Pohdintoja työn ääreltä

Huomaan pitkästä aikaa kirjoittavani kertomusta, jonka päähenkilö on enemmän sympaattinen kuin epäsympaattinen. Harvat kirjojani lukeneet tietävät tämän olevan kohdallani jokseenkin harvinaista; esikoisnovellikokoelmassani on jokunen symppis, esimerkiksi nahjusmainen ja flegmaattinen Evald joka päätyy sänkyyn vakaumuksensa vastaisesti, myyttisiä unia näkevä emeritusprofessori ja helluntaipastorimiehensä pahoinpitelemäksi tuleva Elina – varmaan on jokunen enemmänkin, mutta vähemmistössä nämä silti ovat… Suurin osa porukastani on vastenmielistä, pakkomielteistä, itseään tehostavaa jne.

Kesän alussa ideoin kuitenkin laajan novellin, jonka päähenkilöstä oli ”pakko” kirjoittaa sympaattinen. Tyyppi tunnetaan sukunimellään Pasanen. Hän on lahjakas koodari ja osa kolmen hengen muodostamaa Parallax Games -pelistudiota. Novelli kerrotaan ”first person” -perspektiivistä, mikä sopii erityisen hyvin, kun aihepiiri kytkeytyy indiekauhupelien maailmaan: first person on tunnetusti moodi, jossa immersio ja intensiteetti toimivat genren tyypillisiin tavoitteisiin nähden kenties tehokkaimmin (poikkeuksiakin toki on).

Naiivin, puhekielisen tyylin kautta Pasasen sympaattisuus suorastaan maksimoituu. Hän tarkkailee ympäristöään hiukan ujon ja viattoman oloisesti; vain peleistä hän puhuu itsevarmasti ja tyylitajuunsa luottaen. Alkaessaan seurustella söpön Leenan kanssa hän on suhteen alkaessa lähes neitseellinen, naista passiivisempi, hiukan epäuskoinenkin.

Huvittavinta on, ettei Pasanen ole hahmo, johon juuri lainkaan samastuisin. Sympatiseeraan häntä valtavasti, mutta ikävä tosiasia on, että varsinaisesti samastun jatkuvasti etupäässä luomiini ikäviin ja ylimielisiin paskiaisiin (kuten Johannes Laaksoon, jota novellissa dissataan aina, kun siihen tulee tilaisuus). Luon sympaattisimmat hahmoni silloin, kun en kirjoita heistä alter egojani.

Tällaisen kirjoittaminen on riskialtista ja menee makuuni turhankin tunnustukselliseksi, mutta menköön. Tämän tekstin pontimena oli oikeastaan lievä hämmennys niistä tuntemuksista, joita sympaattisen hahmon kirjoittaminen pitkästä aikaa on herättänyt. Helvetti, en tahtoisi Pasaselle mitään pahaa! Ikävä kyllä koko novelli rakentuu ”nousu ja tuho” -kaavalle, joten kaiken on mentävä vituiksi. Tai lähes kaiken. Käyn jatkuvaa sisäistä neuvottelua siitä, säilyykö Pasasen ja Leenan utooppisen(kin) kaunis parisuhde, vai meneekö sekin vituiksi (mauton sanavalinta, tiedän).

Pasasella on kaksi kunnon ystävää, pelistudion tyypit, Skitso ja Alander. Ensin mainittu on klassinen ja lähes karikatyyrimäinen luonnos lahjakkaasta eksentrikosta – tästä voi päätellä hänen kohtalonsa. Alander on porukan pragmaattisin ja akateemisesti kunnianhimoisin. Lopulta Parallax Games tuntuu sittenkin olevan hänelle vain yksi sivuprojekti muun elämän kanssa.

Ainoa todella traaginen tyyppi on tietysti se lahjakkain. Pasasen valitsin kertojaksi, sillä Alanderia naiivimpana ja Skitsoa ”tavallisempana” tarina osuu hänen kauttaan ilmiselvästi kipeimmin (aivan; osaan minäkin laskelmoida! Älkää luottako enää mihinkään mitä puhun.).

No, novelli on klassiseen kaavaan kirjoitettu kertomus pilalle menevästä yhteisöstä ja ihmissuhteista(kin), eikä tarinaa siis voi pitää järin omaperäisenä; mutta kun tietää suhteeni tarinaan yleensä (pelkkä typerä instrumentti, jota ryöstöhyödynnetään siinä määrin kuin sen voi törmäyttää ideaan), ei asiassa ole juuri kummastelun aihetta. Käsillä olevaan muotoon päätymisen kannalta olennaisin tiivistynee Pasasen alustavassa pohdiskelussa:

Mitä enemmän mä näitä mietin, sitä enemmän tekee mieli ajatella ettei ihminen rakenna kohtaloa muuta kuin sitä varten, että saisi jotenkin vaan kieltää kaiken välttämättömän. Siinä on yksinkertaisuutta joka vakuuttaa, se on niinku bullet in your head.

Pasanen tulkitsee kohtalon välttämättömään kohdistuvana kieltona, ei niinkään välttämättömän asettamisena. Pasasen tulkinta rinnastuu myöhempään käännekohtaan sijoitettuun otteeseen Skitson blogitekstistä (lihavointi lisätty):

Kun vallitseva mentaalinen minä-mallinnuksemme ”ruumiillistuu” tai integroituu pelaamaamme hahmoon, lähestyvä hirviö saa meidät pelkäämään. Painamme ohjaimen nappulaa, näemme hahmon liikkuvan. Koemme liikkuvamme itse, koemme olevamme tuo hahmo, olemme se. Ohjainta kontrolloiva tahto ja sen näytöllä aktualisoima toiminta muuttuu ykseydeksi, mentaalisen palautejärjestelmämme sisäiseksi luupiksi. Aivot muuttavat käsitystään minästä.

Kirjojen ja elokuvien suhteen homma menee tässä mielessä hiukan yksinkertaisemmin. Mitään palautejärjestelmän luuppia ei pääse syntymään: informaatiota ammutaan suorasuuntauksena subjektia kohti, subjektista tulee objekti. Minä säilyttää paikkansa, muotonsa ja harhanäkynsä eikä koskaan irtaudu tarkkailijan asemastaan. Se ei aiheuta tapahtumia eikä sille tapahdu mitään eikä se päätä mitään. (…) Illuusio on meissä, me olemme illuusio.

Skitson blogiteksti jatkaa taide-eliitin arvostuksiin kohdistuvalla kritiikillä. Pelit ovat Skitson mukaan sille marginaalia, ”sillä yleisön on säilyttävä yleisönä, tarinan passiivisena seuraajana ja siksi alati kunnianosoituksiin valmiina luovan nerouden kummastelijoina. Näkijän paikka kuuluu yksin taiteilijalle.” Taide onkin Skitson mielestä nykyään täysin vaaratonta ja epäkiinnostavaa, taiteen tulevaisuus ja nykyhetki on peleissä. Skitso kysyykin, miksi tyytyä perinteiseen ja vanhanaikaiseen minän kosiskeluun ja suostutteluun (kirjallisuus, elokuvat) kun voi siirtyä suoraan minän hakkerointiin (pelit).

Jos Skitso olisi tarinan minäkertoja, tyyli olisi kokonaan toisenlainen – kylmempi, analyyttisempi, hullumpi. Juuri ”kylmää” tyyliä aluksi harkitsinkin, mutta mitä enemmän kolmikon luonne minulle valkeni, sitä selvemmäksi kävi, ettei tyylin sovi olla ”kylmä” ja pitkälle reflektoitu, vaan naiivi, paikoin melkein etäisyydetön, jopa tunteellinen. Miksi? En tiedä – tässä kohdin kyse on luottamuksesta intuitioon. Eipä Netflixin Stranger Thingskään olisi niin hieno, ellei se olisi niin söpö, ylisympaattinen ja jokseenkin naiivi. Ja onhan tällaisen kertomuksen kirjoittaminen ”henkisesti kevyempää” kuin joidenkin Parallaksin kaltaisten kylmien juttujen, joiden äärellä lukija miettii, kuka tässä oikein kiduttaa ja kuka nauttii.