29.4.2021

10 teesiä aloitteleville kirjailijoille

 
1. Älä kirjoita kaikille, vaan ainoastaan kenelle tahansa. Silloin voit kirjoittaa mitä tahansa, ihan miten tahansa.
 
2. Lukija on äärettömyys ja singulariteetti. Paras tapa välittää lukijasta on olla aliarvioimatta häntä.
 
3. Menestys ei perustu taitoihisi, vaan sattumaan. Älä piittaa suosiosta (omastasi tai muiden).
 
4. Kirjallisuuskriitikot eivät opeta sinua kirjoittamaan paremmin.
 
5. Hämmentynyt kritiikki on aihetodiste sen puolesta, että olet onnistunut taiteellisesti.
 
6. Suhtaudu kriitikolta saamiisi kehuihin ja haukkuihin varauksella. Ylistys tarkoittaa useinkin, ettet ole tehnyt muuta kuin vallitsevien esteettisten normien mukaista taidetta; haukut kertovat monesti siitä, ettei kriitikko keksi hyviä syitä ymmärtää tekstiäsi suopeammin.
 
7. Vältä kaavamaista ajattelua missä tahansa.
 
8. Jumalan pilkkaaminen ei ole rikos.
 
9. Älä pyri ajankohtaisuuteen tai oikeamielisyyteen.
 
10. Rakasta oirettasi, sillä se tekee sinusta sen, mikä olet.

12.4.2021

1. Vieraantuminen, 2. vitunmoinen tykittely, 3. haahuilu

 
Olen altistanut itseni epämukavuudelle silmäilemällä muuatta vanhaa, eräällä kristillisellä verkkosivustolla julkaisemaani tekstiä. Essee käsittelee kriittisesti erityisesti helluntailaispiireissä tuolloin vallinnutta ylistysmusiikkikulttuuria. Sen lukemisesta tulee epämukava olo, jota määrittelee outo samanaikaisuus: yhtäältä tunnen kirjoittajan ajatusmaailman liiankin hyvin, toisaalta en tunne sitä enää lainkaan.
 
Teksti kuuluu aikaan, jolle on piirteellistä voimakas rajankäynti helluntailaisen kristillisyyden kanssa. Vieraantumiseni alkuvuodet olivat samalla ”luterilaisen heräämisen” aikaa. Essee tuntuu todella oudolta seokselta, ikään kuin yhtä aikaa älylliseltä ja kuitenkin kummallisen dogmaattiselta ilmiökritiikiltä, jossa metafyysinen uskontunnustus yhdistyy luontevasti (tai luonnottomasti) aiheen relevanssista piittaamattomaan yksityiskohtaiseen analyysiin. Se on myös peittelemättömän konservatiivinen.
 
Ei ole sattumaa, että siinä missä ensimmäinen taiteellisen tarkastelun kestävä novellini (Labyrintin profeettaan sisältyvä ”Todistus”, joka on muuten edelleen yksi henkilökohtaisia suosikkejani) on samalta ajalta kuin mainittu teksti, kypsyy varsinainen sisäinen ja julkaisukelpoinen esseistini vasta joitakin vuosia myöhemmin. Luterilainen kristinoppi auttoi etsiytymään taiteellisen vapauden pariin, mutta rajankäynnin tarve teki mahdottomaksi suoran loikkaamisen kunnon esseistiikkaan. Tästä johtuu, että 2010-luvun alussa syntyneet novellini sisältävät huomattavasti vapaampaa ja kypsempää pohdintaa kuin saman aikakauden analyyttiset esseetekstini. Fiktiossa en rajoittanut ajatteluani kristilliseen metafysiikkaan, dogmatiikkaan tai uskonyhteisöjen reunamaiden harhaoppien torjuvaan diagnoosiin.
 
Joistain tuon ajan helluntailaisuuden lieveilmiöitä kritisoivista teksteistäni olen saanut sähköpostiini henkilökohtaista palautetta vuosia senkin jälkeen, kun ”tunnustukselliset kuviot” ovat jo jääneet menneisyyteen. Tuntuukin kovin oudolta lukea onnitteluja ”raittiista opetuksesta” ja siitä, kuinka joku on tekstini kautta saanut ”voimaa vaellukseensa”. Tyypillisesti vastaan näihin palautteisiin kiittämällä ja kertomalla suppeasti, että tuntuupas jännältä, olenhan jo vuosikausia sitten jättänyt nämä kuviot taakseni, mutta kiva, jos tekstistä on jotain iloa ollut, ja niin edelleen.
 
Siirtymäajan esseetekstit ovat minulle epämukavaa luettavaa myös siksi, että niistä moni kuuluu vuosien 2013–2019 masennusjakson helvetillisimpiin, siis vuosiin 2014–2015. Niiden avaaminen heittää brutaalisti silmille noiden ahdistavien aikojen muistot – aikojen, jotka edelleen ovat hiukan liian lähellä, jotta niiden aktiivinen muisteleminen ei tuottaisi akuuttia melankoliaa.
 
Helluntailaisajoista olen kirjoittanut tässäkin blogissa paljon. Miksen olisi, onhan minusta edelleen jokseenkin hämmästyttävää ajatella, että olen yli 20 vuotta elämästäni kuulunut yhteisöön, jolle oli lähes elintärkeää saada säädellä suhdettani ruumiiseen, nautintoon ja kriittiseen ajatteluun niin kaikenkattavalla tavalla, että joka kerta, kun istahdamme kaljoittelemaan niistä piireistä irtautuneiden ystävien kesken, huomaamme jossain vaiheessa terapoivamme toisiamme sen aikaisen elämäntyylin tuottamista häpeän ja syyllisyyden tuntemuksista.
 
Luterilainen siirtymävaihe on syystäkin jäänyt vähemmälle huomiolle. Sehän kesti lopulta vain pari kolme vuotta. En löytänyt ”hengellistä kotia” sen enempää luterilaisesta paikallisseurakunnasta kuin Suomen evankeliumikoulunkaan piireistä, joissa isäni kanssa tulin muutaman kerran kierrelleeksi. Helluntailaisuuden kritiikkini sai kyllä huomiota ja hyvää palautetta, mutta älyllinen levottomuuteni teki lopulta mahdottomaksi sen, että olisin alkanut profiloitua näissäkään ympyröissä. ”Evankelisen uuspietismin” luterilainen armonoppi takasi helluntaipiireihin verrattuna monenlaista ajattelun- ja toiminnanvapautta, muttei lopulta – ymmärrettävästi hyvin konsensushakuisena yhteisöllisyytenä – kyennyt juurikaan tarjoamaan kaipaamaani stimulanssia.
 
Menneisyyteni vuoksi omaa olemistani on kauan taakoittanut jonkinlainen älyllisen yksinäisyyden melankolia ja eksistentiaalisuus – niinkin kauan, että minulla on taipumus ajatella se jotenkin ”olemukselliseksi” piirteekseni. Tämä on ollut paitsi selviytymisen, myös nautinnon säätelemisen keino. Helluntailaisaikoina se helpotti pärjäämistä yhteisön likistävässä sovinnaisuudessa: älykön ja taiteilijan rooli tarjosi tiettyjä kiistattomia statusetuja. Myöhemmin se tuntui luovan olemiseeni painoa ja vakavuutta, jota pinnalliselta ”ulkomaailmalta” vaikutti puuttuvan.
 
Vähitellen olen kuitenkin alkanut kokea tuon ”painon ja vakavuuden” melkoiseksi rasitteeksi, eräänlaiseksi eksistenssin jäykkyydeksi, joka masennusjaksolla tosin purkautui identiteettiä luovana ja vahvistavana tykittelynä – huikeana energiavirtana, joka muun muassa mahdollisti kahdeksan kirjan julkaisemisen vain kolmen vuoden sisällä –, mutta johon aina on kuulunut vaikutelma uhkaavasta taantumisesta ja tympeästä, itseensä kietoutuvasta melankolisesta raskaudesta.
 
Viime vuoden kevään koronapandemia katalysoikin sisäisen tilinteon prosessin, jossa juuri tuo jäykkyys, raskaus ja vakavuus alkoivat näyttäytyä tulilinjalle asettuvina janttereina. Jos vielä masennuksen vuosina olin kiihkeästi etsinyt ”kirjoittamisen magiaa” ja tykityksen kanavat avaavia voimallisia rituaaleja, huomasin nyt hakevani jotain aivan toisenlaista. Magian sijaan alkoi kiinnostaa haahuilu, tuottavan nerokkuuden sijaan tuottamaton ”zonettaminen” – epämääräinen harhaileminen reunamailla, jopa suoranainen eksyminen.
 
Vitunmoiselle tykittämiselle on ilman muuta paikkansa – näin ajattelen. Silti on aika kiistatonta, että tuotannon ja olemisen määrittyminen tykittämisen paradigmassa langettaa eksistenssiin raskautta ja vakavuutta, joka rennommassa sfäärissä tiukkuu soluista ei-toivottavana myrkyllisyytenä. Ongelmana on, että tämä myrkyllisyys tarjoaa kyllä paljon. Minultakin olisi jäänyt moni apokalyptiskarnevalistinen metafora jäsentämättä, ellen olisi näitä siemauksia nautiskellut.
 
Silti kirjoitan jo yhdessä vuoden 2019 joulukuun päiväkirjamerkinnässäni, että ”jo vuosikaudet olen hapuillut jonkinlaista ’tyyntä alistumista’, en niinkään sisäisen levottomuuteni hylkäämistä kuin sen ’sisäistämistä’ eräänlaisen hylkäämisen ja nielemisen kaksoisliikkeessä”. Kristinuskoon liitetyn ”tuonpuoleisuuden odotuksen” totean kohdaltani toimimattomaksi. ”Tyyni alistuminen” on lainausmerkeissä syystä. Samassa merkinnässä mainitsen ”Hessen lukemisen”, joka ”saa minut aavistelemaan sisäisen tyyneyden olemassaoloa, mahdollisuutta saavuttaa sellainen vailla älyllisen rehellisyyden katoamista”.
 
Toden totta: vuonna 2019 luin Lasihelmipelin, jota kuvailin ”ihanaksi kirjaksi”, vielä Arosuttakin fantastisemmaksi. Tavallaan tämä tuntuu oudolta, onhan Hessen älyllinen ja filosofinen tyyli kaukana kaikenlaisesta rennosta droneilusta. Mutta toisaalta ei sitten kuitenkaan. Jos olisi, miksi kokonainen beatnikkien sukupolvi olisi lopultakaan hänen kirjoistaan innostunut? Arosusi ja Lasihelmipeli artikuloivat samaa rentoa riemukkuutta, josta Kerouac intoilee Matkalla- ja Dharmapummit-teoksissaan.
 
En tiedä sisäisestä tyyneydestä helvettiäkään, olen ollut levoton melkein 30 vuotta. Levottomuuteni ei välttämättä ole mitenkään autenttista tai syvällistäkään, ei edes välttämätöntä. Mutta onko minua olemassa ilman sitä? Ja miksi yhä enemmän houkuttaa ajatus, ettei olisi?
 

6.4.2021

Epäonnistunut liberalismin kritiikki?

 
Joitakin huomioita Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun teoksen Mikä liberalismia vaivaa? kriittisestä vastaanotosta
 
 
 
Marianne Sandelin niittaa Niin & näin -lehden kirja-arvostelussaan Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun viime vuonna ilmestyneen muutoinkin keskustelua herättäneen Mikä liberalismia vaivaa? -kirjan jokseenkin totaalisesti. Sandelin muun muassa toteaa alkajaisiksi, ettei Lahtisen ja Purokurun esitys ole mikään ”vakavasti otettava teos liberalismista”. Sandelinin mukaan
 
Teoksen suurin ongelma on, että Purokuru ja Lahtinen hyökkäävät siinä sellaista aatteellista traditiota vastaan, jota [sic] he eivät kaikesta päätellen tunne juuri lainkaan. Sen sijaan, että kirjoittajat olisivat perehtyneet liberalismiin ja liberalistisiin ajattelijoihin itse, teos perustuu sellaisiin latteisiin ennakkoluuloihin, jotka he ovat suoraan omaksuneet niistä harvoista toisen käden lähteistä, joihin teoksessaan viittaavat. 
 
Tästä käynnistyy asiantuntijan murskakritiikki, jonka on täytynyt olla kirjan tekijäkaksikolle epämukavaa luettavaa. Sandelin moittii teoksen tapaa käsitellä liberalismia ”kaiken kattavana, nyanssittomana abstraktiona vailla hienojakoisuutta tai konkretiaa” ja valittaa tekijöiden näkevän liberalismin tarkoitushakuisesti ”salaliittona, ideologiana, jonka tarkoituksena on ollut alusta saakka vain ’pääomien, markkinoiden ja valtasuhteiden turvaaminen’”.
 
Itse tutustuin Lahtisen ja Purokurun kirjaan viime vuoden puolella. Provosoiva ja mutkia oikova ote ei minua häirinnyt: mielsin tyylilajin poliittiseksi esseeksi, tietoiseksi interventioksi, joka karttoi asialliseen neutraaliuteen pyrkivää yliopistodiskurssia suoranaisena aikalaisoireena. En lukenut kirjaa faktapohjaisena esityksenä liberalismista, vaan diagnostisena, polveilevana Zeitgeistin kritiikkinä ja ruumiinavauksena.
 
Sandelin osoittaa kirjoittajien akateemiset synnit kohta kohdalta kuin ylipainoisen ihmisen elintapoja syynäävä lääkäri ruumiinnormia vastaan kapinoivat syömis- ja liikuntatottumukset: Hobbes- ja Locke-luennat todetaan tarkoitushakuisiksi ja riittämättömiksi; käsitteiden hallintaa moititaan vajavaiseksi; ja ”väärinymmärrys, kärjistys, ristiriitaisuus ja virheellisyys” ovat termejä, jotka ”kuvastavat kirjaa yleisemminkin”.
 
Kuten muuan ystäväni totesi: vaikka kritiikin lopussa annostellaan muutama laiska kehukin, on vaikutelma jotakuinkin murskaava. ”Mahtaakohan Lahtisen ja Purokurun podcastiin tulla haavojenpaikkailujakso”, samainen ystäväni arvuutteli. Mikään ei liene älykölle yhtä piinallista kuin tulla yllätetyksi housut kintuissa mustavalkoisesta tai kaavamaisesta ajattelusta: poliittisesta naiiviudesta ja tarkoitushakuisista kärjistyksistä, joiden taustalla on ylimalkainen ja puutteellinen perehtyneisyys.
 
Sandelinin pitkälti yliopistodiskurssiin nojaavaa oppinutta ja kaikin tavoin valistavaa kritiikkiä lukiessa tulee kuitenkin mieleen, että vaikka arvostelija epäilemättä on merkillepantavankin oikeassa kirjoittajakaksikon ajattelun syntien osoittamisessa, hänen luentansa asettuu kummallisella tavalla juuri sille oireen jatkumolle, jota Lahtinen ja Purokuru provokaatiollaan jäsentävät. Tarttuessaan asiantuntijan kohtalokkaalla tarkkuudella ja akateemisella vainulla kirjan ongelmakohtiin Sandelinin luenta vaikuttaa sittenkin ampuvan maalin ohi tavalla, jota ei yliopistodiskurssin modernin valta-aseman vuoksi ole aivan helppo hahmottaa, saati artikuloida.
 
Sandelin on toki asiantuntijana aivan liian näppärä altistaakseen itseään ilmeisimmälle mahdolliselle eli kirjan tekstilajin ja valitun luennan suhdetta koskevalle vastakritiikille. Hän puuttuu teoksen aatehistoriallisiin ja historiantulkinnallisiin ongelmakohtiin ja jättää kirjan poliittisen, tilanteeseen sitoutuneen ”patologisen” ulottuvuuden vähälle käsittelylle. Mikä liberalismia vaivaa? ei Sandelinille ole rento ja provokatiivisuudellaan tykittävä, uuden ajattelun suuntaan etsiytyvä poliittinen diagnoosi, vaan puolueellinen, tarkoitushakuinen ja käsittelemänsä ilmiön reaalisen monitasoisuuden yksiulotteiseksi monoliitiksi kompressoiva esitys, jonka ongelmallisuus kiteytyy luonnehdinnassa ”ei vakavasti otettava”.
 
Lahtinen ja Purokuru eivät minun luennassani pyri niinkään esittelemään liberalismiksi kutsuttua aatteellista ja ideologista traditiota (kaikessa suunnattomassa monikerroksisuudessaan) kuin hysterisoimaan Zeitgeistin (ajan hengen) sulavuudeksi naamioituneessa liukkaudessaan. On tietenkin aatehistoriallisesti epäilyttävää nimetä tämä liukkaus liberalismiksi, mikä tekee asiantuntijapuheelle helpoksi puuttua tutkijamaisella arvovallallaan tekijäkaksikon kiistattomiin akateemisiin synteihin. ”Esimerkiksi sosiaaliliberalismia teoksessa ei käsitellä ollenkaan”, kirjoittaa Sandelin, ”[vaan p]äinvastoin he olettavat jonkinlaisen monoliittisen liberalismin hengen, jonka katsovat olevan läpitunkeva voima kaikkialla niin läntisen maailman yhteiskunnissa, instituutioissa kuin historiassa.”
 
Kuka viitsiikään olla eri mieltä Sandelinin osoittaessa kerta toisensa jälkeen, kuinka liberalismi ei ole mitään monoliittista, kaiken läpi tunkeutuvaa henkeä tai suuri yksityisomaisuutta ja valtasuhteita suojeleva salaliitto, vaan moniaineksinen, heterogeeninen ja ristikkäisiä virtauksia sisäänsä imenyt traditioiden ja ideoiden kamppailu… jota sopii käsitellä ”vakavasti” ja adekvaatisti, historialliset kontekstit ja taustakeskustelut huomioiden, jotta vältyttäisiin kaikenlaisilta ”absurdeilta tuomioilta”.
 
Voi kuitenkin kysyä: Eikö Lahtisen ja Purokurun kirjan keskeinen ansio liitykin juuri tähän epäasiallisuuteen ja sen välinpitämättömyyttä huokuvaan kykyyn sysätä sisällön tosiasiallinen rikkaus paikaltaan – ja jättää se ulosteen tavoin luontoon maatumaan? Mikä liberalismia vaivaa? ei piittaa ”liberalismin lahjasta” – sen rikkaasta, valistuksellisesta, kiistelevästä todellisuudesta, joka on ”enemmän kuin osiensa summa” – vaan esittelee lukijalleen törkeän negaation: tunnistamattomaksi mukiloidun liberalismin, joka näyttäytyy kapitalismin kanssa liittoutuneena liukkaana valtapelinä ja mestarointina. Ei ole kyse siitä, mitä liberalismi 
oikeasti” on, vaan siitä, mitä liberalismi on oireena.
 
Sandelinia mukaillen tätä historiallisista ja diskursiivisista konteksteistaan irrotettua omapäistä luomusta ei kuitenkaan sovi nimittää liberalismiksi. Mikä ikinä onkin se ilmiö tai todellisuus, jota Lahtinen ja Purokuru diagnosoivat, se ei ole liberalismia eikä kykene lausumaan totuutta siitä. Vakavasti otettavuus ei voi tarkoittaa vähempää kuin oikeaksi todetun tiedon rekisterin huomioimista, jolloin väistämätön johtopäätös näyttää olevan, etteivät Lahtinen ja Purokuru ”halutessaan ymmärtää mennyttä filosofiaa” onnettomasti ”nykyajan standardeista käsin” kykene muihin kuin ”anakronistisiin ja vääristyneisiin tulkintoihin”.­­
 
Kiinnostavin ulottuvuus Sandelinin kritiikissä on tietenkin asiantuntijan arvovaltaan liittyvä vallankäyttö, jota paradoksaalisesti voisi luonnehtia tiedon taakse kätkeytyväksi ilmeisyydeksi. Kumoamalla Lahtisen ja Purokurun teoksen tiedollisen arvon eli ”vakavasti otettavuuden” – osoittamalla heidän tulkintansa anakronistisuuden, yksipuolisuuden ja puutteellisen kontekstuaalisen tuntemuksen tuottaman virheellisen ymmärryksen – Sandelin kykenee samalla todistamaan, ettei Mikä liberalismia vaivaa? täytä asiantuntijavallan määrittelemien poliittisten kehysten asettamaa vähimmäismittaa. Näin Mikä liberalismia vaivaa? on kyllä hauska ja letkeä kirja, muttei sittenkään mitään vakavasti otettavaa, vaikka onkin ”ajatuksia herättävä”.
 
Mikä liberalismia sitten ikinä vaivaakin, näyttää Sandelinin kritiikin johtopäätösten perusteella olevan ilmeistä, että oireet ja tauti ovat paikannettavissa vain oikea(nlaise)lla asiantuntijuudella eli yliopistodiskurssin tiedonintressin kautta saavutettavalla, kaikista patologisista sisällöistä riisutulla, mahdollisimman puolueettomasti organisoidulla analyysilla. Tällaisen analyysin lopputulos määräytyy yliopistodiskurssin oman haltuunoton logiikan mukaisesti tuottaen ja uusintaen todellisuutemme loputonta monisyisyyttä ja rikkautta, kamppailevien tulkintojen totaliteettia ja sen rauhoittavaa multiversumia, jossa ainoa hyve on jatkuva lisää tietämisen halu.
 
Lahtinen ja Purokuru vaikuttavat tässä valossa naurettavilta ja fanaattisilta hysteerikoilta. Juuri tätä (tiedon) valoa olisi kuitenkin pohdittava tarkemmin: alettava kysyä, minkä Lahtisen ja Purokurun teos saattaa liikkeeseen ja mikä on käsillä olevan kriittisen keskustelun varsinainen panos. Voin paljastaa, ettei kyse ole tiedosta
 

2.4.2021

Pitkänperjantain mietteet

Olen tähän ikään mennessä ehtinyt viettää niin monta kärsimystapahtumaa synkistelevää, ”asiaankuuluvan vakavaa” ja ”arvokasta” pitkääperjantaita, ettei sellainen enää jaksa kiinnostaa.
 
Viime viikolla tapasin erään iäkkään ystäväni, joka on helluntaikristitty. Olin iloinen nähdessäni hänet elossa. Ilahduttavalla tavalla lisäarvoa tuottamattoman kävelyni bonuksena pääsin haahuilemaan hengellisen erityistodellisuuden rajapinnoille, kuulemaan jänniä toteamuksia kuten: ”Sinähän olet lihan vallassa, pyydä Pyhää Henkeä vahvistamaan uskoasi” ja muuta vastaavaa. (Sanoin, että jos Jumala on olemassa, hän ei vaadi minua tahtomaan yhtikäs mitään; voin elää ja olla juuri kuten haluan.)
 
Eläköitynyt ystäväni (kutsukaamme häntä tässä vaikkapa Topiakseksi) pitää minua filosofian mädättämänä kirjaviisaana; minusta Topias puolestaan vaikuttaa huuruiseen ja nuhjuiseen hengellisyyteen uponneelta eksentrikolta. Suhteemme salaisuus on rehellisyys. Lausumme diagnoosimme julki ja ihmettelemme huvittuneina, miksi edes jaksamme hengailla yhdessä. Arvelin kerran, että vedämme toisiamme puoleemme juuri tämän kummallisen ja avoimen erimielisyyden yhdistelmän vuoksi.
 
Vaikka Topias sanoo suoraan, hän ei tuomitse. Tässä hän muodostaa kokemukseni mukaan jonkinlaisen viiteryhmänsä poikkeuksen: useimmiten on tapana olla epäsuora ja tuomitseva. Elämänkokemuksen tai myötäsukaisen luonteen ansiosta Topias kykenee lausumaan ehdottomuuksia asettumatta itse jalustalle, jolta ne putoilevat.
 
Keskustelut Topiaksen kanssa vievät minut kummalliseen maailmaan, joka on yhdistelmä menneen ajan lähes psykoottista hengellisyyttä ja uskonsekaista, melkein ylenpalttista vakuuttuneisuutta. Topias on ilmestyskirjafani. Kerubit, kirjakääröt ja tuhatvuotinen valtakunta eivät hänelle ole vain juutalaista symboliikkaa vaan totista nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Kun apokalyptinen paasaus käy liialliseksi, sanon suoraan, että nyt menee sellaiseksi huru-ukkoiluksi, ettei filosofian ihminen jaksa tuommoista kuunnella.
 
Topiaksen silmät lasittuvat, jos puhun kapitalismista, tuotantosuhteista tai rakenteellisesta rasismista. ”Pitää olla kiitollinen siitä mitä on”, hän sanoo, ”mutta flesh is flesh, en minäkään kovin kummoinen ole.” Jos koetan vastata, ettei kristinusko merkitse nöyrtymistä kapitalistisen herran (tai ylipäätään minkään auktoriteetin) edessä, eikä politiikka voi perustua vaatimukseen tyytyä oloihinsa, hän menee hiljaiseksi ja aloittaa hetken kuluttua: ”Niin… mutta sittenhän joudutaan tilanteeseen, jossa sinä vaadit sitä ja toinen tätä…” – ja nyt minä puolestaan alan katsoa lasittuneesti horisonttiin, joka on hukkumassa kammottaviin elämänviisauksiin.
 
Juttumme on, että kumpikin tietää toista paremmin, eikä asiasta jaksa sen kummemmin riidelläkään. Siksi on sama kuunnella kaverin höpinää, sanoa suoraan, ettei tuossa ole mitään järkeä ja vertailla kokemisen tapoja, joiden erilaisuus pistää aina miettimään äärettömyyttä.
 
Luultavasti Topias viettää pitkääperjantaita Jeesuksen ristinkuolemaa muistellen, kiitollisena kohdalleen osuneesta ansiottomasta armosta, Usko-TV:stä saarnastriimia katsellen. Oma perjantaini on vielä hiukan auki. Eilen kaveri kyseli päivätumuille. Ehkä hyppään siihen virtaan. Nupit kaakkoon ja hanat auki, tervetuloa löysäily ja haahuilu.