Eurooppa vaelsi yli syvän veden

Merkintöjä historioiden välistä

Viisi kaveria lähti viime viikon torstaina käväisemään Tallinnassa. Kun rannikko jäi meren taakse, ilta painui mustana ja kiimaisena kelluvan pienoisuniversumin kylkiin. Väenpaljoutta ne kyljet eivät pullistelleet. Ilma oli pelosta väljää, mutta nousuhumalikot eivät sitä juuri huomanneet, vaikka käsidesipulloja kierrätettiin jokaisen yhteisen ottimen, kytkimen ja porraskaiteen koskemisen jälkeen.

Jätimme meren taakse epidemian mahdollisuutta hermoilevan maan. 22 tunnin ero osoittautui lopulliseksi. Kun palasimme, palasimme toiseen maahan: sellaiseen, jossa kaaos oli jo puhjennut ja yleisötapahtumia välttelemään opastetut ihmiset hamstrasivat paniikissa ruokaa ja vessapaperia. Jättiläisostoskeskus täyttyi ääriään myöten kunkin yksilökuluttajan tajutessa omalla typerällä tavallaan, että jonkinlaisessa nollahetkessä ollaan.

Sanoin vaimolle, että lähdenpä tästä hamstrausreissulle minäkin. Kävelin viereiseen K-kauppaan; ohitin Embo-pakkausta kanniskelevan tyypin. Täälläkin hyllyt tyhjinä paperista, ajattelin. Hyllyn päädystä nappasin syliini sixpäkin neloskaljaa. Kassa hymyili kun tulin kohdalle. Luin naisen katseesta, että jotkut sentään tajuavat keskittyä hamstraamisessakin olennaiseen.

Palaan muistikuvissani paljon maantiedettään laajemmaksi osoittautuneelle merimatkalle. Muistan puolityhjän laivan, iltabuffetin, harvan kännisenä horjahtelevan väen joka loputtomiin santsasi kaikkea mahdollista: rapuja, juustoja, simpukoita, lasimestarin silliä, rosmariinikanaa, punaviinilammasta, pariisinperunoita. Merenkäynti sotki sisäistä kompassia. Päässä souti meri siinä missä viinikin. Sitä en vielä tajunnut, että vastaavat erot olivat katoamassa myös tämän Euroopan mukaan nimetyn kelluvan universumin ulkopuolella.

Aamuyön diskossa humalaiset pyörittivät bilemyllyä joka jauhoi väsymättömänä pimeyttä vastaan. Meidän viiden jätkän porukasta kaksi oli vetäytynyt nukkumaan hyvissä ajoin. Itse en kyennyt mässäilyiltäni kunnolla juomaan, mutta roikuin toisten matkassa tajuten hämärästi, ettei tätä yötä kannattanut käyttää unessa olemiseen. Kahdella muulla oli järjetön vauhti päällä. ”Jos tilataan vielä yhdet”, sanottiin, viisi tai kuusi tai kymmenen kertaa. Kohauttelin olkiani. Tarjoilin käsidesiä mutten välittänyt, olihan musta joutsen jo levittänyt siipensä ja tullut aivan liki. Kadehdin ystäviäni joita buffetin tarjonta ei ollut lannistanut juomattomiksi. Kaipasin paksua humalaa. En mahtanut millekään mitään.

Yö kasvoi ja tiivistyi, baarit sulkeutuivat, porukka vaelteli hyttien välillä. Pää väsymyksestä sakeana nojasin kaiteeseen, imin laiskasti kitkeränä kartiona hehkuvaa pikkusikaria ja tuijotin hallitsematonta mustuutta, etsin valonkajossa kiilteleviä aaltojen vuolteita. Tuntui kuin olisin tuijottanut avaruuteen, tiivistyneestä massasta ahtaaseen ja silti niin laajaan, että se hyytävästi naureskellen ylitti sivistyneen eurooppalaisen käsityskykyni.

Aamulla naureskelin pojille jotka näyttivät kuolleista heränneiltä. Hytti vavahteli krapulapieruista, vessa tärähteli oksentelusta. Me selväpäisemmin yömme viettäneet kyselimme, jaksavatko sankarit käydä maissa. ”Hetken päästä ehkä”, kuului vastaus.

Kymmenen aikoihin lähdettiin harhailemaan sataman tuntumaan, löydettiin tupakkakauppa ja Super Alko. Viinakassien kilinä toi naapurimaan vierelle. ”Nyt on nähty Viroa”, todettiin.

Kotimatkalla aurinkokannella paistoi syvä eteerinen valo. Käsittämättömän raaka tuuli puhalsi. Aamun kulku oli laskenut tupakanhimoa irti, mutta piiput jäivät sillä kertaa sytyttämättä. Oli perjantai. Helsingissä katselin steissin maskinaamoja, joiden näkeminen kummasti tympäisi. Piipahdettiin juomassa Woolshedin laatuoluita. Mieli oli jäänyt maailmojen väliin. Ryyppäämisen halu tunki luihin ja ytimiin, mutta katosi aivan väkivallatta junamatkan loputtomaan ja viivasuoraan totisuuteen. Perillä Joensuun keskustassa oli hankala tajuta kaupungin elävän perjantaita. Eikä se elänytkään.

Taksia odotellessa valkeni vähitellen, että kokonainen maantiede voi muuttua yhdessä yössä. On olemassa pelon ja kiitoksen täyttämiä öitä, joihin yllättäen työntyy koko Eurooppa: tuo haihtuva maanosa joka humalaltaan ei edes tajua kulkevansa 22-tuntista matkaa historioiden välissä. Normaalin kehä on murrettu, valtiomiehen mahtikäsky ei eroa juopottelevan hullun päähänpinttymistä. Hetken ajan kaikki on hyvin.