Merkintöjä halusta, epätoivosta ja tyhjyydestä

(Murusia tulevasta tuotannosta)

Fantasioin ylittäväni tämän kaiken*… kuvittelen itseni ihmiseksi jonka piittaamattomuus Järjestelmää kohtaan saa toiset seuraamaan minua hivenen pakkomielteisesti samalla kun tämä pakkomielteisyys muodostaa heidän kriittisen ajattelukykynsä sine qua nonin. Fantasiassa olen opettaja joka opettaa opettajia, eräänlainen mahdottoman ammattikunnan mahdottomuuden aukoton ruumiillistuma.

Tällaista ihmistä ei lopulta voi seurata, hänen ulkopuolisuuttaan voi vain jäljitellä, sitäkin vasta kun tajuaa suhtautua siihen välinpitämättömästi ja luopua itsenäisyydestään, hyväksyä itsenäisyytensä luonto systeemin satunnaisena sivutuotteena.

Hulluus joka muun muassa saa minut kirjoittamaan on ainoa todellinen asia jonka voin kutsua esiin, ainoa todellinen asia joka pitää minut elämässä. Ilman sitä en erotu ruumiistani, ainakaan edukseni. Läpimätää maailmaa se ei muuta paremmaksi, mutta antaa vihalle kielen sylkeä ja oksentaa. Jos edelleen viivymme fantasiassani, tulkoon sanotuksi sekin, että uskon sopeutumattomuuteni olevan jyrkkää ja poikkeuksellista laatua. Herään ihmettelemään, miten kukaan ihminen voi edes elää. Vaikka tämä ihmetys ei ole keksimääni ja on ikivanhaa, se huuhtelee minua kuin olisi puusepän maljasta juotu.

Nykyaikainen taiteilijahan mielellään nähdään kulttuurieroille herkkänä humanistina, lohdun ja toivon tarjoajana. Yhteiskuntakriittisyys tarkoittaa taide-eliitille ”pientä ihmistä” ja hänen kamppailuaan kuvaavaa toivorikasta tarinointia. Voittotarinan vaihtoehtoinen muoto on saman olennon häviön kuvaus, tragedia. Molemmissa voittaja tosin on sama.

Tällaisen ”keskitien” taiteen luulottelema vallankumouksellisen hahmo ilmestyy lauman sekaan turistilumoutumisena, kaikenlaisen ”toiseuden” kunnioittamisen hurskastelevana vaatimuksena ja yhdentekevänä karnevalismina. Vallan pyrkimysten kanssa ovat taiteilijoiden etunenässä vahtima poliittinen korrektius ja ”kokeellisten teosten” vulgaari karnevaali joka suhteessa yhteensopivia. Niiden tarkoitus on pönkittää hyviksi havaitut rakenteet. Osuvin vertauskuva koko asetelmasta on joku Laura Linsdtedtin kaltainen taiteilija, jonka palkintopuhetta kuvataan rohkeaksi vain koska se ei sitä vähimmässäkään määrin ole.

Sallittakoon kulttuuri-ihmisille heidän hillitön vapautensa. Hurratkaamme esityksille, jotka – kuten Giorgio Colli sanoo – ”teeskentelevät olevansa vaarallisia ja hallitsemattomia”. Turhaan toivomme entisaikojen suvereenin ilmestyvän teurastajaksemme!

On päästävä säännöllisesti päihtymään, muuten alan kestää kaiken, tulen sairaaksi; en enää tahdo sitoa haluani myrkkyihin joiden vaikutuksen alaisena keksin kadonneita objekteja muuttumattomissa ja lohdullisissa valaistuksissa. Muuan tapaamani skitsofreenikko kuvaili juopottelua uskonnolliseksi kokemukseksi. Latteuden takaa paistoi kokemus jossa ahdistus taipui riivaajiksi, ja riivaajistahan uskova tietää kaiken, niitä hän osaa käsitellä, riivaajille hänellä on loitsut ja traditio. On luotu maailma jossa juoppo skitsofreenikko osaa sanoa vallitsevasta etiikasta enemmän kuin kourallinen Kirjailijaliiton akkreditoimia esteetikkoja.

*) maailman, ”realiteetit” jne.