Menestyvän yrityksen työntekijän viisi sääntöä

Pääoman logiikalla toimivan nykyaikaisen yrityksen (ja työyhteisön) reaaliset säännöt voi tiivistää tähän tapaan:

1) Työntekijä sitoutuu yrityksen arvoihin.

2) Työntekijä sitoutuu noudattamaan työpaikan sääntöjä.

3) Työntekijä poikkeaa säännöistä, mikäli kohta 1 sellaista edellyttää.

4) Työntekijän on kiellettyä puhua kohdasta 3.

5) Työntekijän on kiellettyä puhua kohdista 4–5.

Jos oletamme kohdan 1 arvojen tiivistyvän yrityksen ja sijoittajien pääomaa kasvattavaan lisäarvontuotantoon, tarkoittaa ”yrityksen arvoihin sitoutuminen” tietenkin viime kädessä pääoman logiikan mukaisen subjektiviteetin omaksumista.* Sitoutunut työntekijä on arvontuotannon totaalisen primaatin yksilötasolla sisäistänyt konstruktio, niin kutsuttu tuottava yksikkö. Tämä on kohdassa 1 mainittujen arvojen tosiasiallinen sisältö, mutta yhtä olennaista (ellei olennaisempaa) on huomata, ettei se koskaan esiinny (julkisessa) arvojen luettelossa sellaisenaan. Kun yritys nimeää arvonsa, pääoman logiikan reaalisuus edellyttää symbolisen rekisterin tasolla tapahtuvaa kätkeytymistä; tämä puolestaan saa yrityksen ilmaisemaan arvonsa inhimillisyyden, vaikuttamisen, vastuullisuuden, välittämisen jne. kaltaisilla PR-trivialiteeteilla.

Kohta 2 viittaa yrityksen julkilausuttuihin sääntöihin ja käytäntöihin, esimerkiksi työntekijöiden keskinäisen tasa-arvon edistämiseen, poissaoloprotokollaan, taukojen pituuksiin ja ajoituksiin jne.

Kohta 3 on olennainen. Pääoman logiikan mukaisen subjektiviteetin omaksuneen työntekijän edellytetään käytännössä suorittavan eräitä strategisia ohituksia. Tuotantoketjun huipulle ehtiessä ne ovat joka tapauksessa redusoituneet osinkosaatavia ruokkivien lukujen puhtaaksi abstractaksi. Näin työntekijää viime kädessä edellytetään suhtautumaan yrityksen julkilausuttuihin arvoihin kyynisesti, jotta hän voisi sisäistää yrityksen varsinaisen ideologian, johon kyyninen etäisyys sisältyy sellaisenaan.

Kohdan 4 kielto on välttämätön ja ilmaisee symbolisen automaation logiikan: ”sisäisellä” vakaumuksella ei ole merkitystä (se ei kiinnosta työnantajaa); vain ulkoinen käyttäytyminen ja tottumus ratkaisevat. Kohta 4 edellyttää työntekijää toimimaan ikään kuin kaksi ylintä kohtaa eivät olisi pelkkä yrityksen eettinen julkisivu, vaan sen eettinen corpus.

Kohdassa 5 esitetty kielto on vähintään yhtä olennainen, sillä ilman kahden viimeisen kohdan jäsentämää kaksoiskieltoa työntekijälle jätettäisiin mahdollisuus lausua ääneen, ettei keisarilla ole vaatteita. Kun huomioimme, että kyyninen etäisyys sisältyy yrityksen ideologiaan sellaisenaan, tiedämme jokaisen työntekijän jo tietävän keisarin olevan alaston, mistä seuraa, ettei kiellettyä voi olla ainoastaan tuon alastomuuden julkinen ilmaiseminen; myös alastomuuden julkisen ilmaisemisen kiellettyyden julkisen ilmaisemisen on oltava kiellettyä.

Asetelmaa voi valaista kuvitteellisella esimerkillä suurpiirteisestä toimitusjohtajasta, joka ”toivottaa kaikenlaisen kritiikin tervetulleeksi”. Käytännössä tiedetään asianlaidan olevan päinvastainen: johtaja ei salli minkäänlaista kritiikkiä alaisiltaan, lieväkin erimielisyyden ilmaus johtaa välittömään erottamiseen. Asetelma ei ole skandaalimainen siksi, että se käytännön tieto paljastaisi jotain aiemmin kätköön jäänyttä. Skandaalimaisuus on tiedon julkisen esittämisen tuottamassa vaikutuksessa, joka tekee mahdottomaksi julkisen tason toimintaa määrittävän teeskentelyn (”toimitusjohtajamme on humaani ja suurpiirteinen”) ylläpitämisen. Toiminnan jatkuvuuden kannalta kaksoiskielto on siten täysin välttämätön. Kuten Janne Kurki toteaa: ei herraa kiinnosta, kuinka asiat ovat, kunhan systeemi toimii ja homma pyörii.

*) Me tosiaan oletamme, ettei mikään kapitalistiseen talouskasvuun ja siten lisäarvontuotantoon (ja myös pääoman alkuperäiseen kasaamiseen) vakavasti ja päämäärätietoisesti suhtautuva yritys kykene samanaikaisesti, vastaavasti vakavassa mielessä, toimimaan hoivan logiikan mukaisesti – jo työn ja pääoman ristiriita tekee tämän periaatteessa mahdottomaksi tuotantosuhteissa. Niinpä kohdan 1 ”arvot”, jos kohta julkisessa sfäärissä väistämättä tulevat ilmaistuksi PR:n vaatimalla propagandalla, määräytyvät kuitenkin sisällöllisesti viime kädessä täysin pääoman asettamissa kehyksissä. Tästä syystä kohdassa 3 ei edellytetä työntekijää poikkeamaan yrityksen edun vuoksi kohdasta 1. Kohdan 3 mukainen poikkeaminen on näet täsmälleen sitä, mitä pääoman etu vaatii. Lähtökohtana on siten oletus, että PR:n ja todellisten ”arvojen” välinen etäisyys sisältyy sellaisenaan kohdassa 1 viitattuun reaaliseen arvoon.