30.7.2020

Kohtuus on ylellisyystuote


Kohtuus on tuhlaamista, jonka kiistanalaiset ja poliittiset ulottuvuudet kätketään hyveeseen. Näin matkustamista, ulkona syömistä, arjen luksusta ja materiaalisen vaurauden kartuttamista kuluttamalla rakastava tuhlariluokka voi esittää itsensä esimerkkinä ja normaalin nimissä vaatia samaa muiltakin. Keskiluokka markkinoi kohtuullisuuttaan tekemällä selväksi, ettei sen elämässä ole mitään liikaa, ei etenkään politiikkaa, uskontoa, seksuaalisuutta tai alkoholia. Kun keskiluokka puhuu, sen ei tarvitse identifioitua miksikään erityiseksi poliittiseksi elämänmuodoksi tai -tavaksi; sen ääni on normaaliutta, sen luokkapuhe jatkuvaa luokasta vaikenemista.

Jos keskiluokka omaksuisi ”tuhlaavan luokan” statuksen, se menettäisi kykynsä asettaa minkäänlaisia yleisen maun tai normaalin vaatimuksia. Tuhlariluokkana sen olisi alettava ottaa vastuutaan luokkaetuoikeuksiinsa perustuvista tuhlaamisen muodoista.

Keskiluokka kykenee kyllä puhumaan esimerkiksi syrjäytymisestä ja eriarvoisuudesta, sillä ilman luokan käsitettä ja luokkahorisonttia nämäkin termit pysyttelevät poliittisen kohtuuden rajoissa. Vasta luokka liittää syrjäytymisen ja eriarvoisuuden hallitseviin ja hallittaviin, tekee näkyväksi eräiden harjoittaman kohtuuden vallan ja luokka-aseman mahdollistaman yksipuolisen yhteisestä työstä hyötymisen.

Tuhlaamisessa yleensä ei ole mitään moraalisesti arveluttavaa, sillä tuhlaaminen on elämän perusta, kuten Georges Bataille kirjoittaa. Keskiluokkainen kohtuus/tuhlaaminen on kuitenkin kapitalismiin sidottua riiston taloutta, jonka yhteisöllinen funktio on ylimmän luokan etujen turvaaminen, mikä tarkoittaa ääretöntä yltäkylläisyyttä yksille ja rajatonta niukkuutta toisille. Keskiluokalle jää kohtuullisuus ja normaalius, joiden rapistuvassa kehässä sen olemassaoloa ja toiveikasta tulevaisuutta varjostavat kahtaalta työntyvät voimat: yhtäältä yhä suurempia lyhyen tähtäimen voittoja vaativa yläluokkainen, palkkatyön arvoa ja asemaa nakertava finanssikapitalismi ja toisaalta alaluokkien kasvava kauna ja osattomuus, niin sanotun roskaväen viha ja vallankumous.

Ylin luokka suosii kohtuullisuuden ja ”vaatimattoman elämän” julkisivua ennen muuta uskottavan PR:n vuoksi. Tosiasiassa nämä keskiluokan arvot eivät kiinnosta sitä vähimmässäkään määrin. Huipulla on kuitenkin hyvä tietää, millä tavoin vasallien poliittinen valveutuneisuus pysyy kohtuuden rajoissa, sillä markkinat tarvitsevat sellaista vakauden ja kasvun yhdistelmää, jossa riistoon perustuva luokkakohtainen tuhlaaminen on käsitettävissä kuluttamisen kohtuullisuudeksi.

Myöskään alaluokkaa eivät keskiluokkaiset hyveet liikuta. Kaupungin vuokrataajamissa ei lueta Hesaria tai Suomen Kuvalehteä, sillä nämä mediat puhuvat enimmäkseen maailmasta, jossa ravintoketjun alin kolmannes passivoidaan uhreiksi, tilastoiksi ja yhteiskunnallisiksi ongelmiksi. Työväenluokka etsii subjektiviteettiaan muualta. Keskiluokkaisuus edustaa sille haaleutta ja impotenssia, mutta myös riistoon perustuvaa aiheetonta omahyväisyyttä, jonka synnyttämät ahdistavat heijastukset ja yleinen pelokkuus palaavat vainoamaan omistavaa luokkaa fasismin ja kommunismin haamuina.

Alempana identifikaation kohteet ja keinot löytyvät kuluttamisen ja arjen luksuksen tuolta puolen. Juopottelusta ja terveyttä uhmaavasta hillittömyydestä voikin tulla köyhän ainoa tapa toteuttaa yhä ahtaampiin rajoihin pakotettua vapauttaan ja luovuuttaan, sillä kohtuullisuus ja usko tulevaisuuteen on varattu niille, joiden likviditeetti riittää muihinkin vastaavanlaisiin ylellisyyksiin. Änkyräkänni on yksi tapa irtautua systeemistä, jolla ei ole muuta kuin kurjuutta tarjottavanaan. Tuomitsemalla alkoholismin edustaman tuhlaamisen muodon yleisen terveyden ja hyvinvoinnin nimissä keskiluokkainen moraali lähinnä kaatelee bensaa homeisten taajamien liekkeihin. ”Te ette määrittele minun välttämättömyyksiäni”, lausuu kaupunkilainen valkokaulusjuoppo ja kumoaa Gambinansa eksistentiaalista kohtalokkuutta tavoitellen.

Keskiluokka on siirtynyt toivon ajasta pelon aikaan; sen vallan ja kukoistuksen kausi lähenee loppuaan. Palkkatyö marginalisoituu, automatisaatio laajenee ja vie loputkin matalan osaamisen työpaikat, prekarisaatiosta tulee yhä jäytävämpi yhteiskunnallinen kysymys. Keskiluokka kapenee, sen ostovoima hupenee. Markkinat muuttuvat epävakaiksi, eikä kuluttamisen velkavetoisuus ratkaise mitään, sillä lykkääminen kasvattaa ongelman korkoa entisestään.

Poliittiset voimasuhteet ratkaisevat, onko tulevaisuutenamme laajan perustulon turvaama nykyistä sosialistisempi järjestelmä vaiko jonkinlainen teknokraattinen oligarkia. Jos nykyiset vallanpitäjät saavat päättää, kehityksen kulku on helppo ennustaa: automatisaation laajenemisen ja teknologisten innovaatioiden edut rajataan taloudellisen eliitin piiriin, sillä massatyöttömyys tekee orjatyöstä niin halpaa, ettei finanssikapitalismilta löydy motivaatiota kaikkia hyödyttäviin rakenteellisiin uudistuksiin. Tämä puolestaan ruokkii entisestään eri puolilla voimistuvia fasistisia virtauksia. Kapitalismi kiihtyy ja vie kaiken loogiseen loppuunsa: luonnonvarat ehtyvät, ilmasto muuttuu katastrofaalisesti ja planeettamme biosfääri etsiytyy uuteen tasapainoon, joka ei ole edullinen sen enempää kapitalismille kuin ihmisellekään. Toinen vaihtoehto on alkaa suhtautua utopioihin vakavasti, hylätä lattea vaihtoehdottomuuden politiikka.

Keskiluokkainen kohtuuden hyve on joka tapauksessa tullut tiensä päähän aivan siitä riippumatta, onko tulevaisuutemme sosialistinen utopia vai teknokraattinen harvainvalta. Tuhlaaminen on perusoikeus. Sen uskotteleminen kohtuudeksi on välttämätöntä vain, jos hyväksymme kapitalistisen tuotannon ja jakamisen peruslähtökohdan: alati kasvavan 99,9-prosenttisen niukkuuden, jota tuotetaan ihmismassoja ja luonnonvaroja riistämällä. Parempiakin tapoja jakaa on.



25.7.2020

Se kävi hiljaisesti ja rauhallisesti


”Haiseva talo” -novellini (teoksessa Sano kuolemalle käsipäivää, Kirjokansi 2019) alkaa kertojapäähenkilön näennäisen simppelillä maininnalla näkemästään unesta:

Näin unta kapitalismin romahtamisesta. Se kävi hiljaisesti ja rauhallisesti, sen jälkeen jatkettiin elämistä ja olemista niin kuin ei mitään. Tiedettiin, että jossain oli sekasortoa ja paniikkia ja itsemurhia. Etsin netistä tietoa ja löysin jotain kuvia pörssistä. Kummoista se ei ollut.

Kuten onnistuneimmat aloitukset minulla yleensä, novellin ensimmäinen lause ”vain ilmaantui” (ja tiesin sen heti olevan täydellinen, sivutolkulla korkoa kasvava). Näennäisen simppeli aloitus on siksi, ettei kapitalismin loppua tunnu mahdolliselta kuvitella. Usein toisteltu sanonta kuuluu, että on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin romahtaminen. Kapitalismi tuntuu itsestään selvältä tavalta järjestää yhteiskunnallinen olemisemme, yhtä ilmeiseltä kuin se tosiasia, että uralla, työmarkkinoilla ja koulussa edetään toisia vastaan kilpailemalla. Vieläpä olemme – ainakin ne, joita tällainen järjestely hyödyttää – taipuvaisia pitämään tällaista verenhimoisuutta ruokkivaa solipsismia luonnollisena.

Kun novellin kertoja Sune uneksii kapitalismin lopusta, hän ajattelee mahdotonta; ja tähän mahdottomaan viittaamalla ”Haiseva talo”, kertomus modernista hippikommuunista ja sen väistämättömältä vaikuttavasta tuhoutumisesta, alkaa. Novellin alun ja lopun voikin ajatella kapitalismin luoman maailmattoman vaihtoehdottomuuden napoina: hippikommuuni katoaa kuin hälvenevä uni. Kun Sune herää, hän kuulee, että yhteisestä talouskassasta on kadonnut kolmannes. Kukaan ei vaikuta varastaneen rahoja, eikä niiden katoamiselle löydy mitään selitystä. Yhteisasunto homehtuu ja lahoaa silmissä, tavarat hajoavat, yksi kommuunin asukkaista löytyy kuolleena; kaikkialla leijailee mädäntyvän perustan läpitunkeva, hienovarainen löyhkä.

Fasismi ja liberaali vasemmistolaisuus näyttäytyvät novellissa voimattoman symbolisen kapinan epätoivoisina muotoina. Keskustan baarissa Sune todistaa piittaamattomasti natsiunivormuisen eksentrikon ja ”vähemmistöjen puolesta” provosoituneen liberaalin koomista tahtojen taistelua. Politiikka on typistynyt ”arvokeskusteluksi”, jota määrittelevät populaari identiteettisymboliikka, väärinkäsitykset ja ylenkatseellinen moralismi. Molempia hahmoja yhdistää kapitalismi: natsipukuinen eksentrikko on markkinoiden luomus siinä missä vallankumouksensa möhlinyt liberaalivasemmistolainenkin, jolle luokkataistelu merkitsee enää vain kysymystä sallituista ja kielletyistä symboleista. Molemmat juoksevat pääoman asialla, eikä ”arvokeskustelu” ulotu kulttuuria kauemmas.

Novelli päättyy tavallaan lohduttomasti. Eräänä yönä Sune varastaa läheisen omakotitalon ulkovarastosta bensakanisterin ja polttaa ”haisevaksi taloksi” muuttuneen kommuunin asukkaineen päivineen maan tasalle. Hän tajuaa umpikujan ja reagoi siihen liskoaivoisesti, puhtaalla ja jäsentymättömällä, miehisen tuhoavalla aggressiolla. Kohtauksen voi lukea paitsi pessimistisenä kommentaarina alun (toive)uneen, myös poliittiselta kannaltaan ambivalentiksi jäävän päähenkilön turhautuneen halun tuottamana äärimmäisenä tuhofantasiana, katastrofina, josta unelmoidaan niin vasemmalla kuin oikealla: kunhan vain maailma lakaistaan kaikesta tekopyhästä ja valheellisesta paskasta, tulesta kohoaa uusi alku, ja niin edelleen.

Sunen unessa kapitalismi romahtaa kuitenkin ”hiljaisesti ja rauhallisesti”, ilman tuhoisaa spektaakkelia tai raivoisaa vallankumousta. Itsemurhat, paniikki ja sekasorto ovat jotain, josta ”tiedetään” ja jotka tapahtuvat ”jossain”. Missä? Kyse on tietenkin kaikkea tiedettyä jäsentävästä mediasta, kapitalismin kylkeen liimautuneesta välttämättömästä trauma- ja kriisintuotantokoneistosta. Kun kapitalismi romahtaa, median ote höllentyy: kriisitietoisuus muuttuu akuutista etäiseksi.

Näin ajateltuna Sunen tuhoisa ja lopullinen ratkaisu tarkoittaa hänen unensa pettämistä. Kapitalismin loppu on utopiaa, mutta Sunen erehdys on nähdä utopia irrationaalisena ja epärealistisena haavemaana pikemmin kuin välttämättömänä ja hedelmällisenä horisonttina, jossa ajattelu voi keksiä todellisen ja mahdollisen vaihtoehdon olemassaolon. Sune toisin sanoen kiistää utopian tosi olemuksen: hän kieltää utopian luovana suhteena käsillä olevaan kriisiin ja valitsee sen sijaan ”akuutin kriisitietoisuuden” ansaksi osoittautuvan frustraation ja silmittömän aggression.

Sune ajattelee kaiken olevan menetetty, sillä kapitalismin romahdus oli pelkkä uni. Näin hän kieltää unessa ilmaantuvan totuuden, utopian ideassa piilevän mahdollisuuden aitoon vastarintaan. Herätessä on vastassa vain paheneva niukkuuden kierre: rahat loppuvat, syylliset kätkeytyvät pääoman abstraktioihin. Kun ruokapulaan haetaan lainaa vanhemmilta, seurauksena on kaunaa ja häpeää: hippikommuunin asukkaat näyttäytyvät nyt kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta hedonistisina loiseläjinä, jollaisina kapitalisti tahtoo heidät nähtävänkin. Edessä on vain velanoton myötä kiihtyvä, väistämättömään umpikujaan päättyvä tympeä kierre.

Ehkä olisikin seurattava unen totuutta, alettava uskoa utopiaan terveen järjen ja realismin nimissä.


17.7.2020

Muutama huomio "kulttuurimarxismista"


Kuten Marko Hamilo kirjoittaa Uuden Suomen ”käsitekriittisessä” artikkelissaan, uuden oikeiston piirissä ”kulttuurimarxismilla” tarkoitetaan

yksinkertaisesti marxilaista maailmankuvaa ilman sen taloudellista ja poliittista ulottuvuutta. Samalla työväenluokka menetti asemansa sorrettuna luokkana, joka tulisi tekemään vallankumouksen. Sen paikan ottivat erilaiset marginaalit: seksivähemmistöt, mustat, maahanmuuttajat ja niin edelleen.

Koska Hamilon tulkinta on jo toisaalla osoitettu läpeensä virheelliseksi, en käsittele asiaa tässä sen enempää. Tyydyn vain toteamaan, ettei kulttuurimarxismia Hamilon tapaan muotoilemana oppina, järjestelmänä tai jonkinlaisena kulttuuripoliittisena dogmatiikkana ole oikeastaan olemassakaan.

Olettakaamme kuitenkin – just for the sake of the argument – että ”kulttuurimarxismin” käsite on validi muutenkin kuin uusoikeistolaisena koirapillinä ja pahaenteisenä viittauksena 1930-luvun tiettyihin kiistatta barbaarisiin kehityslinjoihin. Jos kulttuurimarxismia olisi olemassa, sen keskeisimpänä dokumenttina voisi epäilemättä pitää Frankfurtin koulukunnaksi kutsuttuun marxilaiseen älymystökeskittymään kuuluvien Max Horkheimerin ja Theodor Adornon toisen maailmansodan aikoihin laatimaa kulttuurikriittistä puheenvuoroa ja laajaa esseeteosta Valistuksen dialektiikka (Dialektik der Aufklärung, 1944).

Ymmärtääksemme jotain ”todellisesta” kulttuurimarxismista on siis ymmärrettävä, mistä Horkheimerin ja Adornon teoksessa on olennaisesti kysymys. Viittaaminen poliittisen korrektiuden vaatimuksiin, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureihin, ”woke”-kulttuuriin tai siihen, mitä joku Juha Ahvio sanoo Gramscista, Marcusesta, Adornosta tai kommunismista, ei riitä.

Valistuksen dialektiikan lukeneelle käy vieläpä suhteellisen nopeasti selväksi, ettei liberaalivasemmiston paljon puhutulla (ja syytetyllä) halulla ”tuhota länsimaisen kulttuurin kristilliset perusarvot” ole mitään erityistä tekemistä Horkheimerin ja Adornon kriittisen projektin kanssa. Riittää, kun lukee ajatuksella Valistuksen dialektiikan laajan alkuluvun ”Valistuksen käsite”, jossa tekijät pyrkivät osoittamaan, kuinka

[v]alistuksen uhriksi joutuneet myytit olivat kuitenkin sen itsensä aiempaa tekoa. (…) Myytti halusi selostaa, nimetä, sanoa alkuperän ja sen myötä esittää, todeta, selittää. Tämä piirre voimistui, kun myyttejä alettiin koota ja merkitä muistiin. Jo varhain ne muuttuivat selosteista opeiksi. Jokainen rituaali sisälsi mielteen tapahtuneesta määräkulkuna, johon loitsijan oli tarkoitus vaikuttaa. Rituaalin tämä teoreettinen ainesosa itsenäistyi kansojen varhaiseepoksissa. Tragediankirjoittajien löytämät myytit astuivat esiin kurina ja mahtina, joita jo Bacon ihannoi tavoitteena.

Horkheimerin ja Adornon kriittisen projektin ytimessä on kontribuutio länsimaiseen keskusteluun ja reflektioon, jossa ajattelu voi saada selkoa synneistään. Valistus, joka pyrki systemaattisesti poistamaan taikauskon maailmasta ja abstrahoimaan kaiken olevan mitattavaksi varannoksi, on tekijöiden mukaan tässä pyrkimyksessään ”totalitaarinen”:

Mihin tahansa henkiseen vastarintaan törmääminen vain paisuttaa sen voimia. Tämä johtuu siitä, että myyteissäkin valistus tunnistaa itsensä. Mitä vastarinnan hyödyntämät myytit ovatkin, niistä tulee tällaisissa kamppailuissa perusteluja, jolloin ne joutuvat väistämättä polvistumaan sen hajottavan järkiperäisyyden periaatteen edessä, josta [sic] ne valistusta syyttävät. Valistus on totalitaarinen.

Horkheimerin ja Adornon mukaan valistuksen edistystä tuhoavat mahdit ammentavat voimansa sen omaan rakenteeseen kätkeytyvistä jännitteistä. Valistuksen totalitaarisuus on seurausta valistuksen projektin alkuperäisestä ristiriidasta, joka ylipäätään on tehnyt kaiken havaitun edistyksen mahdolliseksi: ”Minuuden herääminen maksetaan tunnustamalla valta kaikkien suhteiden periaatteeksi.” Jos esimodernin ajan magia olikin ”veristä epätotuutta” ja luontoon kohdistuvaa hallinnan pyrkimystä ja harjoittamista, ”se ei vielä kieltänyt herruuttaan muuntautumalla puhtaaksi totuudeksi ja laittautumalla sellaisenaan alistamansa maailman perustaksi”. Valistuksen projektissa ”olioiden olemus paljastuu alati samaksi, herruuden perustaksi”, mikä edelleen tuottaa luonnon ja maailman suureksi ykseydeksi. Ero on pantu viralta.

Sivilisoitunut ihminen julistautuu ”näkymättömän mahdin näköiskuvaksi” siinä missä esimoderni loitsija vain asettui luonnossa havaitsemiensa mahtien kaltaiseksi niitä pelotellakseen tai lepytelläkseen, ja

[v]asta tällaisena näköiskuvana ihminen tajuaa itsensä minäksi, joka ei voi kadota toisiin samastumalla vaan joka takertuu häneen läpitunkemattoman naamion tavoin. Yhdessä vastineensa, luonnon ykseyden kanssa tämä samana pysyvä minä kumoaa laatujen moninaisuuden. Laatujen riisuminen tekee luonnosta kaoottista, pelkästään jaoteltavaa ainesta, ja kaikkivoivasta minästä tulee pelkkä omistuksen kohde, abstrakti samuus.

Syyttäessään nykyajan ”kulttuurimarxisteja” – toisin sanoen liberaalia, kulttuuripolitiikkaa patologisen syyllisyytensä ja eräiden kohtalokkaiden sekaannusten pohjalta harjoittavaa establishmentia – vallanhalusta ja totalitarismista uusi oikeisto on itse kulttuurimarxistisempaa kuin kritiikkinsä kohde. Poliittisen korrektiuden ja liberaalin suvaitsevaisuuden paradoksit näyttäytyisivät Valistuksen dialektiikan kirjoittajille yhden ja saman herruuden harjoittamisen jälkimoderneina muotoina, mitä ne tosiasiallisesti ovatkin.

Uudesta oikeistosta poiketen Horkheimer ja Adorno eivät kuitenkaan perustaisi diagnoosiaan ”kulttuurien välisiin luonnollisiin eroihin” (syyllistyen näin pinnalliseen ja virheellisesti essentialisoivaan reduktionismiin), vaan tunnistaisivat ilmiössä porvarillisen hallinnan periaatteen, luokan pyrkimyksen yhtenäistää todellisuus hallitsijoiden etujen mukaisella tavalla – mikä poliittisen korrektiuden ja kulttuuriseen problematiikkaan yksipuolisesti keskittyvien, lukuisten sosiaalista oikeudenmukaisuutta tavoittelevien projektien tapauksessa tarkoittaa viime kädessä pääoman aktiivista pyrkimystä sulauttaa kaikenlaiset eriarvoisuudesta huolestuneet kriittiset poliittiset liikkeet itseensä.

Lyhytkin katsaus ”kulttuurimarxismin” aatteellisiin lähtökohtiin riittää osoittamaan ainakin sen, kuinka hakoteillä ovat ne, jotka termiä ahkerimmin viljelevät. Omat kokemukseni keskusteluista ja väittelyistä poliittista oikeistoa kannattavien kanssa vahvistavat yllä esitetyn. ”Kulttuurimarxismi” toimii kattoterminä ja ”selittävänä tekijänä” mitään tosiasiallisesti selittämättä. Ei mikään ihme, että kriittiselle vasemmistolle koko käsite on jonkinlainen oksymoroni, joka kertoo sille enemmän uuden oikeiston Marx-ymmärryksen tasosta kuin jostain vakavasti otettavasta kulttuurikriittisestä kontribuutiosta.



9.7.2020

Keskiluokka kritisoi itseään


Anton Vanha-Majamaan kolumni marssittaa jälleen eteemme keskiluokkaisen syyllisyyden, jonka koronapandemia on virittänyt hiukan normaalia äänekkäämmille taajuuksille.

Sinänsä Vanha-Majamaan avaamassa näköalassa ei ole mitään uutta. Kirjoittaja ruoskii turvallisuushakuisuutena, luokkatiedottomuutena ja naiiveina kuvitelmina jäsentyvää keskiluokkaisuuttaan hiukan samaan tapaan kuin Reetta Räty ja Tuija Siltamäki joissakin ”aseistariisuvissa” ja katu-uskottavasti masokistisissa takavuosien kolumneissaan. Hän tekee saman kuin lukemattomat muut pandemian myötä luokkatietoisuutta harjoittelevat porvarit: julkistaa näyttävällä armottomuudella elämäntapansa anomaliat, antagonismit, velton henkisyyden ja tekopyhän pihagrilliempatian tunnustamalla avoimesti mahdottoman velkansa modernille proletariaatille ja prekariaatille.

Synnintunnustuksen ja murskaavien tilastojen jälkeen Vanha-Majamaa toteaa: ”Muut ovat pitäneet yhteiskunnan ja meidät kasassa, oman terveytensä kustannuksella.”

Mitään huonoa ei ole siinä, että luokkatietoisuuttamme edes jollain tapaa ravitaan valtavirtamediaa myöten. (Kunnon kommunistina osaan kyllä arvostaa vaatimattomiakin kontribuutioita luokkataistelun kiihdyttämiseen.) Silti tällaisissa esityksissä on jotain syvästi epäilyttävää. Kun kirjoittaja näinkin avomielisesti kävelyttää häpeäänsä julkisen diskurssin auringonkilossa, alkaa mietityttää, kuka oikeastaan hyötyy ja nauttii. Vanha-Majamaakaan ei, oireellista kyllä, malta olla päättämättä kolumniaan ironiseen loppukaneettiin, joka vihjaa jo hivenen kyyniseen paluuseen kohti ”normaalia”.

Vanha-Majamaa toteaa olleensa typerä ja naiivi kuvitellessaan kaikkien olleen samassa veneessä vain siksi, ettei koronavirus ”erottele ihmisiä ihonvärin, sukupuolen tai varallisuuden perusteella”. Hän tunnustaa harrastaneensa juuri sitä paremman väen arjen- ja elämänhallinnan ympärillä pörräävää nolostuttavaa spiritualiteettia, jota Facebook on pullollaan: ”pysähtymistä”, ”kotoilua”, ”asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen”. Mikäs on ollut rauhoittuessa olennaisen äärelle ”kivasti etätöitä tehden” tai ”kesämökillä puutarhaa laitellen”, vaikka ”vaikeimpina koronaviikkoina” kyllä hävettikin, kun oli pitänyt ”avata ovi ruokalähetille, joka oli pukenut ylleen kasvomaskin ja suojakäsineet tuodakseen minulle ruokaa lähikuppilasta”.

Tekee mieli oikoa mutkia ja tehdä ankea diagnoosi. Nämä keskiluokkaiset häpeänsä ulkoiluttajat, perkele: mitä muuta he lopulta haluavat kuin uuden salaisen ylpeilyn aiheen, jonkinlaisen käänteisen oikeutuksen elämäntyylilleen? Vanha-Majamaa osallistuu yleiseen keskiluokan kritiikkiin performoimalla keskiluokkaista, joka äkkiä tajuaa olevansa keskiluokkainen:

Ei tarvinnut kuin katsoa ikkunasta ulos ja tajuta, etteivät kadut olleet autioituneet. Niitä vain suhasivat nyt airpod-hipsterien ja salkkuihmisten sijasta alipalkatut siirtolaiset, jotka toimittivat meille verkosta tilaamiamme kotikuntoilusettejä ja falafeleja, sekä ulkomailta lähetetyt työntekijät, jotka rakensivat meille teitä ja taloja.

Harva keskiluokkainen lienee kuitenkaan niin umpiossa, etteivät tällaiset tosiasiat hänen valistunutta tietoisuuttaan tavoittaisi. Vanha-Majamaa tuntuu tajuavan tämän, sillä tekstin itseironinen päätös pursuaa resignaatiota, silkkaa maailmanjärjestykselle ja luokka-aseman tuomille etuoikeuksille alistumista. Samalla hän tulee paljastaneeksi, ettei keskiluokkaisen ihmisen ongelma ole hänen ”väärässä tietoisuudessaan”, vaan hänen asemoitumisen tavassaan, kyvyttömyydessään muuttua minkäänlaisen rakenteita horjuttavan massaprotestin subjektiksi lisäarvontuotannon lupaamien privaattien etuisuuksien ja nautintotalouden houkutusten vuoksi. Silkan performanssin tasolla Vanha-Majamaa kykenee osoittamaan, ettei keskiluokka ajattele silloinkaan, kun tiedostaa.

Tällaisen valtavirtaisen luokkakritiikin perusongelmana on sen ilmeinen kyvyttömyys asettua loputtoman, salaa narsistisen syyllisyyden horisontin tuolle puolen, mikä tarkoittaisi proletaarin/prekaarin näkökulman eräänlaista ”subjektivoitumista” nykyisen pelkän objektiksi jäämisen sijaan. Vanha-Majamaan itsekritiikki on epäilemättä subjektiivisesti aitoa, mutta samalla – edellä mainitusta syystä – objektiivisesti tekopyhää. Kolumnin viimekätinen (ja subjektiivisen tarkoitteen kannalta vieras) viesti ei ole ”oikean tietoisuuden” akuutti vaatimus, vaan totaalisen ja impotentin epätoivon julkilausuminen tavalla, jonka on tarkoitus hämätä psykologisella uskottavuudellaan. Pelin panoksena on edelleen porvarillisen minän narsistinen eheys.



6.7.2020

Vielä muutama huomio patsaista ja niiden kaatamisesta


Jokin aika takaperin kirjoitin Facebookissa onnistuneen provokaation, jolla kommentoin tuolloin (ja epäilemättä edelleen) ajankohtaista vasemmistonuorten vaatimusta Mannerheimin ratsastajapatsaan siirtämisestä johonkin syrjäisempään paikkaan. Vaatimuksen taustalla on – kuten jokainen lukija epäilemättä jo tässä vaiheessa tietää – Yhdysvalloista levinnyt, kansainvälisiä solidaarisuudenilmauksia kirvoittanut protestiliike Black Lives Matter, jonka jäsentämä kamppailun todellisuus nostaa näkyviin rapakon takaisen yhteiskunnan jakautuneisuuden ja poliittisen osattomuuden artikulaatiot.

Kotimaassa ei ole edetty patsaiden kaatelemiseen. Tällaista (enemmän tai vähemmän) spontaania protestiliikettä en millään muotoa vastusta: jos Mannerheim olisi revitty jalustaltaan, olisin jättänyt kirjoittamatta kriittisen huomioni, joka kohdistui kaatamisen sijasta vaatimukseen patsaan siirtämisestä jonnekin muualle. Huomautin pitäväni ”tällaisen toiminnan logiikkaa oireellisena ja ongelmallisena”, eräänlaisena herkistymisenä ”kulttuuriselle yliminäsyyllisyydelle”:

Aluksi poistetaan ja kielletään loukkaavat patsaat ja symbolit, jolloin vastavaikutuksia on ainakin kaksi: niiden voima kasvaa entisestään ja niiden määrä näyttää vain lisääntyvän. Kolmanneksi: uusi oikeisto ei epäröi hyödyntää tätä uutta symbolista voimakenttää ja osoittaa liberaalien munattomuutta jälleen kerran.

Myöhemmin tarkensin esitystäni huomauttamalla suhtautuvani yhtäältä tähän kotimaiseen kieltoon/vaatimukseen ja toisaalta yhdysvaltalaisiin protestiliikkeen akteihin kahden eri logiikan mukaisina tekoina ja tapahtumina. (Jälkeenpäin tuli muuten mieleen, että kotimaisenkin version voi nähdä suopeammin solidaarisuuden osoituksena, vaikkeivät ”yliminävaatimuksen” ja symbolisen voimakentän vaikutusten ongelmat vielä sillä katoaisikaan.)

Proletaarien toissasunnuntaisessa keskustelussa aiheen tiimoilta nousi lisäksi esiin jokunen arvokas kontekstuaalinen huomio, erityisesti se, kuinka poliittisesti polttavaa tiettyjen patsaiden symboliikka Yhdysvalloissa on. Kunniapaikalla pönöttävä kivikonfederaatti on mustalle väestönosalle suora viesti heidän ali-ihmisyydestään. Keskusteluun osallistuneen Punatulkut-kanavan Tuomas Kuusniemen nokkela ehdotus on samoilla kritiikin linjoilla taannoisen provokaationi kanssa esittäessään esimerkiksi, kuinka lahtarisymboliikka saisi uusia ulottuvuuksia, jos monumenttien kontekstia laajennettaisiin ympäröimällä ne orjia esittävillä patsailla. Omassa postauksessani kehotin siekailemattomaan tradition häpäisemiseen:

”Pyhyyttä” kantava symboliikka on trivialisoitava ja problematisoitava, symbolien säteilevä voimakenttä hajotettava – muutettava arvokkaat lahjat valuvaksi paskaksi, kuten Lacan sanoo. Näin tajuamme Mannerheimin ratsastajapatsaan pelkäksi pulujen paskomisalustaksi, jonka valkoisuuskin saa uusia, banaaleja ulottuvuuksia.

Kuusniemen ehdotus on toki kaikin tavoin tyylikkäämpi. Jos orjakauppiaiden monumentit joutavatkin merenpohjaan, on aidolle kritiikille kuitenkin monenlaisia mahdollisuuksia. Monumenttien tuhoaminen on toki historiaa siinä kuin niiden pystyttäminenkin, eikä konservatiivien karvalakkikritiikki anakronistisesta ”historian ylipyyhkimisestä” kaikkine kaltevan pinnan järjettömyyksineen voisi olla enemmän epäonnistunutta.

Postaukseni kommenttikentässä käydyt keskustelut osoittavat omalla tavallaan, kaikessa sivupoluille eksyneisyydessäänkin, ettei patsaiden kaatamisessa ole kysymys harhaisista vastakkainasetteluista vaan luokkataistelusta yhdenlaisessa kulttuurisessa momentissaan. Monumentit voivat joko kätkeä tai paljastaa sen todellisuutta. Ehkä Mannerheimin kyytiin sopisi istuttaa Hitler takasatulaan kontekstia laajentamaan: olihan sotienaikaisen Suomemme valkoisuus toisinaan sävyltään hyvinkin sinimustaa, eivätkä ylipäällikön käskyllä rakennetut itäkarjalaiset keskitysleirit liene nekään pelkkä äärioikeiston hekumallinen salaisuus.