Keskiluokka ja aitouden kaipuu

1

Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru määrittelevät Luokkavallan vahtikoirat -kirjassaan keskiluokan tavalla, joka ilmaisee käsitteen olevan relevantti tänäkin päivänä. Ennen muuta määrittely auttaa artikuloimaan kokemusta keskiluokan ja työväenluokan välisestä kuilusta. Kukkalan ja Purokurun mukaan

”keskiluokka on hyödyllinen käsite merkityksessä mediating class (välittävä luokka) pikemminkin kuin middle class (keskellä oleva luokka), sillä yläluokka on aina tarvinnut keskiluokkaa hallitsemaan työväenluokkaa.”

Näin keskiluokka määrittyy olennaisesti suhteessa omistamaansa valtaan ja etuoikeuksiin. Tuloja ei Kukkalan ja Purokurun mukaan voikaan pitää luokan ainoana tai edes parhaana indikaattorina, vaan sellaisia ovat myös ”esimerkiksi koulutus, tausta, vanhemmat, elämäntyyli, puhetavat ja aksentti”.

Vaikka eri yhteiskuntaluokkia merkityksellistetään ja arvotetaan mediakeskustelussa eri tavoin, luokan käsitettä sinänsä vältellään. Kukkala ja Purokuru esittävät tälle mahdolliseksi syyksi sen, ”ettei keskiluokka halua tunnistaa itseään luokkana”. Muussa tapauksessa se joutuisi myöntämään nauttimansa etuoikeudet (ja niistä seuraavan vastuun). Luokkapuhe on keskiluokalle kiusallista, tekeehän se näkyväksi juuri sitä symbolitaloutta, ”joka uusintaa keskiluokan valtaa identiteetin ja individualismin kautta”.

Valaisevana esimerkkinä voi pitää säädyttömyyden ja mauttomuuden käsitteisiin kytkeytyvää mielikuvien ekonomiaa. Kukkalan ja Purokurun mukaan säädytön määrittyy usein keskiluokan etäisyyden työväenluokkaan kautta. Säädyllisyyden ja maun arvottaminen tapahtuu työväenluokan kustannuksella:

”Joka tapauksessa keskiluokka tarvitsee jotain, johon kiinnittää säädyttömyyden tai mauttomuuden kaltaiset käsitteet, jotta säädyllisyydellä ja maulla olisi arvoa. Kun säädyttömyys suljetaan ulos omasta elämänpiiristä ja liitetään toisiin, siitä tulee kuitenkin kiinnostavaa. Tässä päivässä se tarkoittaa käytännössä, että keskiluokka voi hyödyntää jonkin irrallisen ’coolin’ asian kulttuurisesti menettämättä etuoikeuksiaan. Keskiluokkaiset mainostajat voivat hyödyntää seksuaalisuutta tai muotisuunnittelijat niin sanotun valkoisen roskaväen estetiikkaa.” (Kukkala ja Purokuru: Luokkavallan vahtikoirat)

Keskiluokkaisen estetiikan jatkuva kiinnostus ”aitouteen” ilmaantuu viihteellistetyssä muodossa Nousukauden ja Titanicin kaltaisissa ”vampyyrielokuvissa”. Vampyyrius viittaa tässä siihen verenimijämäisyyteen, joka näitä elokuvia – niiden keskeisten henkilöhahmojen toimintaa – ideologiakriittisen tulkinnan tasolla määrittää. Totuus keskiluokkaisesta ”aitoudesta” on hedonismille antautuva paremman väen individuaali, joka palaa työväen keskuuteen tekemältään opettavaiselta pyhiinvaellukselta valmiina omaisuuden ja valtasuhteiden ennallistamiseen, koska on nyt ”sisimmältään autenttinen” ja näin vallan ja omaisuuden korruptoivan vaikutuksen ulottumattomissa.

Kukkalan ja Purokurun mukaan keskiluokan on korostettava eroaan alempiin luokkiin naurunalaisuuden uhallakin. Erontekoja ei tietenkään ole tarpeen luoda sen, joka kokee olevansa turvassa. Keskiluokkaa kriittisesti käsittelevistä elokuvista voi tässä yhteydessä mainita hienon Revolutionary Roadin, jossa ”vallankumouksellis-emansipatorisen projektin” ohittamattomaksi kipupisteeksi nousee lopulta pelko aseman ja etuoikeuksien menettämisestä. Tämä pelko on usein piilevää. Keskiluokka pelkää, muttei tiedä pelkäävänsä.

2

Kirjailijana keskiluokka on kiinnostanut ja kiinnostaa minuakin. Siten kuin kirjailijoita aina, herjanheiton kohteena. Julkaisemattoman Kitka-novellin kirjoitinkin tuttuun kaavaan. Liiallisessa määrässä pihakutsuilla nautittu alkoholi laukaisee haadesmaisiksi paisuneet jännitteet: väkivalta, huomaamattomaksi puhuttu, se jota on tarvittu kaiken ylläpitämiseen, purkautuu sieltä, mistä kukaan ei odota sen purkautuvan. Kitka on kaiken kaikkiaan jokseenkin ironinen esitys, ja kertomuksen patologisen takakireä asetelma paljastetaan lukijalle heti ensikappaleen ärtyisässä idyllissä:

”Arttu ja Jenni Vainion OKT oli jotain yli satakaksikymmentä neliötä. Se oli uusi ja pastellisävyin maalattu kuten kaikki muutkin saman alueen talot. Niiden kokoon nähden olivat talojen suorakaiteen muotoiset, kasvualustansa kitkemättömyyttä kituliaan näköisellä, juolavehnää puskevalla koristearonia-aidalla rajatut, paviljongeilla, grillikatoksilla, sepelillä, patioilla ja lasitetuilla terasseilla viivaimentarkasti tukitut pihat jokseenkin ahtaanlaiset. Etupihojen puolella komeilivat kukkapenkit risteytyspioneineen, kartiotuijineen ja kuunliljoineen puitteinaan talon ympäri kiertävä hailakanpunertava kuviolaatoitus ja soranottoalueelta kärrätyt koriste- ja reunuskivet; muutamissa pihoissa rikkoi joku Agrimarketin muovinen suihkuallaskombo kukkapenkin varoen kyhättyä, tasamatalaa muotoa. Kuistin molemmin puolin riippui ovenpielen tuntumassa kaksi amppelia, miljoonakelloa ja lumihiutaletta, koristeellisen nimiplanssin yllä huolekkaasti aseteltu ja sesongin mukaan vaihtuva ovikranssi. Hillityn ja soveliaan tuntuinen autokatos näytti kasvavan talon sivulla, sulavan kokonaisuuteen omia aikojaan, asutun maailman sapattirauhassa ja siinä laajassa, terveessä joutilaisuudessa jossa tuotteisiin rakastuttiin ja niistä inspiroiduttiin, todellisuudessa jonka olohuoneiden lattiat maalattiin Betoluxilla pintojen saattamiseksi kulutetun näköisiksi ilman pohjatyötä, mielenmaisemassa joka kylläisenä ja kateutta tuntematta haaveili paremmasta ja kurkotti korkeammalle: kohti biedermaier-lipastoja, rapsuteltua ja kuullotettua talonpoikais-kustavilaista designia, Howard-nojatuoleja, divaaneja, moderneja metallipenkkejä, isoja gruusialaisia mattoja, uusrenessanssipuusohvia, loivasti viettävään omenapuurinteeseen antavia länsiseinän ikkunarivistöjä, tyylejä jotka erikseen luotiin, sisustuksellisia taide-elämyksiä, luonnonvalkoista jossa lämpö yhdistyi puhtauteen ja raikkauteen, kepeyttä, kokonaisvaltaisuutta, iloisia juhlia venevajassa, öljylyhtyjä, luonnonkukkia, varpuja, pellavaliinoja, taljoja lämmittämässä rottinkituoleja syksyksi taittuvassa venetsialaissävyisessä loppukesässä.”

Kitkan päättävä väkivaltainen kohtaus – jossa Arttu pahoinpitelee pihakutsujen arvovieraan – ilmaisee tarinan tasolla asteittain paljastuvan umpikujan loogisen ja torjutun johtopäätöksen: työväenluokkaan valtasuhteen kautta kiinnitetty negatiivinen pääoma, omien keskuudesta ulossuljettu karkeus ja väkivaltaisuus, muodostaa keskiluokkaisen elämäntavan ja idyllin varsinaisen perustan. Loppuhuipennusta edeltää humalainen ja kaunainen sananvaihto, sekin täynnä työväenluokkaan liitettyä mauttomuutta ja vulgaariutta:

”– Jokos teillä Jenni on kesähuvila Kustavista katottuna, Ilona sanoi. Se päästi sammaltavan naurun.

– Yks vanha venäläinen emigrantti myy meille kartanon, Arttu sanoi. – Se ei pyydä siitä paljon, jotain 60 euroa. Entisöity ja kokonaan peruskorjattu 2008. Hyvä kauppa minusta. Sisäköt, pehtoorit ja rengit kuuluu hintaan. Kokonainen vitun yhteisö, myllyt ja torpat alarinteessä, ajattele.

Ilona katsoi häntä epäuskoisen näköisenä ja sanoi sitten: – Haista sinä Arttu pitkä paska.

Valtsu hohotti, sen käsi Jutan reidellä tuntui elävän omaa elämäänsä. Katriina tuijotti ilmeettömästi pöytään. Se ojensi Artulle viinilasia täytettäväksi. – Älä nyt, se sanoi.

– Työnnä sinä huora kesähuvilat pilluus, Jenni huusi, – oon kuullu että siellä sitä tilaa piisaa, lääniä on kuin Jethro Rostedtin huvijahdissa.

– Kuuletsä saatana mitä toi puhuu, Ilona kirkui Klausille. – Sano nyt helvetti jotain sinäkin!

Klaus näytti toismaailmaiselta, se kohotti käsiään muttei tiennyt mitä niillä tekisi. – Jospa nyt, jospa nyt, kun nuo lapsetkin tuolla, se sanoi ja vilkaisi olohuoneen suuntaan. Ikkuna välkkyi taulutv:n jatkeena, lasten siluetit olivat kuin ruutuun liimattuja.

Pentti kohottautui seisomaan hiukan huojahdellen. – Meen kuselle tästä.

Jenni oli sekin jo pystyssä, Ilona nousi raskaan näköisesti pöydänreunaan tukien, horjahti ja romahti niin että terassi tärisi. – Valas, Jenni sanoi. – Lihava känninen valaskala.

Klaus kiirehti auttamaan, Ilona tuijotti jonnekin silmät tapillaan. – Me mennään nyt, Klaus sanoi. – Kiitos ruuasta ja hienoista kutsuista.”

Kukkalaa ja Purokurua seuraten voi Kitkan tulkita kertomukseksi aitouden tavoittelussaan umpikujaan ajautuneesta keskiluokkaisesta perheestä. Kun ”aitous” lopulta saavutetaan, se osoittautuu liialliseksi. Vainioiden pihakutsut kadottavat hillityn tyylikkyytensä, tilalle saadaan se, mistä jatkuvasti haaveiltiinkin.

Kitkan keskiluokkaistetussa versiossa tarina menisi eri tavalla. Aitous ei puskisi päälle liiallisena ja traumaattisena, vaan se hankittaisiin kolonisaatiolla. Siitä tulisi ominaisuus, jolla on vaihtoarvoa; näin se kiinnittyisi Vainioiden pariskuntaan luokkaominaisuutena. Suomalaisessa valtavirtakirjallisuudessa miellän Riikka Pulkkisen tulevan lähelle tällaista estetiikkaa, hänen Vieras-romaaniaan voi monelta osin lukea establishmentille kirjoitettuna Nousukautena.

3

Aivan tyypillisesti syyttää keskiluokka työväenluokkaa vihan ja kaunan lietsomisesta. Se omaksuu ääripäitä kritisoivan tuomarin ja objektiivisen tarkkailijan roolin eikä kuuntele alempiaan, elleivät nämä suostu ilmaisemaan itseään ja asiaansa vallan kielellä, joka samalla patologisoi työväenluokan niin luokkana kuin yksilöinä. Kenen vihasta ja kaunasta lopulta on kysymys? Eivätkö ne ole pelkkää paluupostia, keskiluokan oman tuomarimaisen luokkatiedottomuuden viesti sille itselleen auki kirjoitettuna?

Vallitsevassa yhteiskunnallisessa ja julkisessa diskurssissa alemmista luokista tuotetaan tietynlainen kuva, mutta tämän kuvan tuottamiseen ne eivät itse pääse osallistumaan. Jos keskiluokka saa omista lähtökohdistaan käsin määritellä alempien luokkien ongelmat – mikä tapahtuu pitkälti porvarillisen individualismin, luvuiksi ja tilastoiksi redusoimisen tai ongelmoimisen kautta –, mitä näille jää jäljelle? Pariisin mellakat vuonna 2005. Oikeistopopulismi. Toimenpiteiden kohteena oleminen. Kohtuuttomuus, irstailu ja juopottelu. Elämänohjeet. Kiertoilmaisut ja fetisismit. Kokemus siitä, ettei valtamedia puhu mistään todelliseen elämään liittyvästä, tai jos puhuu, katse ja ääni ovat keskiluokan.

Entä minä sitten? Puhunko työväenluokan puolesta, ja jos puhun, niin millä mandaatilla? Akateemisesti koulutettuna kirjailija-ihmisenä en hevin voi väittää edustavani minkään sortin prekariaattia, vaikka reilusti alipalkattuna ja monin tavoin yhteiskunnallisesti ulkopuolisena proletaariksi itseni tavallaan miellänkin. Koulutus antaa kuitenkin kulttuurisen ja sosiaalisen(kin) pääoman, jollainen monelta saman tuloluokan ihmiseltä jää puuttumaan. [EDIT 11.3.2024: Tämä on itse asiassa virheellinen väite. Juuri koulutettuna valkokaulustyöläisenä ja taiteilijana edustan prekariaattia; startupyrittäjänä ja pelinkehittäjänä kuulun siihen väestönosaan, jonka työ on niin sanottua uuden työn alkeismuotoa. Lisäksi koulutukseni ei anna minulle mitään varsinaista pääomaa sikäli kuin pääoma määritellään varallisuudeksi, jolla on rahana realisoituvaa vaihtoarvoa.] 

Ja eihän minulla tietenkään mitään mandaattia ole. Mutta entä sitten? Tämäkin kirjoitus on ideologiakritiikkiä, ja suuntautuu enemmän vastaan kuin puolesta…