29.6.2019

Keskustelu kesäillassa


Viitteellinen rekonstruktio perjantai-illalta. Pyöräillään kolmisin keskustaa kohti, alla jokunen olut ja snapsi. Illassa on viileyttä, ei liiaksi. Taivas on maidonvaalea, etäisyydessä: sakramentti. Ajaudumme puhumaan elokuvista.

HT: Siis kaikissa näissä leffoissa, Kellopeliappelsiinissa, Funny Gamesissa, Alastomassa lounaassa, on voimakas feminiininen ja seksuaalinen jännite.

MN: Miten se sun mielestä ilmenee?

HT: No Kellopelissähän siltä tyypiltä kysytään suoraan, onkse homo… sit jos muistat Alastomasta lounaasta sen kohtauksen siellä baarissa sen homoseksuaalin kanssa, ja sit tulee se leikkaus suoraan siihen vitun tupakoivaan alieniin… (Ne saatanan muukalaiset on ihan selvä tapaus, jos mietitään seksuaalisuutta.) Ja Funny Gamesissa se toinen niistä pojista on tosi feminiininen, suorastaan kaunis. Se jännite on tosi selkee ja voimakas, se on koko ajan siellä.

MN: Pelottavimmat kauhuelokuvat hyödyntää feminiinistä kuvastoa.

HT: Ja seksuaalisuus on aina kaikessa.

MN: Näin on. Tiiättekö mikä tekee feminiinisestä pelottavan? Se kun mitään ei kielletä, kaikki suljetaan sisään. Muuta ei kielletä kuin kielto itse. Siinä se juttu on. Tulee se sulautuminen, pelko itsen katoamisesta. Jos kielto on kielletty, jää tasan kaks vaihtoehtoa. Joko sulaudut siihen toiseen ja katoat… tai sitten jäät ikuiseen eroon. Vähän niinku psykootikolla! Ääretön ekstaasi tai ääretön yksinäisyys ja ahdistus. Tää on parhaiden kauhuleffojen juttu. Tällä ne pelaa.

HT: Vittu. Nii.

MN: Jos mietitään sitä mikä kalalaji se nyt oli. Missä se koiras sulautuu naaraan kylkeen paritteluaktin jälkeen. Ni tässä on jotain syvästi häiritsevää.

HT: Joo.

J: Ei vittu mitkä keskustelut. Matkalla baariin…

HT: Jooeisaatana…

MN: Joo mut toi oli hitonmoinen havainto. Siis toi HT:n juttu. Sitä vois kehitellä enemmänki…

HT: Joo.

J: Joo.

(Tullaan Huuman edustalle. Kaveri moikkaa terassilta. Huomaan lompakon jääneen kotiin.)

MN: EI HELVETTI, mä unohdin lompakon shortsien taskuun.

HT: Ei oo ongelma.

MN: Mä lainaan joltaki teistä ja maksan… pystyn mobiililla maksamaan vaikka heti.

B (terassilta): Kyllä nää tämmöset järjestyy.



28.6.2019

Keskiluokka ja aitouden kaipuu


1
Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru määrittelevät Luokkavallan vahtikoirat -kirjassaan keskiluokan tavalla, joka ilmaisee käsitteen olevan relevantti tänäkin päivänä. Ennen muuta määrittely auttaa artikuloimaan kokemusta keskiluokan ja työväenluokan välisestä kuilusta. Kukkalan ja Purokurun mukaan

”keskiluokka on hyödyllinen käsite merkityksessä mediating class (välittävä luokka) pikemminkin kuin middle class (keskellä oleva luokka), sillä yläluokka on aina tarvinnut keskiluokkaa hallitsemaan työväenluokkaa.”

Näin keskiluokka määrittyy olennaisesti suhteessa omistamaansa valtaan ja etuoikeuksiin. Tuloja ei Kukkalan ja Purokurun mukaan voikaan pitää luokan ainoana tai edes parhaana indikaattorina, vaan sellaisia ovat myös ”esimerkiksi koulutus, tausta, vanhemmat, elämäntyyli, puhetavat ja aksentti”.

Vaikka eri yhteiskuntaluokkia merkityksellistetään ja arvotetaan mediakeskustelussa eri tavoin, luokan käsitettä sinänsä vältellään. Kukkala ja Purokuru esittävät tälle mahdolliseksi syyksi sen, ”ettei keskiluokka halua tunnistaa itseään luokkana”. Muussa tapauksessa se joutuisi myöntämään nauttimansa etuoikeudet (ja niistä seuraavan vastuun). Luokkapuhe on keskiluokalle kiusallista, tekeehän se näkyväksi juuri sitä symbolitaloutta, ”joka uusintaa keskiluokan valtaa identiteetin ja individualismin kautta”.

Valaisevana esimerkkinä voi pitää säädyttömyyden ja mauttomuuden käsitteisiin kytkeytyvää mielikuvien ekonomiaa. Kukkalan ja Purokurun mukaan säädytön määrittyy usein keskiluokan etäisyyden työväenluokkaan kautta. Säädyllisyyden ja maun arvottaminen tapahtuu työväenluokan kustannuksella:

”Joka tapauksessa keskiluokka tarvitsee jotain, johon kiinnittää säädyttömyyden tai mauttomuuden kaltaiset käsitteet, jotta säädyllisyydellä ja maulla olisi arvoa. Kun säädyttömyys suljetaan ulos omasta elämänpiiristä ja liitetään toisiin, siitä tulee kuitenkin kiinnostavaa. Tässä päivässä se tarkoittaa käytännössä, että keskiluokka voi hyödyntää jonkin irrallisen ’coolin’ asian kulttuurisesti menettämättä etuoikeuksiaan. Keskiluokkaiset mainostajat voivat hyödyntää seksuaalisuutta tai muotisuunnittelijat niin sanotun valkoisen roskaväen estetiikkaa.” (Kukkala ja Purokuru: Luokkavallan vahtikoirat)

Keskiluokkaisen estetiikan jatkuva kiinnostus ”aitouteen” ilmaantuu viihteellistetyssä muodossa Nousukauden ja Titanicin kaltaisissa ”vampyyrielokuvissa”. Vampyyrius viittaa tässä siihen verenimijämäisyyteen, joka näitä elokuvia – niiden keskeisten henkilöhahmojen toimintaa – ideologiakriittisen tulkinnan tasolla määrittää. Totuus keskiluokkaisesta ”aitoudesta” on hedonismille antautuva paremman väen individuaali, joka palaa työväen keskuuteen tekemältään opettavaiselta pyhiinvaellukselta valmiina omaisuuden ja valtasuhteiden ennallistamiseen, koska on nyt ”sisimmältään autenttinen” ja näin vallan ja omaisuuden korruptoivan vaikutuksen ulottumattomissa.

Kukkalan ja Purokurun mukaan keskiluokan on korostettava eroaan alempiin luokkiin naurunalaisuuden uhallakin. Erontekoja ei tietenkään ole tarpeen luoda sen, joka kokee olevansa turvassa. Keskiluokkaa kriittisesti käsittelevistä elokuvista voi tässä yhteydessä mainita hienon Revolutionary Roadin, jossa ”vallankumouksellis-emansipatorisen projektin” ohittamattomaksi kipupisteeksi nousee lopulta pelko aseman ja etuoikeuksien menettämisestä. Tämä pelko on usein piilevää. Keskiluokka pelkää, muttei tiedä pelkäävänsä.

2
Kirjailijana keskiluokka on kiinnostanut ja kiinnostaa minuakin. Siten kuin kirjailijoita aina, herjanheiton kohteena. Julkaisemattoman Kitka-novellin kirjoitinkin tuttuun kaavaan. Liiallisessa määrässä pihakutsuilla nautittu alkoholi laukaisee haadesmaisiksi paisuneet jännitteet: väkivalta, huomaamattomaksi puhuttu, se jota on tarvittu kaiken ylläpitämiseen, purkautuu sieltä, mistä kukaan ei odota sen purkautuvan. Kitka on kaiken kaikkiaan jokseenkin ironinen esitys, ja kertomuksen patologisen takakireä asetelma paljastetaan lukijalle heti ensikappaleen ärtyisässä idyllissä:

”Arttu ja Jenni Vainion OKT oli jotain yli satakaksikymmentä neliötä. Se oli uusi ja pastellisävyin maalattu kuten kaikki muutkin saman alueen talot. Niiden kokoon nähden olivat talojen suorakaiteen muotoiset, kasvualustansa kitkemättömyyttä kituliaan näköisellä, juolavehnää puskevalla koristearonia-aidalla rajatut, paviljongeilla, grillikatoksilla, sepelillä, patioilla ja lasitetuilla terasseilla viivaimentarkasti tukitut pihat jokseenkin ahtaanlaiset. Etupihojen puolella komeilivat kukkapenkit risteytyspioneineen, kartiotuijineen ja kuunliljoineen puitteinaan talon ympäri kiertävä hailakanpunertava kuviolaatoitus ja soranottoalueelta kärrätyt koriste- ja reunuskivet; muutamissa pihoissa rikkoi joku Agrimarketin muovinen suihkuallaskombo kukkapenkin varoen kyhättyä, tasamatalaa muotoa. Kuistin molemmin puolin riippui ovenpielen tuntumassa kaksi amppelia, miljoonakelloa ja lumihiutaletta, koristeellisen nimiplanssin yllä huolekkaasti aseteltu ja sesongin mukaan vaihtuva ovikranssi. Hillityn ja soveliaan tuntuinen autokatos näytti kasvavan talon sivulla, sulavan kokonaisuuteen omia aikojaan, asutun maailman sapattirauhassa ja siinä laajassa, terveessä joutilaisuudessa jossa tuotteisiin rakastuttiin ja niistä inspiroiduttiin, todellisuudessa jonka olohuoneiden lattiat maalattiin Betoluxilla pintojen saattamiseksi kulutetun näköisiksi ilman pohjatyötä, mielenmaisemassa joka kylläisenä ja kateutta tuntematta haaveili paremmasta ja kurkotti korkeammalle: kohti biedermaier-lipastoja, rapsuteltua ja kuullotettua talonpoikais-kustavilaista designia, Howard-nojatuoleja, divaaneja, moderneja metallipenkkejä, isoja gruusialaisia mattoja, uusrenessanssipuusohvia, loivasti viettävään omenapuurinteeseen antavia länsiseinän ikkunarivistöjä, tyylejä jotka erikseen luotiin, sisustuksellisia taide-elämyksiä, luonnonvalkoista jossa lämpö yhdistyi puhtauteen ja raikkauteen, kepeyttä, kokonaisvaltaisuutta, iloisia juhlia venevajassa, öljylyhtyjä, luonnonkukkia, varpuja, pellavaliinoja, taljoja lämmittämässä rottinkituoleja syksyksi taittuvassa venetsialaissävyisessä loppukesässä.”

Kitkan päättävä väkivaltainen kohtaus – jossa Arttu pahoinpitelee pihakutsujen arvovieraan – ilmaisee tarinan tasolla asteittain paljastuvan umpikujan loogisen ja torjutun johtopäätöksen: työväenluokkaan valtasuhteen kautta kiinnitetty negatiivinen pääoma, omien keskuudesta ulossuljettu karkeus ja väkivaltaisuus, muodostaa keskiluokkaisen elämäntavan ja idyllin varsinaisen perustan. Loppuhuipennusta edeltää humalainen ja kaunainen sananvaihto, sekin täynnä työväenluokkaan liitettyä mauttomuutta ja vulgaariutta:

”– Jokos teillä Jenni on kesähuvila Kustavista katottuna, Ilona sanoi. Se päästi sammaltavan naurun.

– Yks vanha venäläinen emigrantti myy meille kartanon, Arttu sanoi. – Se ei pyydä siitä paljon, jotain 60 euroa. Entisöity ja kokonaan peruskorjattu 2008. Hyvä kauppa minusta. Sisäköt, pehtoorit ja rengit kuuluu hintaan. Kokonainen vitun yhteisö, myllyt ja torpat alarinteessä, ajattele.

Ilona katsoi häntä epäuskoisen näköisenä ja sanoi sitten: – Haista sinä Arttu pitkä paska.

Valtsu hohotti, sen käsi Jutan reidellä tuntui elävän omaa elämäänsä. Katriina tuijotti ilmeettömästi pöytään. Se ojensi Artulle viinilasia täytettäväksi. – Älä nyt, se sanoi.

– Työnnä sinä huora kesähuvilat pilluus, Jenni huusi, – oon kuullu että siellä sitä tilaa piisaa, lääniä on kuin Jethro Rostedtin huvijahdissa.

– Kuuletsä saatana mitä toi puhuu, Ilona kirkui Klausille. – Sano nyt helvetti jotain sinäkin!

Klaus näytti toismaailmaiselta, se kohotti käsiään muttei tiennyt mitä niillä tekisi. – Jospa nyt, jospa nyt, kun nuo lapsetkin tuolla, se sanoi ja vilkaisi olohuoneen suuntaan. Ikkuna välkkyi taulutv:n jatkeena, lasten siluetit olivat kuin ruutuun liimattuja.

Pentti kohottautui seisomaan hiukan huojahdellen. – Meen kuselle tästä.

Jenni oli sekin jo pystyssä, Ilona nousi raskaan näköisesti pöydänreunaan tukien, horjahti ja romahti niin että terassi tärisi. – Valas, Jenni sanoi. – Lihava känninen valaskala.

Klaus kiirehti auttamaan, Ilona tuijotti jonnekin silmät tapillaan. – Me mennään nyt, Klaus sanoi. – Kiitos ruuasta ja hienoista kutsuista.”

Kukkalaa ja Purokurua seuraten voi Kitkan tulkita kertomukseksi aitouden tavoittelussaan umpikujaan ajautuneesta keskiluokkaisesta perheestä. Kun ”aitous” lopulta saavutetaan, se osoittautuu liialliseksi. Vainioiden pihakutsut kadottavat hillityn tyylikkyytensä, tilalle saadaan se, mistä jatkuvasti haaveiltiinkin.

Kitkan keskiluokkaistetussa versiossa tarina menisi eri tavalla. Aitous ei puskisi päälle liiallisena ja traumaattisena, vaan se hankittaisiin kolonisaatiolla. Siitä tulisi ominaisuus, jolla on vaihtoarvoa; näin se kiinnittyisi Vainioiden pariskuntaan luokkaominaisuutena. Suomalaisessa valtavirtakirjallisuudessa miellän Riikka Pulkkisen tulevan lähelle tällaista estetiikkaa, hänen Vieras-romaaniaan voi monelta osin lukea establishmentille kirjoitettuna Nousukautena.

3
Aivan tyypillisesti syyttää keskiluokka työväenluokkaa vihan ja kaunan lietsomisesta. Se omaksuu ääripäitä kritisoivan tuomarin ja objektiivisen tarkkailijan roolin eikä kuuntele alempiaan, elleivät nämä suostu ilmaisemaan itseään ja asiaansa vallan kielellä, joka samalla patologisoi työväenluokan niin luokkana kuin yksilöinä. Kenen vihasta ja kaunasta lopulta on kysymys? Eivätkö ne ole pelkkää paluupostia, keskiluokan oman tuomarimaisen luokkatiedottomuuden viesti sille itselleen auki kirjoitettuna?

Vallitsevassa yhteiskunnallisessa ja julkisessa diskurssissa alemmista luokista tuotetaan tietynlainen kuva, mutta tämän kuvan tuottamiseen ne eivät itse pääse osallistumaan. Jos keskiluokka saa omista lähtökohdistaan käsin määritellä alempien luokkien ongelmat – mikä tapahtuu pitkälti porvarillisen individualismin, luvuiksi ja tilastoiksi redusoimisen tai ongelmoimisen kautta –, mitä näille jää jäljelle? Pariisin mellakat vuonna 2005. Oikeistopopulismi. Toimenpiteiden kohteena oleminen. Kohtuuttomuus, irstailu ja juopottelu. Elämänohjeet. Kiertoilmaisut ja fetisismit. Kokemus siitä, ettei valtamedia puhu mistään todelliseen elämään liittyvästä, tai jos puhuu, katse ja ääni ovat keskiluokan.

Entä minä sitten? Puhunko työväenluokan puolesta, ja jos puhun, niin millä mandaatilla? Akateemisesti koulutettuna kirjailija-ihmisenä en hevin voi väittää edustavani minkään sortin prekariaattia, vaikka reilusti alipalkattuna ja monin tavoin yhteiskunnallisesti ulkopuolisena proletaariksi itseni tavallaan miellänkin. Koulutus antaa kuitenkin kulttuurisen ja sosiaalisen(kin) pääoman, jollainen monelta saman tuloluokan ihmiseltä jää puuttumaan. [EDIT 11.3.2024: Tämä on itse asiassa virheellinen väite. Juuri koulutettuna valkokaulustyöläisenä ja taiteilijana edustan prekariaattia; startupyrittäjänä ja pelinkehittäjänä kuulun siihen väestönosaan, jonka työ on niin sanottua uuden työn alkeismuotoa. Lisäksi koulutukseni ei anna minulle mitään varsinaista pääomaa sikäli kuin pääoma määritellään varallisuudeksi, jolla on rahana realisoituvaa vaihtoarvoa.] 

Ja eihän minulla tietenkään mitään mandaattia ole. Mutta entä sitten? Tämäkin kirjoitus on ideologiakritiikkiä, ja suuntautuu enemmän vastaan kuin puolesta…


26.6.2019

Ekologisen lokeron löytämisestä


Jani Kaaro kehottaa ”Se on vain psykosomaattista” -esseessään esimerkinomaisesti kuvittelemaan hetkeksi

”tilannetta, jossa transsukupuolisuudelle ei olisi luokitusta. Kuvitellaan, että meillä on nuori poika, joka ei tunne itseään pojaksi vaan kokee, että sisimmässään hän on tyttö. Jos luokitusta ei olisi, voisi tapahtua monia asioita. Hän voisi aikanaan kasvaa ulos ristiriitaisista tuntemuksista. Hän voisi sopeutua tilanteeseensa muulla tavalla ja elää enemmän tai vähemmän normaalin elämän. Hän voisi myös kipuilla asian kanssa koko elämänsä, olla masentunut ja ahdistunut ja tehdä lopulta itsemurhan. Jos emme ole fatalisteja, meidän lienee myönnettävä, että moni lopputulema on mahdollinen. Tarkoitukseni ei ole kritisoida sitä tosiasiaa, että transsukupuolisuudella on lääketieteellinen luokitus. Pointtini on, että sen jälkeen kun astumme tällaisen luokituksen sisään ja omaksumme sen määritelmät ja vallitsevan narratiivin, emme enää tiedä, mitä olisimme olleet ilman sitä.”

Kaaron mukaan jokaisen uuden luokituksen avaaminen ”julkisessa mielikuvituksessa (…) on avoin kutsu ihmisille löytää itsensä ja identiteettinsä uudesta kategoriasta”. Asetelmaa ei pidä tulkita sen enempää transsukupuolisuuden kuin sisäilmasta sairastumisen ontologiseksi kieltämiseksi. Kaaro kuitenkin kysyy, ”[k]uinka paljon joukossa on ihmisiä, jotka ovat vastanneet kutsuun ja löytäneet ’kodin’ uudesta ekologisesta lokerosta”.

Kaaron esseen taustasävy on varsin psykoanalyyttinen, vaikka sen avaama näkymä jääkin vielä melko raakileeksi verrattuna vaikkapa Paul Verhaeghen moderniin metapsykologian klassikkoon Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä. Viimeksi mainittua huomattavasti suppeampana ja yleistajuisempana Kaaron teksti on tietenkin monin tavoin Verhaeghen tiiliskiviteosta lukijaystävällisempi.

Kaaro kirjoittaa:

”Kun ihminen löytää identiteettinsä, hänen sanotaan löytäneen itsensä. Samalla se kuitenkin aina rajoittaa näkökulmaamme: sitä, mitä voisimme olla, mitä muita vastauksia voisimme hakea. Siksi koetan itse seurata ohjenuoraa, jonka luin jostakin kauan sitten: älä etsi itseäsi, kyseenalaista itsesi.”

Kaaron motto on eräänlainen psykoanalyyttisen diskurssin vaikutuksista koostettu käytännön johtopäätös. Oma versioni kuuluu, ettei pidä seurata varmuutta, vaan epävarmuutta. Tämä on hysteerisen kysymisen taloutta, negaatiossa viipymistä.

Kaaro ei etene niin pitkälle, että marssittaisi esiin väärintunnistamisen, identiteetin keskeisen mahdollisuuden ehdon: sen, että jokainen identifikaatio tapahtuu suhteessa symbolifunktioon ja edellyttää neuroottisen alistumisen. Identifikaation salaisuus on tosiaan sen perustaan valetussa mahdottomuudessa. Kaaron syntaksia lainaten: en koskaan kykene omaksumaan jäännöksettömästi minulle tarjottua ekologista lokeroa. Kyseenalaistava ääni – ”Miksi olen sellainen kuin sanot minun olevan?” – viipyy itsen saleissa lakkaamattomana kaikuna.

Psykoottinen logiikka asettaa lähtökohdaksi identiteetin jäännöksettömyyden. Tästä minulla on omakohtaisia kokemuksia niin sanotun karismaattisen uskonnollisuuden piiristä: Jumala on Isä, me hänen lapsiaan, ja ”vapautumisen” salaisuus on ”lapseuden” täydellinen omaksuminen. Lahko tarjoaa ympäristön, jossa neurootikkoa ohjataan toimimaan psykoottisen diskurssin mukaisesti eli vakuuttumaan täydellisesti siitä, mikä on annettu. Juuri identifikaatioprosessin perustaan kätkeytyvä epävarmuus toimii tässä psykoottiselle diskurssille alistumisen moottorina, sillä se näyttää tarjoavan lopullisen vastauksen rajaamalla oleellisen kysymisen kentän. Mikään tässä kentässä asetettu kysymys ei periaatteessa vaaranna Jumalan ja minun välille mallinnettua etäisyydettömyyttä. Samasta syystä lahkot eivät pelkää niinkään vääriä vastauksia kuin vääriä kysymyksiä. Juuri väärät kysymykset ovat omiaan hajottamaan neurootikon hauraan vakuuttuneisuuden ja etsimään sitä muualta.

Voimme joka tapauksessa nähdä, ettei ongelma ole ”väärä identiteetti”, vaan identiteetti sinänsä. ”Oikeaa” identiteettiä ei ole olemassakaan, tai ainakaan sen muoto ei ole vastaus, vaan kysymys, mikä tekee identiteetistä enemmän tilan asettamista kuin tilaan asettumista. Tässä mielessä identiteetin voi ajatella kysymisen taloudessa tapahtuvaksi löytämisen momentiksi. Koska identifikaation horisonttina on kysyminen eikä vastaaminen, se sisältää itsessään vaarantumisensa ja kumoutumisensa elementit.

Palataan alkuun. Mitä Kaaro tarkoittaa sanoessaan, että astuttuamme tietyn luokituksen sisään ”emme enää tiedä, mitä olisimme olleet ilman sitä”? Tarkoituksellista tai ei, Kaaron pointti tuo mieleen Michel Foucault’n diskurssiteoreettiset luonnehdinnat: kullakin aikakaudella on oma tiedetyn ja tiedettävissä olevan kenttänsä. Samaan tapaan kuin Foucault’ta puuttuu kokonaan vietin (reaalisen) käsite, jää Kaarolla problematisoimatta ajatus ”luokituksen sisään astumisesta” (eli identifikaatiosta) sinänsä, sen perustavasta mahdottomuudesta, joka vasta luo tilan prosessille tapahtua. Olisi toki hiukan epäreilua moittia Kaaron esseetä tällaisen perspektiivin ohittamisesta; eihän teksti varsinaisesti keskity identifikaatioprosessin ongelmiin. Tiedon ja tietämisen problematiikkaa se kuitenkin käsittelee.

Kaaron väittämän voi radikalisoida muotoon: Astuttuamme tietyn luokituksen sisään kieltäydymme tietämästä, että olemme kieltäytyneet tietämästä. Näin marssitamme esiin tunnistamisen ja väärintunnistamisen keskinäiset ja vaihtelevat suhteet identifikaatioprosessin talouteen kuuluvina immanensseina. Kieltäytyminen osoittaa suoraan torjuntaan ja kiistämiseen ja siten prosessin rakenteelliseen epävakauteen; tässä mielessähän Kaaron oma muotoilu tuntuu jopa harhaanjohtavalta, vaikka kieltämättä on raflaavampi.

Epäilemättä Kaaro on täysin oikeassa transsukupuolista identifikaatiota koskevassa esimerkissään. Esimerkin teho perustuu kuitenkin ainakin osaksi tässä käsitellyn herradiskurssin vaikutuksen ja siihen liittyvän problematiikan yksinkertaistamiseen. Kaaro ei pohdi lääketieteellisen luokituksen ja yliopistodiskurssin asemaa modernina herrana, vaan näkee ongelman ennen muuta mielen ja ruumiin dualismissa (josta olisi palattava kohti ykseyttä: mieli olisi palautettava ”takaisin ruumiiseen”). Eikö mielen ja ruumiin dualismi ole kuitenkin pikemminkin yksi (ideologinen) vastaus umpikujaan kuin umpikuja sinänsä? Lacanille kartesiolainen cogito on tiedostamattoman subjekti, jonka jaettuus ei ole seurausta perimmäisen ykseyden hajottamisesta, vaan perimmäisen jakautuneisuuden tuottama oire.

”Se on vain psykosomaattista” -essee löytyy Kaaron kirjoituskokoelmasta Kauniimpi maailma. Kirja on hyvää kesälukemista, jos hyväksi kesälukemiseksi ajatellaan ”kevyehkö & yhtä aikaa stimuloiva” kirjallisuus. Kevyehkö tarkoittaa minulla sitä, ettei kyse ole akateemisesta filosofiasta tai Lacanista.



20.6.2019

Kuinka intellekt(uell)i pysäytetään


Kuvitelkaamme aluksi vittumainen älykkötyyppi: sellainen hiukan ylimielinen ja väsymättömän intohimoinen omasta erikoisalastaan luennoija, joka pitkästyy silminnähden teidän muiden jutuista, koska selvästi pitää niitä tylsinä ja yhdentekevinä. Pahempaa: hän pitää sinua ystävinesi tylsänä ja yhdentekevänä.

Jos koetat väitellä Tyypin kanssa jotain, saat heti nenillesi: hän on kaikesta perillä sinua paremmin. Kaikki mitä sanot, tuntuu yhtäkkiä jo omasta mielestäsikin typeriltä latteuksilta, ja kun tarkemmin ajattelet, koko elämäsi alkaa tuntua joutavalta ja pinnalliselta ja kaikki nautintosi ahdistavan porvarillisilta. Lisäksi Tyyppi näyttää nauttivan tästä kaikesta oikein sydämensä kyllyydestä.

Koska moni muukin on huomannut, että Tyyppi on vittumainen, koette keskinäisissä terapiasessioissanne suorastaan vastuulliseksi miettiä, mitä hänen ymmärtämisekseen ylipäätään on tehtävissä. Tajuatte, että paljonkin. Olettehan lähimmäisiä. Modernista psykodiagnostiikasta ja sosiaalisesta mediasta omaksumanne luottamus deskriptiivisiin oire- ja piirreluetteloihin johdattelee houkutteleviin nimenantoihin vailla turhan taustateorian epäilyttävää painolastia. Nimenanto on myös anteeksianto: hänellähän on noita asperger-piirteitä, joten miksemme tulisi hiukan vastaan.

Asetelmalla on tiettyjä kiistattomia etuja. Ensinnäkin pelkkä psykodiagnostinen nimenanto riittää takaamaan, että faktat ja auktoriteetti ovat tästä eteenpäin sinun ja ystäväpiirisi puolella häntä vastaan. Ette tarvitse edes Asiantuntijaa, sillä asiantuntijuus on käynnistämänne nimenantoprosessin välitön retroaktiivinen lahja ja sivutuote. Se toimii kuin taika, aktivoituu lausumalla ja perustelee itsensä jälkikäteen kuin vallankumous.

Jos käy niin ikävästi, että Tyyppi saa joiltain idioottimaisilta juorukelloilta kuulla tulleensa diagnosoiduksi, sinä ja ystäväsi voitte silti edelleen luottaa taikaan. Mitä kiihkeämmin hän koettaa vakuuttaa teitä saamansa diagnoosin aiheettomuudesta, sitä enemmän hän vakuuttaa ympäristönsä (ja teidät) sen aiheellisuudesta: juuri tuollaisiahan ne ovat, kiihkeitä ja yksituumaisia inttäjiä.

Nyt tietenkin kysytte: Entä jos hän onnistuu jotenkin osoittamaan, että faktat ovat itse asiassa hänen puolellaan? Entä jos hän kykenee kumoamaan puhtaisiin deskriptioihin nojaavan psykodiagnostiikan perusidean pelkästään lukuisiin tutkimuksiin viittaamalla? Onhan hän, herrajumala, tästäkin perillä teitä paremmin. Hän saattaa todella tehdä niin! Pelkäätte kukaties syyllistyneenne kostonhimoiseen nojatuolipsykologisointiin! Tällainen huoli on kuitenkin täysin aiheeton. Kerromme, miksi.

Kuvitelkaamme, että pahin pelkonne toteutuu: Tyyppi purkaa omaksumanne diagnostisen himmelin, jonka yksityiskohdista ja taustoista teillä ei ole hajuakaan, ja hän tekee sen tehokkaasti, uskottavasti ja ennen kaikkea viittaamalla lukuisiin asiasta tehtyihin tutkimuksiin. Näyttää tosiaan siltä, että olette hävinneet pelin. Mutta kuten ylempänä esitimme, huoli on turha. Nimenannon taika kääntää Tyypin oppineisuuden häntä itseään vastaan. Mitä totaalisemmin hän kumoaa perustelunne, sitä lujemmin hän hirttäytyy antamaanne diagnoosiin. Tämä toimii de jure, eikä ole millään tiedollisella operaatiolla muutettavissa. On näet muistettava, ettei antamanne diagnoosi miltään merkittäviltä osin perustu faktoilla tuettuun teoriaan, vaan teoriasta vapaaseen puhtaaseen kuvailuun; tämä puhdas kuvailu puolestaan oikeuttaa itsensä sillä sosiaalisella pääomalla, joka joskus aikoinaan sitoi itsensä kokeellisuuteen, empiriaan ja toistettavuuteen, mutta joka – oman sisäisen logiikkansa välttämättömyyttä seuraten – irtautui siitä myöhemmin ja virtualisoitui. Tämä ei kuitenkaan vähennä diagnoosin tehoa sosiaalisessa ja tiedollisessa kentässä, kuten ei rahakaan yhteiskunnallisena suhteena lakkaa toimimasta, vaikka sen irrottaa kultakannasta. Kyse on velasta, jota ei tarvitse koskaan maksaa takaisin.

Kun siis seuraavan kerran tunnette vittumaisen Tyypin lähestyvän teitä masentavan ylivertaisine argumentteineen, kokeilkaa diagnoosia. Se helpottaa oloanne, eikä maksa teille mitään.



19.6.2019

Pride


Ihmisen olemisen tavan määrittelee hänen suhtautumisensa auktoriteettiin ja tuntemattomaan.

Kirkon Pride-yhteistyöstä käyty julkinen keskustelu noudattelee tuttua ja tylsää polarisaatiota. Yhdellä puolen ovat liberaalit, joiden mielestä yhteistyö on ehdottoman kannatettavaa ja kristinuskon lähimmäisenrakkauden eetoksen mukaista; toiselle puolen asettuvat konservatiivit kuten Päivi Räsänen, joka on huolissaan siitä, voiko uskova olla ”osallinen sellaisessa kirkossa, jossa tietoisesti tehdään Raamatun, Jumalan sanan vastaisia valintoja”.

Valtavirran konsensus tuntuu jokseenkin liberaalilta, joten konservatiivien leirin retoriikan ehdottomuus ja sanamuodot eivät nekään jätä tulkinnan varaa. Niin Räsäselle kuin Seurakuntalaisen blogistille Pasi Turusellekin homman nimi on, että homoseksuaalinen elämäntapa on synti ja häpeä, sanoohan näin Paavalikin. Turusen tuttuun tapaan kaiken tietävä blogiteksti on kaikessa eksegeettisessä huolekkuudessaan puuduttavaa, mutta tarjoaa konservatiiveille juuri sen herran, jonka käskettävänä olemiseen he eivät koskaan kyllästy. Liberaali jää kauhistelemaan Turusen heteronormatiivisuutta, mutta tunnistaa samalla väärin oman rakkaudellisen humanisminsa. Ilmaan jää leijumaan kysymys, ovatko molemmat samalla tavalla salaa ylenkatseellisia: varmoja siitä, että Jeesus seuraa juuri meidän kulkuettamme.

Liberaali näkee Jeesuksessa hellämielisen humanistin, joka antoi kaikkien kukkien kukkia. Konservatiivi uskoo Kristukseen, jonka jokainen teko vahvisti Isän auktoriteetin. Tylsiä näkemyksiä kumpikin, vakuuttaviakin, etsiväthän ne totuutta vain tiedetyn piiristä. Jos Jeesus joskus ilmaantuu someen, liberaalit ja konservatiivit ovat kerrankin yhtä mieltä ainakin yhdestä asiasta: tuo tyyppi on lynkattava ja helvetin äkkiä.

Kiinnostavampaa kuin kysymys siitä, miten kirkon olisi toimittava Priden suhteen, on kysymys siitä, mikä on se ratkaisematon, jonka politiikka jälleen kerran vaatii Jeesusta pelin panokseksi.

Molemmissa leireissä vaaditaan Isää, jonka uskotaan kertovan, millainen ”todellinen” Jeesus on. Jeesuksesta ei oikeastaan tahdota tietää mitään; tahdotaan vain tiedon kenttään sopiva takuu-Jeesus, jonka orjuuskin on viime kädessä samanlaista kuin köyhäksi maanmieheksi naamioituvan satumaisen rikkaan prinssin hellimä illuusio, siis pelkkää viheliäistä itseonnittelua.



17.6.2019

Black Mirrorin häiritsevä totuus


Viime aikoina olen kesäloman viettämisen merkeissä katsellut Netflixistä muutamia Black Mirrorin jaksoja. Yhdyn J.P. Pulkkisen käsitykseen: sarja on melkoista käsikirjoittamisen juhlaa. Olen valikoinut katsottavani epäortodoksisesti, aloitin viidennen tuotantokauden ensimmäisestä jaksosta ja siirtyilin toisiin sen mukaan, kuin aihepiiri sattui innostamaan. Tämä käy helposti, muodostaahan jokainen jakso oman itsenäisen novellinsa. Yhdistävänä tekijänä toimii sarjan konsepti: uuden teknologian yllättävien vaikutusten kuvittelu ja pohdinta.

Mutta tietenkään Black Mirrorin kiinnostavuus ja hienous ei viime kädessä perustu teknologian vaikutusten kuvitteluun. Kokemus siitä, että sarjan dystooppiset visiot kertovat totuuden jostain, mikä on jo olemassa – ja juuri tämä tekee niistä niin häiritseviä –, sen eräänlainen ”totuusvaikutus”, ei olisi mahdollinen, mikäli konsepti rajoittuisi suppeaan kysymykseen teknologiasta ja sen vaikutuksista.

Black Mirror katselee teknologiaa, mutta ennen kaikkea se kyselee ideologiaa. Se, mikä on totta jo nyt täällä ja tänään, on sarjan jaksot läpäisevän, kuviteltua teknologiaa hyödyntävän politiikan totuus. Tekniset innovaatiot toimivat apukätenä, joka huolehtii konseptin sisäisten vaatimusten asettamasta olennaisesta yksinkertaistamisesta. Sotkuinen empiirinen todellisuus muuntuu kliiniseksi tutkimusalustaksi, jolla modernin ajan patologiat pelkistyvät symbolisiksi ja kuvallisiksi esityksiksi. Näissä esityksissä huokuu reaalisen yhteismitaton häiritsevyys.

Historiallisen jatkumon mielessä näen Black Mirrorin ennen muuta 1960-luvun populaarikulttuurin modernina seuraajana. Dystopioiden orkestraatioissa ja itsetietoisissa viittauksissa vainuaa Philip K. Dickin, Hermann Hessen, lontoolaisen taidekoulukulttuurin, psykedelian, Saatanan kirkon, Aleister Crowleyn, psilosybiinin ja Don Juanin opetukset. Sarjan huomiota herättänyt interaktiivinen elokuvasovellus Bandersnatch, esimerkiksi, sijoittaa kertomuksensa 1980-luvulle, mutta kyse on tässä(kin) tapauksessa pelkästä numerosta. Black Mirror on 1960-luvun populaarikulttuurin parhaiden antien hengellinen ja henkinen päivitys. Samalla se on ehkä terävintä poliittista kritiikkiä, johon toistaiseksi olen viihteen parissa törmännyt.

Niinpä se, mistä sarjassa on kysymys, ei tosiaan ole teknologian, vaan ideologian vaikutus, oikeastaan vaikutukset. Siinä missä yksi jakso kysyy, millainen fasistinen dehumanisaatio on kuviteltavissa maailmassa, jossa havaintoa ja tuntemuksia manipuloivat aivoimplantit ovat pienen kirurgisen toimenpiteen päässä, pohtii toinen kysymystä median perverssin Toisen vaikutuksista, kun epätoivoinen taiteilijasubjekti koettaa radikaalilla tavalla asettaa tai saattaa voimaan edes jonkinlaisen symbolisen auktoriteetin – vaatimalla pääministeriä yhtymään sikaan suorassa lähetyksessä. Teknologia on lopulta lähes sivuseikka, ja varsinaisesti ainoa asia, johon Black Mirror tarvitsee mielikuvitusta. Kaikki muuhan meillä jo on.



x

10.6.2019

Hajanaisia huomioita jätehuollon piiristä


1
Muuan entinen työtön, nykyinen palkkatuettu työläinen, kuvailee tuntemuksiaan YLEllä: ”Se [työpaikan saaminen] oli ehdottomasti enemmän kuin lottovoitto. Se lisäsi minun itsetuntoa ja ihmisarvoa. Tuntui siltä, että minä en ole enää ongelmajätettä. Minusta on vielä johonkin” (…).

Rinteen hallitus on asettanut tavoitteekseen 75 prosentin työllisyyden. Jos tavoite toteutuu, 75 prosentilla kansasta on ilmeisesti lähtökohtaisesti tuntemus siitä, etteivät he ole ongelmajätettä. Sipilän hallituksen toimenpiteiden ja kansainvälisten suhdanteiden ansiosta yli 70 prosenttia ei koe itseään jätteeksi.

Osa-aikatyöllistetty voi toisaalta tuntea olevansa jätettä esimerkiksi vielä noin 50-prosenttisesti, ellei työsuhteen vaikutus ole hiukan hapatteen kaltainen, jolloin pienikin määrä muuttaa kokonaisuuden luonteen substantiaalisesti. Pessimistisimmänkin arvion mukaan noin 70 prosentilla kansasta on nykyään mahdollisuus tuntea olevansa ei-jätettä ainakin tunnin verran viikossa. Toisaalta siunaus on eräiden näkemysten mukaan siunaavimmillaan vasta, kun se putoaa murrettuun saviastiaan.

Sain tämän vuoden helmikuussa puolivuotisen osa-aikatyön Joensuun seudun kansalaisopistolta. Hommakin osui siinä määrin omalle alalle, ettei työn tekeminen ole johtanut kapinalaulujen hyräilyyn edes kotioloissa. Nythän uskon sittenkin olevani kierrätyskelpoista tavaraa, vaikkei vaimoakaan toisaalta haittaa, jos astianpesukonetta täytellessäni luennoin välillä Pääomasta ja moderneista subjektiviteetin hallinnan mekanismeista.

Osa-aikatyötä edelsi useampivuotinen jakso työttömyyttä. Aika ajoin, lähinnä ruoka- ja viinakaupassa asioidessani, koin epämääräistä toisen luokan kansalaisuutta, mutta ikään kuin ulkoapäin tulevana paineena; jätteen kaltaiseksi saastaksi en varsinaisesti itseäni tuntenut. Riitti kun pyöräili Prismaan, ja heti vastaan purjehti muutama ajopuu lisää: noita hitaasti murentuvia, päärynän muotoisia keski-ikäisiä lerpahtavine auki ratkottuine kasvoineen, kärryt täynnä valkoharmaata sisustusroinaa, silmissä linnoitetun kodin onni ja kireäksi venytetty lepattava tyytyväisyys. Jos itse olin jätettä, mitä nämä sitten olivat, elleivät saman hajoamisprosessin myöhäisempi vaihe.

Köyhäkin saa puhua, kunhan käyttää rikkaiden keksimää kieltä. Työttömän on tunnettava puutteena olemisensa muunakin kuin kuluttavana aineellisena köyhyytenä, joka on vain lahjaksi saadun hengen ulkonainen sinetti ja tunnus. Rikas myhäilee vastuuntuntoisesti, kun köyhä vaatii tunnustamaan, että on hänelläkin sentään ihmisarvo. Ilomielin rikas tämän tunnustaa: nouse, lapseni, sillä sinun negatiivinen lisäarvontuotantosi on sinulle anteeksi annettu. Olet ihminen aivan kuten mekin.

Vääränlainen työtön ja köyhä – ylpeä – katsotaan kaunan ja vastakkainasettelun lietsojaksi, joka ei ymmärrä olevansa yhteiskunnalle velkaa. Velka lunastetaan tavalla tai toisella. Viimeistään palkkatyö saa ylpeänkin taipumaan: nyt hän on palkansaaja ja hänellä on työnantaja. Näin rikkaiden valtakunta osoittaa olemisen järjestyksen hyvinvointituotantonsa ytimessä. Olet ihminen aivan kuten mekin.

On luotu valtakunta, jossa jokainen kapina on kapina herran puolesta orjaa vastaan, sillä ihminen itse on tullut siksi tavaramuodon jatkeeksi, jonka tietoisuus sulkee sisäänsä eräänlaisen kyynisen kuluttajansuojan. Jokaista kapinaa varten on jo olemassa masinoitu ja mannertenlaajuinen, loputtoman itseironinen alakulttuurinsa, kohdeyleisönsä ja massatuotantonsa. Vain se, joka kieltäytyy olemasta kuluttaja, voi toivoa orjakapinaa, sitäkin spartacuksetta, sillä näille main on järjestelmä piirtänyt järjen ja hulluuden rajan. Etsijää vastassa on vain vaatimatonta ylimääräisyyttä, jota valtakunta houkuttelee tavan takaa ilmaisemaan turhana symbolisena kapinana: muuta metsään, ole erilainen, kirjoita kirja.

2
Muuan novellini alkaa näin: Näin unta kapitalismin romahtamisesta. Se kävi hiljaisesti ja rauhallisesti, sen jälkeen jatkettiin elämistä ja olemista niin kuin ei mitään. Tiedettiin, että jossain oli sekasortoa ja paniikkia ja itsemurhia. Etsin netistä tietoa ja löysin jotain kuvia pörssistä. Kummoista se ei ollut.

Jutun juju on Žižekin tunnetussa lausahduksessa, että on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Kertojapäähenkilön unessa on kysymys mahdottoman kuvittelemisesta, ja ”sen jälkeen jatkettiin elämistä ja olemista niin kuin ei mitään”. Jos uni on, kuten Freud sanoo, toiveen toteutuma, toivooko kertoja tässä kapitalismin romahtamista vai sitä, että kaikki jatkuu ennallaan ja samanlaisena?

Kertomus joka tapauksessa päättyy lohduttomasti: kertojapäähenkilö varastaa yöllä läheisestä vajasta bensakanisterin ja polttaa modernin hippiporukkansa kommuunina toimineen omakotitalon. Asukkaat palavat elävältä. Kertoja lähtee käppäilemään keskustaa kohti, mutta selvästi vailla päämäärää. Novelli on kenties yksi poliittisimpia kaunokirjallisia tekstejäni, yhteiskunnallisia jäsennyksiä pakenevan raivon ja osattomuuden kuvaus. Kertomuksen päähenkilö tajuaa linkolamaisella selkeydellä omansa ja toisten ”yhteiskuntakritiikin” turhuuden, putoaa halunsa taloudesta ja päätyy kammottavaan terroriin, jolle teksti ei tarjoa ainuttakaan riittävää psykologista selitystä. Hirmuteko näyttäytyy irrationaalisten ja brutaalien tapahtumien huipentumana, siitä tulee keskeytys, joka keskeyttää edeltäneen keskeytysten sarjan. Lopetus toistaa alun asetelman irvokkaana muunnelmana: kertoja tuijottelee liekkejä aikansa, ja lähtee sitten kävelemään ”niin kuin ei mitään”. Toteutunut toiveuni on selväpäinen painajainen.

3
Kirjoitan mielelläni vastenmielisiä hahmoja. Mainitun Haisevan talon päähenkilö Sune ei ole vähääkään sympaattinen, eikä sitä ole kovin moni muukaan kommuunin tyypeistä. Sune on ylpeä, viheliäinen työtön, jota mikään porvarillisen yhteiskunnan hahmottelema ”yhteisen hyvän projekti” ei voisi vähempää kiinnostaa. Laiska ja saamatonkin hän on. Yksi novellin ”keventävistä jaksoista” muodostuu Sunen hortoilun kuvauksesta: aluksi hän menee kirjastoon, mutta ajautuu sitten tuhlaamaan loput rahansa keskustan taiteilijakapakkaan. (Lukijalle vihjataan näin, että lähtiessään palavan talon luota keskustaa kohti Sune menee luultavasti vain hortoilemaan ja päätyy kapakkaan.)

Sunen kaltainen työtön suorastaan huutaa ”toimenpiteitä”. Muut hippiyhteisön tyypit ovat suunnilleen yhtä laiskoja ja saamattomia. Olipa novellista muuten mitä mieltä tahansa, jamescameronmaiseen feikkisympatiseeraamiseen se ei sorru. (Viittaan tietenkin Titaniciin, jossa alaluokka esitetään yläluokan kadonneena elämänvoimana. Kotimaisittain samaa ideologiaa jalostaa yhtä vampyyrimainen Nousukausi.) Hippikommuunin pseudokapinallisen ja Prismassa valuvan aatteettoman paskaläjän välillä ei ole laatu-, vaan pelkkä aste-ero.

Koska tämä ei ole novelli, vaan blogiteksti, vastaan implisiittiseen kysymykseen siitä, mitä tällä kaikella yritän sanoa. En pidä itseäni misantrooppina tai edes misantrooppikirjailijana. Pointtini ei ole, että ihminen on paskaa yhteiskuntaluokasta riippumatta. Että ihminen on paskaa, on sivuseikka ja -tuote. Turha sille on uskontunnustuksia uhrata.

Alussa siteerasin ex-työtöntä, ja valpas (ja aiempiin teksteihini paneutunut) lukija epäilemättä tajusi viljelemäni tema con variazionin. Median ja massojen harjoittama yhteiskuntakritiikki ei ole mennyt valmiiden vastausten, vaan valmiiden kysymysten halpaan. Päällimmäinen vaikutelma YLEn ja HS:n ”kriittisistä analyyseista” on usein kovin lattea. Ne antavat vastauksia kysymyksiin, joita oppositioon ajettu oikeistokin osaa (oppositioon jouduttuaan) kysellä. Ei meidän kuulu kysyä, kuinka työtön voisi kokea itsensä ihmisarvoiseksi työttömyydestään huolimatta. Sen sijaan on kysyttävä: Mikä tekee mahdolliseksi sen, että ihminen alkaa ajatella kuuluvansa jätehuollon piiriin, koska on riiston kohteena epäonnistunut?

Miksi tämä kysymys on esimerkki kriittisestä kysymyksestä? Tarkastellaanpa taloudellisen eliitin antamaa vastausta siihen: ”Miten niin riiston kohteena epäonnistunut? Mihin vihjaat?” Kysymys on vittumainen, sillä sehän ei vihjaa, vaan esittää suoraan ja koleasti. Samalla se siirtää koko kysymisen kentän, jakaa sen uudelleen, tuottaa muodossaan asetelman, jossa mikään ei ole toisaalta. Näitä kysymyksiä meidän on väsymättä etsittävä. Ne ovat oikeita kysymyksiä.



5.6.2019

Kun vituttaa, puhu politiikkaa

Kaksi päivää on vituttanut sakeasti, selvästi havaittavitta syittä. Vetäydyn autotalliin rypemään ja pieksemään säkkiä, kirjoitan päiväkirjaan että vituttaa. Arvelen syyksi sen, että nyt kun sain hetkeksi toimeentulon, joudun tinkimään työstä.

Moni kirjailija suorastaan kokee tarvitsevansa erillisen päivätyön, jotkut kirjoittavat iltaisin ja öisin. Minulle toimeentulon ja kirjailijan hommien yhdistäminen tuottaa hankaluuksia, vaikka vihaankin työttömyystuella kitkuttelemista. Olen kyllä nopea ja tuottelias kirjoittaja, mutta vaadin kirjojeni kirjoittamiseen mahdottomia määriä tyhjää aikaa, suoranaista tylsistymistä. Kokopäivätyö muun kuin kirjoittamisen parissa ei siten tulisi kysymykseenkään. Nykyisessä osa-aikahommassakin huomaan, että kirjailijan työvire alkaa palautua vasta, kun siirrytään yön tunneille. Aivan nuori kun en enää ole, on koetettava nukkuakin. Kirjoittaminen kärsii, kirjailija vittuuntuu.

Tästä ”kielteisestä asenteesta” olen joskus saanut kuulla: ainahan löytyy vastaesimerkiksi joku helvetin tupladosentti, joka päivätyön ohella kirjoittaa iltakaudet romaaneja ja on hyvä isä.

Osa-aikatyön tuomasta ambivalenssista huolimatta en kaipaa työttömyysturvan varaan. Krooninen rahapula vituttaa ja ahdistaa paljon enemmän, nyt on sentään varaa kaataa kurkkuunsa TYNNYREITTÄIN VIINIÄ JA SAAVIKAUPALLA OLUTTA, jos homma uhkaa karata käsistä. Tuhdissa kännissä tämä saatanallinen maailma lepää hetkisen paikoillaan ja oksentamisen rajoilla keinahdellessaan voi tuntea olonsa ”luovaksi” ja ”kapinalliseksi”. Krapulassakin on se hyvä puoli, että banaali arkitodellisuus kohoaa verestävien silmien eteen masentavana, obeliskin kaltaisena metafyysisenä esimerkkinä. Kerrankin sillä on aistittava paino.

Selväpäisessä ja tylsämielisen rutinoituneessa arkielämässäni (en ole mikään viinalla läträävä boheemi, vaan idiosynkraattisia pidättäytymisen muotoja harrastava neurootikko) tiedän liian hyvin, ettei mitään kapinaa ole, ei tilaa kapinoivalle tietoisuudelle, ei kiistatonta sisältöä, jota artikuloida. Vallankumoukselta on viety mahdollisuus, joten vallankumouksellisuus on mahdottoman puolella.

Palkkatyösuhteen ulkopuolelle jäätyäni minun on, kuten tunnettua, profiloitava itseäni ”työttömäksi työnhakijaksi”. Yhteiskuntamoraali vaatii rakentamaan roolin, jonka psykologiseen aksiomatiikkaan kuuluu läpikotaisin sisäistetty ajatus palkkatyösuhteesta luonnollisen, terveen ja eettisesti kestävän sopeutumisen apriorisena muotona. Työttömän on tunnettava kiitollisuutta ja koettava jääneensä velkaan yhteiskunnalle. Tätä velkaa hän koettaa sovittaa pyrkimällä osoittamaan aktiivisuutensa työmarkkinoilla. Hyvä työtön on nöyrä ja haluaa työtä epätoivoon saakka. Hän on valmis ottamaan vastaan mitä työtä tahansa, keksimään uuden ammatin ja pyytämään anteeksi vääriä valintojaan, sillä vääriähän niiden on oltava, kun ne eivät ole palkkatyöhön johtaneet, vaikka työtä olisi tarjolla mielin määrin niitä haluaville.

Kun alkaa nähdä työttömyyteen liitetyn vallitsevan diskurssin valtiokoneiston harjoittamana subjektiviteetin hallinnan tekniikkana, syntyy ratkaisuavaruus, joka tarjoaa mahdollisuuksia poiketa ”hyvän työttömän” identiteettipolitiikasta. Työttömyyden kenttä politisoituu, työttömyydestä tulee ideologisen kamppailun viitepiste.

Nyky-yhteiskunnassa työttömyys on häpeän ja tyhjyyden paikka. Porvarillinen intressi pyrkii säilyttämään vallitsevan asetelman jo siitäkin syystä, että häpeäidentiteettinä työttömyys ehkäisee tehokkaasti luokkatietoisuutta ja siten poliittista järjestäytymistä. Brutaaleimmassa muodossaan tämä ilmenee työttömien syyllistämisenä, mutta huomattavasti yleisempi ja salakavalampi tapa on abstrakti työn ylistäminen. Työllä tarkoitetaan tietenkin vain pääoman legitimoimaa palkkatyösuhdetta, muu kuuluu privaatin ”harrastamisen” piiriin.

Vallitsevan työttömyysdiskurssin haastamiseksi ei riitä, että vaaditaan ”ihmisarvoa” työttömälle ja kritisoidaan syyllistävää puhetta; myös palkkatyötä normalisoiva puhunta marginalisoi ja häpeällistää työttömyyttä. Kun tähän liitetään porvarillinen individualismi, jossa työmarkkinoilla toimiva rationaalinen yksilösubjekti on kaiken lähtökohta, on lopputulos sama kuin suorassa yksilön syyllistämisessä.

Onkin riittämätöntä kritisoida porvareiden masinoimia työttömien mustamaalauskampanjoita ja syyttää niitä vasemmistolaisesti kokonaisen ihmisryhmän leimaamisesta parin yksilöesimerkin voimin. ”Ideologisesti työttömät” sossutatut ja ossinymanit eivät ole niinkään työmarkkinoiden moraalilain piiristä harhautuneita yksilöitä ja tukien väärinkäyttäjiä kuin järjestelmän oman dynamiikan johdonmukainen tuote, porvarillisen etiikan viesti paluupostina. ”Ideologinen työtön” väärinkäyttää systeemiä reagoimalla siihen sen oman logiikan mukaisesti: jos systeemi väärinkäyttää minua, minä väärinkäytän sitä. Nämä yksilöt saavat moraalisen tuomion, sillä heidät nähdään hyvän järjestelmän loisina ja bakteereina. Samalla he kuitenkin ovat itse järjestelmän tuomio, yksilöesimerkkejä palkkatyöhön perustuvan järjestyksen sisäisestä negaatiosta.

Palkkatyötä palvovassa yhteiskunnassa syrjäytyneet sosiaalipummit muodostavat massan, johon on kohdistettava ”toimenpiteitä”. ”Ideologisista työttömistä” tekee ärsyttäviä ennen muuta se, että he esiintyvät tietoisina ja rationaalisina valitsijoina, jotka kuitenkin valitsevat porvarillisen fantasian vastaisesti eli jättävät valitsematta sen, minkä ”jokainen järkevä yksilö” ilman muuta valitsisi. Tässä mielessä heitä voi verrata tyyppiin, joka reagoi rituaaliin kielletyllä tavalla rikkoen näin rituaalin protokollan ja siten vapaan valinnan illuusion. ”Ideologinen työtön” on juhlien se kaveri, joka isännän kehotettua: ”Olkaa kuin kotonanne!” alkaa todella olla kuin kotonaan. Samalla hän paljastaa vastenmielisellä tavalla, ettei kiellettyä ole vain ”kuin kotona oleminen”, vaan kiellettyä on ennen muuta itse ”kuin kotona olemisen” kieltämisen kieltäminen. Kaikkihan tietävät, ettei isäntä oikeasti tarkoita, mitä sanoo; ja juuri sen sanominen, ettei isäntä aidosti tahdo kenenkään olevan kuin kotonaan, on skandaalimaista. Miksi? Koska se on totta.

Työttömyyteen liittyvän diskurssin kriittinen tarkastelu edellyttää näin poikkeamista vasemmistolaisesta valtavirrasta, jossa ”ideologiseen työttömyyteen” kohdistuva (porvarillinen) moraalinen tuomio periaatteessa hyväksytään (ja kiistetään vain ilmiön yleistettävyys). Muussa tapauksessa aidosti emansipatorinen työttömyyspolitiikka tuskin mahdollistuu. Tässä kohtaa ainoa oikea reagointitapa olisi vastata: ”Vaikka Suomen ja maailman jokainen työtön olisi täsmälleen teidän tarjoamanne mielikuvan mukainen – siis laiska, välinpitämätön, kuriton ja sohvalla lojuva syrjäytynyt juoppo – olette silti yhtä väärässä, sillä tämä viholliskuva on joka tapauksessa moraalinne välttämätön edellytys, mikä tekee etiikastanne läpikotaisin patologista.”

Palkkatyötä palvova porvarillinen hyvinvointiyhteiskunta vaatii tuekseen typerän ja syrjäytyneen tukien väärinkäyttäjän, sillä sen etiikka käy mahdottomaksi, mikäli paljastetaan (kaikkien tietämä) sietämätön riiston todellisuus ja sen erottamaton yhteys tuntemamme yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseen. Työttömien ei tule hyväksyä tapaa, jolla tukien väärinkäyttöä moralisoidaan, olipa tuo väärinkäyttö kuinka yleistä tai marginaalista hyvänsä. Muuten he suostuvat tukemaan fantasiaa, joka alistaa heidät marginaaliin eikä hyväksy kuin yhdenlaisen ahkeruuden: sen, joka palvelee hyviä tyyppejä oikeuksiensa perään kyselemättä.

En halua jäädä työttömäksi yhteiskunnassa, joka ihannoi palkkatyötä. En myöskään halua elää prioriteettinani palkkatyösuhde tai sellaiseen pääseminen, sillä palkkatyössä ei ole mitään normaalia ja luonnollista. Vitutukseni on yhteiskunnallista lajia, se on väliinputoajan vitutusta, henkilökohtaista, kaunista ja poliittista. Haluan väärällä tavalla, enkä ole valmis kovin kummoisiin kompromisseihin. En tosin luota itseeni ja vakaumukseeni, vaan koetan seurata epävarmuutta. Tässä ei ole mitään sankarillista. Tiedostan syvästi ne ristiriidat ja pakkomielteet, joille jatkuvasti annan myöten; en missään nimessä ole kapinallinen. Sellaista oikeamielisyyttä olen vanhemmiten alkanut enemmän ja enemmän vierastaa.