23.9.2021

Pohdintoja henkisestä ja hengellisestä kypsyydestä

 
Monoteistisen juutalaiskristillisen uskon alkuhämärissä Jumala käsittelee luomaansa ihmistä omaisuutenaan, jota hän voi mielihaluistaan riippuen joko siunata tai piinata (yleensä molempia). Erich Frommin mukaan ”[t]ämä on se vaihe, jolloin Jumala karkottaa ihmisen pois paratiisista, koska tämä voisi muuten uudestaan syödä tiedon puusta ja tulla siten Jumalan kaltaiseksi”. Jumala tahtoo hankkiutua ihmisrodusta eroon ja päättää – suosikkinsa Nooa pois lukien – hukuttaa tämän; Jumala vaatii Abrahamia uhraamaan Iisakin osoituksena ehdottomasta kuuliaisuudesta ja tottelevaisuudesta, ja niin edelleen.
 
Frommin mukaan samalla alkaa kuitenkin myös uusi vaihe: Jumala tekee palvelijoidensa kanssa liittoja ja lupauksia, jotka sitovat ”myös häntä itseään”. Vähitellen tapahtuu muutos ”itsevaltiaasta heimopäälliköstä rakastavaksi isäksi”, jota hänen itse asettamansa periaatteet sitovat. Lopulta isän hahmo muuttuu edustamiensa periaatteiden – totuuden, rakkauden, vanhurskauden – symboliksi.
 
Fromm kirjoittaa: ”Kehityksen tässä vaiheessa Jumala lakkaa olemasta persoona, ihminen, isä; hänestä tulee ilmiöiden taustalla vaikuttava yhteyden periaatteen symboli”, jolla ”ei voi olla nimeä” – nimen viitatessa ”aina johonkin tai ylipäänsä johonkin määrättyyn”. Frommin mukaan juutalaisuuteen kuuluva kielto, ettei Jumalan nimeä tule lainkaan mainita, viittaakin ”ihmisen vapauttamiseen siitä käsityksestä, että Jumala on … persoona”. Myöhemmin tämä käsitys jalostuu negatiiviseksi teologiaksi, joka kieltää positiivisten ominaisuuksien – jotka perustuvat edelleen ajatukseen persoonallisesta jumaluudesta – liittämisen Jumalaan: ”Kuta enemmän tiedän, mitä Jumala ei ole, sitä paremmin minä tunnen Jumalan.”
 
Frommin mukaan kypsän ”monoteismin seuraaminen viimeisiin johtopäätöksiinsä” tarkoittaa, ettei Jumalan nimeä ”pidä lainkaan mainita, että Jumalasta ylipäänsä ei voi puhua”. Monoteistisen teologian jo alun alkaen sisältämä nimettömän ja lausumattoman Yhden mahdollisuus toteutuu kristinuskoon olennaisesti kuuluvan mystisen tradition jäsennyksissä. ”Jumala on minä sikäli kuin minä olen ihminen”, Fromm kirjoittaa viitaten siihen, mistä ortodoksinen teologia puhuu ihmisen jumalallistumisena.
 
Vanhan testamentin kertomuksista Uuden testamentin evankeliumeihin hahmottuu antropomorfisesta jumalakäsityksestä puhtaaseen monoteismiin kulkeva kehitys. Siinä missä ”Abrahamin Jumalaa voi rakastaa ja pelätä, kuten isää rakastetaan ja pelätään”, ei monoteismin puhdas muoto enää ”rukoile Jumalalta mitään eikä odota häneltä mitään”, sillä Jumala on lakannut olemasta minkäänlaisen tiedollisen ajattelun, odotusten, pyyntöjen tai toiminnan kohde:
 
Niin kauan kuin Jumala käsitetään isäksi, minä koen itseni lapseksi enkä ole vielä riittävästi vapautunut autistisista kaikkitietävyyden ja kaikkivoipaisuuden toiveistani. En pysty vielä arvioimaan asiallisesti osastani inhimillisenä olentona johtuvia rajoituksia, en myös tietämättömyyttäni ja avuttomuuttani. Kuvittelen yhä lapsen tavoin, että täytyy olla olemassa isä, joka pitää minusta huolta, joka suojaa minua ja rankaisee minua, isä joka pitää minusta, kun olen tottelevainen, joka on mielissään kun ylistän häntä ja vihainen kun olen tottelematon. (Fromm)
 
Puhdas monoteismi onkin Frommin mukaan eräänlaista jumalattomuutta, ”Jumalan” asettuessa edustamiensa periaatteiden abstraktiksi symboliksi. Tästä seuraa, ettei maallisen ja hengellisen välillä ole mitään olennaista eroa: sekularisaatio on juutalaiskristillisen monoteismin sisäisen mahdollisuuden toteutumaa, eikä radikaalihumanismi ole muuta kuin näiden kehityskulkujen looginen lopputulos.
 
Jumalasta tulee symboliksi muuttuneena eräänlainen jäänne, mikä merkitsee auktoriteetin hylkäämistä, siitä vieraantumista ja ulos kasvamista. Hylkääminen ei kuitenkaan tapahdu jonkin toisen auktoriteetin asettamisen eduksi tai sellaisen nimissä. Tämä olisi myös Frommin mukaan ongelmallista ja tarkoittaisi lähinnä isän vaihtumista ”sedäksi” tai ”isoisäksi” auktoriteetin rakenteellisten ehtojen jäädessä koskemattomiksi.
 
Koska symboli on olennaisesti pelkkä radikaalin poissaolon jälki – viitatessaan itsensä ulkopuolelle ja ollen tästä ulkopuolesta täysin riippuvainen –, se ei viittaa itseensä tai ole itselleen läsnä, vaan on olemassa vain suhteessa johonkin toiseen. Symbolina Jumala kuuluu erojen järjestelmään ja ”ilmaisee” negatiivisessa teologiassa sitä, mitä symbolinen järjestys ei kykene jäsentämään, mutta jota ilman se ei ole mahdollinen, siis (puhdasta) eroa.
 
Ei liene sattumaa sekään, että kristinuskon keskeisin symboli on tyhjäksi jäänyt teloitusväline, jolta itse uskon kohde on karannut ylösnousemukseen. Risti viittaa ihmiseksi tulleen, syntinä hylätyn Jumalan poissaoloon – isä-suhteen väistämättömään katkokseen ja ratkeamiseen helluntaipäivänä lankeavan Pyhän Hengen hahmossa, joka tässä toimii Mestarin poissaolon jälkeisen uskonyhteisön symbolina. Pyhä Henki ei ole isä sen enempää kuin poikakaan, vaan tiivistää varhaisen kristillisen yhteisön perustehtävän olemalla se, joka ei puhu mitään itsestään eikä suostu palvonnan kohteeksi. ”Auttajana” tai ”puolustajana” Pyhä Henki merkitsee alkukristillisen yhteisön kollektiivista voimaa ja edustaa sen selviytymisen kykyä. Siten kristinuskon myöhempään vaiheeseen kuuluva maallistuminen ja institutionalisoituminen eivät tarkoita niinkään Hengen katoamista kuin sen muuntautumista, ”injektoitumista”, tulemista kulttuuriseksi rakenteeksi.
 
Henkinen ja hengellinen kypsyys (jotka Frommilla tarkoittavat samaa asiaa) tiivistyy itsetuntemuksen ja älyllisen rehellisyyden kaltaisissa käsitteissä; tämä merkitsee ennen muuta dogmaattiseen, kaavamaiseen ja auktoriteettiuskoiseen ajatteluun jumiutumisen itsepintaista välttelemistä. Moderni ja olennaisesti kapitalismiin kuuluva liberaali kulutushedonismi, joka uskottelee hylkäävänsä ahdistavat auktoriteetit vain tullakseen entistä tiukemmin sidotuksi yliopistodiskurssin ja biopolitiikan herruuteen, merkitsee tässä mielessä kypsän monoteismin hylkäämistä yksinomaan eräänlaisen kuvitteellisen ateismin (”Jumalaa ei ole, joten kaikki on sallittua”) nimissä.
 
Asettaessaan oman isä-lapsi-kristinuskonsa tämän ateismin vastakohdaksi kristillinen ja konservatiivinen uusoikeisto ainoastaan jatkavat yhtä ja samaa sekaannusta. Vaikkei moderni kuluttaja-ateisti paljon isä-Jumalasta piittaakaan, hän löytää mestarinsa tiedosta ja tieteestä eli yliopistodiskurssin asiantuntijavallasta. Isä poistuu näyttämöltä, mutta jatkaa elämäänsä tieteellisen konsensuksen kulisseissa, mikä on helppo havaita vaikkapa tavassa, jolla iltapäivälehdet myyvät sisältöään. Kun otsikko vaatii meitä selvittämään vyötärönympäryksemme uudet riskimitat, tiedämme, että on olemassa joukko asiantuntijoita, jotka tietävät minua paremmin, millainen ruumiini oikeasti on ja millainen sen tulisi olla – ja minun tehtäväkseni jää vain hyväksyä se… Tai kun aikakauslehdessä julkaistaan ”tutkimus” suomalaispariskuntien keskimääräisestä yhdyntätiheydestä, voimme jutun lukemalla päästä selville siitä, onko parisuhteemme seksielämä ”normaalin rajoissa”… Uusi nautinto-isämme esiintyy mielellään sallivana ja feminiinisenä, mutta tosiasia on, että hän on vain uusi isä – tai tämän outo, kadonnut ja kaukainen velipuoli.
 
Puhdas monoteismi, jota voisi kutsua myös autenttiseksi ateismiksi, merkitsee ennen muuta kaikkeen kohdistuvaa kriittistä asennetta. ”Jumala” nimeää totuuden, rakkauden ja oikeudenmukaisuuden hyveet. Mutta jos totuus puhkoo reikiä tietoon, jos rakkaus on vain harvojen opittavissa oleva taito ja jos oikeudenmukaisuus kiteytyy väsymättömässä ja aina uudestaan artikuloituvassa vaatimuksessa keiden tahansa tasa-arvoisuudesta, ei totuus ole mitään tiedettävissä olevaa, rakkauden työ vaatii suunnattomia ponnistuksia ja tasa-arvo on asetettava lähtökohdaksi, ei utopiassa kirkastuvaksi tavoitteeksi. Jumala jää yksin kaikkivaltiuteensa, sillä mekin olemme aivan omillamme.