Monoteistisen
juutalaiskristillisen uskon alkuhämärissä Jumala käsittelee luomaansa ihmistä
omaisuutenaan, jota hän voi mielihaluistaan riippuen joko siunata tai piinata
(yleensä molempia). Erich Frommin mukaan ”[t]ämä on se vaihe, jolloin Jumala
karkottaa ihmisen pois paratiisista, koska tämä voisi muuten uudestaan syödä
tiedon puusta ja tulla siten Jumalan kaltaiseksi”. Jumala tahtoo hankkiutua
ihmisrodusta eroon ja päättää – suosikkinsa Nooa pois lukien – hukuttaa tämän;
Jumala vaatii Abrahamia uhraamaan Iisakin osoituksena ehdottomasta
kuuliaisuudesta ja tottelevaisuudesta, ja niin edelleen.
Frommin mukaan
samalla alkaa kuitenkin myös uusi vaihe: Jumala tekee palvelijoidensa kanssa liittoja
ja lupauksia, jotka sitovat ”myös häntä itseään”. Vähitellen tapahtuu muutos ”itsevaltiaasta
heimopäälliköstä rakastavaksi isäksi”, jota hänen itse asettamansa periaatteet
sitovat. Lopulta isän hahmo muuttuu edustamiensa periaatteiden – totuuden,
rakkauden, vanhurskauden – symboliksi.
Fromm kirjoittaa:
”Kehityksen tässä vaiheessa Jumala lakkaa olemasta persoona, ihminen, isä;
hänestä tulee ilmiöiden taustalla vaikuttava yhteyden periaatteen symboli”,
jolla ”ei voi olla nimeä” – nimen viitatessa ”aina johonkin tai ylipäänsä johonkin
määrättyyn”. Frommin mukaan juutalaisuuteen kuuluva kielto, ettei Jumalan nimeä
tule lainkaan mainita, viittaakin ”ihmisen vapauttamiseen siitä käsityksestä,
että Jumala on … persoona”. Myöhemmin tämä käsitys jalostuu negatiiviseksi
teologiaksi, joka kieltää positiivisten ominaisuuksien – jotka perustuvat
edelleen ajatukseen persoonallisesta jumaluudesta – liittämisen Jumalaan: ”Kuta
enemmän tiedän, mitä Jumala ei ole, sitä paremmin minä tunnen Jumalan.”
Frommin mukaan kypsän
”monoteismin seuraaminen viimeisiin johtopäätöksiinsä” tarkoittaa, ettei
Jumalan nimeä ”pidä lainkaan mainita, että Jumalasta ylipäänsä ei voi
puhua”. Monoteistisen teologian jo alun alkaen sisältämä nimettömän ja
lausumattoman Yhden mahdollisuus toteutuu kristinuskoon olennaisesti kuuluvan mystisen
tradition jäsennyksissä. ”Jumala on minä sikäli kuin minä olen ihminen”, Fromm
kirjoittaa viitaten siihen, mistä ortodoksinen teologia puhuu ihmisen
jumalallistumisena.
Vanhan
testamentin kertomuksista Uuden testamentin evankeliumeihin hahmottuu antropomorfisesta
jumalakäsityksestä puhtaaseen monoteismiin kulkeva kehitys. Siinä missä ”Abrahamin
Jumalaa voi rakastaa ja pelätä, kuten isää rakastetaan ja pelätään”, ei
monoteismin puhdas muoto enää ”rukoile Jumalalta mitään eikä odota häneltä
mitään”, sillä Jumala on lakannut olemasta minkäänlaisen tiedollisen ajattelun,
odotusten, pyyntöjen tai toiminnan kohde:
Niin kauan kuin Jumala käsitetään isäksi, minä koen itseni lapseksi enkä
ole vielä riittävästi vapautunut autistisista kaikkitietävyyden ja
kaikkivoipaisuuden toiveistani. En pysty vielä arvioimaan asiallisesti osastani
inhimillisenä olentona johtuvia rajoituksia, en myös tietämättömyyttäni ja
avuttomuuttani. Kuvittelen yhä lapsen tavoin, että täytyy olla olemassa isä,
joka pitää minusta huolta, joka suojaa minua ja rankaisee minua, isä joka pitää
minusta, kun olen tottelevainen, joka on mielissään kun ylistän häntä ja
vihainen kun olen tottelematon. (Fromm)
Puhdas monoteismi
onkin Frommin mukaan eräänlaista jumalattomuutta, ”Jumalan” asettuessa
edustamiensa periaatteiden abstraktiksi symboliksi. Tästä seuraa, ettei
maallisen ja hengellisen välillä ole mitään olennaista eroa: sekularisaatio on juutalaiskristillisen
monoteismin sisäisen mahdollisuuden toteutumaa, eikä radikaalihumanismi ole
muuta kuin näiden kehityskulkujen looginen lopputulos.
Jumalasta tulee
symboliksi muuttuneena eräänlainen jäänne, mikä merkitsee auktoriteetin
hylkäämistä, siitä vieraantumista ja ulos kasvamista. Hylkääminen ei kuitenkaan
tapahdu jonkin toisen auktoriteetin asettamisen eduksi tai sellaisen nimissä.
Tämä olisi myös Frommin mukaan ongelmallista ja tarkoittaisi lähinnä isän vaihtumista
”sedäksi” tai ”isoisäksi” auktoriteetin rakenteellisten ehtojen jäädessä
koskemattomiksi.
Koska symboli on
olennaisesti pelkkä radikaalin poissaolon jälki – viitatessaan itsensä
ulkopuolelle ja ollen tästä ulkopuolesta täysin riippuvainen –, se ei viittaa
itseensä tai ole itselleen läsnä, vaan on olemassa vain suhteessa johonkin
toiseen. Symbolina Jumala kuuluu erojen järjestelmään ja ”ilmaisee” negatiivisessa
teologiassa sitä, mitä symbolinen järjestys ei kykene jäsentämään, mutta jota
ilman se ei ole mahdollinen, siis (puhdasta) eroa.
Ei liene sattumaa
sekään, että kristinuskon keskeisin symboli on tyhjäksi jäänyt teloitusväline,
jolta itse uskon kohde on karannut ylösnousemukseen. Risti viittaa ihmiseksi
tulleen, syntinä hylätyn Jumalan poissaoloon – isä-suhteen väistämättömään katkokseen
ja ratkeamiseen helluntaipäivänä lankeavan Pyhän Hengen hahmossa, joka tässä
toimii Mestarin poissaolon jälkeisen uskonyhteisön symbolina. Pyhä Henki ei ole
isä sen enempää kuin poikakaan, vaan tiivistää varhaisen kristillisen yhteisön
perustehtävän olemalla se, joka ei puhu mitään itsestään eikä suostu palvonnan
kohteeksi. ”Auttajana” tai ”puolustajana” Pyhä Henki merkitsee alkukristillisen
yhteisön kollektiivista voimaa ja edustaa sen selviytymisen kykyä. Siten
kristinuskon myöhempään vaiheeseen kuuluva maallistuminen ja institutionalisoituminen
eivät tarkoita niinkään Hengen katoamista kuin sen muuntautumista, ”injektoitumista”,
tulemista kulttuuriseksi rakenteeksi.
Henkinen ja
hengellinen kypsyys (jotka Frommilla tarkoittavat samaa asiaa) tiivistyy itsetuntemuksen
ja älyllisen rehellisyyden kaltaisissa käsitteissä; tämä merkitsee ennen
muuta dogmaattiseen, kaavamaiseen ja auktoriteettiuskoiseen ajatteluun
jumiutumisen itsepintaista välttelemistä. Moderni ja olennaisesti kapitalismiin
kuuluva liberaali kulutushedonismi, joka uskottelee hylkäävänsä ahdistavat auktoriteetit
vain tullakseen entistä tiukemmin sidotuksi yliopistodiskurssin ja
biopolitiikan herruuteen, merkitsee tässä mielessä kypsän monoteismin
hylkäämistä yksinomaan eräänlaisen kuvitteellisen ateismin (”Jumalaa
ei ole, joten kaikki on sallittua”) nimissä.
Asettaessaan oman
isä-lapsi-kristinuskonsa tämän ateismin vastakohdaksi kristillinen ja
konservatiivinen uusoikeisto ainoastaan jatkavat yhtä ja samaa sekaannusta. Vaikkei
moderni kuluttaja-ateisti paljon isä-Jumalasta piittaakaan, hän löytää
mestarinsa tiedosta ja tieteestä eli yliopistodiskurssin asiantuntijavallasta. Isä
poistuu näyttämöltä, mutta jatkaa elämäänsä tieteellisen konsensuksen
kulisseissa, mikä on helppo havaita vaikkapa tavassa, jolla iltapäivälehdet
myyvät sisältöään. Kun otsikko vaatii meitä selvittämään vyötärönympäryksemme
uudet riskimitat, tiedämme, että on olemassa joukko asiantuntijoita, jotka
tietävät minua paremmin, millainen ruumiini oikeasti on ja millainen sen tulisi
olla – ja minun tehtäväkseni jää vain hyväksyä se… Tai kun aikakauslehdessä julkaistaan
”tutkimus” suomalaispariskuntien keskimääräisestä yhdyntätiheydestä, voimme jutun
lukemalla päästä selville siitä, onko parisuhteemme seksielämä ”normaalin
rajoissa”… Uusi nautinto-isämme esiintyy mielellään sallivana ja feminiinisenä,
mutta tosiasia on, että hän on vain uusi isä – tai tämän outo, kadonnut
ja kaukainen velipuoli.
Puhdas monoteismi,
jota voisi kutsua myös autenttiseksi ateismiksi, merkitsee ennen muuta kaikkeen
kohdistuvaa kriittistä asennetta. ”Jumala” nimeää totuuden, rakkauden ja
oikeudenmukaisuuden hyveet. Mutta jos totuus puhkoo reikiä tietoon, jos rakkaus
on vain harvojen opittavissa oleva taito ja jos oikeudenmukaisuus kiteytyy
väsymättömässä ja aina uudestaan artikuloituvassa vaatimuksessa keiden tahansa
tasa-arvoisuudesta, ei totuus ole mitään tiedettävissä olevaa, rakkauden
työ vaatii suunnattomia ponnistuksia ja tasa-arvo on asetettava lähtökohdaksi,
ei utopiassa kirkastuvaksi tavoitteeksi. Jumala jää yksin kaikkivaltiuteensa,
sillä mekin olemme aivan omillamme.