”Turvallisen
tilan” paradoksi on loputtomaan eheytymisen projektiinsa juuttuneen narsistisen
minän paradoksi. Se on vastaus kysymykseen, mitä tapahtuu, kun Toisen
haavoittuvuus asetetaan eettisen toiminnan viimekätiseksi horisontiksi.
Siteeraan muuatta antagonismia:
”Turvallisempien
tilojen käsite tarkoittaa yhteisöllistä yritystä luoda käytäntöjä, jotka saavat
kaikki tapahtumaan osallistuvat ihmiset kokemaan olonsa turvalliseksi. Se
tarkoittaa yritystä ottaa vastuuta hankalista tilanteista ja reflektoida
ristiriitoja sen sijaan että niitä vain siedettäisiin.”
Establishment
on jo kauan julistanut ristiriidan sinänsä uhkaavan haavoittuvan Toisen
turvallisuuden kokemusta, eikä yllä siteeratun periaatteen valossa tarvitse
miettiä, mitä ristiriidalle tällaisissa oloissa tehdään. Sen on väistyttävä, ja
sen on väistyttävä kaikessa ratkeamattomuudessaan. Siten ainoa ulospääsy ja
ratkaisu on projektio. Toinen on näin
redusoitu avuttomaksi ja totaalisen impotentiksi uhriksi, jonka vaatima tila ei
mahdollista vähäisintäkään kriittistä reflektiota. Tuore kirkkopäiväskandaali on vain yksi loputtoman pitkäveteisistä
esimerkeistä.
Tällaisen
äärettömän haavoittuvan Toisen identiteettipoliittinen funktio on kahtalainen.
Yhtäältä narsistinen minä kierrättää sen kautta omaa kyvyttömyyttään ulkoistamalla sen; toisaalta tämä mahdollistaa
minän eheyden säilymisen ja takaa tälle asetelman, jossa Toista varten luotu
turvallinen tila toimii tosiasiallisena kaiken
aidon toiseuden kieltona, sillä ”turvallisessa tilassa” kiellettyä on
lopulta vain kielto itse. Kiellon kieltäminen tuottaa väkivallan, jossa Toinen
suljetaan ulos de facto sulkemalla
hänet sisään de jure. Samalla tämä
ele turvaa logiikaltaan varsinaisesti narsistisen toiminnan ideologis-eettisen
mielen.
Miksei
tämä harvinaisen ilmeinen umpikuja ole ilmeinen näitä keksintöjä kannattaville liberaaleille?
Paradoksaalinen vastaus on, ettei se ole heille ilmeinen siitä syystä, että he ovat siitä jo perillä. Se on heille
niin ilmeinen, ettei heillä ole varaa artikuloida sitä tiedon rekisterissä.
Heillä ei ole varaa tietää sitä, sillä ei-tietona he tietävät sen jo.
Tämän
fetisistisen touhun loogisen ja performatiivisen ristiriidan tiedostava vastapuoli
(usein niin sanotut halla-aholaiset ja muut) toimii siksi hullun tavoin
selvittäessään ”yleisölle” liberaalin umpikujan itsensä kumoavaa luonnetta. Mitään
selvitettävää siinä ei ole, eikä selittämiseen siksi kannata haaskata aikaa.
Kiinnostavaa on vain tiedostamattomiin jäävän mekanismin toiminnan erittely, joka sellaisenaan riittää
hysterisoimaan establishmentin eettisen position pikkutarkasti ja dialektisoimaan
sen jokseenkin täydellisesti.
Kirkkopäiväskandaalia
käsittelevän jutun otsikon mukaan ”259
allekirjoittajaa vaatii Kirkkopäiviä peruuttamaan Laajasalon ja Halla-ahon
keskustelun” perusteluina muun muassa yhteiskunnallinen murros, ”jossa kirkon
tulisi toimia vastuullisesti ja pyrkiä tarjoamaan turvallinen tila kaikille”.
Turvallinen tila on fetissi, ja pelin panoksena on liberaalin subjektin
konsistenssi. Halla-ahossa ei ole pelottavaa se, että hänet on tuomittu
oikeudessa eikä edes se, että hän vanhoissa kirjoituksissaan provosoi näkemyksillä,
jotka kiistävät jakamattoman ihmisarvon; nämäkin toimivat pelkkinä fetisseinä,
korvaavuuksina.
Turvallisen
tilan totuus onkin, ettei sitä ole luotu Toista, vaan minää varten. Toinen on
eristettävä ja totalisoitava avuttomaksi uhriksi, toisin sanoen hänet on riisuttava vieraudestaan ja minän
eheydelle vaarallisesta substanssistaan. Halla-ahon sulkeminen ulos on osa
yhtä ja samaa Toiseen kohdistuvaa toimenpidettä. ”Vastuun” ja ”ihmisoikeuksien”
kaltaiset merkitsijät toimivat fetisseinä juuri sikäli kuin ne saavat
Toiseen kohdistuvan ulossulkemisen näyttämään toiseuden suojelemiselta eli
peittävät asetelman varsinaisuuden ja totuuden.
Halla-ahon
akuutti pelottavuus on liberaalin kannalta siinä subjektiivisessa paikassa,
jonka hän diskurssissa omaksuu. Performanssin tuloksena on liberaalin subjektin
hysterisaatio ja dialektisoituminen, ajautuminen pois diskurssin herruudesta
Toisen paikalle. Juuri tästä syystä liberaali toimii Halla-ahoon nähden kuin
herra: pyrkii sysäämään hänet periferiaan puhtaalla autoritaarisella eleellä.
Tämä ei kuitenkaan juuri auta, vaan tuottaa vain uuden antagonismin, johon on
vastattava yhä uusilla fetisseillä.
Halla-aho
on herrana ja mestarina itsekin (esimerkiksi kommunistisen subjektin) helposti hysterisoitavissa, mutta liberaalille tämä on mahdotonta pitkälti
liberaalin projektin sisäisen umpikujan ja siihen annetun vastauksen vuoksi.
Pidän
ilman muuta toivottavana, ettei Kirkkopäivät piittaa noiden 259
allekirjoittaneen esityksestä vähääkään, vaan toimii suunnitelmansa mukaisesti
ja päästää Halla-ahon osallistumaan keskusteluun, kuten demokratian ja hyvien
tapojen mukaisesti kuuluukin. Silloin luodaan mahdollisuuksia myös Halla-ahon aitoon
haastamiseen. Jos vaadittu ”turvallinen tila” toteutuu, mikään ei jää
pelastamatta – eikä mikään uhraamatta.