän oikeistoradikalisminsa, vaan systeemi, joka itsepintaisesti tahtoo säilyttää oikeistoradikalismin mahdollistavat olosuhteet harvoille kasaantuvan pääoman eduksi. Nykymuodossaan neljän vuoden välein toistuva äänestyssirkus lähinnä ruokkii osallistumisen illuusiota, jonka kautta osoitamme hyväksyntää liberaalin auktoriteetin pakottamalle asiakkaan ja kuluttajan roolillemme. Massamittainen ja mahdollisimman totaalinen äänestämisestä pidättäytyminen on luultavasti yksi pelottavimmista rauhanomaisista systeemisen protestin muodoista. Mikään liberaali valtakoneisto ei sellaista kestäisi. Sataprosenttinen pidättäytyminen: mitä jumalallista väkivaltaa!
 
Poliittinen aktivoitumiseni toki laajeni siinä, että pääsin osaksi kriittisen ”vaihtoehtoista vasemmistoa” edustavan verkkomedia Hamaran kirjoittajakollektiivia. Minulle Hamaran kaltainen projekti merkitsee relevanttia, konkreettista ja lokaalia kritiikin harjoittamisen tapaa, eräänlaista ahjoa, jossa toiminnan pienimuotoisuus pikemminkin terävöittää kuin lamauttaa ajattelun hehkua. Intellektuaalinen elämäni on kaivannut tällaista jo kauan.
 
Lukija varmaan huomaakin, etten tässä kulunutta vuotta sangen epätyydyttävästi tilittäneessä selonteossani ole juuri sanallakaan viitannut siihen yhteen asiaan, minkä mainitsemalla joka ikinen ”yhteiskunnan isoa kuvaa” tarkasteleva poliitikko-, psykologi-, taloustieteilijä-, filosofi- ja teologibloggari niin kovin mielellään aloittaa toivontäyteiset pohdintansa.
 
Yksi syy tähän pidättäytymisen lajiin onkin juuri ”isoa kuvaa” kohtaan tuntemani vastenmielisyys. ”Monin tavoin poikkeuksellinen vuosi” muuttuu abstraktiksi, toisteltavissa olevaksi taudinkuvan liturgiaksi, jonka kehyksissä ”oikeudenmukaisuus” ja ”toivo” jäävät laumasieluisiksi yleistyksiksi vailla kiinnitystä konkreettisiin kamppailuihin (joiden realiteetit kumoavat yleistysten katkoksettoman universaaliuden).
 
”Ison kuvan” sijaan voi tietysti keskittyä jäsentämään asian ympärille hahmottuvaa kokemusta. Se tosin tuntuu tässä vaiheessa joutavalta, olenhan pukenut kokemukseni jo aiemmin blogiproosaa huomattavasti sopivampaan runomuotoon. Tyydyn siis siteeraamaan itseäni:
 
Niiden merkintöjen jälkeen kesän mentyä
kavahdin ajatusta
että olisi paluu normaaliin
ikään kuin yhteiskunta olisi neuroosieni jatke
ja Euroopasta tietämisen asiaksi
näkö katosi, supistui
lukemiset kuittasin Bowiella
tihkusateessa näin sileäksi hinkatun smaragdisillan
se vei kaupungin läpi
yleni paksuun messinkipilveen
joka lupasi rajattomasti tallennustilaa
(”8,99 € / kk”, runokokoelmasta Laula herrasi doxaa, julkaisematon)
 
Taiteilijan itseriittoisuuteni jäi tänäkin vuonna vaille julkisen tunnustuksen tuomia ihailun väreitä; samoin pankkitilin saldo pysytteli sopivan alhaisissa lukemissa. Tähän en odota suuria muutoksia ensi vuonnakaan. Toivominen on tietysti asia erikseen.