Joulunpyhät
jäivät taakse, uusi vuosi lähestyy. Parasta mitä juuri nyt keksin, on koettaa laatia
jälleen yksi asiaankuuluvan epätyydyttävä selonteko kuluneesta vuodesta.
Vuoden 2020 aikana
tulinkin laajalti kontemploineeksi kaikkien tunnustettujen mittareiden ja
matriisien valossa surkean epäonnistunutta ”kirjailijanuraani”. Kypsyi päätös
ja sen myötä asenne, etten enää jää tuolta alueelta mitään menestystä odottelemaan.
Vaikken koskaan ole kirjoittanut menestymisen vuoksi, olen varmaan kuitenkin
joskus salaa jotain sen kaltaista toivonut ja ehkä odottanutkin, ikään kuin
lahjakkuuden ja työn ”ansaittuna” seurauksena.
Muutos ei sinänsä
ole radikaali, mutta vapauttaa kyllä henkisiä voimavaroja astuessaan tietoisen
päätöksenteon piiriin eräänlaisena ohjelmallisena välinpitämättömyytenä,
pyrkimyksenä turvata kirjoittamisen työn mieli jonkinlaisen vetäytymisen ja pakenemisen
keinoin. Silloin ei tarvitse tuhlata arvokasta vihaansakaan taiteellisen
establishmentin halukoneeseen; leikkikööt porvarit keskenään, kuten kommunisti
sanoo, kun häneltä kysytään, ”mikset lähde ehdolle eduskuntavaaleihin”.
Kaikille
samanhenkisille lukijoilleni ja miksei muillekin suosittelen, neuvonantajan tai
moraalisen auktoriteetin asemaa kaihtaen, elämän jatkamista kaikenlaisia globaalin
pääoman lisäarvontuotantoa vastustavia arjen käytäntöjä vaalien. Mitä ne nyt
kullakin sitten ovat. Valvokaa myöhään, varastakaa työnantajanne aikaa,
vältelkää palkkatyötä, keskittykää omiin luoviin projekteihinne, juokaa iloonne,
harrastakaa kaikenlaisia kohtuuttomuuksia, puhukaa politiikkaa ajasta ja
paikasta piittaamatta, kieltäytykää säännönmukaisesti kaikenlaisesta ”omaksi
parhaaksenne” uskotellusta kontrollista, älkää aliarvioiko ketään, ihmetelkää,
harhailkaa ja haahuilkaa. Olkoon tämä uudenvuodenlupauksenne, jos sellaisia
harrastelette.
Älkää uskoko
realisteihin ja tolkun sentristeihin, jotka haluavat vain hallita
mielikuvitustanne ja ajattelutapaanne esittämällä typerät mielihalunsa itseään
laajempana välttämättömyyksien ja mahdollisuuksien kenttänä. Heidän hyvää tarkoittava,
sääntöjä ja hierarkioita rakastava mielikuvituksettomuutensa on myrkkyä meidän
luovuudellemme. Realistien ja tolkun sentristien keskuudessa on hyvä esiintyä
provosoivasti ja pahennusta herättävästi; tämä rakentaa suojaa luovuudelle,
joka kaikesta huolimatta on hauras ja varjelemisen arvoinen asia.
Vaalikaa mikroyhteisöllisyyttä,
jossa yllä mainitut hyveet viihtyvät ja leviävät.
Oman lapsuuteni
ja nuoruuteni vietin realistien ja fundamentalistien keskellä. Tämä johti laajalti
tiedostamattomaan tapaan omaksua pikkuporvarillinen mielenmaisema sille
piirteellisine elämänkäsikirjoituksineen. Vielä 2010-luvun alussa pidin kristillissävytteistä,
heteronormatiivista ydinperhearkea moraalisesti ylivertaisena elämänmuotona.
Tässä elämänmuodossa harjoitetaan tunnollista ja ahkeraa palkkatyötä, suositaan
kohtuutta, elämänhallintaa ja yleistä säntillisyyttä.
Eikä siinä mitään
(kukin tavallaan), mutta valitettavasti, kuten Anna Kontula Pikkuporvarit-kirjassaan
toteaa, tämän mielenmaiseman omaksunut harvoin tyytyy pitämään elämäntapaansa ”yhtenä
muiden joukossa” (paitsi latteuksia höpistessään). Pikkuporvaria määrittelee
tyypillisesti vilpitön usko oman elämäntavan laajalle levinneeseen
kelpoisuuteen. Epäilyttäviä ovat työttömyys, humalassa esiintyminen julkisilla
paikoilla, halvalla vuokralla asuminen, myöhään valvominen, hampaiden peseminen
julkisissa vessoissa. Kunnollisuutta henkivät valkoiset sohvat, Vallilan
verhot, eduskuntavaaleissa äänestäminen, politiikasta ja uskonnosta keskustelemisen
vältteleminen, ”ulkonäköön ja terveyteen investoiminen” (niin, ettei panostuksen
määrä näy ulospäin, vaan jälki on luonnollista ja hengittävää).
Kukin siis harrastakoon
mitä haluaa. Jos säntillisyys ja Vallilan verhot on se oma juttu, niin siitä
vaan. Älköön kukaan elämänhallintaa rakastava kuitenkaan sortuko moralismiin holtittoman
lähimmäisensä edessä, sillä niin kadottaa paljon arvokasta. Tässä meillä on
vielä paljon (myyrän)työtä tehtävänä.
”Kuluneen vuoden selonteon”
kanssa näillä hyvässä hengessä ja pyytämättä annetuilla ”suosituksilla” ei
näytä olevan paljoakaan tekemistä. Voi kuitenkin sanoa niiden omalla tavallaan kiteyttävän
sen, mitä minun mielenmaisemani ja vaatimattomat käytännön pyrkimykseni tavoitelleet
kohta ohi olevana vuonna 2021. Moraaliseksi ohjeistukseksi näistä ”suosituksista”
ei (luojan kiitos) ole, vaikka moraaliin ne tietysti aivan olennaisella tavalla
liittyvät, sillä kysymyshän on ihmisyyden perusulottuvuudesta, vapaudesta.
"Realismi esittää olevansa havaittavissa tosiasioissa pitäytyvän mielen terve asenne. Itse asiassa se on jotain täysin muuta. Se on sellaisen poliisijärjestyksen logiikka, joka kaikissa olosuhteissa esittää tekevänsä vain sen, mikä on mahdollista." (Jacques Rancière)
27.12.2021
4.12.2021
Prekaarin teesit (luonnostelua)
1. Rahaa on
saatava vastikkeettomasti ja sitä on saatava riittävästi.
2. Työ ei ole
velvollisuus tai itseisarvo.
3. Kaikkien ja
keiden tahansa tasa-arvo on lähtökohta, ei tavoite.
4. Poliittisen
ajattelun ei tule perustua reaalisten uhkien huomiointiin vaan
mielikuvitukseen.
5. Politiikkaa ja
taloutta ei pidä erottaa toisistaan.
6. Ei pidä olla
olemassa eliittiä, joka valistaa, jakaa tai panttaa tietoa ja välittää arvoja.
7. Yksilö on
porvarillisen vallan luoma fiktio.
Selvityksiä kohtiin 1–7
1. Nykymuotoinen jälkiteollinen kapitalismi
ei pyri anastamaan lisäarvoa ainoastaan tehdashallin uumenissa tehdystä
elävästä työstä, vaan yhä enenevissä määrin kapitalismin arvontuotanto on
riippuvaista ihmiselämästä
kokonaisuudessaan. Kapitalismi
tuottaa subjekteja ja subjektiviteetteja, jotka se uuttaa ja imee
heteroglossisesta ja heterogeenisestä globaalin metropolin äärettömyydestä. Periferiaa
ei enää määritä paikka; maaseudun ja kaupungin ero on romahtanut. Arvoa
nyhdetään ihmisistä, heidän välillään ja sisällään vallitsevista suhteista, verkostoissa,
tiimeissä ja yhteisöissä tapahtuvasta kommunikaatiosta. ”Tuottava yksilö”
syntyy vasta jälkikäteen homogenisoidun arvontuotannon eräänlaisena
lopputuotteena ja ideologiana: tosiasiallisesti me kaikki tuotamme arvoa. Vastikkeeton
perustulo turvaa prekaarin työläisen autonomiaa ja mahdollistaa omaehtoisen
tavan etsiä elämäänsä mieltä ja merkityksiä. Yksinkertaistaen: rahaa riittää
maailmassa kaikille jaettavaksi heti viimeistään sitten, kun keinotekoista niukkuutta
tuottavan systeemin (kapitalismin) logiikasta ja käytännöistä luovutaan.
2. Tietenkään työ ei ole velvollisuus tai
itseisarvo.
3. Tasa-arvon asettamisella tavoitteeksi on
porvarillinen ja liberaali kaiku. Ei ole niin, että ihmiset ovat jotenkin
potentiaalisesti tasa-arvoisia, vaan juuri tasa-arvo on aktuaalista ja vaatii
jatkuvaa toimeenpanemista ilmaantumalla politiikan tapahtumina siellä ja
täällä. Jos ihmiset eivät olisi jo lähtökohtaisesti tasa-arvoisia, orja ei
voisi edes ymmärtää johtajan käskyjä. Että hän ymmärtää ne, tarkoittaa, ettei
herralla ole älyllisiä perusteita herruudelleen, vaan molemmat ovat älyllisesti
tasavertaisia. Alistaminen mahdollistuu uskottavalla tavalla vain, kun tämä
tasavertaisuus kätketään näkyvistä tuottamalla eroista hierarkioita, jotka näyttävät
meistä luonnollisilta vain, koska hierarkioiden luomiseen erikoistunut väkivallan
koneisto liittyy kapitalismissa yksiin systemaattisen tieteen kanssa.
4. Uhkiin ja ”realismiin” perustuva
politiikka edellyttää aina sulkeistavan eleen, jossa ”realismi” asettuu normaalin mielen terveenä asenteena synnyttäen samalla laajoja, heterogeenisiä
hulluuden lajeja. Tämä ele on olennaisesti porvarillinen (ja mielivaltainen)
implikoidessaan mahdottoman ulkoisen viitepisteen, josta käsin ”kolmas osapuoli”
– mitat, määrät ja laadut asettava arkkiporvari – kykenee nimeämään patologisen
ja ei-patologisen romahtamatta näiden välisen eron kuiluun. Tällainen näkemys
on liberaalin universalistinen, eikä siihen ole mitään rationaalista syytä
uskoa.
5. Talous on aina jo politiikkaa; talous sinänsä
on poliittinen käsite. Talouden supistaminen jonkinlaiseksi tekniikaksi on taloutta
koskeva, ytimeltään poliittinen teko.
6. Tiedon, arvojen ja valistuksen syytäminen
redusoi toisen objektiksi ja esittää ”sivistyksen” koulumestarimaisesti ylhäältä
käsin jaettavana tietona. Näin tieto – faktuaalisesti paikkansapitävänäkin – muuttuu
herruuden keinoksi ylläpitää ja tuottaa uudelleen herruuttaan. Tietoa ja arvoja
ei tule jakaa ylhäältä, eikä niiden välittämisen tule perustua ”paremmin
tietävän” asiantuntijan ja passiivisen, ”tietoa omaksuvan” kohteen väliseen
suhteeseen. Pikemminkin tiedon on toimittava suhteessa, jossa olemme yhdessä
ikään kuin toiseuden äärelle asettuneina, yhtäläisesti oikeutettuina
hämmästymään, kritisoimaan, kiistämään ja oppimaan. Tieto ei ole objekti vaan relaatio,
suhde, dialogia ja tapahtumista.
7. Yksilö on yhteisössä operoivien valtasuhteiden
solmukohta ja tuote, porvarillisen vallan luoma katsetta rajaava kehys. Kun
emme näe kehyksiä, vaan ainoastaan sen, mikä on rajattu niiden sisään, koemme
sisällön annettuna: uskomme ihmisen syntyvän maailmaan yksilönä, joka sitten ”sosiaalistuu”
yhteisönsä osaksi. Tämä tarkoittaa, ettemme kykene näkemään ihmisen hajautunutta,
verkostoitunutta ja rihmamaista olemusta ja olemista, josta käsin yksilö tuotetaan
jälkikäteisellä prosessoinnilla. Siksi juuri kukaan ei kysy, kenen ja millaisen
vallan kannalta on hyödyllistä, että ajattelemme olevamme ensisijaisesti
yksilöitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)