2000-luvun alussa
olin tiiviisti osa helluntaikristillistä nuorisoskeneä. Sosiaalinen elämäni tapahtui
enimmäkseen kotiseurakunnan piirissä. Olin nuori ja levoton lukiolainen, hyvin
halukas elämään uskoani todeksi, kuuntelemaan Jumalan ääntä ja kutsua. Koin
ulkopuolisuutta ja suunnatonta kuulumisen tarvetta. Nämä tunteet ja kokemukset
määrittelevät noiden aikojen muistojen päävärit. Olin yksin, silti ystävien ympäröimä.
Koko silloinen elämäni tuntuu jälkeenpäin tarkasteltuna niin ambivalentilta,
niin rakkauden kuristamalta, etten vieläkään tiedä, mitä siitä tulisi ajatella.
Monelle samoissa
piireissä pyörineelle 2000-luvun alun hellariskene on varsinainen
nostalgiatehdas (eikä tässä ole mitään moitittavaa) kesäleireineen,
sydänsuruineen, hormonimyrskyineen ja myöhäisine saunailtoineen. Mutta mitä
tapahtuu, kun samat ihmiset kokoontuvat menneiden muistelemisen merkeissä
yhteen yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin?
Minun kohdallani
uteliaisuus – ja ehkäpä halu jonkinlaiseen rehelliseen, ihmisten väliseen
kohtaamiseen – voitti lopulta noihin aikoihin liittyvät ahdistuksen- ja häpeäntäyteiset
muistot. Päätin vastata kutsuun myöntävästi, vaikka pelotti: olenhan aina
halunnut työstää menneisyyttäni aktiivisesti, tunnustaa sen olemassaolon ja vaikutuksen
nykyisyydessäni. (Onhan koko alkupään kirjallinen tuotantonikin pitkälti noilta
ajoilta perittyjen ”traumojen” tematisoimista, enkä vieläkään usko
kirjoittaneeni kaikkea…)
Osallistuin
tapaamiseen hyvän ystäväni kanssa – hänkin kutsun saanut, sittemmin ”uskonsa
menettänyt” ex-helluntailainen kuten minäkin. Vaikka oli vasta aamupäivä,
tiesimme, ettei kummastakaan ole kohtaamaan menneisyyttä selvin päin, joten
päätimme juoda itsemme tuntuvaan humalaan. Alkoholihan on anksiolyytti, ja nyt
oli selvääkin selvempi tilaus pienelle paikallispuudutukselle.
Perille
ehtiessämme olimme jo kelpo sumussa. Tulimme myöhässä ja valuimme takapenkkiin,
moikkailimme tutut kasvot. Laitoin nikotiinipussin huuleen ja kontemploin
kännisesti ympärilläni vellovaa sekalaista menneiden muistelua. Siinä vaiheessa
mikään ei enää ahdistanut. Kun raamattutunti (kyllä, sellainenkin kuului päivän
ohjelmaan) alkoi, tuumasimme, että taitaa olla tupakkatauon paikka.
Siinä me sitten
istuimme, vanhan kotiseurakuntamme kulahtaneilla portailla. Jos ei ole koskaan
ollut helluntailainen, ja etenkään jos ei ole ollut helluntainuori 2000-luvun
alussa, voi olla mahdoton ymmärtää, mitä todella merkitsi istua tupakoimassa
juuri noilla portailla Leijona-pulloa kallistellen, täynnä iloa siitä, että
uskalsi paikalle omana itsenään. Sillä kuinka monet kerrat olin kiivennyt noita
rappusia kaikkea muuta kuin omana itsenäni, yksinäisyyttäni ja
ulkopuolisuuttani peläten, mielessä jatkuvat yliminämoitteet siitä, etten vain
yritä tarpeeksi?
Mutta nyt olin
humalassa ja maailma tuntui selkeältä, se oli asettunut paikalleen.
Raamattutunnin loputtua muutkin tulivat ulos. Muodostui pieniä jutustelevia sakkeja,
tilattiin pizzaa. Aurinko hehkui. Join lisää. Puhuin niitä näitä ihmisten
kanssa. Ystävällisiä kasvoja, jaettu tietoisuus: kahdessa vuosikymmenessä
tapahtuu kaikenlaista… tunsin oloni tervetulleeksi, vaikka kanssakäyminen
jäikin pinnalliseksi. Jos paheksuvia katseita oli, ne saattoi helposti jättää
omaan arvoonsa: niitähän ei joka tapauksessa päissään edes huomannut.
Jälkikäteenkin olen
muistellut tuota kesäkuista päivää mielihyvällä. Menneisyys käveli vastaan,
enkä tuntenut katkeruutta, vaikken sanojani säästelekään (en nyt enkä vastaisuudessa).
Olemme selvästi jatkaneet omaa elämäämme, kulkeneet omia teitämme; nykyään
lienemme jonkinlaisissa moikkailuväleissä. Kumpikin arvostamme
rehellisyyttä, joten tästä on hyvä jatkaa.
