30.4.2019

Turvallisen tilan ja Toisen haavoittuvuuden eettinen diagnoosi

”Turvallisen tilan” paradoksi on loputtomaan eheytymisen projektiinsa juuttuneen narsistisen minän paradoksi. Se on vastaus kysymykseen, mitä tapahtuu, kun Toisen haavoittuvuus asetetaan eettisen toiminnan viimekätiseksi horisontiksi. Siteeraan muuatta antagonismia:

”Turvallisempien tilojen käsite tarkoittaa yhteisöllistä yritystä luoda käytäntöjä, jotka saavat kaikki tapahtumaan osallistuvat ihmiset kokemaan olonsa turvalliseksi. Se tarkoittaa yritystä ottaa vastuuta hankalista tilanteista ja reflektoida ristiriitoja sen sijaan että niitä vain siedettäisiin.”

Establishment on jo kauan julistanut ristiriidan sinänsä uhkaavan haavoittuvan Toisen turvallisuuden kokemusta, eikä yllä siteeratun periaatteen valossa tarvitse miettiä, mitä ristiriidalle tällaisissa oloissa tehdään. Sen on väistyttävä, ja sen on väistyttävä kaikessa ratkeamattomuudessaan. Siten ainoa ulospääsy ja ratkaisu on projektio. Toinen on näin redusoitu avuttomaksi ja totaalisen impotentiksi uhriksi, jonka vaatima tila ei mahdollista vähäisintäkään kriittistä reflektiota. Tuore kirkkopäiväskandaali on vain yksi loputtoman pitkäveteisistä esimerkeistä.

Tällaisen äärettömän haavoittuvan Toisen identiteettipoliittinen funktio on kahtalainen. Yhtäältä narsistinen minä kierrättää sen kautta omaa kyvyttömyyttään ulkoistamalla sen; toisaalta tämä mahdollistaa minän eheyden säilymisen ja takaa tälle asetelman, jossa Toista varten luotu turvallinen tila toimii tosiasiallisena kaiken aidon toiseuden kieltona, sillä ”turvallisessa tilassa” kiellettyä on lopulta vain kielto itse. Kiellon kieltäminen tuottaa väkivallan, jossa Toinen suljetaan ulos de facto sulkemalla hänet sisään de jure. Samalla tämä ele turvaa logiikaltaan varsinaisesti narsistisen toiminnan ideologis-eettisen mielen.

Miksei tämä harvinaisen ilmeinen umpikuja ole ilmeinen näitä keksintöjä kannattaville liberaaleille? Paradoksaalinen vastaus on, ettei se ole heille ilmeinen siitä syystä, että he ovat siitä jo perillä. Se on heille niin ilmeinen, ettei heillä ole varaa artikuloida sitä tiedon rekisterissä. Heillä ei ole varaa tietää sitä, sillä ei-tietona he tietävät sen jo.

Tämän fetisistisen touhun loogisen ja performatiivisen ristiriidan tiedostava vastapuoli (usein niin sanotut halla-aholaiset ja muut) toimii siksi hullun tavoin selvittäessään ”yleisölle” liberaalin umpikujan itsensä kumoavaa luonnetta. Mitään selvitettävää siinä ei ole, eikä selittämiseen siksi kannata haaskata aikaa. Kiinnostavaa on vain tiedostamattomiin jäävän mekanismin toiminnan erittely, joka sellaisenaan riittää hysterisoimaan establishmentin eettisen position pikkutarkasti ja dialektisoimaan sen jokseenkin täydellisesti.

Kirkkopäiväskandaalia käsittelevän jutun otsikon mukaan ”259 allekirjoittajaa vaatii Kirkkopäiviä peruuttamaan Laajasalon ja Halla-ahon keskustelun” perusteluina muun muassa yhteiskunnallinen murros, ”jossa kirkon tulisi toimia vastuullisesti ja pyrkiä tarjoamaan turvallinen tila kaikille”. Turvallinen tila on fetissi, ja pelin panoksena on liberaalin subjektin konsistenssi. Halla-ahossa ei ole pelottavaa se, että hänet on tuomittu oikeudessa eikä edes se, että hän vanhoissa kirjoituksissaan provosoi näkemyksillä, jotka kiistävät jakamattoman ihmisarvon; nämäkin toimivat pelkkinä fetisseinä, korvaavuuksina.

Turvallisen tilan totuus onkin, ettei sitä ole luotu Toista, vaan minää varten. Toinen on eristettävä ja totalisoitava avuttomaksi uhriksi, toisin sanoen hänet on riisuttava vieraudestaan ja minän eheydelle vaarallisesta substanssistaan. Halla-ahon sulkeminen ulos on osa yhtä ja samaa Toiseen kohdistuvaa toimenpidettä. ”Vastuun” ja ”ihmisoikeuksien” kaltaiset merkitsijät toimivat fetisseinä juuri sikäli kuin ne saavat Toiseen kohdistuvan ulossulkemisen näyttämään toiseuden suojelemiselta eli peittävät asetelman varsinaisuuden ja totuuden.

Halla-ahon akuutti pelottavuus on liberaalin kannalta siinä subjektiivisessa paikassa, jonka hän diskurssissa omaksuu. Performanssin tuloksena on liberaalin subjektin hysterisaatio ja dialektisoituminen, ajautuminen pois diskurssin herruudesta Toisen paikalle. Juuri tästä syystä liberaali toimii Halla-ahoon nähden kuin herra: pyrkii sysäämään hänet periferiaan puhtaalla autoritaarisella eleellä. Tämä ei kuitenkaan juuri auta, vaan tuottaa vain uuden antagonismin, johon on vastattava yhä uusilla fetisseillä.

Halla-aho on herrana ja mestarina itsekin (esimerkiksi kommunistisen subjektin) helposti hysterisoitavissa, mutta liberaalille tämä on mahdotonta pitkälti liberaalin projektin sisäisen umpikujan ja siihen annetun vastauksen vuoksi.

Pidän ilman muuta toivottavana, ettei Kirkkopäivät piittaa noiden 259 allekirjoittaneen esityksestä vähääkään, vaan toimii suunnitelmansa mukaisesti ja päästää Halla-ahon osallistumaan keskusteluun, kuten demokratian ja hyvien tapojen mukaisesti kuuluukin. Silloin luodaan mahdollisuuksia myös Halla-ahon aitoon haastamiseen. Jos vaadittu ”turvallinen tila” toteutuu, mikään ei jää pelastamatta – eikä mikään uhraamatta.


29.4.2019

Taide ei palvele sinua eikä tarpeitasi


Vuonna 1957 muutaman taiteilijanalun muodostama ryhmä kokoontui Ranskan Piemonteen viikoksi ryyppäämään punaviiniä. Heidän ideanaan oli maailman muuttaminen. Se saattoi onnistuakin. Ryhmään kuuluneen Guy Debordin kuuluisa lausahdus siitä, kuinka hän ei ole vuosikymmenien edetessä muuttanut ajatteluaan maailmanmenon mukaan, vaan maailma on muuttunut sellaiseksi kuin hän on ajatellut, on ainakin osoittautunut paikkansapitäväksi.

Taisin lukea Debordin Spektaakkelin yhteiskunnan joskus viime vuoden puolella. Aforistisen tiivis ja julistuksellinen teos ei tyydy vähempään kuin vallankumoushankkeen edistämiseen. Debord muun muassa päivittää marxilaisen näkemyksen tavarasta ihmisten välisten yhteiskunnallisten suhteiden ilmaisijana representaatioksi, sillä Spektaakkelin yhteiskunnan ensimmäinen teesi kuuluu seuraavasti: ”Yhteiskunnissa, joissa nykyaikaiset tuotanto-olosuhteet vallitsevat, näyttäytyy kaikki elämä suunnattomana spektaakkelien kasautumana. Kaikki aiemmin välittömästi eletty on etääntynyt representaatioksi.”

Debordin ryhmän situationistinen eetos poikkesi tyypillisestä avantgardismista siinä, ettei se hahmottanut taiteella mitään vallankumouksellista erillistehtävää. Asetelma kääntyi nurin, vallankumouksen tehtävänä oli lopettaa taide. Taide ei näin hahmottunut minkään asian palvelijana, muttei myöskään autonomisoitunut. (Nykytaiteilijoiden keskuudessa näkyy jo kohtalaisen yleisesti jaetun ajatus, että on sopimatonta edes puhua mistään taiteen erityisestä yhteiskunnallisesta tehtävästä.) Toisaalta situationismi asettaa taiteen neutraliteettina, jolla yhteiskunnallisen lisäksi ei ole mitään muuta tehtävää. Vallankumouksellisuus on kirjautunut taiteen olemukseen sellaisenaan. Situationistien perustavoite olikin edistää maailman muokkautumista sellaiseksi, että raja taiteen ja arkielämän väliltä katoaa.

Jussi Vähämäki kiteyttää situationistisen taidepolitiikan kriittisen ohjelman: ei taidetta Töölön rouville, ei markkinoille, ei taidekauppiaille, ei galleristeille, eikä kriitikoille. Välirikon establishmentin kanssa tuli olla täydellinen, taide ei ollut olemassa yhteiskunnallista tilausta tai tarvetta varten, kaikkein vähiten kuluttajaa tai ”akkujaan lataavaa” porvaria varten. Establishmentia vastaan situationismi Debordin luonnehdinnan mukaan hyökkää yhtenäisenä liikkeenä ja rintamana, sillä vain itsenäinen, riippumaton ja johdonmukainen liikehdintä kykenee ylipäätään luomaan jotain.

Situationismi tuo tässä suhteessa mieleen badioulaisen etiikan, jonka mukaan pelkän kapinan perustava ongelma on sen riittämätön radikaalius suhteessa vaateeseen. (Badioulaista on myös situationistien läheinen suhde uuden ilmaantumisen ongelmaan.) Esittämällä vaatimuksen status quolle kapina näet hyväksyy vaateen rakenteen performanssin tasolla ja jää näin viime kädessä systeemistä riippuvaiseksi, kun asetelma olisi tosiasiassa radikalisoitava aidoksi ulkopuolisuudeksi ja ”systeemiseksi” välinpitämättömyydeksi. Tästä seuraa samalla vaatimus taiteen sitoutumattomuudesta yhteiskunnallisten olojen ja vääryyksien korjaamiseen, jollainen – taiteen tehtäväksi miellettynä – näyttäytyy nyt todellisen vallankumouksellisuuden esteenä, fetisseinä, joita establishment käyttää itsekuvansa ja vallitsevien olojen säilyttämiseksi ennallaan.

Taiteen ei siksi tule edes yrittää muuttua ”kommunikatiiviseksi” tai ”keskustelevaksi”; ei ole mitään syytä selittää, kuinka asiat ovat, miksi teos on juuri sellainen kuin on. Taideteoksen ei tarvitse olla ymmärrettävä, sillä lopulta mitään ymmärrettävää ei ole. Tässä suhteessa liikutaan jopa Adornon Esteettisen teorian lausuman linjoilla: vain porvarillinen taidekäsitys perää ymmärrettävyyttä, sillä vain porvari kyselee taideteoksen äärellä, mitä tämä teos voi antaa minulle.

Debordin edustaman taidekäsityksen ja -politiikan relevanssi ei ainakaan ytimensä tasolla ole kadonnut minnekään. Kun vieläpä debordilainen spektaakkelin yhteiskunta on profeetallisesti arjessamme toteutunut ja taiteen kommunikatiivisuuden vaatimus (samoin kuin sen viihteellisyys) on muuttunut jonkinlaiseksi itsestäänselvyydeksi, näyttää situationismi edelleen suuntaa jonnekin tyystin toisaalle. Yhtenä situationistisen annin olennaisena ja hedelmällisenä piirteenä näenkin taidepolitiikan sisäisen erottelukyvyn, jota seuraavaksi hiukan teoretisoin. 

Tulkitsen situationistista taiteen politiikkaa tässä universaalin ja partikulaarin eroon nähden; tulkitsen, että situationismi kiistää taiteen universaalisuuden näkemisen partikulaarisen kautta / partikulaarina (”fasistinen” käsitys partikulaarisen substantiaalisuudesta, vrt. ”arjalainen rotu” universaalin representaationa). Taiteen on tultava kenen tahansa taiteeksi, mikä ei voi tarkoittaa muuta kuin taiteen yhteiskunnallisuutta par excellence. Tämä ei siten tarkoita niinkään taiteen latteaa partikularisoitumista kuin sen radikaalia universalisoimista. Siinä taide ei asetu ”ylevän tapahtuman” erityisalueena, vaan tapahtumana, jossa ylevä sinänsä radikalisoituu (rakenteellisesti) tyhjäksi tapahtumiseksi ja muoto etusijaistuu sisältöön nähden. Ratkaisevaa ei ole se, mitä taiteessa tapahtuu, vaan se, missä ja miten taide itse tapahtuu.

Kesällä 2017 kirjoitin, tuolloin Adornoa ja Foucault’a lueskelleena, julkaisemattomaksi jääneen esseen ”Ihmisen jälkeinen taide”. Sen keskeinen ajatus on, että nykyaikana taiteen on jälleen tultava vieraaksi ja vaikeaksi, lakattava olemasta ihmiselle ja käännettävä ihminen taiteelle. Kun ihminen poistuu, jättää taide hänelle horisontin, josta on poistuttu. Taide ei siis palvele ihmistä, vaan luo olosuhteet, joissa ihminen Ihmisenä mahdollistuu (tai on mahdollistumatta). Melko akateemisesti sävyttyneessä tekstissä esitin, ettei vieraus ole taiteen satunnainen vaan välttämätön elementti. Siksi vaikeaa taidetta ei ole olemassa, sillä taide, joka vain viihdyttää kuluttajaa, ei ole taidetta, vaan parhaimmillaankin vain näyttävä spektaakkeli.

Debordin vaatimus hyökätä johdonmukaisesti establishmentia vastaan pätee yhä. Riittää, kun vilkaisee kirjakauppojen hyllyjä ja valtavirtakustantamojen julkaisuluetteloita tai lueskelee establishmentin itseriittoisen fetisististä julistusta ”vallankumouksellisista” tehtävistään ja uhriudestaan. Viimeisten aikojen ihmiset räpyttelevät silmiään ja tekevät kaikkensa pysyäkseen kiinnostavina ja hyvinä tyyppeinä, sillä kaikki on olemassa heitä varten, olipa kyse sitten soveliaista avuttomista uhreista tai ”kaiken kyseenalaistamisen” vaatimasta suunnattomasta rohkeudesta: kaiken tämän on järjestelmä ojentanut heidän eteensä sirolla sormiotteella noukittavaksi.


24.4.2019

Debattianalyysin jälkisanat


Jordan Peterson tarjoaa monelle nuorelle miehelle symbolisen näyttämöltä kadonneen herran. Hän on identiteettipoliittinen mestarihahmo. Tämä on Petersonin symbolisen roolin olennainen seikka; muu on joutavaa.

Peterson häivyttää hahmonsa poliittisuuden tieteen, salaliittoteorioiden, mystiikan ja terveen järjen diskursseihin. Nämä diskurssit toimivat fetisistisesti: ne peittävät totuuden asetelmasta, johon Peterson on itsensä vanginnut.

Slovenialainen ideologiakriitikko Slavoj Žižek kumosi Petersonin symbolisena herrahahmona hysterisoimalla hänet. Žižek omaksui debatissa subjektiivisen paikan, joka poikkesi täysin yliopistollisen akateemisen performanssin totunnaisesta protokollasta. Yliopistopuheen estradilla Petersonin esityksen uskottavuus onkin jo perustavanlaatuisesti kumottu, mutta Žižek onnistui dialektisoimaan asetelman tavalla, joka vaikutti niin Petersoniin herrahahmona kuin sitä tukevaan formaaliin rakenteeseen (debatin muoto).

Janne Kurjen Lacan-kommentaarissa todetaan, ettei herra tiedä mitään, sillä herraa kiinnostaa vain se, että hommat toimivat. Filosofian diskurssi on kuitenkin tuottanut historiallisesti vaikutuksen, jota voi kutsua herraa puraisseeksi tiedon haluksi. Moderni herra haluaa tietää kaiken, mutta tämä johtaa vain uuteen tietämättömyyden lajiin, jota paradoksaalisesti nimitetään kaikkitietävyydeksi. Termin arkikielinen nimitys on byrokratia.

Toinen herraan ja tietoon liittyvä lacanilainen perusväite onkin, ettei tiedon halu johda tietoon. Modernin herran tapauksessa onnistutaan luomaan vain uudenlainen ”tiedon tyrannian muoto”. Lacanin mukaan tietoa tuottaa vain hysteerikon diskurssi hysteerikon ollessa motivoitunut haluamaan tietää, millä hinnalla hän on puhuva subjekti. Herra ei tahdo tietää tästä mitään, sillä hetkellä, jona herra alkaa kysyä olemistaan, hän siirtyy hysteerikon diskurssiin ja lakkaa olemasta herra.

Ironisen alleviivaavasti Petersonin tunnettuus ”intellektuellina” ei perustu hänen julkaistuun tuotantoonsa, vaan paatosta tihkuviin Youtube-videoihinsa, joiden tietämätön opportunismi kätkeytyy kategoriseen ja näennäisen epäpoliittiseen status quon puolustukseen.

Žižek saa debatissa paljon raikuvia aplodeja. Hänkään ei voi välttää tosiasiaa, että on ihmisiä, jotka pitävät häntä herrahahmona. Tämän Žižek lacanilaisena tietää hyvin, kuten senkin, ettei herran diskurssi ole koskaan syrjäytettävissä yksinkertaisen negaation ja kiellon keinoin. Jos hän olisi kuvitellut tällaista, ei hän luullakseni olisi vaivautunut Petersonin kanssa samalle estradille.

Hysteerikon paikasta käsin – ja totisesti vain sieltä – kaadetaan herra, ja vaikka tämä onkin pelkkä alku, on se silti edes alku. Žižek teki debatista aidosti poliittisen tapahtuman. Jos akateeminen väittely ja viihdyttävä polarisaatio sen seurauksena menetettiin, on asiaa pidettävä äärimmäisen vähämerkityksisenä.



Lukijan pyynnöstä 3: Slavoj Žižek vs. Jordan Peterson


”These are the questions Zizek should have asked Peterson. But he seems too sad and broken to try anymore.”
Benjamin Studebaker, ”How Žižek Should Have Replied to Jordan Peterson”

Eliran Bar-Elin ja Stefanos Roimpasin artikkeli analysoi Slavoj Žižekin ja Jordan Petersonin debattia lacanilaisesta näkökulmasta ja osoittaa, ettei Žižekin välinpitämätön suhtautuminen Petersonin hutiloituun marxismikritiikkiin ollut sattumanvaraista. Kirjoittajat huomauttavat sen, ”minkä monet mieltävät puuttuvaksi, nimittäin Petersonin väitteiden rakenteellisen kumoamisen”, olevan ”sellaisenaan debatin todellisten rajojen demonstraatio”. Tämä demonstraatio tapahtuu yksinkertaisesti ”Žižekin subjektiivisen position kautta”.

Kirjoittajat nostavat esiin Alain Badioun erottelun monstraation ja de-monstraation välillä. He vertaavat debattia kahden ystävän ja yhden hullun asetelmaan, jossa hullu alkaa yhtäkkiä mölistä järjettömyyksiään toiselle ystävyksistä. Monstraatiota olisi tässä yhteydessä sen selittäminen, ”miksi hullun äänet eivät vastaa mitään lingvistisiä yksikköjä ja ovat siten merkityksettömiä”. Molemmat ystävykset tietävät tämän: ”saman symbolisen tilan oletettu tieto tai järjestys (tässä tapauksessa kieli) on jo [toisen] jakamaa [shared by him/her]. Hullun ääntelyn ja kielen sanojen ei-vastaavuuden paljastaminen olisi sinänsä merkityksetön akti.

Petersonin ”10 kohdan marxismikritiikkiä” (josta on kyllä ehditty suorittaa jo oma monstraationsakin) voi siis pitää esimerkkinä yliopistodiskurssin päättömästä performanssista, jossa ”asetetaan oletetun objektiiviset faktat ilman subjektiivista väliintuloa”. Žižekin ei tarvitse esitellä omaa ”marxismin malliaan” osoittaakseen Petersonin tiedollisen inkonsistenssin; päinvastoin ”mallien yhteenotto asettaisi debatin kokonaan symbolisen alueelle”, sillä se, mikä varsinaisesti vastustaa symbolisaatiota, ”tulee yhä tuollaisessa yhteenotossa torjutuksi”.

Bar-Elin ja Roimpasin mukaan Žižekin esitys jäi ”traditionaalisesta akateemisesta performanssista” niin kauaksi kuin mahdollista.  Žižek toisin sanoen kieltäytyi ilmaantumasta täytteeksi siihen aukkoon, jonka Peterson esityksellään artikuloi, ”subjektiksi jonka oletetaan tietävän”, ja joka tämän tehtävän täyttäessään olisi ainoastaan pönkittänyt Petersonin esiin marssittamaa yliopistodiskurssia antamalla tyhjentävän 10 kohdan esityksen siitä, mikä vastapuolen kritiikissä meni pieleen. Žižek ei siis olettanut, ettei yleisö tiedä. Hän ei tarjonnut omaa faktuaalista malliaan vastaukseksi Petersonille, vaan ”vastusti kiusausta monstroida malliaan ja de-monstroi näin Petersonin rajoitukset”.

Žižekin voi näin sanoa kieltäytyvän Petersonin tyrkyttämästä epistemologisesta pelistä ja sen sääntöjen noudattamisesta. Petersonin marxismiasiantuntijuus (kuten suuri osa hänen ajatteluaan) on vitsi, eikä Žižekin tarvitse selittää sitä auki (muuten katoaisi koko homman hauskuus, kuten tietää jokainen ”vitsianalyysiin” perehtynyt). Samalla Žižekin ja Petersonin debatti osoittaa laajemmin anglosaksisen yliopistotyylin väittelyiden torjuttuun, nimittäin varsinaisen ajattelun puutteeseen. Yliopistodebatti on epistemologista peliä, johon osallistumisen hinta maksetaan tiedon valuutassa: tiedoksi naamioituneena ei-tietona ja ajattelun virkaa toimittavana ei-ajatteluna.

Yliopistodiskurssin kiistäminen tai purkaminen sillä itsellään edellyttää pelin sääntöjen seuraamista, mikä edelleen kätkee sen tosiasian, että tälläkin tiedolla on mestarinsa, joka ammentaa nautintonsa Toisen (”tietämättömän” yleisön, opiskelijan, työläisen etc.) passivoivasta asettamisesta kohteekseen. Lopputuloksena on yliopistodiskurssin voimistuminen entisestään. Ainoa kriittisen väliintulon toimiva muoto on osoittaa tiedollisen kentän jakautuneisuus hysterisoimalla se, ja juuri niin Žižek Bar-Elin ja Roimpasinkin mukaan tekee.

Ensimmäisenä on kumottava performatiivisesti yliopistodebattia strukturoivat säännöt, ja tässä Žižek onnistuu. Samalla debatin on epäonnistuttava debattina. Petersonin tiedollinen status tai paikka hysterisoituu, mikä ilmenee muun muassa hänen subjektiivisena ”liikehdintänään” kohti samanmielisyyttä Žižekin kanssa. (Näin perusneurootikko tyypillisesti toimii, aina samastumisprosessiin pyrkien.) Žižek siis ikään kuin kysyy Petersonin tiedon mestarilta, miksi hän (”Žižek marxilaisena”) on sellainen kuin mestari väittää hänen olevan. Tämä kysyminen tapahtuu hysteerikon paikalta; siten Žižek debattiin osallistuvana subjektina on aina jo jotain diskurssin vaikutuksesta pudonnutta, sillä asettuessaan itse kysyjän paikalle hysteerikko ei enää ”tiedä”, missä tai kuka on. Debatissa tämä näkyy esimerkiksi Žižekin subjektiivisen demonstraation ”kyvyttömyytenä” seurata formaalin debatin protokollaa niin muodossa kuin sisällössä.

Tässä mielessä ne, jotka kritisoivat Žižekiä asian ohi puhumisesta, ampuvat itse maalin ohi. Jos harjoittaa lacanilaista ideologiakritiikkiä, kuten Žižek tekee, vaaditaan muutakin kuin uusi sisältö vanhassa muodossa – muussa tapauksessa sisältö jää pelkäksi fetissiksi, ja juuri fetisistisestä vaihdosta on suurimmassa osassa oikeaoppista yliopistodebatointia kysymys. Peterson olisi tietysti hävinnyt kelle tahansa Marx-asiantuntijalle, ja tätä ilmeisesti toivottiinkin. Žižek kuitenkin osoitti olevansa aito ajattelija, kun ei tästä toiveesta vähääkään piitannut.




23.4.2019

Ensivaikutelmia Žižek–Peterson-debatista



”Ja Žižek otti Petersonin suojiinsa kuin eksyneen lapsen.”
HT Härkönen

Slavoj Žižekin ja Jordan Petersonin debatista on puhuttu kauan, ja kauan sitä on odotettu. Itse katselin debatin viime sunnuntaina, ja koska pyrin huomioimaan lukijoiden puolelta esitetyt eksplisiittiset toiveet, kirjoitan debatista myöhemmin laajemman analyysin. Tämä suppea kimppu hajanaisia vaikutelmia toimikoon johdantona ja pohjustuksena aiheeseen.

Kokonaisuutena debatti toimi paremmin keskusteluna kuin näyttävänä kaksintaisteluna. Formaali muoto ei – kuten Guardian-lehden arviossakin todetaan – näyttänyt olevan keskustelijoille paras mahdollinen, ja debatin huippukohdat sijoittuvat ilman muuta monologien jälkeiseen keskusteluun. (Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, ja palaan asiaan myöhemmässä analyysissa.)

Jo Petersonin avauspuheenvuoro paljastaa, ettei hän ole välittänyt tehdä kotiläksyjään, vaan jatkaa valitsemallaan tiellä ja päättää tällä kertaa taistella Kommunistisen manifestin pohjalta laatimiaan vulgaareja yksinkertaistuksia vastaan. Tämä ei tietenkään toimi edes alkeellisena marxismikritiikkinä, jatkuvasti liikutaan vain aivan yleisimmällä tasolla, ja Žižekillä on hyviä syitä jättää koko kritiikki tavallaan omaan arvoonsa (tähänkin palaan myöhemmin). Peterson ei vaikuta ymmärtävän mitään edes puolustamastaan kapitalismista, saati että millään tavoin kommentoisi Marxin ydinoppia työn ja pääoman ristiriidasta.

Žižekin avaus on hengästyttävä pienoisluento, jossa hän niputtaa yhteen joitakin The Courage of Hopelessness -kirjansa teemoja. Jo tässä vaiheessa käy ilmi debatoijien keskeinen ero. Peterson julistaa, Žižek ajattelee. Merkillepantavaa on, ettei Žižek asemoi itseään niinkään uuden oikeiston kuin nykyisen liberaalin vasemmiston kriitikoksi. Näin hän korostaa yhtymäkohtaa vastapuoleen ja osoittaa debatille dialogisemman suunnan.

Peterson on riittävän fiksu tajutakseen Žižekin avauksen jälkeen, ettei kummoiseen keulimiseen ole varaa. Aivan yhtä mahtipontisesta konservatiivisen status quon pönkittämisestä ja ”postmodernin neomarxismin” tuomitsemisesta kuin yleensä emme pääsekään tällä kertaa nauttimaan. Peterson näyttää jopa hämmentyvän Žižekin näkemysten kriittisestä kapasiteetista. Se ei estä häntä tarrautumasta halpoihin yleistyksiin.

Žižekiä ei selvästikään kiinnosta Petersonin luoman Marx-karikatyyrin teurastaminen, vaan hän eksplisiittisesti tulkitsee debatin pyrkimykseksi vakavaan keskusteluun ajallemme keskeisistä ongelmista. Tästä seuraa osaltaan myös debatin ”epäonnistuminen” varsinaisena debattina. Žižekin tapa asettaa kysymyksiä nimittäin haastaa koko perinteisen debatin muodon ja rakenteen. Voin vain kuvitella, kuinka paljon tällainen häiritsisi formaalin yliopistollisen väittelymuodon mestaria William Lane Craigia, jonka näkisin mielelläni väittelemässä kristinuskosta Žižekin kanssa. (Petersonin kanssa Craig on jo ehtinyt lavalla piipahtaakin.) Mutta tietenkin Žižekillä on lacanilaisena erinomaiset syynsä poiketa yliopistodiskurssin tavanomaisista muodoista.

Žižekin epäsovinnainen tyyli joka tapauksessa enemmän tai vähemmän säilyttää Petersonin kasvot, vaikka keskustelijoiden välinen tasoero muuten tuokin mieleen William Lane Craigin ja Christopher Hitchensin väittelyn. Toisaalta juuri Žižekin poikkeuksellinen diskurssi haastaa Petersonin edustaman yliopistotiedon tavalla, johon vastatakseen Petersonin on astuttava tietonsa ulkopuolelle ja epäonnistuttava.

Palaamme asiaan.