Ateisti Jumalan armosta

 
Kuten varmaan suurin osa tätä blogia seuraavista tietää, kelailen menneisyyttäni paljon. Kelailulle on selvästi tarvetta, sillä olen ymmärtänyt, etten ole vielä täysin selvillä siitäkään, kuinka suuri ja moninainen on ollut elämässäni tapahtunut muutos, kun noin 2010-luvun puolivälissä irtauduin helluntailiikkeestä niin ruumiillisesti kuin henkisestikin.
 
Viime aikoina olen miettinyt kokemusta, joka hyvin merkittävällä tavalla vaikutti paitsi siihen, että irtauduin tuon herätysliikkeen vaikutuspiiristä, myös siihen, että tapani ajatella kristinuskoa muuttui jollain tapaa dekonstruktiiviseksi ja ateistiseksi. Toisin kuin yleensä, tässä tapauksessa on todellakin mahdollista puhua yhdestä yksittäisestä – ja mullistavastakin – kokemuksesta.
 
Merkillisintä on, ettei tässä kokemuksessa ollut kyse ”Jumalan poissaolosta” tai siitä, että olemme täällä lopultakin yksin ja omillamme. Kokemukseni ja tapani käsitteellistää se oli tiukasti ottaen hyvinkin ”kristillinen”, ja juuri sellaisena se näyttäytyi silloinkin, kun aloin asiaa ajatella – ja myöhemmin vedin siitä varsin ateistiset johtopäätökseni. Voi sanoa, ettei minusta tullut ateistia siksi, että jotenkin olisin luopunut uskosta, vaan tulin ateistiksi täysin kristilliseltä pohjalta.
 
Tuota vuoden 2012 kokemustani voisi kai kuvata sanalla synnintunto, mutta nykyään suosin armon avautumista. Siihen saakka kristillisyyttäni oli määritellyt ajatus Jumalasta, joka kyllä oli monella tapaa armollinen, mutta joka kuitenkin odotti minulta yhtä ja toista: oikeanlaista elämäntapaa, oikeanlaisia mielipiteitä ja oikeanlaista suhdetta auktoriteetteihin. Kyse ei ollut pelkkien sääntöjen seuraamisesta, vaan ”uskovan elämästä”, jonka tuli ”kirkastaa Kristusta”. Käytännössä tämä tarkoitti ”syntisen elämän” välttämistä, omistautumista ainoan oikean Jumalan palvelemiselle ja Raamatun auktoriteetille. Armo ei niinkään antanut lupaa poiketa tästä kuin luvan epäonnistua – ja yrittää sitten uudestaan. Koska armo ei varsinaisesti vapauttanut yrittämisestä (vaan pikemminkin vapautti yrittämään), syyllisyys ja riittämättömyyden tunne säilyivät uskovan elämäni pohjavireenä. En kuitenkaan halunnut tunnistaa tai tunnustaa näin olevan, kuten ei luultavasti halua kukaan, jolle armo merkitsee etupäässä kilvoittelun ja alistumisen vapautta.
 
Radikaalin armon avautumisen kokemuksessa tämä käsitys murtui: ymmärsin nyt, ettei Jumala vaadi minulta yhtään mitään. Ei oikeanlaista elämää, sillä sekin on Jumalan silmissä pelkkää omavoimaista teeskentelyä; ei yrityksiä selvitä vähemmällä synninteolla, sillä jumalanpalvontammekin on täynnä syntiä ja saastaa. Oikeat elämäntapani, ahkerat rukoukseni ja jatkuva raamatunlukuni eivät yksinkertaisesti merkinneet Hänelle mitään; niillä ei ollut mitään tekemistä pelastumiseni kanssa. En pelastuisi ainoallakaan omalla aikomuksellani, teollani tai päätökselläni, kaikki oli Jumalan käsissä, hänen armonsa varassa. Jos Jumala vaati kaiken, hän myös antoi kaiken, mitä vaadittiin.
 
Tämä yksinkertainen idea vapautti minut ensin jokaisesta uskovaisen elämääni siihen saakka määrittäneestä hengellisen kilvoittelun pakosta. Sain olla juuri se mikä olin, tyhjäkätinen ryöväri ja kelvoton teeskentelijä, jonka rukoukset olivat joutavaa itsen ympärillä pyörivää höpötystä. Aluksi juuri tämä oli hyvin tärkeää: minulla ei tarvinnut olla mitään annettavaa, ja itse asiassa tilanne oli se, ettei kenelläkään ollut mitään annettavaa – teinpä ja olinpa mitä tahansa, en Jumalan edessä ollut ristillä riippuvaa ryöväriä parempi, enkä tulisi koskaan sitä olemaankaan, elinpä sitten kuinka oikein tai väärin tahansa. Minua ei tuomittaisi omien tekojeni, vaan Kristuksen tekojen nojalla.
 
Miksi tämä oivallus oli merkittävä myöhemmän kehityksen kannalta? Ensiksikin se vapautti minut hengellisistä auktoriteeteista: tästä eteenpäin en antaisi kenenkään ihmisen tai minkään yhteisön kulttuurin tai sääntöjen (julkilausuttujen tai -lausumattomien) sitoa omaatuntoani. Olin vapaa noudattamaan niitä, olin vapaa poikkeamaan niistä. Olin vapaa arvioimaan itsenäisesti, oliko jokin teko tai tekemättä jättäminen viisas tai oikein. Jos erehtyisin, sitä ei luettaisi minulle synniksi.
 
Toiseksi se vapautti minut ajattelemaan, olemaan asioista toista mieltä ilman, että olisi ollut jokin valmiiksi määritelty kanta tai ajattelutapa, johon täytyi sitoutua vain siksi, että jokin auktoriteetti oli sen asettanut. Minun ei tarvinnut pelätä, että jokin ajatuksen suunta veisi minut johonkin kiellettyyn tilaan. Jos erehtyisin, sitä ei luettaisi minulle synniksi. Olin vapaa ajattelemaan juuri kuten halusin, virheellisesti, oikein; olin vapaa etsimään asioiden ja tekojen totuutta eniten omaksi kokemallani tavalla. Kristinuskossa ei ollut kyse samaa mieltä olemisesta.
 
Juuri armon avautumisesta käsin saatoin alkaa ajatella vastakarvaan ja kyseenalaistaa entistä, auktoriteettiin nojaavaa kristinuskontulkintaani. Ei Raamattu ollut kirjakokoelma, jonka kanssa samaa mieltä oleminen minut pelastaisi. Ei ollut kyse minusta, ei minun teoistani tai ajatuksistani – olin vapaa tekemään ja ajattelemaan, olin vapaa olemaan samaa ja eri mieltä, olipa vastapäätä sitten Paavali tai jokin kristinopin dogmi. Edes Jeesus ei säikähtäisi, vaikka sylkisin hänen kasvoilleen. Siksihän hän tänne tulikin, minunlaisteni pilkattavaksi.
 
Jos Jeesus lähestyi minua armo edellä, kyse ei voinut olla Kristuksesta minään ajattelun rajoja asettavana auktoriteettihahmona, joka olisi huolissaan omasta arvovallastaan. Olisiko tällainen Kristus koskaan suostunut ristiinnaulittavaksi? Ymmärsin nyt, että juuri majesteetti-Kristusta olin palvellut entisessä elämässäni. Olin edelleen vapaa tekemään niin, mutta se ei ollut pakollista. Jos halusin elää toisin, seurata ajatuksiani sinne, missä mikään lopputulos ei ollut taattu, saisin tehdä niin. Saisin olla ja elää, eikä sitä luettaisi minulle synniksi.
 
Tämä tarkoitti minulle elämää ja iloa ilman syyllisyyttä, ilman kaikkivaltiaan Isän rankaisevaa katsetta: elämää ilman jatkuvia uhreja vaativaa Jumalaa.
 
Vähitellen päädyin ajattelemaan armoa radikaalina konseptina, joka ei ainoastaan tyhjennä ihmistä osoittamalla (välillisesti) hänen saavutustensa turhuuteen, vaan tekee saman Jumalallekin herrana ja auktoriteettina. Radikaalin armon lopputulemana myös Jumala tyhjenee, kuten ihminenkin, olemattomiin. Jäljelle jäävät vain kehykset: sisällön olemme vapaita muotoilemaan itse.
 
En siis ole ateisti, koska olen ensin hylännyt Jumalan. Minusta tuli ateisti, koska seurasin vapautta, jonka horisontti avautui jumalallisen armon kohtaamisen seurauksena. Jos olen näin hylännyt mestarini, olenko hänen mielestään helvetin ansaitseva kapinallinen vai jotain, mihin hän alun pitäen kohdallani pyrkikin?
 
Koska olen saanut kristillisen kasvatuksen ja elänyt yli puolet elämästäni helluntailiikkeen piirissä, ei ole ihme, että oma kokemukseni määrittyi kristillisen teologian ja terminologian puitteissa. Armo voi kuitenkin aueta monella tapaa, kristinuskon tai minkä tahansa tradition viitekehyksessä tai siitä huolimatta. En pidä kokemukseni rakennetta universaalina. Sillä on kuitenkin historiallinen merkitys, joka heijastuu nykyiseen tapaani ajatella syyllisyydestä ja vapaudesta.
 
Huomasin aika nopeasti, että olin monen kristityn mielestä päätynyt ajattelemaan armosta ”liian väljästi”. Yleinen vastaväite oli, että näin laaja armokäsitys kadottaa kristinuskolta sen tunnistettavat piirteet. Toinen yhtä yleinen kritiikki kuului, että huomioin vain Jumalan rakkaudellisen, mutten hänen totuudellista puoltaan. Kumpaakin vastaväitettä yhdistää ajatus opillisen identifikaation ratkaisevasta merkityksestä, mikä puolestaan viittaa pelkoon selvärajaisten kategorioiden ja sitä myöten varmuuden häviämisestä.  Tyypillisesti implikoitiin, että armossa on kyse määriteltävissä olevasta eettisestä horisontista, joka tavalla tai toisella tyhjenee ihmisen päätökseen ja valintaan. Taustalla kumisi ajatus: eivät sentään kaikki pelastu, niinhän se ei mene! jotain väliä on sentään silläkin, mitä itse tekee!
 
Nykyään en usko tuonpuoleiseen, mutta pelastuksen voi ajatella tämänpuoleisestikin vaikkapa juuri syyllisyydestä vapautumisena. Oli miten oli, kohtaamani ”kristillisen” kritiikin taustamotiivi on itsessään paljastava. Tosin en väitäkään kaikkien pelastuvan; totean vain, ettei armo valikoi, kenet pelastaa, sillä se pelastaa kenet tahansa.
 
Armoa koskevat keskusteluni niin sanottujen fundamentalistien kanssa jumittuvat tyypillisesti siihen, että käsitystäni syytetään epäraamatullisuudesta – toisin sanoen siitä, ettei tapani ajatella perustu kirjoitusten auktoriteettiin. Tästä on helppo edetä päättelemään, että jumalaton näkemykseni on mahdollinen vain, koska olen jossain vaiheessa hylännyt Jumalan. Asia menee kuitenkin täsmälleen päinvastoin. Minusta tuli jumalaton Jumalan armosta.

Ajattelusta ja itsestäänselvyydestä

Ajattelu on anarkistista. Se ei koskaan palvele vallitsevia valtasuhteita, yhteisöjä, ideologiaa tai identiteettejä – ei silloinkaan, kun sen johtopäätökset näyttävät kulkevan hetken aikaa samansuuntaisesti jonkin yleisesti tunnustetun vallan kanssa. Heti, kun ajattelu kohdistuu yleisesti tunnustettuun, se kieltää sen. Ajattelun outo voima on sen kyvyssä kieltää mikä tahansa.
 
Ajattelu on kollektiivista. Yksilö ei ajattele, kollektiivi ajattelee yksilössä; ei ole olemassa ”omia” ajatuksia, vaan ajatus on aina toisen ajatus. Siksi ajattelussa on läsnä vieraus ja epämukavuus. Ajattelija ei itse päätä, minne ajattelu hänet vie.
 
Ajattelu on halun työtä. Työnä se on annetun kieltämistä, haluna se on totuuden halua. Totuutena ajattelu häiritsee tiedettyä, pysyvää, varmaa ja itsestään selvää. Ajattelun vastakohta ei ole dogmatiikka tai julistus, vaan varmuus ja itsestäänselvyys. Dogmatiikka ja julistus ovat jähmettynyttä tai hetkellisesti pysäytettyä ajattelua, varmuus ja itsestäänselvyys ajatteluun kohdistuva kielto.
 
Ajattelulle ei voi asettaa mitään tehtävää, ajattelu asettaa aina tehtävänsä itse, omassa tilassaan (joka on halun ja vapauden tilaa). Se ei tähtää mihinkään taattuun, vaan avaa epämääräisen vapauden ajan ja avaruuden, joka kykenee muuttamaan olemisen ja haluamisen tapoja. Siksi ajatteleminen on aina poliittista, vaikkei ole olemassa mitään erillistä ajattelun politiikkaa.
 
Itsestäänselvyyden eli annetun voi tunnistaa muun muassa siitä, ettei sitä voi sen enempää uskottavasti kiistää kuin perustellakaan. Itsestäänselvyys on läpinäkymätön. Jokainen yritys perustella itsestäänselvyys vaikuttaa aina jo edellyttävän sen, mikä vasta piti perustella. Siksi itsestäänselvyys on lopulta helppo saattaa kyseenalaiseksi, vaikkei helppous viittaakaan kyseenalaistamisen uskottavuuteen (sillä uskottavuus rakentuu sosiaalisesti, kuten annettuuskin; tämän vuoksi uskottavuus on aina itsestäänselvyyden puolella).
 
Itsestäänselvyys on eräänlainen ajattelun tapahtumista estävä aivosumu. Jos todellisuuden (tai ”kirjoituksen”) tulkitsemisen lähtökohtana on tulkittavan absoluuttinen auktoriteetti (kuten esimerkiksi fundamentalisteilla ”Jumalan sana”), tulkintaan ei voi sisältyä mitään ajattelua, vaan se on pelkkää annetun vastaanottamista.
 
Ajateltava on kiellettävä annettuna. Kristitty voi ajatella Jumalaa vain kyseenalaistaessaan tämän olemisen, uskova ajattelee uskoa vain epäillessään. Siksi ateismi on uskon autenttinen muoto, ja oppilas osoittaa itsenäisyytensä kieltäessään mestarinsa. Kristinuskon historiassa ajattelun kriittinen uusintamisprosessi ilmenee Jumalan hahmossa tapahtuvassa muutoksessa Vanhasta testamentista Uuteen testamenttiin: mustasukkainen heimojumala saa yhä symbolisempia ja abstraktimpia piirteitä, jotka huipentuvat niin kutsutussa negatiivisessa teologiassa.
 
Ajattelua ei tule sekoittaa järkeilyyn. Jälkimmäisessä on kyse annetun piirissä tapahtuvasta loogisesta ja käsitteellisestä sovittelutyöstä, joka, olipa kuinka sofistikoitunutta tahansa, ei tosiasiassa lävistä annettuuden rajoja, vaan enemmän tai vähemmän pyrkii luomaan ja rakentamaan annetun ehdoilla toimivan systeemin. Järkeily pyrkii usein esiintymään ajatteluna kätkeäkseen epäkriittisyytensä ja konformisminsa. Monet filosofiset, teologiset ja yhteiskuntatieteelliset hankkeet vaativat itselleen ajattelun auraa, koska ne puhuvat vallan ja hallinnan näkökulmasta. Ajattelun toiseus muuttuu yhden ja saman jatkumoksi, järkeilyn tuttuudeksi. Anarkia vesittyy veljeilyksi vallan kanssa. Termin haltuunoton väkivalta huolehtii siitä, että järkeily säilyttää kriittisen ajattelun fantasiansa.
 
Yllä kirjoitettu ei pyri esittämään minkäänlaista ajattelun kaavaa, vaan hahmottelee ajattelun väljää luonnetta ja ”metodologiaa” yleisten ennakkoehtojen tasolla. Voi kysyä, onko olemassa ajattelua, joka tukee jotain kuviteltavissa olevaa hanketta. Epäilemättä on olemassa hankkeita, jotka voivat tukea ”ajattelun asiaa” luomalla olosuhteita, joissa ajattelun tapahtuminen mahdollistuu. Ajattelun liike on totuuden liikettä. Siksi ajattelulla ei ole lähetystyötä tai opetuslapsia.