Onko keskiluokan ulkopuolella elämää?

Tuomas Nevanlinna määrittelee keskiluokan ihmisiksi, ”jotka eivät itse hahmota kuuluvansa mihinkään luokkaan vaan kaikki tavoitteet ja unelmat ovat täysin privaatteja”. Koska Nevanlinnan määritelmä ei ole sosioekonominen, näyttäytyy ”lähes koko Suomi” keskiluokkaisena ”[t]äysin siitä riippumatta, vaikka ei ole minkäänlaisia resursseja tavoitella unelmia”. Nevanlinnan mukaan köyhälistölläkin kysymys on yksilötason selviytymisestä, ei niinkään kollektiivisesta käyttäytymisestä.

Keskiluokkaistuminen on projekti, johon työväenliike aikoinaan vahvasti osallistui. Nykyinen porvarillinen individualismi on kadottanut luokkatietoisuuden varsinaisessa marxistisessa merkityksessä, sillä myös ne, jotka jäävät keskiluokkaiseen elämänpiiriin kuuluvan ”normaalin” varallisuuden ulkopuolelle, joutuvat pitkälti hahmottelemaan ongelmiaan individualistisella diskurssilla. Seurauksena tästä voi havaita sekä ääntä että äänettömyyttä.

Tietyn taloudellisen varallisuuden piiriin kuuluva keskiluokka vaikenee luokkastatuksestaan, sillä normaalin edustajana sen ei tarvitse sitä artikuloida. Köyhälistö, jolta puuttuu positiivinen keskiluokalle ulkoinen subjektiviteetti (esimerkiksi ”vallankumouksen subjektina” toimiminen), on pakotettu artikuloimaan luokka-antagonismia lähinnä yksilöllisenä kaunaisuutena ja lannistuneisuutena. Keskiluokkaisessa puheessa tällainen tulee väistämättä ennemmin tai myöhemmin moraalisesti tuomituksi.

Jos valitan yhteiskunnan tukijärjestelmän riittämättömyydestä kaltaisilleni luovan työn tekijöille, saatetaan minua hyväntahtoisesti kehottaa vaihtamaan ammattia. Näin toimii ”keskiluokkaisesti” jäsentynyt ymmärrys vapaasta yksilöstä: porvarillinen individuaali suorittaa työmarkkinoilla rationaalis-egoistisia valintoja ja huomioi kapitalistisen tuotannon realiteetit (ei tuotantosuhteiden, vaan tuotantohintojen tasolla) asettaen tavoitteensa niiden kautta hahmottuvien reunaehtojen mukaisesti. Jos ensinkään tahtoo rakentavaa keskustelua, joutuu ensi töikseen sekä purkamaan myytit vapaasta, rationaalisesta yksilöstä että siirtämään painopisteen ”kysynnän ja tarjonnan laista” tuotantosuhteiden karuihin realiteetteihin.

Yllä kuvattu esimerkki on kärjistävä. Toisaalta se on lähes sataprosenttisen omaelämäkerrallinen. Porvarillisen ja individualistisen diskurssin kehyksiin pakotettu dialogi tuottaa väkivaltaisia alistussuhteita, joita sen sisäpuolelta käsin on sellaisiksi mahdoton havaita, sillä taustalla hallitseva yhteiskunta- ja yksilöfantasia kieltää asetelman poliittisen ulottuvuuden ja riistää siltä näin mahdollisuuden tulla tulkituksi osana yhteiskunnallista kamppailua (samalla se kieltää itse asetelmaan kohdistuvan kieltonsa). Tyypillisesti näyttämöllä on vain kaksi yksilöä ja näiden turhauttavat polariteetit: ahkeruus ja laiskuus, realistisuus ja haaveilu, kykenevyys ja kaunaisuus. On helppo nähdä, kummalle puolelle kaikki patologiat ulkoistetaan.

Jos olisin mukautunut tähän keskiluokkaiseen tiedottomuuteen, olisin kenties muuttunut kauniiksi sieluksi (eli taiteilijaksi sellaisena kuin porvarillisen individualisminsa sisäistänyt luovan työn tekijä itsensä toisinaan tulkitsee – tai jollaisena ympäristö hänet näkee). Toistaiseksi julkaisemattomassa esseekokoelmassani kuvailen tätä tyyppiä kaihomieleksi, ”joka tuntee elävänsä väärässä ajassa ja paikassa”:

”Hän on eräänlainen taiteen turisti, narsistinen omasta toiseudesta lumoutuja. Hänelle ’taide’ nimeää eskapistisen uppoutumisen mielikuvituksen loputtomiin maailmoihin, vaikka juuri mielikuvitukseen jämähtäminen on taiteelle kohtalokasta ja kuolettavaa. Kaunis sielu, jolle taiteen tekeminen on ennen kaikkea mielikuvituksen käyttämistä, kadottaa itsensä eskapismiin ja myös jää sinne. (…) Siksi kauniilla sielulla on ’paljon ideoita’. Niinhän se ei mene: hänellä on vain paljon kuvitelmia.”

Vaihtoehtona kauniin sielun eteerisyydelle näytti vielä joitakin vuosia sitten olevan pelkkä negaatio ja katkeruus, sillä ehdotukset ”oikean ammatin” hankkimiseksi koin jokseenkin totaalisena umpikujana. Kun kirjailijanurani on ollut kaikkea muuta kuin helppo enkä kuitenkaan ole suostunut ”näkemään realiteetteja”, olen usein saanut kuulla ajatteluni ”mustavalkoisuudesta” ja ”vaihtoehdottomuudesta”. Viheliäisimpiä ja nöyryyttävimpiä ovat olleet tilanteet, joissa TE-keskuksen virkailija tai muu vastaava on kehottanut suoraan olemaan ”avoimempi”, olenhan selvästi ”lahjakas ihminen, jolla olisi potentiaalia vaikka mihin”. Näiden höpinöiden jälkeen on sitten vihjailtu, että sanavalmiina kaverina voisin hyvin toimia vaikka asiakaspalvelutöissä.

Nämä ongelmat ja tilanteet eivät tietenkään ole vain taiteilijoiden ja kirjailijoiden jakamaa helvettiä, sillä rakenteen ja puhunnan tasolla pelin panoksena on normaalin, eettisen ja hyvän kategoria poliittisena (luokka)kamppailuna. Juuri tämän ulottuvuuden porvarillis-individualistinen diskurssi kiistää ja peittää näkyvistä palauttaen antagonismit pelkiksi yksilöllisten valintojen ja mystifioitujen taloudellisten realiteettien palapeliksi. Samalla politiikka muuttuu jälkipoliittiseksi eri eturyhmien keskenään riitelevien intressien rationaaliseksi sovittelutyöksi, johon nähden talous mielletään erilliseksi neutraaliksi alueeksi (johon politiikka on sopeutettava).

Siksi proletariaatin ja prekariaatin on löydettävä itsensä uudelleen luokkana ja työstettävä omaa, riippumatonta diskurssiaan. Emme kysy, mitkä ovat politiikan arvot. Kysymme, mitä on arvon politiikka. Vaadimme saada asettaa ongelmamme itse.