29.8.2019

99 prosentin vähemmistö


Heinäkuun 15. päivä uutisoitiin Amazonin varastotyöntekijöiden ulosmarssista Shakopeessa, Minnesotan osavaltiossa Yhdysvalloissa. Minneapolisin lähiöön sijoitetun Shakopeen varaston työntekijöistä kolmasosa on pakolaisia ja maahanmuuttajia, useimmat ovat töissä pätkäsopimuksella. Kuten tunnettua, pyrkivät ylikansalliset suuryhtiöt maksimoimaan lisäarvontuotantonsa muun muassa sijoittamalla varastonsa mahdollisimman köyhille alueille, joilla työvoima on halpaa, sen riistäminen helppoa ja väkeä yllin kyllin saatavilla. Tämä globaalin kapitalismin dynamiikkaan olennaisesti kuuluva tuotantosuhteiden järjestämisen tapa tuottaa samalla protestin muotoja, joiden seuraukset voivat olla sille jossain määrin ennakoimattomia.

Ylikansallisten yhtiöiden omistukset haarovat laajalle ja ovat monimuotoisia. Esimerkiksi Amazon omistaa verkkokaupan lisäksi niin internetsivustoja kuin äänikirja- ja suoratoistopalvelujakin. Samalla myös protestoiminen on saavuttanut ylikansallisen solidaarisuuden muotoja työläisten järjestäytyessä yli valtioiden rajojen. Globaalissa suuryhtiössä lakotkin voivat muuttua ylikansallisiksi, minkä lisäksi protestien ulottuvuudet ylipäätään laajenevat: Amazonin tapauksessa (Amazonin omistaman) Twitch-suoratoistopalvelun käyttäjät järjestivät omia boikottikampanjoitaan ja kehottivat seuraajiaan olemaan striimaamatta lakkopäivien aikana. Lisäksi Minneapolisin ulosmarssi sai tukea yhtiön Seattlen pääkonttorista saakka.

Merkittävien paikallisten protestien – jollaisia ovat mainitun varastotyöntekijöiden ulosmarssin lisäksi esimerkiksi tuore Belfastin telakan valtaus – kytkeytyminen osaksi laajempaa yhteiskunnallista kamppailua tuottaa solidaarisuutta, jolla ei tarvitse olla mitään tekemistä liberaalin establishmentin kaappaaman identiteettipolitiikan kanssa. Nämä paikalliset taistelut liittyvät suoraviivaisesti kapitalistisiin tuotantosuhteisiin; ne ilmaisevat politiikan universaalin ja aidon emansipatorisuuden vaatimusta tavalla, jossa liberaalin ”demokratian” käsittelyssä taloudellisesti etuoikeutetun luokan ja uhripääoman hallinnoimaksi fetissiksi muuttunut ”ihmisoikeuskysymys” radikalisoituu koko ihmiskuntaa koskevaksi, tai tällaista koskettavuutta vaativaksi, ongelmanasetteluksi. Teoreettisesti ilmaistuna on kyse partikulaareista vastakkainasetteluista, joihin universaali on takertunut. Mikään tässä lausuttu ei tietenkään tarkoita, ettei tällainen paikallisen tason radikaali ja universaali ulottuvuus voisi milloin tahansa tulla globaalin kapitalismin tendenssejä toteuttavien liikehdintöjen kaappaamaksi; jos ei liberaalivasemmiston, niin oikeistopopulistien.

Kapitalistiset tuotantosuhteet edellyttävät riistetyn subjektiviteetin, ja mainituissa esimerkeissä on kysymys kamppailusta, joka asettuu suoraan tätä subjektiviteettia tukevia tuotannollis-taloudellisia ”välttämättömyyksiä” vastaan. Koska se, mitä vastaan asetutaan, on globaalin pääoman logiikan ehdollistamaa ja tuottamaa, kytkeytyy kamppailu ”toisenlaisen subjektiviteetin puolesta” konkreettisiin maailmanlaajuisiin kysymyksiin aina ilmastonmuutoksesta alkaen. Kysymys ei ole toiseudesta sen eksoottisessa ja uhrauksellisessa muodossa – näiden kamppailujen ulottuvuus ei rajoitu ”länsimaisen liberaalin vastuuseen ulkomaalaisen Toisen edessä” – vaan toiseudesta sanan radikaalissa merkityksessä: meidän kaikkien toiseudesta pääoman reaalisen edessä, 99 prosentin vähemmistöksi tulemisesta.



27.8.2019

Salonkikelpoista yhteiskuntakritiikkiä


Liberaaleissa länsimaissa feminismin (ja yleensäkin vasemmistolaisen ajattelun) voi monelta osin todeta tulleen establishmentin kaappaamaksi; se on kyvytön ja haluton pureutumaan todellisiin ongelmiin, joiden hahmottamiseen tarvittaisiin muun muassa kapitalismin, luokan ja tuotantosuhteiden kaltaisia ”vanhanaikaisia” käsitteitä ja jotka paikantuvat viime kädessä laajoihin taloudellisiin ja geopoliittisiin valtasuhteisiin markkinoiden ja identiteettipolitiikan havaittavan empirian tuolla puolen. Näkyvimpiä oireita tästä on, paradoksaalisesti, vasemmistoliberaalien pakkomielteinen ”sortorakenteiden kritiikki”, jonka logiikka kuitenkin on läpeensä fetisististä. Kuten Žižek on toistuvasti huomauttanut, nykyisen vasemmistoliberaalin ”kriittisyyden” kätketty funktio onkin ennen muuta taloudellisen status quon vaatimien luokkasuhteiden säilyttäminen ja ylläpitäminen. Keskittyessään kiistelemään julkisten vessojen implikoimista sukupuoliproblematiikoista ja valvomaan, ettei kukaan ”omien” joukossa artikuloi ohi yliopistodiskurssin vaatiman teknisen käsitapparaatin – ja näin ajaudu kaikkialla symbolisiin väkivallan muotoihin – se tosiasiallisesti eristää itsensä aidon kriittisen diskurssin mahdollisuudesta.

Kuten tunnettu vasemmistolaisaktivisti Veikka Lahtinen toteaa, ”uusi feminismi (…) [on] kyvytön näkemään, että ihmisten koulutustaustoista johtuen heillä [on] erilaiset valmiudet osallistua hienovaraisuutta ja monimutkaisia käsitteitä vaativaan keskusteluun”. Tämä kyvyttömyys ei ole sattumanvaraista, sillä yliopistodiskurssi, johon liberaalin vasemmiston ”kriittinen establishment” vaatii jokaista keskustelijaa sensuurin uhalla mukautumaan, on moderni herran diskurssi ja nykyaikainen teknokraattisen vallan kieli. Vähäisimpänä osoituksena tästä ei ole vaivattomuus, jolla eri kieltä puhuvat välittömästi ja hysteerisesti samastetaan rasisteihin.

Ei vaadi epätavallista älykkyyttä päätellä tästä tosiasiaan, että oikeistoradikalismi nauttii kasvun vuosista juuri liberaalissa Euroopassamme. Alt-Rightin pariin etsiytyy pettyneitä intellektuelleja, jotka vasemmisto kääntää itseään vastaan toimintansa avoimella performatiivisella ristiriidalla. Nämä valtaan ja yhteiskuntaan usein aidon kriittisesti suhtautuvat ihmiset ovat toisinaan luokkatietoisempia ja systeemikriittisempiä kuin internetin äänekkäimmät ja kiihkeimmät intersektionalistit; eikä näin ole vähiten siksi, että he omakohtaisesti tajuavat sopeutumisen systeemin vaatimaan kielenkäyttöön ja isojen kulttuuriapurahojen virtaussuunnan välisen yhteyden.

Aidon keskusteluyhteyden saavuttaminen niihin, joille vasemmistoliberaalin ”yhteiskuntakriittisyyden” tekopyhyys on tosiasia, ei siten ole kovinkaan helppoa. Niin sanotun uuden oikeiston traditionalistien piirissä suhtaudutaan kriittisesti kapitalismiin samalla kun vieroksutaan ”kommunismia”, jota luetaan etupäässä ”kulttuurimarxismin” tai ”punavihervasemmistolaisuuden” läpi; näin traditionalismi tulee samalla hylänneeksi marxilaisuuden kriittisen ja teoreettisen viitekehyksen ja sen tarjoamat kritiikin mahdollisuudet. Esimerkiksi Sarastus-lehden marxismikritiikki on aivan keskenkasvuista, mikäli sitä vertaa vasemmistointellektuellien (joilla viittaan Žižekin ja Badioun kaltaisiin liberaalin establishmentin hylkimiin ajattelijoihin) piirissä harjoitettuun Marx-kritiikkiin. Syy ei ole yksinomaan oikeistolaisen ajattelun kyvyttömyydessä ja haluttomuudessa käsitellä yhteiskunnallisia antagonismeja dialektisesti, vaan myös vasemmiston omissa riveissä: vasemmiston, joka luulee voivansa hylätä ”kommunistisen hypoteesin” samalla kun uskoo säilyttävänsä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kriittisen moduksen.

Vasemmistoliberaali käsitys yhteiskuntakriittisyydestä jättää kapitalismin lähes täysin koskemattomaksi. Sitä eivät lopultakaan kiinnosta ihonväristä piittaamaton globaali prekarisaatio, velkavetoisen finanssikapitalismin synnyttämä jatkuva kasautuminen, köyhtyminen ja siihen liittyvät moninaiset subjektiviteetin hallinnan strategiat tai liberaalin demokratian ilmeinen kyvyttömyys tuottaa omista puitteistaan käsin muita kuin vaatimattomia sosiaalisia reformeja, joilla kapitalismin vaikutuksia taloudellisiin voimasuhteisiin ei hallita edes kansallisella tasolla; puhumattakaan taidemaailman kapitalismia seuraavasta vallanjaon taloudesta, jossa – ei mitenkään sattumalta – menestyvät juuri ne, joiden yhteiskuntakriittisyys on kaikista salonkikelpoisinta.


23.8.2019

Menestyvän yrityksen työntekijän viisi sääntöä


Pääoman logiikalla toimivan nykyaikaisen yrityksen (ja työyhteisön) reaaliset säännöt voi tiivistää tähän tapaan:

1) Työntekijä sitoutuu yrityksen arvoihin.
2) Työntekijä sitoutuu noudattamaan työpaikan sääntöjä.
3) Työntekijä poikkeaa säännöistä, mikäli kohta 1 sellaista edellyttää.
4) Työntekijän on kiellettyä puhua kohdasta 3.
5) Työntekijän on kiellettyä puhua kohdista 4–5.

Jos oletamme kohdan 1 arvojen tiivistyvän yrityksen ja sijoittajien pääomaa kasvattavaan lisäarvontuotantoon, tarkoittaa ”yrityksen arvoihin sitoutuminen” tietenkin viime kädessä pääoman logiikan mukaisen subjektiviteetin omaksumista.* Sitoutunut työntekijä on arvontuotannon totaalisen primaatin yksilötasolla sisäistänyt konstruktio, niin kutsuttu tuottava yksikkö. Tämä on kohdassa 1 mainittujen arvojen tosiasiallinen sisältö, mutta yhtä olennaista (ellei olennaisempaa) on huomata, ettei se koskaan esiinny (julkisessa) arvojen luettelossa sellaisenaan. Kun yritys nimeää arvonsa, pääoman logiikan reaalisuus edellyttää symbolisen rekisterin tasolla tapahtuvaa kätkeytymistä; tämä puolestaan saa yrityksen ilmaisemaan arvonsa inhimillisyyden, vaikuttamisen, vastuullisuuden, välittämisen jne. kaltaisilla PR-trivialiteeteilla.

Kohta 2 viittaa yrityksen julkilausuttuihin sääntöihin ja käytäntöihin, esimerkiksi työntekijöiden keskinäisen tasa-arvon edistämiseen, poissaoloprotokollaan, taukojen pituuksiin ja ajoituksiin jne.

Kohta 3 on olennainen. Pääoman logiikan mukaisen subjektiviteetin omaksuneen työntekijän edellytetään käytännössä suorittavan eräitä strategisia ohituksia. Tuotantoketjun huipulle ehtiessä ne ovat joka tapauksessa redusoituneet osinkosaatavia ruokkivien lukujen puhtaaksi abstractaksi. Näin työntekijää viime kädessä edellytetään suhtautumaan yrityksen julkilausuttuihin arvoihin kyynisesti, jotta hän voisi sisäistää yrityksen varsinaisen ideologian, johon kyyninen etäisyys sisältyy sellaisenaan.

Kohdan 4 kielto on välttämätön ja ilmaisee symbolisen automaation logiikan: ”sisäisellä” vakaumuksella ei ole merkitystä (se ei kiinnosta työnantajaa); vain ulkoinen käyttäytyminen ja tottumus ratkaisevat. Kohta 4 edellyttää työntekijää toimimaan ikään kuin kaksi ylintä kohtaa eivät olisi pelkkä yrityksen eettinen julkisivu, vaan sen eettinen corpus.

Kohdassa 5 esitetty kielto on vähintään yhtä olennainen, sillä ilman kahden viimeisen kohdan jäsentämää kaksoiskieltoa työntekijälle jätettäisiin mahdollisuus lausua ääneen, ettei keisarilla ole vaatteita. Kun huomioimme, että kyyninen etäisyys sisältyy yrityksen ideologiaan sellaisenaan, tiedämme jokaisen työntekijän jo tietävän keisarin olevan alaston, mistä seuraa, ettei kiellettyä voi olla ainoastaan tuon alastomuuden julkinen ilmaiseminen; myös alastomuuden julkisen ilmaisemisen kiellettyyden julkisen ilmaisemisen on oltava kiellettyä.

Asetelmaa voi valaista kuvitteellisella esimerkillä suurpiirteisestä toimitusjohtajasta, joka ”toivottaa kaikenlaisen kritiikin tervetulleeksi”. Käytännössä tiedetään asianlaidan olevan päinvastainen: johtaja ei salli minkäänlaista kritiikkiä alaisiltaan, lieväkin erimielisyyden ilmaus johtaa välittömään erottamiseen. Asetelma ei ole skandaalimainen siksi, että se käytännön tieto paljastaisi jotain aiemmin kätköön jäänyttä. Skandaalimaisuus on tiedon julkisen esittämisen tuottamassa vaikutuksessa, joka tekee mahdottomaksi julkisen tason toimintaa määrittävän teeskentelyn (”toimitusjohtajamme on humaani ja suurpiirteinen”) ylläpitämisen. Toiminnan jatkuvuuden kannalta kaksoiskielto on siten täysin välttämätön. Kuten Janne Kurki toteaa: ei herraa kiinnosta, kuinka asiat ovat, kunhan systeemi toimii ja homma pyörii.


*) Me tosiaan oletamme, ettei mikään kapitalistiseen talouskasvuun ja siten lisäarvontuotantoon (ja myös pääoman alkuperäiseen kasaamiseen) vakavasti ja päämäärätietoisesti suhtautuva yritys kykene samanaikaisesti, vastaavasti vakavassa mielessä, toimimaan hoivan logiikan mukaisesti – jo työn ja pääoman ristiriita tekee tämän periaatteessa mahdottomaksi tuotantosuhteissa. Niinpä kohdan 1 ”arvot”, jos kohta julkisessa sfäärissä väistämättä tulevat ilmaistuksi PR:n vaatimalla propagandalla, määräytyvät kuitenkin sisällöllisesti viime kädessä täysin pääoman asettamissa kehyksissä. Tästä syystä kohdassa 3 ei edellytetä työntekijää poikkeamaan yrityksen edun vuoksi kohdasta 1. Kohdan 3 mukainen poikkeaminen on näet täsmälleen sitä, mitä pääoman etu vaatii. Lähtökohtana on siten oletus, että PR:n ja todellisten ”arvojen” välinen etäisyys sisältyy sellaisenaan kohdassa 1 viitattuun reaaliseen arvoon.


22.8.2019

Millenniaalityöläisen hyveistä ja työn vapaudesta


Vielä teini-ikäisenä muistan saaneeni vanhemmilta sellaisia neuvoja, että työelämään lähdetään ”lakki kourassa ja puku päällä”, ja paras tapa työllistyä on ”mennä itse paikan päälle kysymään”. Näin siksi, että 1990-luvun Suomessa työläisen ideaali tavallaan tiivistyi tottelevaisuuteen ja ahkeruuteen. Työpanoksensa markkina-arvosta ja houkuttelevuudesta huolestuneelle millenniaalille nämä hyveet ovat kuitenkin jo väistämättä toissijaisia tai jopa olemattomia. Millenniaalin on näet vakuutettava työmarkkinat koko persoonallisuudestaan: siitä, että tämä huolellisesti laaditulla ja pitkälle editoidulla esittelyvideolla itsestään, elämästään ja ”kiinnostuksen kohteistaan” puhuva tyyppi on juuri sitä, mitä Te tarvitsette; että juuri minun tuotteeni ja brändini turvaa omalta vaatimattomalta osaltaan seuraavan kvartaalin talouskasvunne; että minä (eikä kukaan muu) olen kaipaamanne joustava, kupliva ja tiimihenkeä nostattava aktiivisen tuottavuuden yksikkö, jolle yrityksenne arvojen (jo tapahtunut) sisäistäminen on tuottanut väistämätöntä, suunnatonta ja pitkäkestoista oppimisen iloa.

Tottelevaisuus ja ahkeruus eivät ole epäkiinnostavia siksi, etteivät ne olisi hyödyllisiä. Epäilemättä ne ovat. Kapitalistille niiden edellyttäminen erikseen ilmentää kuitenkin vain puutteellisesti ymmärrettyä kokonaisuudenhallinnan logiikkaa, sillä yksittäisiin hyveisiin keskittyminen tajutaan jo nykyään olennaisten resurssien hylkimiseksi. Tottelevainen työläinen voi aina nousta kapinaan – tottelevaisuushan on joka tapauksessa vain osa hänen subjektiviteettiaan –, mutta yksilö, jonka koko subjektiviteetti määrittyy markkinoiden piilevien tuotantosuhteiden ehdoilla, käsittää vapautensakin niiden ehdoilla. Emme enää ”etsi töitä”, vaan ”markkinoimme itseämme”. Ensimmäisen moderni, uusliberaalin dogmatiikan sisäistänyt proletaari vielä saattaa käsittää jonkinlaisena alistussuhteena – se ei ole herralta pois –, mutta viimeisen hän jo mieltää rationaalisen egonsa vapaana tekona, siitäkin huolimatta, että yhtäältä itse asia on sama ja että toisaalta vain jälkimmäistä näkökulmaa voi kuvailla perverssiksi.

Vastaavanlaista auktoriteetin kätkeytymistä ja salakavalaa siirtymää yhä totalitaarisempiin hallinnan muotoihin voimme havaita, kun tarkastelemme nykyaikaista johtajuuden ihannetta. ”Pomo” on vaihtunut fasilitaattoriksi, jonka tehtävänä ei ole käskeä, vaan ”innostaa” – toisin sanoen manipuloida työläisen subjektiviteettia yrityksen kannalta hedelmällisiin ongelmanasettelun ja ratkaisemisen tapoihin. Olennaista on, että kaikki tapahtuu kapitalististen tuotanto- ja valtasuhteiden yksipuolisesti määrittämissä kommunikatiivisuuden puitteissa, jolloin fasilitaattorin organisoima tiimityöskentelyn käytäntö jo lähtökohdissaan samastaa ei-tuottavuuden ei-kommunikatiivisuuteen jäännöksettömästi, de jure. Näin ”sopeutumaton” voidaan kätevästi määritellä yhteistyökyvyttömäksi.

Maurizio Lazzarato puhuu Immaterial Labor -esseessään työn luonteen muuttumisesta perinteisestä työväenluokan työstä (working-class labor) informaation käsittelemiseksi ja päätöksentekokapasiteetiksi. Työn voi näin Lazzaraton mukaan määritellä kyvyksi aktivoida ja hallita tuottavaa yhteistoimintaa. Tällä siirtymällä on selvä yhteys subjektiviteetin hallinnan muotojen yhä totalitaarisemmiksi muuttuviin piirteisiin. Liukuhihnatyöläinen on saatava suorittamaan vaaditut tehtävät, mikä edellyttää ennen muuta tottelemista; modernin informaatiotyöläisen on sen sijaan kyettävä kollektiivisen luovuuteen, joka aktivoituu lisäarvontuotantona. On selvää, ettei pelkkä tottelevaisuuden edellyttäminen ole riittävää, vaan jopa haitallista. Pääomapiirien keskeinen fantasia onkin ideassa lisäarvon maksimaaliseen tuotantoon yhdistyvästä subjektin totalitaarisesta hallinnasta.

Emme kuitenkaan välttämättä koe itseämme hallinnan, saati totalitaarisen hallinnan, kohteiksi. Empiirisellä tasolla liberaali taloustiede kiinnittää huomionsa ainoastaan markkinoihin ja siellä tapahtuvaan arvontuotantoon; tällöin asetelma tulkitaan väistämättä kahden vapaan ja rationaalisen toimijan tasa-arvoiseksi vaihdoksi, jossa tavara lunastetaan ”täydestä arvostaan”. Ajatellaan siis, että (1) työläinen tulee palkkasuhteeseen vapaasta tahdostaan ja (2) työsopimuksen ehdot hyväksymällä ilmaisee paitsi tämän tosiasian, myös yhtä lailla ”alkuperäiseen” vapauteen perustuvan suostuvaisuutensa palkkatyösuhteen edellyttämiin hallinnan muotoihin, olivat ne kuinka kohtuuttomia tahansa. Tämän ajattelun vallitsevan dogmaattisuuden ja kyltymättömyyden toteamiseksi riittää, kun vilkaisee minkä tahansa valtavirran median työllisyyspoliittisia julkaisuja ja niiden kommenttipalstoja.

Tarkastelun pysähtyminen markkinoiden tasolle kätkee tuotantosuhteet, joissa mitään vapautta ei tosiasiallisesti ole ja joissa markkinoiden ”vapauden” puitteet määrittelee yksipuolisesti tuotantosuhteen vahvempi osapuoli. Tuotantosuhde on riistosuhde, minkä vuoksi se on peitettävä, jotta kapitalismi olisi mahdollista tulkita eettiseksi positioksi, kuten uusliberalismi tekee. Voimme esimerkiksi kuvitella monikansallisen suuryrityksen N, joka alkuasukasheimo x:n yhteismaat ryövättyään, luomiensa olosuhteiden helvetillisyydellä, pakottaa x:n palmuöljyn tuottajaksi esi-isiensä ex-maille. Suurisieluisella eurooppalaisella kosmopoliitilla, jonka tuliterän hybridiauton polttoaineeksi mainittu palmuöljy lopulta päätyy, ei ole hajuakaan x:n kärsimyksistä; mahdollisesti hän istuu samaa öljyä maahantuovan yrityksen S hallituksessa ja sympatisoi etäisesti – toki vain privaattihenkilönä – S:n pakkaamotyöntekijöiden palkankorotusvaatimuksia jne. jne.

Esimerkkimme on tietenkin fiktiivinen, mutta kuten typerämpikin tajuaa, se on ehdottoman ja kouriintuntuvan reaalinen. Levotonta ja itseään brändäävää, hyvinvointivaltion raunioilla videokameransa edessä kyykistelevää millenniaalia hallitaan x:ää hienovaraisemmin etupäässä siksi, että hän sattuu asettumaan lähemmäksi tuotantoketjun yläpäätä. ”Kapitalismin todistetut globaalia hyvinvointia laajentavat vaikutukset”, joiden statististen representaatioiden tuottamista varten pohjoismainen liberaali työläinen kehittää subjektiviteettiaan, osoittavat ennen muuta kaikkivaltiaan tiedon maailmanpoliittisiin intresseihin. Kehotankin aina kysymään, ketä nämä tilastot hyödyttävät. Kenen etu on, että tiedämme kapitalismin olevan systeeminä paitsi luonnollinen myös ylivertainen? Nimittäkäämme näitä hyötyjiä niiksi, joita meidän on kiittäminen vapaudestamme.


20.8.2019

Vasemmiston ainoa hypoteesi


Sarja pikaisia fragmentteja

Li Andersson twiittaa: ”Yhteiskunnan uudistumiseksi politiikkaan tarvitaan visioita, uutta ajattelua ja avauksia. Vaikeaa niitä kuitenkin on tehdä, jos keskusteluilmapiiri on sellainen, jossa kaikki uudet ideat ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi heti tyrmätään liian ’kalliina’ tai ’mahdottomina’.”

Andersson on tietenkin tavallaan oikeassa. Asetelma olisi kuitenkin radikalisoitava muotoon: ”Politiikan uudistamiseksi yhteiskuntaan tarvitaan uutta ajattelua.”

Uuden saapuminen yhteiskunnalliseen todellisuuteen on tietenkin aina jo poliittinen kysymys, ja ennen muuta uudenlainen poliittinen kysymys – paradigma, joka väistämättä muotoilee uusiksi suhteemme vakiintuneisiin tapoihimme ja peruskäsitteistöömme (kuten hyvinvointi ja sen ”lisääminen”).

Kuinka tällainen uuden tuleminen voisi mahdollistua? Parlamentaaris-demokraattisen nykypolitiikan puitteissa? Tuskin. Olkaamme rehellisiä yksinkertaisuuteen saakka: kaiken on lähdettävä massoista; ja samaan hengenvetoon on asetettava proletariaatin käsite uudelleen.

Andersson tulee ironisella ja implisiittisellä tavalla viitanneeksi twiitillään Rinteen hallituksen tosiasialliseen ongelmaan: siihen, ettei sillä ole ainuttakaan todellista vaihtoehtoa tai visiota niin kauan, kuin kyse on pelkästä dogmaattisesta ”demokraattisen” järjestyksen kehyksiä ylläpitävästä ja uusintavasta reformismista. Kun ”keskusteluilmapiiri” on huono, ei näytä jäävän muuta vaihtoehtoa kuin ”tylyydestä” valittaminen.

Samaa establishmentin ja valtavirtapolitiikan tunkkaisuutta uhoaa tekopyhä surunvalittelu ”politiikasta, jossa ei enää saa unelmoida” – mistä muusta tässä muka on kysymys kuin sen salaisesta tunnustamisesta, että oikeisto ja vain oikeisto on edelleen se, jonka diskurssi on ainoa legitiimi ”kovien poliittisten tosiasioiden” mediumi?

Ei taaskaan pidä ymmärtää väärin; pidän Li Anderssonia koko eduskunnan pätevimpänä poliitikkona. Ongelma ei ole Andersson, vaan ”demokratia”, joka sanelee sen, kuinka politiikka – Anderssoninkin – tapahtuu.

Jos politiikka joskus emansipoituu (toisin sanoen irtautuu pääoman logiikasta) ja tulee aidosti massojen politiikaksi, haluaisin uskoa Anderssonin olevan siellä, missä vasemmistolaisuus tajuaa, ettei sillä aidon kriittisen diskurssin herättääkseen ole varaa kuin yhteen hypoteesiin: kommunismiin.


19.8.2019

Lukijan pyynnöstä 4: Nostalgia


Monet ikäiseni muistavat lapsuudestaan Edgar Rice Burroughsin legendaariset Tarzan- ja Mars-kirjasarjat (jälkimmäinen tunnetaan nykyään myös John Carter -sarjana). Burroughs oli ensimmäinen kirjailija, jonka teokset luin läpi jokseenkin ”systemaattisesti” (kuinka systemaattisesti alakouluikäinen lapsi nyt sitten lukeekaan) ja joka teki minulle lukemisesta viihtymisen primaattimuodon par excellence.

Burroughsin Tarzaneista myös johtui, että Johnny Weissmüller oli karkea pettymys, kuten muutkin television Tarzanit hänen jälkeensä. Disneyn tuottamaa uutta John Carter -elokuvaa en ole uskaltanut katsoakaan; luultavasti se on pelkkää paskaa.

Kertomukset mystisesti avaruuksien halki Mars-planeetalle tempautuvasta kapteeni John Carterista lienevät myös kaukainen ”ideologinen” osasyy siihen, ettei minusta kirjailijana koskaan tullut realistia. Aina yliopistoon saakka suunnittelin kirjoittavani scifiä ja fantasiaa; vasta ideologisen valtiokoneistomme eräät tiedollis-symboliset interventiot (kuten ”postmodernin romaanin” loismainen konsepti) saivat minut pohtimaan genrekirjallisuuden ilmaisun rajoituksia. Tyyli kohosi tarinan yli.

Yliopistopuheen kriittisessä katsannossa Burroughsista jää jäljelle 1900-luvun alun rasistinen tiedottomuus, verhoamaton ja itseriittoinen patriarkalismi, proosan hapuileva tyyli ja epämääräinen ”seikkailuviihde”. Nämä seikat eivät vähääkään estä minua lukemasta Marsin jumalia jälkikasvulleni iltasaduksi; Karamazovin veljekset eivät koskaan pärjäisi miekkataistelussa Dorin laaksoa asuttaville kammottaville kasvi-ihmisille. Chimamanda Ngozi Adichien feminismi saattaisi niihin purrakin, ainakin se tekisi niistä uudella tavalla pelottavia (kenties John Carter tajuaisi – vaipuessaan niiden ahnaiden imukärsien alle viimeistä kertaa – taistelleensa toivotonta taistelua oman järjestelmänsä totuutta vastaan; mene ja tiedä).

Olen lueskellut Burroughsin kirjoja aikuisiällä uudelleen ”nostalgiasyistä”. En ole romantikko; homma ei ole tuntunut mielekkäältä, kirjat ovat jääneet kesken. Lapselle lukeminen on tietysti hiukan eri juttu. Siinähän minä saa pureskella omaa syötettään Toisen kautta, rakentaa olemisen järjestystään ikään kuin neuroosit eivät sitä koskettaisi; ja tässä lienee nostalgiankin tuottoisa ydin – oman typeryyden/puutteen peittäminen Toisessa ja Toisella, torjunta, todellisuuden aukkojen ylle heitetyt laskokset. Siten esimerkiksi Netflixin Stranger Thingsin suunnaton ihanuus edellyttää lapsenhahmoisena ilmestyvää oikeutusta, jota ilman salaisuus ei ole salaisuus.

En missään nimessä pidä itseäni nostalgialle immuunina, mutten välitä puolustella sillä mitään. Pidän Mars-kirjojen lukemisesta ääneen pienelle ihmiselle, joka ei vaivaa niillä liiaksi päätään; ihastuin Stranger Thingsiin häpeämättömästi vailla mitään ironista etäisyyttä. Epäilemättä tällä kaikella on tekemistä juuri nostalgian kanssa, ja siitä huolimatta koko käsite on raskas, epäilyttävä ja liukas, eikä tunnu tulevan edes välttävästi toimeen omillaan. Kjell Westön tuotanto – vähintäänkin Finlandia-voittaja Missä kuljimme kerran – riittäköön tämän epäilyttävyyden referenssiksi. Olipa kyse mistä tahansa, voimme olla varmoja, ettei se lopultakaan ole kovin viatonta.

Nostalgian mieli on kohdistua asiaan, jota ei ole, mutta jonka se itse, luomastaan välttämättömyydestä käsin, keksii menneisyytenään. Näiden syvästi tyydyttävien mielikuvien salaisuus on kaltaisuudeksi naamioitunut puute. Tätä ei ole mitään syytä vähätellä jos ei puolustellakaan. Nostalgia ei kenties ole lainkaan niin viatonta kuin se meille uskottelee olevansa, mutta yhtä varmaa on, ettei sitä lannisteta kyynisyydellä – mitä muuta kyynisyys muka on kuin orjamaisen ”koneistolle” alistumisen korottamista ”rehellisyyden” kaltaiseksi hyveeksi? Emme ole niin lyhytnäköisiä, että vaivautuisimme syyttämään nostalgiaa ”todellisuuden” uhraamisesta, sillä epäilemättä nostalgia voi yltää rehellisyyteen, jota kyynisyys ei koskaan voi edes toivoa tavoittavansa.

Jos ”rehellistä nostalgiaa” on, suhteessa ironiaan sen on oltava täysin epädogmaattista (eikä meidän näin pidä myöskään kuvitella tunnetun vaivattomasti halvaksi ja typeräksi camp-estetiikaksi sortuvaa ironiaa tuon epädogmaattisuuden turvaajaksi) – kuin myös kiellettävä alati houkutteleva kaunissieluisen viattomuuden fantasia tai pikemminkin suhtauduttava siihen radikaalin välinpitämättömästi. Silloin homma saattaa todella onnistua, mutta tämä on luullakseni harvinaista. Usein nostalgia näet sortuu kiertotietä epäonnistumiseen, johon se yksinkertaisuudessaan luuli alun pitäen vain hiukan alistuneesti reagoivansa.


14.8.2019

Ulkopuolisen huomioita Suomen helluntailiikkeen kriisistä

Ihmisruumista hallitaan pakottamalla se reunattomaan (kuluttajan)vapauteen. Tämä ”postmoderni” siirto tuottaa vastareaktion, tiiviin ja sepitteellisen alakulttuurin. Samalla aiemmat, jokunen vuosikymmen sitten hedelmälliset ”yhteiskuntakapinan” muodot menettävät kulttuurista uskottavuuttaan.

Käsittelen tässä jutussa suomalaista helluntailaisuutta, sillä traditio on minulle menneisyydestä tuttu, liikkeen piirissä harjoitettu ajattelun talous mahdoton unohdettava. Juuri Suomessa helluntailaisuus elää kriisin aikoja. Liikkeen kasvu on täällä pysähdyksissä; helluntailainen media uutisoi ”aivovuodoista” ja RV:n kolumnissa (15/2019) liikkeen keskeinen vaikuttajahahmo kutsuu koko seurakuntakansaa paastoamaan, ”että Jumala voisi vielä meitäkin käyttää”. Vielä omasta nuoruudestani muistan 90-luvun lopulla helluntailiikkeen piirissä kierretyn Riku Rinteen tapahtumissa ja hysterisoidutun pimeyden voimista, ennen kaikkea Saatanasta, jota saattoi vastustaa esimerkiksi heviyhtyeiden albumeita polttamalla. Rinne ja kaltaisensa ”asiantuntijat” olivat esillä valtamediaa myöten, kun saatananpalvontavillitys tuntui uhkaavan maatamme, eivätkä viholliset olleet vain lihaa ja verta.

Nykyään helluntailaisuus joutuu kamppailemaan laajan uskottavuusproblematiikan kanssa: liike näyttää kiistatta jämähtäneeltä ja kyvyttömältä hyödyntämään postmodernin kapitalismin luomia viihtymisen ja identiteettipolitiikan mahdollisuuksia, kun sitä vertaa vaikkapa 2000-luvulla määränsä moninkertaistaneisiin ”uuskarismaattisiin” seurakuntiin. Jälkimmäisillä ei ole rasitteena hitaasti sulavaa ”antiliberaalia” diskurssia, joka vaikeuttaa luontevaa suhtautumista muun muassa homoseksuaalisuuteen, massaviihteeseen, hedonistiseen individualismiin, korkeaan oppineisuuteen ja ironiseen suhtautumiseen auktoriteetteja kohtaan. Vaikka helluntailiikkeen johto koettaa paikata ongelmaa yhdistelemällä henkikastetta markkinatalouden piiristä lainattuihin johtajuusoppeihin, leimaa asetelmaa melkoinen epätoivo. Edes Saatanaa ei enää kiinnosta.

Uskonnollisten yhteisöjen halun markkinoilla helluntailaisuus on joutunut väistymään ketterien ja tunnustuskuntiin sitoutumattomien, avoimesti viihteellisten ja monessa suhteessa liberaalimpien kilpailijoiden tieltä. Kun helluntailiikkeessä kiistellään vaikkapa naisen asemasta seurakunnassa tai jätetään aktiiviset tupakoitsijat, alkoholistit ja homoseksuaalit ”moraalisen statuksen” vuoksi kastamatta, voi liberaalimpi uusiomuoto jokseenkin huoletta kääntää katseensa näistä ongelmakohdista sinne, missä on lavakarismaa, läpeensä uskottavia nuorisoidoleita ja seksikkäitä pop-artisteja. Toki samaa seksuaalista pääomaa hyödynnetään suurimmissa ja edistyksellisimmissä seurakunnissa helluntailiikkeenkin piirissä; asenneilmasto on kuitenkin ambivalentti, ja etenkin liikkeen traditionalistit asettuvat herkästi vastarintaan. RV:n mielipidepalstoilla käydään aiheesta jatkuvaa polemiikkia, mutta uudistusmielisyys valtaa poliittista areenaa hitaanlaisesti.

Uuskarismaattista ja helluntailaista fundamentalismia yhdistää se, että molemmissa on kyse alakulttuureista, jotka (muun muassa) pyrkivät vastaamaan ”postmodernin” vapauden klaustrofobiaan tarjoamalla selkeitä identiteettejä, esimerkiksi kertomaan nuorisolle heidän olevan ”kuninkaan lapsia”, joiden elämää ohjaa ”Jumalan suunnitelma” – uuskarismaattisissa piireissä on vain onnistuttu olemaan vakuuttavampia, ovathan ne sisäistäneet jälkimodernin halun paradigman huomattavasti helluntailaisia paremmin. Diskurssi on kuitenkin periaatteessa sama, ja tähtää vaikutuksessaan vakuuttumiseen, jonka logiikka on ”psykoottinen” sikäli kuin panoksena on subjektin täydellinen läpinäkyvyys ja siten loppuun saakka määritelty identiteetti absoluuttisen herran ”läsnäolossa”. Ikääntyneen helluntailiikkeen korkeimmin oppinutta, jo epäilyksen dialektiikkansa sisäistänyttä nuorta polvea ei tietenkään tämän lajin fundamentalismilla vakuuteta, eikä helluntailiike näin kykene omaksumaan kilpailijansa instrumentteja riviensä hajaannusta lisäämättä.

Entisenä helluntailaisena tunnen melko hyvin liikkeen ambivalentin suhteen niin massaviihteen muotoihin kuin älylliseen ja kriittiseen keskusteluun. Liikkeen piirissä vielä toimiessani otin aktiivisesti kantaa molempiin teemoihin ja kiistatta onnistuin ärsyttämään niin joukkosuggestion ja ”Hengen toiminnan” samastavia ekstaatikkoja kuin teologisesta kompetenssistaan salaa huolestuneita vanhemman polven saarnamiehiä. Niin sanottujen helluntaiauktoriteettien keskuudessa voi myös havaita ”Pyhän Hengen kasteen” kaltaisten traditionaalisten merkitsijöiden painolastin rampauttavan vaikutuksen. Tämä johtaa helposti väärin suunnattuihin voimanponnistuksiin, kuten ”helluntai-identiteetin” uusintamisyrityksiin henkikasteesta (ja sen tarpeesta) jankuttamalla.

Suomen helluntailiikkeen tilanteen traagisuus piilee siinä, että vaikka muutoksen tarve tiedostetaan sikariporrasta myöten, siihen kyetään reagoimaan vain tavalla, joka on väistämättä jakautunut ja ambivalentti. Edellä viitatussa kolumnissa tämä ilmenee selvästi, kun Helsingin Saalemin Mika Yrjölä parhaalla konsulttijargonilla julistaa uuden kasvun avainkäsitteiden olevan ”selkeä helluntai-identiteetti, rohkea johtajuus, raikas karismaattisuus sekä uudistetut toimintamallit”, jos kohta ”[k]aikki alkaa kuitenkin rukouksesta”. Samassa yhteydessä Yrjölä kehottaa ottamaan oppia Ruotsin helluntailiikkeeltä, jota moni suomalainen helluntaitraditionalisti juuri sen liberaalien tendenssien vuoksi vierastaa. Yrjölä on tietenkin oikeassa vaatiessaan suomalaista helluntailaisuutta salaa liberalisoitumaan ja siten mukautumaan aikansa menoon; tosin pelkkä mukautuminen ei riitä – traditiota olisi tulkittava radikaalisti uudelleen joidenkin vanhojen oppien (kuten henkikasteen ja eräiden moralististen hyveiden) hylkäämistä pelkäämättä.

Tämä ei tietenkään ole varsinaisesti minun päänvaivani. Koska helluntailiikkeen kohtalo on minulle yksilönä tavallaan melko samantekevä, antaa se toisaalta mahdollisuuden näkökulmiin, jollaisilla liikkeen sisäpiiri ei ainakaan julkisesti kykene spekuloimaan. Toisaalta suhteeni helluntailaisuuteen tuskin koskaan muuttuu täysin ulkokohtaiseksi – olenhan kasvanut liikkeen piirissä ja paikallinen seurakunta on muodostanut sosiaalisen todellisuuteni corpuksen aina 30-vuotiaaksi saakka. Siksi en väsy aiheesta kirjoittamiseen, vaikka ehkä pitäisi.


8.8.2019

Uusliberaali illuusio

Uusliberaalin valtavirta-ajattelun naiivius ilmenee sen subjektiivisessa vapauskäsityksessä. Työntekijä ja työnantaja nähdään markkinoiden vapaina toimijasubjekteina, jotka suorittavat keskinäisen vaihtoaktinsa puhtaan rationaalis-egoistisesti; samalla talous ymmärretään pintatasoltaan eli markkinoista käsin, tuotantosuhteiden realiteetit tahallisesti tai tahattomasti unohtaen.

Filosofisessa mielessä uusliberalismi pohjaa utilitaristiseen ajatteluun, toisin sanoen ajatteluun, joka pyrkii universalisoimaan hyödyn ja hyötymisen periaatteen. Žižekin mukaan uusliberalismissa on merkillepantavaa ennen muuta sen tapa tulkita kapitalismi sinänsä eettiseksi positioksi. Vesa Oittinen esittää oikeansuuntaisen kriittisen huomion todetessaan, että hyödystä on hankala puhua yksilöimättä kohdetta: kaikki hyöty on aina jonkun hyötyä, eikä yksi ja sama hyöty ole sitä kaikille.

Pääoma tarvitsee palkkatyösuhteesta riistämänsä lisäarvon, jotta jatkaisi kasautumistaan, mutta työläiselle yksityisen pääoman kasautumisesta ei ole mitään hyötyä (ellei osaa lisäarvokertymän virrasta käännetä sosialististen interventioiden avulla hänen suuntaansa, jolloin kasautumisen ”luonnollista” virtaamista on päinvastoin hillittävä). Uusliberalismin kaikki on lopulta väistämättä partikulaarinen, jonkun tai joidenkuiden kaikki, sillä kapitalismin edellyttämä jatkuva talouskasvu vaatii tuotantosuhteissaan paitsi pääoman omistajia, myös niitä, joiden työvoiman pääoma omistaa.

Pääoma ei toisaalta, kuten olen aiemmin todennut, viime kädessä kykene tulemaan toimeen ”maailman metropolien suoltamaa” ei-homogeenista arvontuotantoa. Tämä puolestaan tekee velkavetoisista ja erittäin epävakaista finanssimarkkinoista välttämättömän instituution, sillä ainoastaan ne mahdollistavat ei-homogeenisen arvon mittaamisen (ihmisen subjektiviteetin hallinta velan kautta), mikä puolestaan saa uusliberaalien populaaripuheissa toistuvat talouskurin vaatimukset vaikuttamaan vähintäänkin absurdeilta.

Asetelman todellisuutta hämärtää yhtäältä porvarillinen subjektiviteetti, jota lacanilaisesti voisi kuvailla tilanteeksi, jossa herra sallii orjalle nautinnon murusensa, kunhan se ei ole pois herran nautinnosta (lisäarvo). Yksinkertaisemmin ilmaistuna kyse on tietenkin tyytyväisestä palkkatyöläisestä, jonka subjektiiviseen kokemukseen tuotantosuhteen sisältämä riisto ei ylety. Tyytyväinen palkkatyöläinen ei koe tulevansa riistetyksi, vaikka teoriassa tietäisikin kapitalistin voiton perustuvan aktuaalisesti korvaamatta jäävän työpanoksen (lisäarvon) yksipuoliseen anastamiseen. Uusliberaali subjektiivinen vapauskäsitys tekee toisaalta hankalaksi edes hahmottaa empiirisen todellisuuden tuolle puolen jääviä rakenteellisia suhteita, joissa kyse ei ole vapaiden subjektien suorittamasta vaihdosta, vaan pelkistä voima- ja alistussuhteista. Porvarillisen eetoksen omaksunut duunari jää ihmettelemään, mitä tuotantosuhteiden rakenteellisilla realiteeteilla on väliä, jos hän itse kokee palkkansa riittäväksi ja olonsa tyytyväiseksi.

Samalla tulee sivuutetuksi varsinainen ongelma, nimittäin se, että hyvinvointivaltiossa elelevän duunarin tyytyväisyys joka tapauksessa edellyttää suoraviivaista ja piittaamatonta riistoa kauempana tuotantoketjun alapäässä. Kapitalismi ei kykene juurimaan tätä todellisuutta pois, sillä se on kirjautunut sen tuotannolliseen logiikkaan: esimerkiksi ”riistottoman palkkatyösuhteen” illuusiota kannatteleva hyvinvointivaltio voi toteutua vain sikäli kuin jossain muualla on riistettyjen joukko, joka kannattelee hyvinvointivaltion illuusiota. Uusliberaalissa etiikassa vastaavan illuusion kantamaa kavennetaan tuottamalla diskurssia, jossa kapitalismin synnyttämät valtavat tuloerot pyritään oikeuttamaan osaksi porvarillisen individualismin, osaksi naiivisti markkinatalouden tasolle jäävän tarkastelun kautta. Hyvinvointivaltioilluusio korvautuu uudentyyppisellä illuusiolla, jonka kyynisyyttä esimerkiksi Michel Houellebecq on ansiokkaasti tarkastellut romaaneissaan.

Jos siis hyvinvointivaltion eetos vielä onkin suhteellisen haavoittuvainen valtasuhteisiin pureutuvan kyynisen kritiikin edessä, torjuu uusliberaali positio tämän kritiikin sisällyttämällä kyynisen etäisyyden varsinaiseen ideologiseen corpukseensa. Uusliberaalin toiminnan logiikka kiteytyy tässä mielessä paremmin kuin hyvin kuvassa vanhemmasta valtiomiehestä, joka silmää iskien toteaa äänestäjilleen vaalipuheiden olevan pelkkiä vaalipuheita – sisällyttäen näin kyynisen etäisyyden performatiivisesti julkiseen ideologiseen diskurssiin, jossa äänestäjänkin oletetaan tietävän ”pelin henki”. Valehtelemalla tosiaan voitetaan, ja kiinni jäämisenkin tappiot voi sosialisoida julkiselle sektorille.

Hyvinvointivaltion ennallistamisen projekti – jota esimerkiksi Antti Rinteen hallitus koettaa epätoivoisesti toteuttaa – on uusliberaalin etiikan ja globaalin kapitalismin edessä jokseenkin hampaatonta leikkiä. Syy on yksinkertainen: uusliberaali yhteiskuntatulkinta kykenee toimimaan maailmanlaajuisessa kapitalismissa huomattavasti hyvinvointivaltiota kitkattomammin. Kyyninen ja suunnattomat tuloerot oikeuttava, arvonlähteen työstä pääomaan siirtävä reaalipolitiikka voi esimerkiksi hylätä kiusalliset ”ihmisoikeuskysymykset” populismin kasvavaa suosiota hyödyntämällä: riittää, kun osoittaa siihen tosiasiaan, että ihmisoikeuksista on muodostunut länsimaisen vasemmiston suosikkifetissi – ketään ei kiinnosta, missä määrin ihmisoikeuksien fetisoituminen on kapitalismin tuottama oire, jolla ei ole mitään tekemistä marxilaisen yhteiskuntakritiikin kovan ytimen kanssa; uusliberaali poliitikko voi huoletta asettua sille puolelle, minne pääoma kulloinkin osoittaa. Uusliberaalin politiikan kannalta onkin olennaista säilyttää talouden status ennallaan, neutraalin ja huipputeknisen erikoisosaamisen alueena, jolla ei ole mitään tekemistä (muun kuin uusliberaalin) politiikan kanssa.

Suomalaisen valtavirtajournalismin kiistaton, joskin ei-tunnustuksellinen talousoikeistolaisuus, joka ilmenee muun muassa pääkirjoitusten kevyesti verhotuissa, talouskuriretoriikan kyllästämissä vaatimuksissa palata leikkauspolitiikkaan – köyhien ja työttömien lakkaamattomasta moralisoimisesta ja objektisoimisesta puhumattakaan – ilmenee jo reaktioissa Rinteen reformistihallituksen sinänsä vaatimattomiin avauksiin. Poliittisesti sitoutumattoman median puolueettomuus jää journalistisen eliitin hellimäksi myytiksi samalla kun valistunut kansalainen joutuu etsimään kiihkottoman hallitusuutisoinnin avoimen vasemmistolaisista Kansan uutisista. Lieneekin luultavaa, etteivät HS:n, Iltalehden ja Ilta-Sanomien politiikan journalistit usko juttujensa puolueettomuuteen enää itsekään – mikä poliittisessa kentässä vähääkään merkitsevä muuttuja sellaista edellyttäisikään? Valtavirran median poliittisen sfäärin voi tiivistää kolmeen asiaan: kaunaan, seksiin ja pelkoon. Näistä kaikki ovat tietenkin keskeisiä kapitalistisen tuotannon markkina-alueita, jotka tarjoavat lukemattomia mahdollisuuksia status quon ylläpitämisen edellyttämille subjektiviteetin hallinnan strategioille. ”Mediakritiikin” vaatimusta voikin pitää jokseenkin riittämättömänä pohdittaessa emansipatorisen ruohonjuuritason politiikan mahdollisuuksia.

Nykytilanteessa aidosti vapauttava politiikka voi lähteä vain armottomasta kaiken kritiikistä.