M.A.
Meretvuo kirjoittaa Sarastuksessa pitkään kaivatun
keskustelun ”ihmisarvon ja ihmisoikeuksien olemassaolosta ja luonteesta”
saaneen ”kierroksia lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa Laura Huhtasaaren
kommentoitua SAK:n vaalitentissä, että ’Kaikilla ihmisillä on ihmisarvo mutta
ihmisoikeudet on aina sidottu tiettyyn valtioon’”. Meretvuon oma kontribuutio
keskusteluun on Huhtasaaren väitteen radikalisoiminen: ”Voidaan (…) hyvällä
syyllä väittää, että myöskään ihmisarvoa ei ole olemassa minään
yleismaailmallisena totuutena, vaan myös se on käsitteenä riippuvainen
kansasta, kulttuurista ja valtiosta.”
Väitteen
voi pinnallisesti lukea relativismin puolustuksena, mutta kyse on ennen muuta
monikulttuurisuusideologiaa vastaan suunnatusta retorisesta piikittelystä,
sillä Meretvuo kyllä katsoo ihmisarvon idealistisen tulkinnan omalla tavallaan
puolustamisen arvoiseksi. Ihmisarvo ei ole universaali, mutta toisaalta
”niin ihmisarvo kuin
ihmisoikeudet ovat sidoksissa niitä määritteleviin kansoihin, kulttuureihin ja
valtioihin. Ei yksinkertaisesti voi olla olemassa sellaista yleismaailmallista
ideaalia, jonka kohdalla näin ei olisi. Miksi? Koska jokainen näitä käsitteitä
määrittelevä ihminen, jokainen meistä, kuuluu johonkin kansaan, kulttuuriin ja
valtioon.”
Meretvuo
ei tahdo luisua velttoon relativismiin, joten hän kiistää ajatuksen, että ”idealistinen
ihmisarvon käsite” olisi kokonaan hylättävä. Tämä ilmeisesti johtaisi hänen
mukaansa barbarismiin. Siten ihmisarvon käsite kirkastuu ja todellistuu
Meretvuolle nationalistisen ideologian kautta: kansan, kulttuurin ja valtion
välityksellä.
Meretvuo
näkee universalismin umpikujan sen väistämättä epäonnistuneissa partikulaarisen
representaation (sisällön) mahdollisuuksissa. ”Ihmisarvo” on yksi tällainen epäonnistunut
partikulaarinen representaatio: jos käsitteen tulkitsee universaalina, ajaudutaan
tuloksettomaan kamppailuun siitä, kenen
merkitsijä tosiasiallisesti representoi autenttisesti universaalin, kenen
ihmisarvosta onkaan kyse.
Meretvuo
koettaa ratkaista ongelman käsitteen nationalistisen välityksen kautta. Kukin
kansakunta, kulttuuri ja valtio määrittelee ihmisarvon ja ihmisoikeudet haluamallaan
tavalla, mutta koska samalla on säilytettävä käsitteen kytkeytyminen universaaliin
(ideaaliin), voidaan ihmisarvon ideaali tavoittaa vain väistämättä
partikulaarisiksi jäävien representaatioiden välityksellä. Mikä siis on ihmisarvon
subjekti, sen etusijaistettu partikulaarinen sisältö, jonka kautta ihmisarvon
kategoria välittyy? Meretvuon mukaan ihmisoikeuksista on suorastaan vaarallista
puhua, ”mikäli ei täsmennetä kenen määrittelemistä ja ketä koskevista
oikeuksista tarkalleen” on kysymys. Nationalisti antaa vastaukseksi
substantiaalisen yhteisön: ihmisarvon subjekti, sen sisältö, on kansa.
Ilmeinen
ja idioottimainen kysymys kuuluu tietenkin: Mikä tekee nationalistisesta
representaatiosta olennaisen? Tarvitseeko käsite toimiakseen välityksen nationalistisen
subjektin kautta? Meretvuo pyrkii osoittamaan välityksen ylipäätään
välttämättömyyden hiukan naiivilla toteamuksella siitä, että arvosta puhuminen
edellyttää sen mitattavuutta – toisin sanoen, että arvoa koskevan diskurssin on
välttämättä oltava kvantitatiivinen ja siis homogenisoitavissa. Täsmentämättä
jää, mikä tekee mahdottomaksi arvon tulkitsemisen heterogeenisenä ja
kvalitatiivisena, ei-mitattavana. Meretvuon mukaan arvon tulkitseminen ”mittaamattomaksi”
johtaa suoraan käytännön elämästä vieraantuneeseen filosofis-idealistiseen arvokonstruktioon,
mutta tätä ei perustella mitenkään – ikään kuin ”käytännön elämä” sinänsä olisi
kvantitatiivinen ja homogeeninen kategoria pikemminkin kuin reaalinen ja ei-määriteltävissä
oleva, lukemattomien heterogeenisten elementtien kooste. Eikö arvon kategorian heterogeeninen
ja ei-totalisoiva, välitykseen nojaamaton tulkinta olisi lähellä nimenomaan
sitä, kuinka arvo inhimillisen toiminnan tasolla realisoituu?
Meretvuon
mukaan arvon käsite tarvitsee nationalistisen välityksen, sillä arvo (ideaali)
sinänsä ei selvästikään ole homogeeninen. Nationalistinen subjekti on siten arvon
subjekti: se, mikä antaa arvolle mitan ja siten tekee siitä kvantiteetin eli ”puhuttavissa
olevan”. Hämmentäväksi koen sen, ettei Meretvuo kuitenkaan tahdo luopua arvosta
idealistisena käsitteenä (siitä seuraavan väitetyn barbarian vuoksi) ja
affirmoida suoraan radikaalia näkemystä arvosta nationalistisena, ei-idealistisena
käsitteenä par excellence. Tällöin
vältettäisiin hankala välitykseen turvautuminen, josta Meretvuon diskurssissa
seuraa omituinen huojunta universaalin ja partikulaarisen välillä: universaalia
ei voi representoida sellaisenaan (ihmisarvo ei ole sama kaikille), mutta
toisaalta idealismia ei pidä kokonaan hylätä. Juuri idealismin osittaisen
säilyttämisen väkinäisyys näyttää edellyttävän ongelmalliseen välitykseen
ajautumisen. Näin Meretvuo päätyy määrittelemään ”hyväksyttävän” idealismin
version. Hänellä se paikantuu nationalismin partikulaariseen subjektisisältöön.
Samalla
Meretvuo implikoi nationalistisen subjektin etusijaisuuden arvon subjektina.
Argumentti etenee kehässä. Yhtäältä arvon ideaali tarvitsee partikulaarisen
välityksen, sillä muuten jäädään puhtaaseen teoreettiseen ja spekulatiiviseen
idealismiin; toisaalta välityksen on määräydyttävä nationalistisesti, sillä
arvon käsite on sidoksissa kansaan, joka sen määrittelee. Näin Meretvuon
logiikka uusintaa samaa arvokeskustelun umpikujan logiikkaa, jota se esittää
kritisoivansa. Arvo ei ole universaali, mutta sen sisällöllinen ja
partikulaarinen määräytyminen tapahtuu joka tapauksessa substantiaalisen yhteisön
eli luonnolliseksi diskurssiksi ymmärretyn nationalistisen logiikan mukaisesti.
Johdonmukaisinta
lienee nähdä Meretvuon kannattama arvon käsite puhtaasti muodollisena ja
tyhjänä kategoriana, jonka sisältö on satunnainen, mutta määräytyminen
ei-satunnaista. Tällöin vältetään arvon käsitteen määräytymisen relativismi:
se, mikä tunnistetaan arvoksi, tulee ratkaistuksi substantiaalisen yhteisön
asettamissa kehyksissä. Meretvuo ei kuitenkaan kykene välttämään ongelmaa, joka
seuraa yhteisön empiirisestä ja historiallisesta mahdollisuudesta luoda
sellainen diskurssi ja konstellaatio, jossa arvon käsite aktualisoituu kenen tahansa ihmisarvona ja -oikeuksina. Tällainen arvon käsite hylkää tai
ylittää nationalistisen määräytymisen logiikan.
Loogisen
kehän (”arvoa ei voi määritellä kenen
tahansa oikeudeksi, sillä arvon määräytyminen tapahtuu nationalistisesti,
paitsi silloin, kun arvo määräytyy ei-nationalistisesti, mikä ei ole arvon
määräytymisen logiikan mukaista”) välttämiseksi Meretvuon nationalistisessa arvon
määräytymisessä on siksi tunnustettava itse logiikkaan kirjautunut
antagonistinen ylittämisen mahdollisuus (ei-nationalistinen arvodiskurssihan on
empiirinen ja sosiaalinen tosiasia). Vaikka arvon sisällöllinen määräytyminen
tapahtuisikin nationalistisella logiikalla, sisältyy sitä vastustavan tulkinnan
mahdollisuus tuohon logiikkaan sinänsä. Aktualisoituessaan tämä vastustava
tulkinta toteuttaa vallankumouksen, sillä se ei ainoastaan uudista sisältöä,
vaan ylittää oman määräytymisensä alkuperäiset rajat asettaen uusiksi koko
arvon kategoriaan liitetyt mahdolliset ja mahdottomat.
Muodon
vallankumouksessa arvon subjekti avautuu näin myös sellaiselle sisällöllisille uudelleenmäärittelyille,
joita substantiaalisen yhteisön kehys ei enää säätele. Yhteisö toisin sanoen
kykenee ajattelemaan arvoa paradigmassa, jota meidän ja muiden kaltaisten merkitsijöiden ohella sitoo myös merkitsijä,
jota voidaan kutsua keneksi tahansa.
Konseptina kenen tahansa ei tietenkään
ole sen spekulatiivisempi kuin meidänkään.
Kenen
tahansa ihmisarvon voi kategorian tasolla tulkita tyhjäksi ja muodolliseksi
imperatiiviksi ja rakenteeksi vailla partikulaarista sisältöä, sillä jos arvon
subjekti on kuka tahansa, se on sisällöllisesti ei-määriteltävissä. Subjektin
paikka säilyy tyhjänä, eikä etusijaistettua välittäjää ole. Tällainen subjekti
on olennaisesti suhde, johon osallistutaan. Tyhjänä kategoriana ja muotona se
on universaali (kaikille sama ja ketä tahansa koskeva); partikulaarista tasoa
määrittelevät osallistumisen tilannesidonnaiset, heterogeeniset ja keskenään
kamppailevat sisällöt.
Käytännön
seurauksena ei näin ole universaalin asettuminen keskenään kamppailevien
partikulaarien neutraaliksi säiliöksi, sillä sisältöjen yhteismitattomuus johtaa
väistämättä subjektin konfliktuaalisiin tunnistamisiin: subjektia on mahdoton
tunnistaa tyhjänä omassa reaalisuudessaan. Kun toimitaan ”arvon” mukaisesti,
arvo tunnistetaan omassa toiminnassaan; ei tyhjänä muotona ja sisällön
reaalisena ei-määriteltävyytenä. Näin itse subjektin ulottuvuuteen kuuluu
tietty virheen ja väärintunnistamisen momentti, identifikaatio. Paras saati
ainoa ratkaisu tähän ei ole universaalin hylkääminen (relativismi) sen enempää
kuin nationalismi, joka asettaa partikulaarisen universaalin etusijaistetuksi
sisällöksi (joko suoraan, fasistisesti, tai ehdollistamalla käsitteen muodollisen
määräytymisen substantiaaliseen yhteisöön nähden niin, että yhteisöstä tulee
väistämättä arvon subjekti).
Meretvuon
ratkaisu tarjoaa antagonismiin logiikaltaan rasistisen vastauksen sikäli kuin
arvon määräytymisen logiikka tulkitaan nationalistisen etusijaistetun subjektin
kautta. Koska hänen arvoteoriansa nationalistinen logiikka kuitenkin jo
sisältää välttämättömänä mahdollisuutenaan arvon tulkitsemisen tavalla, joka kumoaa
sen alkuperäisen määräytymisen ehdot, on ratkaisua pidettävä riittämättömänä. Arvon
todellistuminen on aina tilanteeseen sidottua toimintaa ja tapahtumista, ja sen
tunnistaminen edellyttää aina partikulaarisen ja siten antagonistisen ulottuvuuden.
Toisaalta universaalissa ei juuri siksi ole mitään neutraalia:
todellistumisessaan universaali on aina jo jakautunut, vastakkainasetteluun ja
konfliktiin takertunut.
Nationalismissa
universaalin todellistuminen partikulaarisessa johtaa identifikaation
konfliktuaalisen ulottuvuuden hylkäämiseen ja ulkoistamiseen. Meretvuo myöntää
tunnistamisen tapahtumaan välttämättä kuuluvan ideaalin nimeämisen subjektiivisen
sidonnaisuuden, mutta kieltää sen mahdollisuuden ehtona olevan väärintunnistamisen,
jossa ideaalin tyhjyydessä ruumiillistuva reaalisuus ja ei-määriteltävyys
torjutaan ja kiistetään. Meretvuolla nationalismi hahmottuu ambivalenttina
huojuntana arvon idealistisen tulkinnan ja sen kieltämisen välillä niin, että on
jokseenkin helppo nähdä hänen varsinaisen ratkaisunsa keinotekoisuus. Ihmisarvo
ja -oikeudet on universaaleina käsitteinä hylättävä, ja meidän on annettava ”itsellemme
vapaus määritellä ne haluamallamme tavalla: antaen enemmän arvoa ja enemmän
oikeuksia niille, jotka ovat ne ansainneet”.
Tekstin
karkeahko loppukaneetti on modernia nationalistista fantasiaa
pelkistetyimmillään. On oltava vapaus määritellä ihmisarvo ja -oikeudet, ja luonnollisesti
tuo vapaus kuuluu ennen muuta niille, joiden haluamisen tapa on fantasian ehdottaman
nationalistisen ansaintalogiikan mukainen.