Ikäkriisi
on kiertoilmaisu yksilössä ruumiillistuvan yhteiskunnallisen logiikan
antagonismeille ja murtumapisteille. ”Ikäkriisi” alkaa, kun porvarillinen
subjekti kohtaa ruumiinsa rajallisuuden ja rajan takana häämöttävän ahdistavan
kysymyksen siitä, kenen suonissa yhteiskunnan halukone pumppaa. Ikäkriisi on
yksilöpsykologinen nimitys yhteiskunnalliselle tilanteelle, joka velvoittaa
toimenpiteisiin, mutta jota ei haluta nähdä poliittisena kysymyksenä. Logiikka
vastaa liberaalin kirjallisuuskriitikon taipumusta epäpolitisoida relevantin kaunokirjallisen
teoksen yhteiskunnalliset kysymyksenasettelut sukupolvien välisiksi
kommunikaatio-ongelmiksi, ”sukupolviromaanin” aineksiksi.
”Kolmenkympin
kriisi”: kokemus elämän suunnan puuttumisesta; sen kuvitelman, että tietää,
mitä tahtoo, murtuminen; tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne; ”työelämä ehkä
pettääkin odotukset” ja niin edelleen. ”Viidenkympin villitys”: pikkuporvarillista
elämää 20 vuotta viettänyt (tyypillisesti valkoinen heteromies) ahdistuu
ydinperhefunktion, ahtaiden sukupuoliroolien ja työkyvyn ylläpitoon käytetyn
vapaa-ajan rapauttaman ruumiinsa tyhjiksi osoittautuneista lupauksista. Seuraukset
samankaltaiset kuin kolmenkympin versiossa.
Kokemus elämän
suunnan puuttumisesta jäsentyy ristiriitana pikkuporvarillisen normin ja omien
sekavien haaveiden välillä. Tyypillistä on, ettei tässä nähdä haahuilun ja
harhailun affektiivista potentiaalia, mahdollisuuksia vastata kriisiin etsimällä
pidättäytymisen vapautta elämästä, jonka käsikirjoituksena on vakaa palkkatyö,
asuntovelka, ydinperhe ja kuluttaminen. Haahuilun edellyttämä tietämättömyys ei
näyttäydy riskialttiina seikkailuna, sillä kapitalistisen subjektin oletetaan
aina jo tietävän, mitä haluaa, eikä hänen epätietoisuutensa voi olla enempää
kuin merkki terveestä, kulutustottumuksiin ja yksilöllisen markkina-arvon
kasvattamiseen kohdistuvasta rationaalisesta harkinnasta.
Kun tietämättömyys
hairahtuu eksistentiaaliseksi, kriittisen massan ylittyminen selittyy
banaaleilla ja sattumanvaraisilla yhteyksillä ruumiin ikävuosiin. Tyhjyyden, merkityksettömyyden
ja halutalouden ristiriitaisuuden kokemus ei ole subjektin reaktio kapitalistisen
halutuotannon ja valtamekanismien materiaalisiin antagonismeihin, vaan yksilön
psykologinen häiriötila elinvuosien jatkumon saavuttaessa numeron 30 silloin,
kun lukema osuu ajallisesti yksiin sen kanssa, että hegemoninen arvojärjestys
tuppaa ahdistamaan.
Jos numero ei ole
30 vaan 50, puhutaan kriisin sijaan ”villityksestä”. Kapitalistinen halutuotanto
neuvoo ostamaan moottoripyörän ja aloittamaan salasuhteen, jos moottorivene ja
kesämökki tuntuvat liian kesyiltä. Ikävystyttävän yhteiskunnallisen
sovinnaisuuden vastapainoksi tarjoutuu säädeltyä hedonismia, joka ei uhkaa
luokka-asemaa tai sosiaalista järjestystä, mutta vapauttaa maksukykyisen moraalia
sen verran, ettei itsemurha tai raiskausfantasioille antautuminen enää liiemmin
houkuttele.
Työtön tai
prekaari saattaa välttyä ”ikäkriiseiltä” sikäli kuin alhainen asema luokkien
hierarkiassa vieraannuttaa hänet palkkatyösysteemiin sisään rakennetuista halukombinaatioista.
Työttömyyslimbossa kitunut humanisti ei 30 vuotta täyttäessään ahdistu asuntovelan,
ydinperheen perustamisen ja työuralla etenemisen sovinnaisuusloukusta. Hänellä
ei ole sellaiseen rahaa. Jos jokin ahdistaa, niin se, ettei vielä
kolmekymppiseksi mennessä ole ehtinyt kartuttaa loukun laukaisemisen vaatimaa alustavaa
varallisuutta ja yhteiskunnallista asemaa. Todennäköisemmin kyse on kuitenkin vain
saman viimeiset 10 vuotta kestäneen kriisin jatkumisesta, nimittäin köyhyyden
tuottamasta alituisesta stressistä ja vitutuksesta.
”Ikäkriisin” kourissa
kamppaileva subjekti haaveilee itsensä toteuttamisen vapaudesta samalla, kun
suree sen mahdottomuutta. Kolmekymppinen ei tiedä mitä haluaa, viisikymppinen ehkä
tiesi joskus, muttei tiedä enää. Kapitalismin halukoneessa tietämättömyys
jalostuu ja pilkkoutuu kulutusvalintojen väliseksi kohtuulliseksi
epävarmuudeksi samaan tapaan kuin yhteiskunnalliset kysymykset (kuten ilmastokriisi)
muuntuvat kuluttajien ja suuryritysten välisiksi transaktioiksi (”kestävät
kulutusvalinnat”).
”Ikäkriisi”
lähestyy ratkaisuaan, kun epävarmuus ja eksistentiaaliset pohdinnat on kyetty
onnistuneesti kääntämään pääoman ja sitä kasvattavien kuluttajasubjektien kielelle.
Sen sijaan, että kysyisit Miten pitäisi elää? kysytkin: Kuinka
kasvatan markkina-arvoani, että pystyn paremmin kilpailuttamaan osaamistani eri
työnantajien välillä? Milloin on oikea aika siirtyä vuokralta omakotitaloon? Millaiset
sijoituskohteet ovat tuottavia ja eettisiä? Olisiko aika inspiroitua uusista
tyyleistä ja vaihtaa sisustus? Pitäisikö hankkia Oura™ Ring Generation 3?
Pitäisikö laihduttaa? Milloin on oikea aika perustaa ydinperhe? Varaisinko äkkilähdön
viikonlopuksi? Mikä on uskottavin tapa performoida syyllisyyttään ja
tietoisuuttaan omista etuoikeuksistaan somessa?
Kun näihin
kysymyksiin on vastattu, on jäljellä vain yksi: Miksi koko ajan stressaa ja
vituttaa, vaikka teen kaiken oikein?
