Petos

Viime vuosina on pyörinyt mielessä ajatus – enkä tiedä, onko se ”totuudellinen” tai järjellinen tai yhtään mitään –, tarkemmin sanoen ajatus petoksesta, jossa kiusaavinta on juuri pettämisen itsensä valju epämääräisyys ja tavoittamisen vaikeus. On kuin syyllinen etsisi rikostaan. Olen pettänyt kaikki yhteisöt joihin olen kuulunut: tämä on ajatukseni, ja se on kovin epävarma ajatus – mutta koetan seurata sitä.

Petoksen ajatus vie minut eksyksiin. Onhan petos minulle fantasia, olen kirjoittanut siitä proosaa usean kirjan verran, keksinyt alter egoja jotka tekevät asioita jotka minulta jäivät toteuttamatta tai pahasti puolitiehen. Nämä vaihtoehtoiset minät sukeltavat ja soluttautuvat tiiviisiin (uskonnollisiin) yhteisöihin voidakseen elää houkuttelevaa kaksoiselämää kielletyn tuntumassa, jatkuvan paljastumisen ihanassa pelossa, konfliktin sähköistävässä piirissä – he tarvitsevat tämän kaiken; he tarvitsevat sitä kyetäkseen ajattelemaan.

Olen yrittänyt pettää yhteisöjäni jäljestäpäin. Olen koettanut anastaa lahjan ja muuttaa sen veteläksi paskaksi kirjailijan kostonhimon etuoikeudella. Onnistuakseni tässä minun olisi kuitenkin vielä kuuluttava yhteisöön, oltava juonikas ja tahallisen puolisydäminen. Sellainen en aikanani ollut. Romaanini tosin ahdoin tuolloinkin täyteen säälimätöntä yhteisön kritiikkiä, mutta taiteellisen keskenkasvuisuuteni vuoksi en saanut kirjojani julkaistuksi, eikä uni koskaan toteutunut.

Helluntailaisaikojen jälkeen olin tekemisissä muiden samalla tavoin vieraantuneiden uskovien kanssa. Kirjoitin ”luterilaisia” blogieksegeesejä, sain sähköposteja joissa kiiteltiin ”raitista Sanan opetusta”, kävin evankeliumikoulun Kristus-juhlilla ja etsin armoa. Löysinkin. Elin rankkoja aikoja, masennuin. Tuskissani luulen (en voi muistaa varmaksi) noihin aikoihin tarjonneeni sieluani saatanalle; en ole varma, ottiko, en ole varma mistään, sillä kun katson sinne, näen mustan sumun ja tahdon lakata katsomasta. Välimatka on vielä liian lyhyt.

Vihasin Jumalaa ja tiesin löytäneeni uskon josta Luther puhuu.

”Luterilainen” vaihe loppui samalla kun ehtyi tarve rajankäynnille helluntailaisten oppien kanssa. Tajusin miettiväni kristinuskoani uudelleen kaiken dogmaattisen metafysiikan tuolta puolen. Syöverissä olin kuluttanut itsestäni kaiken havaittavan uskovaisuuden. Ilosaarirockissa seisoskelin helluntailaisten lettukojulla, puhuin humalassa vanhojen tuttujen kanssa, polttelin kitkerää pikkusikaria ja nappailin viinaa; tiesin, mitä se merkitsi, tiesin, etten välittänyt – petos oli jo vanhaa ja mennyttä. Tahdoin olla. En vihannut heitä. He toivoivat minun vielä löytävän uskon tai jotain, en tiedä mitä. Olimme elossa mutta kysyimme eri kysymyksiä ja niin oli ollut jo kauan.

Kenet minä petin? Milloin se tapahtui? Miksi etsin petosta, mitä on nautintoni?

Muuan iäkäs helluntailaisystäväni  tenttasi minua kerran uskonasioista. Hän kysyi, tahdonko helvettiin. Arvelin tahtovani, sanoin kaikkien tahtovan, vaikka kukaan ei usko sellaista itsestään. Uskolla ei kuitenkaan ole väliä maailmassa joka luodaan teoilla. Hän on vanha mies ja rakastan häntä, vaikka hänen juttunsa ovat minusta hämmästyttävän päättömiä; mutta pitäähän hänkin minua liian kirjaviisauden hapattamana. Pidän hänestä: hän on hullu kuten minäkin.

Näen harvoin painajaisia. Viimeisimmän muistan selvästi. Unessa halusin tappaa itseni. En ollut enää mitään, minulta oli viety kaikki – identiteettini, lahjakkuuteni, taitoni – kaikki toisen omaa, käsittämättömällä tavalla karannutta. Tämä oli kaameaa, kammottavampaa kuin melkein saatoin ajatella. Mutta unen varsinainen kauhu – se joka minut lopulta herätti – oli selkeä ja suunnaton varmuus siitä, että minulta lopultakin puuttui rohkeus itsemurhaan… ja silti toivoin kuolemaa koko olemuksellani! Tähän ajatukseen heräsin: hirvittävään tietoon kaiken loputtomasta jatkumisesta. Olin helvetissä ja olin olematon, olin ikuisesti oleva, eikä mikään voinut minua pelastaa.

Hiukan yli parikymppisenä uskoin voivani ”valita” psykoottisen hulluuden, hulluksi-tulemisen; uskoin psykoottisen harhan tarjoamaan onnen lupaukseen. Kerroin itselleni tarinan joka meni suunnilleen näin: ”Kaikesta huolimatta valitsen neuroottisuuden, neurootikon elämän. Vain neurootikkojen valtakunnassa voin olla taiteilija.” Koko asetelma on tietenkin koominen ja kaikin tavoin luuloteltu. Silti näen siinä jotain viehättävää, on kuin katselisin itseäni petoksen kuvastimesta: tuota eheää ja aitoa kappaletta jonka joku normaali näkee vain polttavana jälkikuvana onnen kauhuissa ajelehtiessaan.