Millä tavoin jatkaa elämää vuonna 2022?

Joulunpyhät jäivät taakse, uusi vuosi lähestyy. Parasta mitä juuri nyt keksin, on koettaa laatia jälleen yksi asiaankuuluvan epätyydyttävä selonteko kuluneesta vuodesta.
 
Vuoden 2020 aikana tulinkin laajalti kontemploineeksi kaikkien tunnustettujen mittareiden ja matriisien valossa surkean epäonnistunutta ”kirjailijanuraani”. Kypsyi päätös ja sen myötä asenne, etten enää jää tuolta alueelta mitään menestystä odottelemaan. Vaikken koskaan ole kirjoittanut menestymisen vuoksi, olen varmaan kuitenkin joskus salaa jotain sen kaltaista toivonut ja ehkä odottanutkin, ikään kuin lahjakkuuden ja työn ”ansaittuna” seurauksena.
 
Muutos ei sinänsä ole radikaali, mutta vapauttaa kyllä henkisiä voimavaroja astuessaan tietoisen päätöksenteon piiriin eräänlaisena ohjelmallisena välinpitämättömyytenä, pyrkimyksenä turvata kirjoittamisen työn mieli jonkinlaisen vetäytymisen ja pakenemisen keinoin. Silloin ei tarvitse tuhlata arvokasta vihaansakaan taiteellisen establishmentin halukoneeseen; leikkikööt porvarit keskenään, kuten kommunisti sanoo, kun häneltä kysytään, ”mikset lähde ehdolle eduskuntavaaleihin”.
 
Kaikille samanhenkisille lukijoilleni ja miksei muillekin suosittelen, neuvonantajan tai moraalisen auktoriteetin asemaa kaihtaen, elämän jatkamista kaikenlaisia globaalin pääoman lisäarvontuotantoa vastustavia arjen käytäntöjä vaalien. Mitä ne nyt kullakin sitten ovat. Valvokaa myöhään, varastakaa työnantajanne aikaa, vältelkää palkkatyötä, keskittykää omiin luoviin projekteihinne, juokaa iloonne, harrastakaa kaikenlaisia kohtuuttomuuksia, puhukaa politiikkaa ajasta ja paikasta piittaamatta, kieltäytykää säännönmukaisesti kaikenlaisesta ”omaksi parhaaksenne” uskotellusta kontrollista, älkää aliarvioiko ketään, ihmetelkää, harhailkaa ja haahuilkaa. Olkoon tämä uudenvuodenlupauksenne, jos sellaisia harrastelette.
 
Älkää uskoko realisteihin ja tolkun sentristeihin, jotka haluavat vain hallita mielikuvitustanne ja ajattelutapaanne esittämällä typerät mielihalunsa itseään laajempana välttämättömyyksien ja mahdollisuuksien kenttänä. Heidän hyvää tarkoittava, sääntöjä ja hierarkioita rakastava mielikuvituksettomuutensa on myrkkyä meidän luovuudellemme. Realistien ja tolkun sentristien keskuudessa on hyvä esiintyä provosoivasti ja pahennusta herättävästi; tämä rakentaa suojaa luovuudelle, joka kaikesta huolimatta on hauras ja varjelemisen arvoinen asia.
 
Vaalikaa mikroyhteisöllisyyttä, jossa yllä mainitut hyveet viihtyvät ja leviävät.
 
Oman lapsuuteni ja nuoruuteni vietin realistien ja fundamentalistien keskellä. Tämä johti laajalti tiedostamattomaan tapaan omaksua pikkuporvarillinen mielenmaisema sille piirteellisine elämänkäsikirjoituksineen. Vielä 2010-luvun alussa pidin kristillissävytteistä, heteronormatiivista ydinperhearkea moraalisesti ylivertaisena elämänmuotona. Tässä elämänmuodossa harjoitetaan tunnollista ja ahkeraa palkkatyötä, suositaan kohtuutta, elämänhallintaa ja yleistä säntillisyyttä.
 
Eikä siinä mitään (kukin tavallaan), mutta valitettavasti, kuten Anna Kontula Pikkuporvarit-kirjassaan toteaa, tämän mielenmaiseman omaksunut harvoin tyytyy pitämään elämäntapaansa ”yhtenä muiden joukossa” (paitsi latteuksia höpistessään). Pikkuporvaria määrittelee tyypillisesti vilpitön usko oman elämäntavan laajalle levinneeseen kelpoisuuteen. Epäilyttäviä ovat työttömyys, humalassa esiintyminen julkisilla paikoilla, halvalla vuokralla asuminen, myöhään valvominen, hampaiden peseminen julkisissa vessoissa. Kunnollisuutta henkivät valkoiset sohvat, Vallilan verhot, eduskuntavaaleissa äänestäminen, politiikasta ja uskonnosta keskustelemisen vältteleminen, ”ulkonäköön ja terveyteen investoiminen” (niin, ettei panostuksen määrä näy ulospäin, vaan jälki on luonnollista ja hengittävää).
 
Kukin siis harrastakoon mitä haluaa. Jos säntillisyys ja Vallilan verhot on se oma juttu, niin siitä vaan. Älköön kukaan elämänhallintaa rakastava kuitenkaan sortuko moralismiin holtittoman lähimmäisensä edessä, sillä niin kadottaa paljon arvokasta. Tässä meillä on vielä paljon (myyrän)työtä tehtävänä.
 
”Kuluneen vuoden selonteon” kanssa näillä hyvässä hengessä ja pyytämättä annetuilla ”suosituksilla” ei näytä olevan paljoakaan tekemistä. Voi kuitenkin sanoa niiden omalla tavallaan kiteyttävän sen, mitä minun mielenmaisemani ja vaatimattomat käytännön pyrkimykseni tavoitelleet kohta ohi olevana vuonna 2021. Moraaliseksi ohjeistukseksi näistä ”suosituksista” ei (luojan kiitos) ole, vaikka moraaliin ne tietysti aivan olennaisella tavalla liittyvät, sillä kysymyshän on ihmisyyden perusulottuvuudesta, vapaudesta.
 

Prekaarin teesit (luonnostelua)

1. Rahaa on saatava vastikkeettomasti ja sitä on saatava riittävästi.
 
2. Työ ei ole velvollisuus tai itseisarvo.
 
3. Kaikkien ja keiden tahansa tasa-arvo on lähtökohta, ei tavoite.
 
4. Poliittisen ajattelun ei tule perustua reaalisten uhkien huomiointiin vaan mielikuvitukseen.
 
5. Politiikkaa ja taloutta ei pidä erottaa toisistaan.
 
6. Ei pidä olla olemassa eliittiä, joka valistaa, jakaa tai panttaa tietoa ja välittää arvoja.
 
7. Yksilö on porvarillisen vallan luoma fiktio.
 
 
Selvityksiä kohtiin 1–7
 
1. Nykymuotoinen jälkiteollinen kapitalismi ei pyri anastamaan lisäarvoa ainoastaan tehdashallin uumenissa tehdystä elävästä työstä, vaan yhä enenevissä määrin kapitalismin arvontuotanto on riippuvaista ihmiselämästä kokonaisuudessaan. Kapitalismi tuottaa subjekteja ja subjektiviteetteja, jotka se uuttaa ja imee heteroglossisesta ja heterogeenisestä globaalin metropolin äärettömyydestä. Periferiaa ei enää määritä paikka; maaseudun ja kaupungin ero on romahtanut. Arvoa nyhdetään ihmisistä, heidän välillään ja sisällään vallitsevista suhteista, verkostoissa, tiimeissä ja yhteisöissä tapahtuvasta kommunikaatiosta. ”Tuottava yksilö” syntyy vasta jälkikäteen homogenisoidun arvontuotannon eräänlaisena lopputuotteena ja ideologiana: tosiasiallisesti me kaikki tuotamme arvoa. Vastikkeeton perustulo turvaa prekaarin työläisen autonomiaa ja mahdollistaa omaehtoisen tavan etsiä elämäänsä mieltä ja merkityksiä. Yksinkertaistaen: rahaa riittää maailmassa kaikille jaettavaksi heti viimeistään sitten, kun keinotekoista niukkuutta tuottavan systeemin (kapitalismin) logiikasta ja käytännöistä luovutaan.
 
2. Tietenkään työ ei ole velvollisuus tai itseisarvo.
 
3. Tasa-arvon asettamisella tavoitteeksi on porvarillinen ja liberaali kaiku. Ei ole niin, että ihmiset ovat jotenkin potentiaalisesti tasa-arvoisia, vaan juuri tasa-arvo on aktuaalista ja vaatii jatkuvaa toimeenpanemista ilmaantumalla politiikan tapahtumina siellä ja täällä. Jos ihmiset eivät olisi jo lähtökohtaisesti tasa-arvoisia, orja ei voisi edes ymmärtää johtajan käskyjä. Että hän ymmärtää ne, tarkoittaa, ettei herralla ole älyllisiä perusteita herruudelleen, vaan molemmat ovat älyllisesti tasavertaisia. Alistaminen mahdollistuu uskottavalla tavalla vain, kun tämä tasavertaisuus kätketään näkyvistä tuottamalla eroista hierarkioita, jotka näyttävät meistä luonnollisilta vain, koska hierarkioiden luomiseen erikoistunut väkivallan koneisto liittyy kapitalismissa yksiin systemaattisen tieteen kanssa.
 
4. Uhkiin ja ”realismiin” perustuva politiikka edellyttää aina sulkeistavan eleen, jossa ”realismi” asettuu normaalin mielen terveenä asenteena synnyttäen samalla laajoja, heterogeenisiä hulluuden lajeja. Tämä ele on olennaisesti porvarillinen (ja mielivaltainen) implikoidessaan mahdottoman ulkoisen viitepisteen, josta käsin ”kolmas osapuoli” – mitat, määrät ja laadut asettava arkkiporvari – kykenee nimeämään patologisen ja ei-patologisen romahtamatta näiden välisen eron kuiluun. Tällainen näkemys on liberaalin universalistinen, eikä siihen ole mitään rationaalista syytä uskoa.
 
5. Talous on aina jo politiikkaa; talous sinänsä on poliittinen käsite. Talouden supistaminen jonkinlaiseksi tekniikaksi on taloutta koskeva, ytimeltään poliittinen teko.
 
6. Tiedon, arvojen ja valistuksen syytäminen redusoi toisen objektiksi ja esittää ”sivistyksen” koulumestarimaisesti ylhäältä käsin jaettavana tietona. Näin tieto – faktuaalisesti paikkansapitävänäkin – muuttuu herruuden keinoksi ylläpitää ja tuottaa uudelleen herruuttaan. Tietoa ja arvoja ei tule jakaa ylhäältä, eikä niiden välittämisen tule perustua ”paremmin tietävän” asiantuntijan ja passiivisen, ”tietoa omaksuvan” kohteen väliseen suhteeseen. Pikemminkin tiedon on toimittava suhteessa, jossa olemme yhdessä ikään kuin toiseuden äärelle asettuneina, yhtäläisesti oikeutettuina hämmästymään, kritisoimaan, kiistämään ja oppimaan. Tieto ei ole objekti vaan relaatio, suhde, dialogia ja tapahtumista.
 
7. Yksilö on yhteisössä operoivien valtasuhteiden solmukohta ja tuote, porvarillisen vallan luoma katsetta rajaava kehys. Kun emme näe kehyksiä, vaan ainoastaan sen, mikä on rajattu niiden sisään, koemme sisällön annettuna: uskomme ihmisen syntyvän maailmaan yksilönä, joka sitten ”sosiaalistuu” yhteisönsä osaksi. Tämä tarkoittaa, ettemme kykene näkemään ihmisen hajautunutta, verkostoitunutta ja rihmamaista olemusta ja olemista, josta käsin yksilö tuotetaan jälkikäteisellä prosessoinnilla. Siksi juuri kukaan ei kysy, kenen ja millaisen vallan kannalta on hyödyllistä, että ajattelemme olevamme ensisijaisesti yksilöitä.