Lääkäreistä, siivoojista ja tulonjaon johdonmukaisuudesta

Muistan joskus pohtineeni erään ystäväni kanssa tulonjakojen mielekkyyttä parin konkreettisen esimerkin kautta. Asetimme simppelin kysymyksen: Miksi lääkäri saa enemmän palkkaa kuin vaikkapa siivooja, vaikka ilman siivoojia ei lääkäreitäkään kohta enää tarvittaisi (sillä mehän hukkuisimme paskaan)?

Kysymys on tietysti naiivi ja hyvin yksinkertainen. Tietenkin lääkäri saa enemmän palkkaa, onhan hänen työnsä vaativampaa, koulutus on monin verroin pidempi ja niin edelleen. Lääkärille ei siis makseta niinkään siitä syystä, että hänen työnsä on a priori parempaa ja tärkeämpää, vaan muun muassa siksi, että lääkäriksi tuleminen edellyttää suurempaa vaivannäköä. Onhan ahkeruuden pakkokin näkyä pankkitilin saldossa.

Jos jatkamme samalla idioottilinjalla, voimme vaihtaa siivoojan vaikkapa nyt sitten kirjailijaan. Lääkärin koulutus kestää 5–6 vuotta (jos ei erikoistu). Oma ”kirjailijankoulutukseni” kesti noin 12 vuotta ja koulutuksen psyykkinen vaativuus sekä omaksuttavan tiedon määrä on omaa luokkaansa, mutta nettopalkassa siitä ei näy kuin negaatio ja vitutus. No, vasta-argumentti on toki ilmeinen: lääkärin opinpolkuhan on ”yhteiskuntasopimuksen” tasolla hyvin rationalisoitu, toisin sanoen jossain mielessä kvantitatiivisesti mitattavissa niin, että tuon opinpolun käynyt on institutionaalisesti oikeutettu tietyn tuloluokan palkkaukseen ja niin edelleen. Kirjailijan tapauksessahan mitään rationalisoitua opinpolkua ei ole, siksi ”kirjailijankoulutus” kuuluu lainausmerkkeihin. Kirjailijan työ on yhteiskunnallisesti lääkärin työtä huomattavasti irrationaalisempaa, eikä vaadittavan koulutuksen laajuus tässä paljon paina.

Molemmat osapuolet siis myöntävät, että tulonjaolla on jotain olennaista tekemistä suhteessa siihen, mitä yhteiskunnallisen vallan tasolla pidetään tärkeänä. Vaikka kirjailijat nauttivat laajaa sosiaalista arvostusta (jos esimerkiksi baarissa kerrot olevasi kirjailija, teet varmasti suuremman vaikutuksen kuin jos kerrot olevasi lääkäri), vain kourallinen heistä edustaa sitä taloudellista eliittiä, jossa vallan ylätasokin tunnistaa horisonttiviivan yläpuolelle kohoavan arvonlisääjän. Lääkärit nauttivat runsaasta palkasta, mutta suurin osa kirjailijoista ei, sillä yhteiskunnallisen vallan näkökulmasta lääkärilaitoksen tuottama arvonlisäys on joka suhteessa helpommin mitattavissa. Nykyinen kliininen lääketiede on perustavalla tasolla diskursiivisesti sidottu mitattaviin kvantiteetteihin, eikä esimerkiksi yksilöllisiin visioihin tai maagisiin kykyihin. Kirjailija puolestaan saa rahoitusta sikäli kuin valta kykenee homogenisoimaan hänen työnsä tuottamaa arvoa eli transformoimaan arvon tuotantohinnaksi. Nykymaailmassa kirjailija mieltyykin helposti yksilötason näkijäksi, jonka kyvyn mystifioiminen – synnyttämästään sosiaalisesta arvostuksesta huolimatta – toimii usein lisäarvon tuotannon antagonismit kätkevänä fetissinä. Vasta kun sosiaalinen arvostus muodostuu sen tyyppiseksi, että yhteiskunnallinen valta keksii siinä brändin – saattaen sen näin homogenisoidun arvon piiriin – voi kirjailija toivoa ”elättävänsä itsensä työllään”, ja enemmänkin.

Raha ei tunnetusti ole niinkään vaihdon väline kuin yhteiskunnallinen valtasuhde. Jonkin yksittäisen toiminnan muodon yhteiskunnallisen arvon ratkaiseekin viime kädessä se, myönnetäänkö sen ylläpitämiseen rahaa ja kuinka paljon sitä myönnetään. Koska raha ei ole vastike millekään olemassa olevalle arvolle, vaan ennen muuta valtasuhde, sen olemus on olennaisella tavalla virtuaalinen. (Ja kuten kaikella virtuaalisella, rahallakin on materiaalisiin varantoihin perustuvien voimasuhteiden ja kamppailujen muovaama perustansa.) Vallan ylätasolla rahaa synnytetään, kun pankkijärjestelmä toimii luottoa myöntävinä liikepankkeina.

Siksi Notre Damen korjaamiseen tai finanssikriisin uhkaamien pankkien pelastamiseen tarvittavat rahat eivät ole järjestelmän kannalta ylittämätön ongelma, kun taas massatyöttömyyden synnyttämä massaköyhyys ja leipäjonot saavat eliitin puhisemaan, ettei jakovaraa ole. Notre Dame kuuluu jo homogenisoidun ”kulttuuripääoman” piiriin, leipäjonojen köyhät eivät, vaikka onkin ilmeistä, että näiden ihmisten arkinen toiminta tuottaa kaikenlaista heterogeenistä ja yhteiskuntaa sellaisenaan kannattelevaa arvoa.

Juuri heterogeenisyytensä vuoksi tämä toiminta ei kuitenkaan näyttäydy yhteiskunnalliselle vallalle niinkään mahdollisuutena kuin toistaiseksi ratkaisemattomana ongelmana. Ruohonjuuritason arkinen köyhyyshelvetti ja köyhien ”ei-tuottava” mikrotason yhteisöllisyys ei ole arvokasta, ellei sitä pakoteta pääoman komentamaksi työvoimaksi. Siksi köyhiä ja työttömiä on kuritettava. Elinolosuhteiden hankaloittamisen toivotaan johtavan kuuliaisuuteen pääomalle. Samalla poliisin valtaa on yhtäältä lisättävä ja toisaalta koetettava kanavoida prekariaatin vihaa maahanmuuttajien kaltaisiin konkreettisiin vihollisiin. Aktiivimallin kaltaiset innovaatiot on nähtävä pääoman viimeaikaisina yrityksinä irrottaa köyhien heterogeenisestä massasta lisäarvon tuotantoon kelpaavaa potentiaalia.

Toisaalta on huomattava, ettei pääoma kykene tulemaan toimeen ilman elävän työn itsenäisestä subjektiivisuudesta muodostuvaa heterogeenistä massaa, sillä kuten myöhempi marxilainen ajattelu on osoittanut, elävän työvoiman käyttöarvo – se, mikä tosiasiassa mahdollistaa pääoman arvonlisäyksen – koostuu yksinomaan prosessuaalisesta laadullisesta heterogeenisyydestä, kollektiivisen työläissubjektin autonomiasta. Jos tämä autonomia puretaan (kuten nykyään on tapahtumassa), pääoman arvonlisäys pysähtyy. Siksi ei ole sattumaa, että älykkäimmät suuromistajat kannattavat universaalia perustuloa: se ja vain se voi luoda pohjaa pääoman tarvitsemalle kollektiivisen työläisen autonomialle.

Jos palaamme takaisin lääkäriesimerkkiin, voimme konkretisoida yllä esitettyä asetelmaa vaivattomasti. On näet selvää, että lääkärin arkisen työn jatkuvuus ja koko ammattikunnan arvoa lisäävä vaikutus edellyttää autonomisen alatasonsa, toisin sanoen sairaanhoitajat. Sairaanhoitajien palkka on mitätön loogisesti samantapaisesta syystä kuin kirjailijan olematon: heidän hoivatyönsä logiikka on eri kuin pääoman logiikka, toisin sanoen heidän tuottamansa arvo ei ole suoraan homogenisoitavissa. Yhteiskunnan ylätaso ei miellä itseään riippuvaiseksi sairaanhoitajan työstä samalla tavalla kuin se katsoo tarvitsevansa lääkäreitä, ja yksi perustava syy on epäilemättä siinä, että lääkäreiden parantamat sairaudet ovat monella tapaa ja monenlaisin matriisein mitattavissa ja paranemisen vaikutus suhteessa tarjolla olevaan työvoimaan ja siitä saatavaan käyttöarvoon suoraan todennettavissa (kansanterveys vaikuttaa kansantalouteen ja niin edelleen). Silti mikään terveyskeskus tai sairaala ei voisi toimia ilman tämän ei-homogenisoitavan, itsenäisen ja subjektiivisen elävän työn panosta. Ilman alipalkattua hoitohenkilökuntaa sairaat eivät paranisi, eikä kansantalous kasvaisi.

Palkattuna henkilökuntana hoiva-alan työntekijöillä on toistaiseksi ainakin minimaalista autonomiaa. Kuten viimeaikaiset esimerkit osoittavat, tuo autonomia on kuitenkin aivan liian vähäistä ja uhkaa pääoman logiikan ja toiminnan vaikutuksesta supistua entisestään. Ristiriita on ylittämätön, sillä pääoman riippuvuus omaa kasvuaan samanaikaisesti sekä uhkaavasta että sen mahdollisuuden ehdot muodostavasta elävän työn autonomiasta kuuluu kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen ytimeen. Pääoma tähtää lyhyen kantaman voittoihin. Niinpä se ei voi edes periaatteessa myöntää rahaa alueille, joiden itsenäinen (pääomasta riippumaton) toimintakyky on kuitenkin sen jatkuvan kasvun ehto. Ristiriidan ydin on siinä, että noiden samojen alueiden autonomian vähentäminen on pääoman kannalta loogisempaa, sillä juuri suora riistäminen (palkkojen alentaminen, ilmaistyövoima etc.) tuottaa halutut pikavoitot.

Velkavetoiset finanssimarkkinat ovat yksi pyrkimys hallita tätä perustavaa ristiriitaa. Ne eivät sitä kuitenkaan kykene ratkaisemaan, vaan ainoastaan siirtävät ongelman toiselle tasolle ja suorastaan paisuttavat sen toiseen potenssiin. Uusien rahoitusinstrumenttien kehittäminen on tehnyt mahdolliseksi velkaantumisen laajentamisen yhä pienituloisemmille sektoreille, ja muun muassa asuntolainoja arvopaperistamalla on päästy siihen, että yhtäältä työläisen koko subjektiviteettia kyetään nyt hallinnoimaan aikomusten ja halun tasolla pakottamalla hänet ottamaan velkaa ”elämässä eteenpäin” pääsemiseksi. Velkainen yksilö suuntautuu koko elämänsä haluekonomian tasolla olennaisesti kohti palkkatyötä ja tulee näin kuuliaiseksi pääomalle. Toisaalta velan tuoma käänteinen varallisuus (varallisuus velkaantumalla) saa hänet kokemaan suhteellista (ja valheellista) autonomiaa. Koska velkavarallisuuden tuoma autonomia ei kuitenkaan ole todellista, se ei viime kädessä ratkaise mitään.

Velkasidonnaisuus on lisäksi pääoman kannalta äärimmäisen epävakaa hallinnan muoto. Sekin edellyttää lukemattomia heterogeenisiä ja subjektiivisia mikrotason sidoksia ja prosesseja, siis sitä samaa autonomiaa, jota kuitenkin on pääoman toimintalogiikan mukaisesti pyrittävä rajoittamaan. Liian autonominen subjekti voi alkaa kapinoida velanmaksua vastaan. Toisaalta subjekti, jota riistetään liiaksi tai joka joutuu työttömäksi, koska yrityksen liikevaihdon on jatkettava kasvuaan lyhyellä aikavälillä, menettää kykynsä maksaa velkaa. Kaikki tuttua menneiltä vuosilta. Lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi jää valtiovetoinen pankkijärjestelmän pakkopelastus ja tappioiden sosialisoiminen kansalle, minkä yhtä tuttuna tuloksena on moninkertaistuvaa kollektiivista kurjuutta (ja rikkauksien kasautumista yhä harvemmille). Kysymys kuuluukin, kuinka kauan näin epävakaa järjestelmä kykenee toimimaan. Kykeneekö kapitalismi uusiutumaan radikaalisti ja muuttumaan kokonaan joksikin muuksi, luomaan itsestään uuden transformaation? Tämä kysymys jää avoimeksi. Eikä ilmastonmuutoksesta ole vielä mainittu sanallakaan.