24.3.2021

Harhaoppista raamatuntulkintaa!

 
Helluntaimenneisyydessäni minulle kerran vihjattiin, että olen ”harhaoppien metsästäjä”. Kieltämättä olin aika innokas lukemaan kriittisesti kotiseurakuntani kirjamyymälän muutamia menestyksen teologiaa markkinoivia hartauskirjoja ja pitämään niistä laajoja servausesitelmiä. Ehkäpä siis tosiaan metsästin harhaoppeja – tarkoituksenani, arvattavaa kyllä, nylkeä esiin niiden viheliäinen ja totuutta häiritsevä ydin.
 
Nykyään pidän tällaista metsästämistä hiukan turhanaikaisena puuhasteluna, harhaoppisuus kun on lopulta kaikenlaisen luovan ja uutta näkyviin tuovan ajattelun perusehto, jota ilman mikään oppi tai traditiokaan ei elä. Tämä harhaoppisuuden idea sisältyy kristinuskoon viimeistään Paavalista lähtien (hänen tulkintansa juutalaisesta Vanhasta testamentista on kaikkea muuta kuin ”oikeaoppinen”). Lieneekin syytä korostaa seuraavan evankeliumiluennan olevan tietoisesti piittaamatonta tieteellisen eksegetiikan ja tunnustuksellisen teologian säännöistä ja dogmatiikasta. Syyllistynen myös ”asiayhteydestä” irrottamiseen. Motiivini on ennen kaikkea kehitellä tulkintaa, joka tuo lukijalle uutta ajateltavaa. Sellaisena luentani vaatii mutkien oikomista, anakronistisuutta ja jopa ”aikalaiskontekstiin” kohdistuvaa välinpitämättömyyttä. En kuitenkaan usko minkään aikakauden totuuden vähempää edellyttävänkään.
 
Matteuksen evankeliumin 25. luvussa on Jeesuksen tunnettu kertomus palvelijoille uskotuista rahoista (talenteista). Tiivistetysti se menee näin: Herra uskoo kullekin kolmesta palvelijasta omaisuuttaan hoidettavaksi ja muuttaa ulkomaille. Ensimmäinen palvelija saa viisi, toinen kaksi ja kolmas yhden hopeatalentin. Viisi talenttia saanut panee ”lainapääomansa” poikimaan ja voittaa toiset viisi. Myös toinen palvelija onnistuu kaupankäynnillä tuplaamaan herransa antaman rahamäärän. Yhden talentin saanut palvelija sen sijaan selittää ulkomailta palanneelle herralleen: ”Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.” Tämä ei miellytä isäntää: ”Sinä kelvoton ja laiska palvelija! Sinä tiesit, että minä leikkaan sieltä, minne en ole kylvänyt, ja kokoan sieltä, minne en ole siementä viskannut. Silloinhan sinun olisi pitänyt viedä minun rahani pankkiin, niin että olisin palatessani saanut omani takaisin korkoineen.” Koska palvelija ei toiminut tietonsa mukaan, hänet viskataan ”ulos pimeyteen”, jossa ”itketään ja kiristellään hampaita”.
 
Isännän loppukaneetti – ”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on” – kuulostanee nykylukijan korvissa peittelemättömän kapitalistiselta. Vaikutelma vahvistuu, kun tiedämme, etteivät kertomuksen palvelijat ole vapaita subjekteja, vaan elävät yksipuolisessa alistussuhteessa: he ovat tilivelvollisia toiselle ja tietävät, mitä rikkomuksista seuraa. Kaiken kukkuraksi herra itsekin tunnistaa ja tunnustaa olevansa siekailematon riistäjä, joka ”leikkaa sieltä, minne ei ole kylvänyt” ja kokoaa ”sieltä, minne e[i] ole siementä viskannut”. Tämä ei kuitenkaan muodostu ongelmaksi, sillä herra on itse oman lakinsa mitta ja lausuja, oikean ja väärän paradigma.
 
Mitä herra sitten odottaa palvelijoiltaan? Fantasiansa, lakinsa, tahtonsa ruokkimista: omaisuutensa kiistatonta arvonlisäystä ja pääomansa koron kasvattamista. Ensimmäiset kaksi onnistuvat, kolmas puolestaan toimii tietoisesti herran järjestelmää (lakia, etiikkaa, tahtoa) vastaan. Miksi hän tekee näin, jää arvoitukseksi, eikä se herraakaan kiinnosta. Isännälle tuntuukin olevan tärkeää vain se, että hänen systeeminsä pyörii ja arvontuotanto pelaa – sillä, kuinka tämä kaikki toimii, ei ole suurta väliä (herra voi vaikka matkustaa ulkomaille). Olennaista on järjestelmän jatkuvuus.
 
Kelvottoman palvelijan synti on tämän jatkuvuuden kiistävä ele, hopeatalentin tuottamaton kätkeminen maahan, mikä kertomuksessa esitetään pelkuruuden seurauksena. Kiinnostavaa kuitenkin on, että palvelijan jokseenkin abstrakti ”herran pelko” erottuu tässä kummallisella tavalla herran käskyn rikkomisesta seuraavan rangaistuksen pelosta. Mitä palvelija pelkää, jos juuri pelko saa hänet toimimaan vastoin herransa tahtoa?
 
Siinä missä kapitalistinen arkirealisti kenties vastaisi huonon palvelijan pelkäävän tuottavaa riskinottoa, näkisi vanhan liiton sosialisti vastaavasti asetelman kapitalistin alistaman subjektin kyvyttömyytenä kaapata pääomaa haltuunsa ja kukistaa porvarillista valtaa joukkovoimalla (kaikki kolme yhdessä herraa vastaan). Kummassakin tapauksessa kertomuksen varsinainen moraali jää puuduttavaksi dogmatiikaksi, jolla ei ole ajattelulle mitään erityistä annettavaa. Sen sijaan, että pyrkisimme saman tien vastaamaan kysymykseen siitä, mitä palvelija pelkää, on syytä kiinnittää huomio tuon pelon arvoitukseen sinänsä.
 
Ensinnäkin palvelija tietää rikkovansa herransa lakia; tämän lisäksi hän tietää rikkomuksensa seuraukset. Herransa silmissä hänen syyllisyytensä on kiistaton, eikä lieventäviä asianhaaroja ole näköpiirissä. Ainoaksi perusteluksi toiminnalleen palvelija esittää oudolla tavalla kohteettomalta vaikuttavan pelkonsa. Herrakaan ei pysähdy kummastelemaan, saati kyselemään, miksi palvelija toimi kuten toimi. Palvelijan tuntema pelko liittyy herran silmissä tämän tottelemattomuuteen ja kelvottomuuteen. Se ei nouse itsenäiseksi elementiksi, vaan katoaa niskurointiin ja sen tuomaan absoluuttiseen syyntakeellisuuteen. On kuin herra sanoisi: ”Pelko ei ole mikään syy, eivätkä minua sinun syysi muutenkaan kiinnosta – ainoa meitä liikuttava tosiasia on sinun syyllisyytesi!”
 
Mikä pelottaa palvelijaa rikkomuksen tuottamaa ilmeisen kammottavaa rangaistustakin enemmän? Tarina ei kerro. Yhtäältä pelon kohde tuntuu ilmiselvältä: palvelija pelkää herraansa, jonka tietää ”kovaksi mieheksi”. Toisaalta tämä pelko on nimenomaan herran kannalta ongelmallista ja epäkiinnostavaa, lamauttaahan se koko tuotantosysteemin ja rikkoo ikävästi arvonlisäyksen kehän. Siksi pelko ei voi herran aukottoman rationaalisessa systeemissä tarjota minkäänlaista riittävää syytä palvelijan toiminnalle.
 
Implisiittiseksi jäävän syyn olemassaolon kiistämisen lisäksi herra, lausuessaan tuomionsa, osoittaa tietoon ja tiedettyyn. Tiedetty näyttäytyy rationaalisena ja suljettuna totaliteettina, jonka loogisuus vastaa herran systeemin aukottomuutta. On huomattava, ettei herra suinkaan vetoa omaan tai palvelijan tietoon tuomitessaan orjansa ”ulos pimeyteen” – tieto ei tässä toimi perusteluna herran autoritaariselle eleelle, vaan pikemminkin näyttää toteen aina jo olemassa olevan, herran omasta olemuksesta kumpuavan ikuisen oikeutuksen. Herra ei sano: ”Kaiken tämän tiedon valossa tuomitsen sinut, sinä kelvoton palvelija…” vaan: ”Sinä tiesit, mikä minä olen, ja silti menit toimimaan omin päin; siispä tuomitsen sinut, sinä kelvoton palvelija…”
 
Tieto ei siten ole herran toiminnan oikeutus, vaan tieto herran tosi olemuksesta pikemminkin tyhjentää palvelijan kaikesta autenttisesta toimijuudesta ja riistää häneltä ”todellisen syyn”: rikkomus näyttäytyy anomaliana ja irrationaalisuutena samalla, kun herra itse todentuu tiedon ja moraalin absoluuttisena mittapuuna. Sillä, joka rikkoo herran tahtoa vastaan, ei voi olla toiminnalleen mitään ymmärrettäviä ja todellisia syitä. Palvelija ei ole enää subjekti, vaan hylättävä objekti, puute järjestelmän aukottomuudessa: kelvoton epäsubjekti, jonka herran immuunijärjestelmä sysää pimeyteen ilman ulkopuolelta nousevan perustelun tarvetta.
 
Palvelijan pelon arvoituksellisuus muodostaa näin paikan palvelijan toimijuudelle: juuri pelkonsa arvoituksellisuudessa hän on aidosti toimiva subjekti, herran järjestelmää uhkaava ei-tieto ja ylimäärä, josta koneiston logiikka vaatii hankkiutumaan eroon viime kädessä herran eheyden turvaamiseksi. Kertomuksen kertoja-asetelma asettuu tukemaan myötäsukaista ja kelvotonta palvelijaa syyllistävää tulkintaa, jota vielä alleviivataan uudella vertauksella vuohista ja lampaista. Palvelijavertausta puolestaan edeltää kertomus viisaista ja tyhmistä neitsyistä. Jatkumon jokaista tarinaa määrittelee herra–palvelija-asetelma ja pyrkimys korostaa kulloisenkin ”herran” absoluuttista eheyttä ja oikeutusta.
 
Esittelemäni kehittelyn kannalta onkin mielenkiintoista, että näiden kertomusten päätteeksi Jeesus sanoo opetuslapsilleen (26. luvun alussa): ”Te tiedätte, että kahden päivän perästä on pääsiäinen; silloin Ihmisen Poika annetaan ristiinnaulittavaksi.” Jeesus siis korostaa herran absoluuttisuutta ennen ristintapahtumaa, joka voimallisemmin ja selvemmin kuin mikään sitä ennen asettaa tuon absoluuttisuuden ja eheyden kiistanalaiseksi. Tämä on tietysti täysin hysteerisen kaavan mukaista. Mestari, joka alkaa kysellä mestariutensa perään – tai mestari, jolta hysteerikko (kuten Jeesus) alkaa kysellä tämän mestariuden perään – on jo tuomittu kaatumaan.
 
Mestarin herruutta korostavat ”moraalitarinat” voi näin – jo alussa asetetun harhaoppisuuden hengessä – tulkita Jeesuksen isä-Jumalaan kohdistuvan hysteerisen kyselyn momenteiksi, pyrkimyksiksi ylläpitää tietoisuuden torjuntaa, joka tähän saakka on suhteellisen onnistuneesti huolehtinut Jeesuksen kutsumustietoisuuden (narsistisesta) eheydestä. Ristiinnaulitsemisen lähestyessä epäilykset jäsentyvät ja epätoivo kasvaa. Kristinuskon yksi juju on tietenkin tässä ratkaisevassa uskon sankaruuden epäonnistumisessa.
 
Jeesuksen hysteerisen kysymyksen totuus näyttäytyy herruuskertomuksissa piiloon vaiettuina anomalioina. Öljyn loppuminen on tyhmien neitsyiden syy, palvelijan pelko on irrationaalista, ja vuohiporukan tyypit joutavat helvettiin, koska herran tarpeet olivat jääneet heiltä täyttämättä. Neitsyiden tyhmyys on niin kaikenkattavaa, ettei herran tarvitse edes tuntea heitä; he ovat totaalisen hylättäviä objekteja, eikä mikään resurssipula voi olla muuta kuin todiste tästä ”olemuksellisesta” hylättävyydestä (epä-olemuksellisuudesta, joka vain kirkastaa herran olemusta). Kelvottoman palvelijan pelko tulee jo arvoituksellisesti, ikään kuin kohteettomana ilmaistuksi, muttei vielä uhkaa herran toiminnan oikeutusta, joka säilyy yhä ”olemuksellisena”. Vuohien puolelle erotettuja moititaan yhteisöllisen vastuun puutteesta, mutta tässäkään vertauksessa herran tuomion syy ei ole jonkinlaisen (herralle ulkoisen) yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden noudattamatta jättäminen, vaan herran tahtoon kohdistuva tietämättömyys, joka ei – herran oman systeemin aukottoman logiikan mukaisesti – voi olla muuta kuin läpeensä tahallista ja siis irrationaalista ja uhkaavaa.
 
Aukottoman ja absoluuttisen herruussysteemin ja sitä kirkastavien kertomusten salaisena panoksena (ja ne liikkeeseen saattavana voimana) on näin mestarin (ei-)tieto oman herruutensa mahdollistumisen ehdoista. Jeesuksen vertausten ”opetus” modernille lukijalle voi piillä vaikkapa siinä, kuinka herruus niissä paitsi rakentuu, myös siinä, kuinka ristintapahtuma laajentaa nämä poikkeamat – neitsyiden tulemisen totaalisen hylättäviksi objekteiksi, palvelijan kohteettoman pelon arvoituksen ja vuohien tahalliseksi tuomitun tietämättömyyden – Jumalan pojan epätoivoiseksi rukoukseksi, jonka huipentumana on ristinpuulta huudettu, suorastaan ”ateistinen” parkaisu: ”Miksi minut hylkäsit?”
 
Tässä parkaisussa Jeesus tulee muutama päivä takaperin esittämiensä vertausten epäsubjektiksi, totaalisen hylättäväksi objektiksi, jonka saama tuomio näyttäytyy nyt paljaassa perustattomuudessaan vailla vertausten peitteleviä laskoksia. Evankeliumin kertomus ei kuitenkaan enää toista Jeesuksen tarinoiden hämäävää logiikkaa ja herran systeemin aukottomuutta, vaan korostaa paitsi koko uhreja vaativan systeemin mielettömyyttä, myös itsensä uhrin toimijuutta ja mitä kiistattominta subjektiutta. Ristillä ei tosiaan riipu passiivinen ”uhrikaritsa”, vaan toimiva, epäuskova ihmissubjekti, jonka hysteerinen epäily ravisuttaa koko uskonnollista systeemiä ja kuoleman hetkellä häpäisee Isän tyhjäksi paljastuvan auktoriteetin.
 

10.3.2021

Juopotellen vallankumoukseen?

Reflektioita ja havaintoja edeltävän tekstin vastaanotosta
 
 
Miedosti provokatiivinen kapitalistista realismia ja vastarintaa käsittelevä tekstini on synnyttänyt mukavasti elämää blogin kommenttiosastolle.
 
Erityisellä antaumuksella on keskitytty tulkitsemaan kohtaa, jossa käytän sairasloman ottamista ja päiväkännejä esimerkkinä mahdollisesta yksilötason arkisesta vastarinnasta kapitalistiselle realismille. Kommenteissa toistuu suoraviivainen luenta, jonka mukaan suosittelen kännäämistä yhteiskunnallisen protestin muotona. Luennan puitteissa tämä luonnollisesti torjutaan epäuskottavana ja epäkypsänä vaihtoehtona.
 
Koska olen jo edellisen jutun kommenttiosiossa vastannut näihin tulkintoihin kattavasti, en toista pointtejani tässä.
 
Kiinnostavaa on kuitenkin, miksi tiukan ja analyyttisen tekstini kokonaisuuden kannalta jokseenkin marginaalinen katkelma kohoaa tällä tavoin kepin nenään. Mikä ajatuksessa, että yksilö voisi juopottelemalla kapinoida systeemiä vastaan, on niin perin juurin häiritsevää?
 
Baarin nurkkapöytien vallankumousfantasiat ovat tietenkin klisee. Juopottelu on kapinaa sosiaalisen viihtymisen muodossa, minkä vuoksi se ei ole kapinaa ollenkaan. On siis tyhmää, naiivia ja puberteettista luulotella kännäämisellä olevan vastavirtaisia poliittisia ulottuvuuksia. Päihteiden väärinkäytön totunnainen konteksti on yksityinen sosiaalinen todellisuus, eikä sillä ole mitään tekemistä julkisen ja poliittisen kanssa. Miksi siis politisoida juopottelua? Aivan.
 
Kysymys siitä, onko juopottelu suotava tapa kapinoida vai ei, on tietenkin tylsä ja epäkiinnostava. Huomattavasti kiehtovampaa on pohtia, miksi tuntuu niin tärkeältä kieltää kännäämisen mahdolliset poliittiset ja kapinalliset ulottuvuudet.
 
Humalan aiheuttama toimintakyvyn aleneminen ja kontrollin heikkeneminen tarkoittavat haahuilevaa vaeltelua kemiallisen aivosumun territorioissa. Tämä on samalla pidättäytymistä poliittisen vallan määrittelemästä ”osallistumisesta” ja toimijuudesta, siis yhteiskunnallisen vallan kannalta katsoen poliittisesti epäkelpoa toimintaa, joka on rajattava yksityisen itseilmaisun ja viihteen piiriin.
 
Liberaalin vallan dogmatiikassa äänestämättä jättäminen nähdään samaan tapaan pikemminkin poliittisesta toiminnasta pidättäytymisenä kuin poliittisena toimintana sinänsä. Äänestämättä jättämistä pidetään epäilyttävänä passiivisuutena, eräänlaisena yhteiskunnallisena degeneroitumisena – liberaali ihannekansalainen on aktiivinen ja toimintakykyinen osallistuja. Jos yhteiskunta on shakkilauta, pelin säännöt muodostavat liberaalin kansalaisen poliittisen ajattelun rajat. Pelilaudan ja sääntöjen symbolisen sfäärin ulkopuolella on vain viihteen ja itsensä toteuttamisen yksityinen ja yksilöllinen todellisuus.
 
Sääntöjen seuraamisesta pidättäytymistä ei siis tule mieltää poliittiseksi teoksi. Pidättäytymisen ja haahuilun politisoimisessa asusteleva vihje vaihtoehtoisista pelisäännöistä on lapsellista anarkiaa. Jos et äänestä, olet laiska ja passiivinen, etkä tiedä, kuinka maailma toimii; jos kapinoit ryyppäämällä, olet epäkypsä hedonisti, jolta puuttuu tervehenkinen ja illuusioton realismi. Politiikka on valmis ja vaihtoehdoton – kuten kapitalismikin. Näin asiat nyt vain ovat ja niiden kanssa on elettävä.
 
Olen lukioikäisestä saakka saanut kuulla olevani epärealistinen haaveilija, joka ei halua tunnustaa ”elämän realiteetteja”. Nykyään suhtaudun tällaiseen vihjailuun kohteliaisuutena. 

8.3.2021

Yksilöllisen vastarinnan muotoja ja mahdollisuuksia kapitalistisen realismin liberaalissa hegemoniassa

 
Mark Fisherin lanseeraama kapitalistisen realismin käsite viittaa kokemukseen vallitsevan systeemin vaihtoehdottomuudesta. Samaa kokemusta kartoittaa Fredric Jamesonin tunnettu toteamus siitä, että meidän on helpompi kuvitella maailman loppuminen kuin kapitalismin loppuminen.
 
Kapitalismin paljaaksi riisuttu ydin ei, kuten Pontus Purokuru huomauttaa, piile niinkään (öljyn)tuotannossa kuin erityisellä tavalla järjestäytyneissä ihmisten tai olioiden välisissä suhteissa. Kapitalismin minimaaliseksi ehdoksi voi näin ajatella minkä tahansa lisäarvontuotantoon perustuvan suhteen: toisin sanoen suhteen, jossa tuotetun arvon jakautuminen on epätasaista siten, että osa arvontuotannosta kerryttää (yksityistä) pääomaa eli kasvattaa lisäarvoa, jolloin tuotettu arvo ei kokonaisuudessaan palaudu tuottajalleen, vaan tulee lisäarvona pääoman anastamaksi. Kaiken nykyaikaisen palkkatyön taustalla on käytännössä tämänkaltainen yksipuoliseen riistoon perustuva tuotantosuhde, vaikka tuotantoketjut (etenkin niin sanotuissa hyvinvointivaltioissa) ulottuvat usein niin kauas, ettei riiston havaitseminen ole mahdollista vain ketjun yläpäätä tarkastelemalla.
 
Kapitalismin kumoamiseksi ei siten riitä sen enempää fossiilisen tuotannon alasajo kuin mitenkään itsestään selvästi edes öljyvarojen väistämätön hupeneminen. Jonkin ihmisten välisissä suhteissa on muututtava. Tästä päästään takaisin kapitalistiseen realismiin eli ajattelutapaan, joka käytännössä kieltää lisäarvontuotantoon perustuvan yhteiskuntasuhteen vaihtoehdot.
 
Arkielämän kapitalistinen realismi ilmenee ennen muuta liberaalin systeemin ja sen puitteissa määriteltyjen toimintatapojen hegemonisena ja hiljaisena hyväksyntänä. Vaikka elämme ”demokraattisessa” kansalaisyhteiskunnassa, hyväksymme palkkatyöjärjestelmän, jonka toiminta ei perustu demokratiaan vaan hierarkiaan; uskomme liikoja kyselemättä kaikenlaisten johtajien olemassaolon välttämättömyyteen ja luovutamme heille mielellämme vallan määritellä ruumiin- ja ajankäyttöämme.
 
Emme kyseenalaista jatkuvaa biopoliittisen kontrollin puuttumista nautintotalouteemme, vaan osallistumme tottelevaisesti lääkäriemme määräämiin kuntotesteihin, veri-, maksa- ja kolesteroliarvojen mittauksiin sekä luemme ja peukutamme valtakunnanmedian välittämiä uusimpia tutkimustuloksia, joissa osoitetaan hyväksyttävät annos- ja määrärajat alkoholille ja herkuttelulle, emmekä liiemmin protestoi, mikäli terveydenhoitaja määrää meidät elintapavalmennukseen huonojen maksa-arvojen ja ylipainon vuoksi. Hyväksymme ylikansallisten lääkefirmojen harjoittaman lobbauksen ja terveysbisneksen, koska toimintamme tasolla uskomme kaiken jotenkin hämärästi olevan ”omaksi parhaaksemme”. Ennen kaikkea hyväksymme sen hyvin perustavanlaatuisen ajatuksen, että yhteiskunnallinen ja kulttuurinen iso Toinen (jonka symbolista arvovaltaa käyttävät nykyään erityisesti lääkärit ja psykiatriset asiantuntijat) tietää meitä itseämme paremmin, mitä tarvitsemme ja mitä meidän todella kannattaa haluta.
 
Luotamme valtaapitävien teknokraattien ja anonyymien virkamiesleegioiden määritelmiin, joissa talous ja politiikka erotetaan toisistaan, vaikka tietäisimmekin, ettei taloutta ole olemassa minään itsenäisenä ja politiikasta irrallisena mekanismina. Vastustamme rasismia ja puolustamme tasa-arvoa abstraktisti, historiasta riisutussa liberaalissa tyhjiössä, jota luulemme sivistyksen voimakentäksi.
 
Uskomme poliisin ja virkavallan toimivan ”kaikkien kansalaisten eduksi” silloinkin, kun kodittomat asunnonvaltaajat ajetaan kadulle yksityisen omaisuuden eli asuntosijoittajien tyhjien luksuskämppien tyhjänä säilymisen suojelemiseksi tai kun ilmastomielenosoitus hajotetaan väkivalloin, koska hyvätuloisen middle managementin on tänäänkin päästävä tykittämään ja brainstormaamaan palavereissaan, joiden itsestään selvästi mielletään olevan ”tuottavaa ajankäyttöä” ja ainakin monin verroin ”hyödyllisempää” kuin nuorten ilmastopoliittisten mielenosoittajien harjoittama kansalaistottelemattomuus.
 
Hyväksymme mukisematta yksilöpsykologiset ja aivokemialliset selitykset masennuksellemme ja henkiselle pahoinvoinnillemme, emmekä käsittele niitä ensisijaisesti sosiaalisina ja yhteiskunnallisina ilmiöinä; emme kysy, kuka tai ketkä hyötyvät siitä, että masennus ja ahdistus palautetaan yksilön neurologisiin ominaisuuksiin, joita ostovoimainen kuluttaja voi manipuloida saatuaan asianmukaisen diagnoosin lääkärin rippituolissa. Stressi ja masennus on yksityistetty, joten päättelemme niiden olevan etupäässä yksilöllisiä ongelmia, joiden ”yhteiskunnallistaminen” tarkoittaa lähinnä talousasiantuntijoiden toistuvia arvioita masennuksen aiheuttaman työkyvyn alenemisen tuottamista rahallisista tappioista.
 
Kapitalistisen realismin sisäistänyt nykyaikainen yksilö hyväksyy omaisuuden epätasaisen jakautumisen, eikä toisaalta kuvittele itsekään rikastuvansa työllään. Realismi vaatii alistumaan systeemin sääntöihin, eikä alati kaventuva ja aina jo liberaalin vallan etukäteen määrittelemä julkisen keskustelun näyttämö tarjoa mahdollisuuksia utopioille tai poikkeamille. Kehnossakin palkkatyössä oleva voi pitää itseään etuoikeutettuna. Kapseloituneen ja privatisoituneen elämän ikävyyttä kompensoidaan kännäämällä viikonloppuisin, hallinnan ja kontrolloidun riskin tunnetta tuotetaan piensijoittamalla, poliittisen osallistumisen vaade täytetään äänestämällä kunta- ­ja eduskuntavaaleissa, aktiivisuutta ja tuottavuutta pidetään yllä kuntoilemalla ja ruokavaliolla, mielekkyyttä tuovat monenlaiset vapaa-ajan projektit ja harrastukset. (Jos on työtön, voi ryypätä, käydä ulkoilemassa ja äänestää.)
 
Niin sanottua valveutunutta ja kriittistä yksilöä tämä kaikki tietenkin ahdistaa aivan helvetisti. Pieni sosialisti hänen sisällään ihmettelee: kuinka vastustaa tätä kaikkea yksilötasolla – siitäkin huolimatta, etten usko porvarilliseen individualismiin ja yksilöön yhteiskunnallisen muutoksen lähtökohtana? Tällaisessa kyselemisessä vastarinnan idea ei tietenkään olekaan liberaalissa fantasiassa yksilöstä, joka kierrättämällä ja kansalaisaloitteita allekirjoittamalla ”vaikuttaa” jonkinlaiseen itseään laajempaan muutokseen. Tämähän ei mitään vastarintaa olisikaan, vaan kuuluu sellaisena kapitalistiseen realismiin hienosäätäessään mielikuvaa kuluttajuudesta itse kuluttamiseen vaikuttamatta ja sitä problematisoimatta. Yksilölliset vastarinnan muodot eivät riitä systeemin muuttamiseksi, mutta tämä ei tarkoita, ettei yksilöllisillä vastarinnan muodoilla – olivatpa ne ulkonaisesti kuinka vähäpätöisiä tahansa – olisi merkitystä mielekkyyden kokemuksen tuottamisessa ja ylläpitämisessä. Mielekkyyttä tarvitaan, jotta tieto vaihtoehdon todellisuudesta säilyttää poliittisen voimansa.
 
Esittelen lopuksi muutaman käytännönläheisen vastakarvaan uimisen muodon. En väitä niiden sopivan kaikille, mutta ainakaan ne eivät edellytä suuria rahallisia resursseja, ja lisäksi ne hyvin merkittävässä massamitassa sovellettuna häiritsisivät nykysysteemin kitkattomana rullaavaa fantasiaa enemmän kuin äkkiseltään tulee ajatelleeksikaan.
 
1) Säännöllisen ja usein toistuvan työnhaun ja etenkin kokopäiväisten palkkatöiden vältteleminen (sekä kieltäytyminen työttömän identiteetistä). Tämän soveltamiseen ja työttömään kohdistuvaan kontrollin kaikinpuoliseen välttelyyn saa tarkempia ohjeita Työstäkieltäytyjäliiton ilmaisesta käsikirjasta (pdf-tiedosto linkin takana).
 
2) Tietoinen antautuminen lisäarvoa tuottamattomiin käytäntöihin sekä pidättäytyminen joistakin yhteiskunnallisen kontrollin muodoista. Voi haahuilla, zonettaa ja dronettaa eli harhailla lähiympäristössä musiikkia kuunnellen (tai kuuntelematta) vailla mitään selvää päämäärää, antautua tylsistymiselle ja tuottamattomuudelle, ottaa sairaslomaa ja vetää päiväkännit, kieltäytyä verikokeista ja kuntotesteistä, lukea filosofiaa ja käydä laajoja keskusteluja epäkäytännöllisistä ja vieraannuttavista aiheista.
 
3) Juoruaminen ja paskanjauhaminen ystävien, tuttujen ja puolituttujen kanssa. Kiinnostavan ihmisen tavatessaan voi unohtua juttelemaan hänen kanssaan vaikka pimeän tuloon saakka. Ystävien kanssa on suositeltavaa istua pitkiä iltoja vain keskustellen ja siellä täällä käveleskellen.
 
4) Aikataulun pitäminen mahdollisimman väljänä yllä mainittuja käytäntöjä ajatellen. Työttömälle tämä käy helposti, mutta myös keskiluokkainen yksityisen sektorin toimihenkilö voi harjoittaa vastarintaa vaikkapa katselemalla suoratoistoelokuvia, lukemalla filosofiaa tai pelaamalla tietokoneshakkia työajallaan.
 
5) Kaiken läpäisevä pyrkimys yhteiskunnalliseen tuottavuuteen kohdistuvaan laiskuuteen, yleiseen velttoiluun ja hyöty- ja tehokkuusnäkökohdista piittaamattomaan haahuiluun. Monet työt voi tehdä paskasti tai vähän sinnepäin, eivätkä asiat ole niin justiinsa. ”Uralla” ei tarvitse ”edetä” eikä omaisuutta kerätä. Tässä on kyse tietoisesti omaksuttavasta asenteesta, jonka ylläpitäminen vaatii toisinaan henkistä vaivannäköä, sillä mitä tuottavuuteen tulee, sen vaalima ja edellyttämä konformismi ulottuu pelkkää keskiluokkaista (ja sinänsä helposti torjuttavaa) mentaliteettia syvemmälle ja pidemmälle. Tuottavuuden laajasti sisäistetty vaatimus muodostaakin yhden kapitalistisen realismin keskeisistä psykologisista kulmakivistä. Jatkon kannalta suositeltavaa on myös alkaa pohtia käytäntöjä, joissa toteutuu kapitalismille kriittinen aikakäsitys eli idea ajasta jonakin ei-omistettavana. Kyse on sellaisesta ajan konseptista, jossa jako ”työntekijän omaan aikaan” ja ”työnantajalle kuuluvaan aikaan” näyttäytyvät jälkiteollista valtaa palvelevina abstraktioina, eivät ajan varsinaisina ominaisuuksina. Aikaa ei siis ole mahdollista myydä tai ostaa, eikä työntekijän tai työnantajan aikaa ole olemassakaan, sillä aika ei kuulu kenellekään, vaan se ainoastaan kuluu, pyörii ja etenee; olennaista on, ettei aika ole haltuunoton objekti tai objekti ylipäätään.

6) Äänestämättä jättäminen eduskuntavaaleissa. Näin voi rikkoa kansalaisvelvollisuuttaan (jota liberaalit nimittävät kansalaisoikeudeksi) ja provosoida yllättävän tehokkaasti liberaalisti ajattelevaa lähipiiriään, mikä voi johtaa kiinnostaviin keskusteluihin. Massamitassa äänestysaktiivisuuden romahtaminen alle 10 prosentin olisi hätkähdyttävä protesti nykysysteemille ja johtaisi todelliseen kriisiin vallan huipulla. Yksilötasolla äänestämättä jättämisessä on antagonistista voimaa, minkä huomaa jo liberaalien tyypillisestä ja täysin epäloogisesta vastaheitosta: ”Jos et äänestä, niin turha sitten valittaakaan.”