18.5.2020

Kulttuurin synty = vietin tappio (2/2)


Pohdintaa Väinö Linnan esseen ”Hiilikoukku lapioksi” äärellä


(Sarjan ensimmäinen osa luettavissa täällä.)

Se, mitä Linna vuonna 1953 kirjoitti, sattuu (monesta ilmeisestä ja vähemmän ilmeisestä syystä) jälleen niin sanottuun ajan hermoon:

Kovat ovat ajat. Murroskausi on käsillä. Olihan meillä jokin vuosi sitten kulttuurikriisikin. (…) Kulttuurimme poti aikakauden sairautta, mutta kuinka siinä lopuksi kävi, siitäkin on vaikea saada selkoa. Yleensähän sairaus paranee tai johtaa kuolemaan. Nämä kaksi vaihtoehtoa sanotaan olevan olemassa, mutta saattaahan käydä niinkin että sairaus jatkuessaan muuttuu normaaliksi, siis terveeksi olotilaksi.

”Taudin” juuret Linna paikantaa ”hyödyn aikakauteen”. Höyrykoneen (tai kuten Linna sanoo: hyötykoneen) keksiminen johti vähitellen maahan sidotun elämänmuodon suosiman staattisuuden kriisiin; tarvittiin koneita, jotta ”uusi elämänmuoto saattoi löytää toteutumisensa edellytykset”, vaikka irrallista ainesta, ”jossa suopalo kyti täydellä voimalla”, oli jo huomattavan väestönosan verran. Vanhaa Eurooppaa ja sen yhteisöjä koossa pitänyt kristillinen idea ”oli alkanut lopullisesti hajota”, elämä oli käynyt jäykistyneeksi ja pysähtyneeksi. Isän ja pojan ylös- ja alassuuntaiset velvollisuuden ja turvaamisen suhteet olivat kokemuksen jauhamina murentuneet. ”Ritari- ja mestari–oppipoika-suhde oli muodostunut tuon idean irvikuvaksi”: alemman luokan velvollisuudet lisääntyivät samalla kun ylemmän luokan ”isällisestä huolenpidosta alaspäin oli jäljellä vain ruoska ja köydenpätkä”.

Kun Ranskan aatelisto kapinassaan oli lopullisesti kärsinyt tappion, se muuttui toimivasta yhteisöstä ”salonkikelpoiseksi”. Näissä salongeissaan se rappeutui ja kadotti kykynsä hallita niitä reaktioita, jotka se oli aiheuttanut asettumalla tulpaksi alempien luokkien tarpeiden tielle. Sen lisäksi se jouten ollessaan ja ikävissään tuhosi sen kristillisen idean, jolla se oli hallinnut ja jonka nojalla yhteisö pysyi koossa.

Tilalle astui ”hyödyn aikakausi”: velvollisuudet ja kahleet vaihtuivat vastapooliin, anarkiaan ja yksilön onneen; ”[p]erinnön tilalle asetettiin kyky”. Linnan mukaan ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, ettei vapaudesta ole käyttökelpoiseksi ideaksi. Vapauttaessaan ihmisen yhteisöllisistä velvollisuuksista käy samalla mahdottomaksi idean toimia yhteisöä koossa pitävänä keskuksena. Vapauden idea jäikin merkitykseltään ”suhteellisen lyhytaikaiseksi”, ja

[s]yntyi hyvin vaikea välitila. Höyrykoneiden omistajien onni menestyi vain sillä edellytyksellä, että taloudellisella alueella vallitsi anarkia, tai vapaudeksihan sitä nimitetään. Mutta se ei kerta kaikkiaan sopinut säilyttämään yhteisöä siinä kurinalaisuuden tilassa, joka oli tarpeen turvaamaan ”onnen antimet” fyysiseltä anastukselta.

Uuden elämänmuodon oli näin lainattava ideat itselleen, ja tähän kansallisuusaate sopi Linnan mukaan erinomaisesti. Siinä missä kapitalismi periaatteessa tarkoittaa yksityisen rajatonta ”oikeutta valtaan, voimaan ja kunniaan”, antaa kansallisuusaate samat oikeudet yhteisölle. Kapitalismin ja kansallisuusaatteen ”pyhä allianssi” merkitsi Linnan mukaan ”asioiden järjestelyä siten, että kristillisyys otti osaa tähän verhoilutyöhön”, toisin sanoen legitimoi ja turvasi kapitalistiset sosiaaliset siteet ja suojasi ne auktoriteetillaan. Vastalahjaksi lähtökohtaisesti isänmaaton kapitalismi suhtautui ”alttariin ja valtaistuimeen” myönteisesti, jolloin yhteiskunnan sosiaalinen hegemonia jäi (ikään kuin) kristilliseksi.

Kristillisyys, joka Linnalle merkitsee ”perusidealtaan yksilön rajatonta alistumista yhteisön hyväksi”, on kuitenkin kapitalismin kanssa yhteensovittamatonta sikäli kuin jälkimmäisessä on kysymys paluusta ”luontoon ja aarniometsän rajattoman kilpailun lakiin”. Vaikka yhtäältä Linnan tulkintaa kristinuskon perusideasta on ilman muuta pidettävä ongelmallisena ja kapeana, jopa virheellisenä, on huomattava, ettei hän toisaalta tunnusta kapitalismia ideaksi ensinkään: ”se ei ole kehittynyt viettiä ja laskelmointia pidemmälle”, ja ”[s]e laskelmointi, jota sen esitaistelijat suorittivat, ei ansaitse idean nimeä” siitäkään huolimatta, että

he väittivät yhteisön hyötyvän yksityisestä hyödystä ja antoivat siten ajatukselleen jonkinlaisen humaanin sisällön. Paras todistus tästä on se, ettei yhteisö kasvata jäseniään tällaiseen ajattelutapaan, vaan perustaa kasvatuksen yhä edelleen kristillisen humanismin perusteille sekä kansallisen yhteishengen varaan.

Kun kristillisen humanismin ja kansallisuusaatteen perusta moderniteetissa jatkaa rapautumistaan, tuntuu kapitalismi tarvitsevan uudenlaisia legitimoinnin tapoja, joista tässä suhteessa merkittävimpänä voi pitää uusliberalismia: ajattelua, jossa kapitalismi omaksutaan suoraan eettisenä positiona ja asenteena. Nyt tämänkin asenteen julkinen uskottavuus on polkeutumassa murusiksi pandemian kärjistämän kokemuksen myllynkivissä.

Linnan tapa yhdistää kapitalismi ja kristinusko heijastelee puolestaan nurinkurisella tavalla Max Weberin kuuluisaa teesiä protestanttisen (erityisesti 1700-luvun kalvinismin) etiikan ja kapitalismin kohtalonyhteydestä. Weberille monoteistinen protestanttinen uskonto, jossa ”Jumala haluaa kristityn sosiaalista menestystä” loi maaperän kapitalismin leviämiselle, mutta Linnalla kristinuskon funktio kapitalismissa on toimia pakanallisen ja primitiivisen, suoraan viettiin kirjautuneen kilpailun farisealaisena peitteenä ja ikään kuin jälkikätisenä legitimoijana. Weberistä poiketen Linna näkee kapitalismin ja kristinuskon etiikat ratkaisevalla tavalla yhteensovittamattomina. Kapitalismi ei ole seurausta protestanttisen etiikan sisäistämisestä, vaan tuota etiikkaa – ja sen rappeutuneita muotoja – vastustavien yhteiskunnallisten liikevoimien vaikutuksesta.

Kapitalismi on oman itsensä tuhooja. Menestyäkseen sen on kiihotettava ihmisten tarpeet äärimmilleen, mutta sen on myös maksettava niiden hinta kiristämällä tuotantotehoa sen mukaisesti. Se on pulassa, se ei voi vedota minkäänlaiseen velvollisuudentuntoon, koska se itse menetelmässään on sellaisen kieltänyt. Aarniometsässä ratkaisee voima, ja massojen kokoaminen suuriin joukkoihin on tehnyt tehtailijan voiman kyseenalaiseksi. Tietysti yritetään vedota noihin lainattuihin ideoihin, mutta niistä ei ole kauankaan hyötyä, koska ne taistelussa jauhautuvat rikki.

Linnan huomioita voi tietenkin pitää oikeansuuntaisina, ja nykyinen kehitys näyttää tukevan niitä. Uusliberalismi, joka massojen kohdalla tarkoittaa pinnallisiin moralistisiin oppeihin kiedottua elämää kurjistavaa talouskuriajattelua myyttisine käsitteineen (kestävyysvaje, valtionvelka, paisunut ja tehoton julkinen sektori jne.), on pandemian puristuksessa osoittautunut keisariksi ilman vaatteita. Nykyinen talouseliitti vertautuukin Linnan hengessä Ranskan vallankumouksen aaton turmeltuneeseen aatelistoon: ”Tuo ylimystö oli niin täysin kelvoton, että se vapaaehtoisesti käveli giljotiinille.”

Vapaaehtoisuudesta voi tietenkin olla monta mieltä, ja ainakin suomalaiseen – jo menetettyyn – poliittiseen hegemoniaan ja konsensukseen kuuluvat puheet leikkauslistoista kertovat 30 vuotta vallassa olleen talouseliitin halusta palata ”normaaliin” niin pian kuin mahdollista. Silloin voi kuitenkin olla edessä taistelu, jossa ne arvot, joihin vetoamalla yhteiskuntarauha pyritään säilyttämään, tosiaan ”jauhautuvat rikki”. Tästä rikkoutumisesta ei Linnan mukaan voi syyttää niinkään uutta ideaa tai ideologiaa kuin kokemusta, johon uuden sukupolven ideologia on jälleen uudenlainen vastaus. Tämäkin vastaus luultavasti epäonnistuu, mutta kenties sentään edellistä paremmin.



5.5.2020

Kulttuurin synty = vietin tappio (1/2)


Pohdintaa Väinö Linnan esseen ”Hiilikoukku lapioksi” äärellä


Väinö Linnan kaunokirjallisen työn ”katsomukselliset perusteet” sisältyivät kirjailijan omien sanojen mukaan esseeseen, jonka näkemyksiä oli kehitelty samoihin aikoihin Tuntemattoman sotilaan kirjoitustyön kanssa. Tapani Laineen mukaan Linnan esseetuotannon tarkastelu osoittaa, kuinka ”varhaisvaiheen abstrakti, yhteyksiään tuntematon yksilöllisyyden korostus vaihtuu kulttuurisidonnaisen, reaalisen yksilöllisyyden analyysiksi”. Esseen kirjoitustyön vaatima ”[a]jatuksen kulku pakotti Linnan (…) hetkeksi keskeyttämään romaanin kirjoittamisen ja tiivistämään pohdintansa” tekstiksi, jonka otsikko kuvaa osuvasti kirjailijan ”[m]ielenmuutoksen koko kaarta”.

”Hiilikoukku lapioksi” -esseen voi näin mieltää Linnan ajattelun ”uuden vaiheen” ensimmäiseksi johdonmukaiseksi jäsentelyksi. Laine kirjoittaa:

Kun tämä välillä jo kadonneeksi luultu essee nyt ilmestyy, se on edelleen erittäin ajankohtainen. Linna tarkastelee siinä siirtymää agraarisesta ajasta kapitalismiin ja siitä juontuvaa länsimaisen kulttuurin normihajaannusta. Vaikka vanha kulttuurinen järjestys, sen ideat ja ihmiskuva on purettu, ei kapitalismilla ole esittää tilalle omaa, yhteisöä koossa pitävää ideaa, sillä se yksilön vapaus, jota kapitalismi menetelmässään julistaa, ei ole toimiva idea.

”Hiilikoukkua” määrittelee vielä Linnan alkuvaiheen ajatus totuuden absoluuttisuudesta, mutta kuten Laine toteaa, tämän ajatuksen ”hän hylkäsi lopullisesti” melkein välittömästi esseen kirjoitustyön jälkeen: ”Siksi hän ei myöhemmin enää pyri kohti kulttuurin ’peruskaavaa’, vaan sitä elämän monimuotoisuutta, jossa totuudet ovat suhteellisia, koska niitä rakennetaan jatkuvasti”. Tuntemattoman kirjoitustyötä analysoivassa ”Sotaromaanin kirjoittamisesta” -esseessään uusi perusnäkemys tulee nimetyksi ”ihmiselämän suhteellisuusteoriaksi”, jonka puitteissa ”Linna siirtyy lopullisesti suhteellisuudentajuiseen realismiinsa”. Kiinteät lähtökohdat ja absoluuttinen perustallisuus vaihtuvat elämän verkoston loputtomaan rikkauteen ja muuntelevaisuuteen.

Linnan taustafilosofiaa voi Laineen mukaan luonnehtia väljästi ”rationalistiseksi humanismiksi”, joka yhtäältä ”on yleiskatsauksellista, kykyä nähdä olennaisia yhteyksiä” ja toisaalta ”klassisen moraali- ja yhteiskuntafilosofian tavoin elämään osallistuvaa ja ’kansalaiskasvatuksellista’”:

Linnan humanismi perustuu vahvaan elämän ja yhteiskunnan realiteettien tuntemukseen sekä ehdottomaan täysi-ikäisyyden vaatimukseen. Hän erottaa oman humanisminsa selkeästi siitä vanhasta, naiivin idealistisesta humanismista, joka runebergiläiseltä sotavanhukselta vuoron saatuaan korostaa ihmisyyttä laulamalla topeliaanisesti ”mä vain olen lintu pieni”.

”Hiilikoukun” eetos onkin olennaisesti kriittinen. Esseen eräänlainen ”perusteesi” tiivistyy jo alkusivuilla: ”Kulttuuri on tappion kärsineen ja tyydyttämättä jääneen vietin reagointitapa. Se on luonnon muokkaamista sellaiseen muotoon ja tilaan, jossa vietti uskoo löytävänsä tyydytyksen.”

Estävän lain takaa [vietti] (…) alkoi kysellä toiveita, jotka sitten, kun ihmisellä asianmukaisen kehitysprosessin jälkeen oli aivot käytettävissään, muodostuivat mielikuviksi siitä mikä häneltä ”oli kielletty”. Ja niin syntyi ensimmäinen idea, niin kuin elinkautisvangin kaihoisa laulu ristikoiden takana. Idea tietysti oli varsin houkutteleva ja siksipä sitä piti soveltaa käytäntöön. Luonto, siis todellisuus, oli muunnettava sen mukaiseksi. Mutta tässäkin tapahtumassa oli kokemus mukana, aivot kykenivät tallettamaan mielikuvia siitä mitä ei voinut tapahtua, ja siksipä ne yrittivät muokata ideaa. Kokemus oli osoittanut että luonto noudatti tiettyjä lakeja, ja näiden lakien armoilla ihminen tunsi olevansa. Tämä luonnon järjestys oli sekin jo muuttunut ideaksi, se henkilöityi Jumalassa, ja niinpä luonnon järjestys muuttui Jumalan tahdoksi. Se muuttui yhtenäiseksi ohjelmaksi eli uskonnoksi dogmeineen, syystä ettei ihmisen reagoimiskyky riittänyt yllättäviin tapahtumiin. Turvallisuuden vuoksi oli luotava etukäteisohjelma, jota noudattamalla uskottiin päästävän hyviin kokemuksiin, jonkinlainen peruskoulutus ihmissielulle taivaaseen pääsyä varten. Elämän perusideat ovat lopultakin huvittavan yksinkertaisia, näennäisen kaaoksen ja monimutkaisuuden takaa paljastuu muutama kaikkialla toistuva lainmukaisuus. Uskonnollinen kehitys on samaa kuin mikä hyvänsä yliopisto-opetus. (Linna, ”Hiilikoukku lapioksi”)

Turvallisuus vaatii ohjelmalta yhtenäisyyttä, eikä tuntemattomalle sovi jättää sisään astuttavia aukkopaikkoja. Tästä lähteestä on Linnan mukaan ”peräisin koko inhimillisen hengenelämän toivontähti, yhtenäinen ja aukoton maailmankatsomus”. Samalla Linna kiistää ajatuksen selitystä vaativasta järjestä: ”Ei järki vaan sielu vaatii selitystä.” Ideat eivät ole myönnytyksiä, vaan vaatimuksia luonnolle: ”Mielikuva oli erilainen kuin todellisuus, ja tämän ristiriidan suurta sovittamista on kulttuurihistoria.”

Idean työ on näin luontoon ja lakiin kohdistuva perustava kielto, joka kuitenkin samassa eleessä torjuu perustansa sisältämän negaation: ”Vaikka kokemus muokkasi ohjelman luonnon asettamien ehtojen mukaiseksi ja kirjoitti: ei sinun pidä, ja sinun pitää, niin vietti kirjoitti ja kirjoittaa jatkuvasti sen perään selityksen ’mitä se on’”. Idea on näin yhtäältä ymmärrettävä lakina ja toisaalta laki ideana, ja juuri tämä ristiriita, eräänlainen häilyvä kaksoishahmo, tekee asetelmasta aidosti ”[d]ialektiikkaa maailmanhistoriassa”.

Kokemus on vietin itsensä pakottanut lukemaan lakia itselleen, siinä sielullisten ristiriitojen kohtu. On luotu yhteisöllekin elämänohjelma kokemuksen mukaisesti, mutta yhteisöllistenkin käskyjen perään vietti kirjoittaa selityksen (…) ja selittää kaiken parhain päin.
               Mutta vaatimus on kuitenkin asetettu ja sitä kohti pyritään. Idea kuljettaa yhteisöä eteenpäin kuin kaukainen mielikuva Kanaanin maasta.

Kulttuurin rappio alkaa Linnan mukaan hetkestä, jossa ”[m]etsäpalosta loppuu veto” yhteisön ylimmän kerroksen tukkiessa sen, jolloin ”alemman kerroksen tuli saa suopalon luonteen”. Idean valtaan nostamat kykenevät, varantojen yksipuolisen jakautumisen avulla, toteuttamaan toiveensa, ”ja koska heillä ei enää ole tarpeita, he eivät enää luo”. Yläluokka ”huomaa, ettei idea toteuttanutkaan sen pyrkimyksiä” ja saa nyt ”päinvastoin (…) havaita sen asettuneen niitä vastustamaan”. Idean omaan rakenteeseen kuuluu, että se ”mielekkäästi kokemuksen mukaan toimien (…) pyrkii vastakkaiselle kurssille” alimman kerroksen luopuessa vanhasta uuden idean nimissä.

Yhtenäinen idea hajoaa, sillä todellisuus on lopultakin vaatinut osansa. Järkähtämättömästi se osoittaa nyt itse ”mitä se on” eikä ota huomioon armonanomuksia. Mutta tällöin kypsyvät myös kulttuurin hedelmät. Hajotessaan rakennelmat paljastavat itsensä. Ne historian kaudet, jotka ovat luovuttaneet kulttuurin suurimmat hedelmät, ovat juuri tuollaisia hajoavien ja syntyvien ideoiden myllertämiä kausia.

Idean hajaannus on kirjautunut sen syntyyn eli alkuperään. Todellisuudelle asetettuna vaatimuksena se asettuu kiistaan olemassa olevan kanssa. Linnan rationalismi säilyttää ristiriidan ”puhtaasti” mielikuvan ja todellisuuden välisenä: ”Ja se liike, joka tuota ideaa toteutettaessa alkaa, kohtaa vastuksenaan juuri tuon todellisuuden. Maaston olisi muututtava kartan mukaiseksi.” Linna ei näin avoimesti radikalisoi asetelmaansa paikantamalla ”idean kiistaa” todellisuuden ”olemukselliseksi” antagonismiksi (eikä siis siten pyri esimerkiksi implisiittisesti purkamaan subjekti–objekti -jakoa noudattelevaa ”maailmankuvan” ajatusta). Subjekti säilyy ristiriidan ”paikkana”, ja kiista kohoaa subjektin suhteesta objektiin:

Tämä on väärä kartta, on tehtävä uusi. Ja he tekevät, mutta yhtä virheellisen, koska hekin sen toiveillaan piirtelevät. Sen verran tuo mielekäs kokemus siihen vaikuttaa, että uusi kartta on mahdollisimman kaukana entisestä, kelvottomaksi osoittautuneesta.

Koska ”valta on samaa kuin idea”, tulee vallan hävittämisestä idean hävittämistä; ja hävitystyönsä ”[u]usi idea suorittaa (…) vetoamalla juuri tuohon asetettujen normien ja saavutettujen tulosten ristiriitaan”. Kiinnostavasti Linna kuitenkin lisää vanhan idean sisältävän itsensä hajottavan elementin, jota kutsuu yhteisön omaksitunnoksi, kalvavaksi tietoisuudeksi ”siitä että [idea] ei enää toimi mielekkäästi”. Yhteisön omaatuntoa hän kuvailee pisteeksi, ”jonka ympärillä yhteiselämä pyörii kehiään”, määrittelemättömäksi navaksi, ”josta ei saa irtautua, koska turvallisuus silloin järkkyy”.

Näin idean työ hahmottuu Linnalla vietin ahneuden ja sitä vastustavan todellisuuden välisen ristiriidan liikkeeksi. Jokainen uusi idea on vastaus yhteen ja samaan umpikujaan, nimittäin vietin tyydyttämättömään haluun, joka vaatimuksen muotoisena paitsi vastaa lakiin (kokemukseen), myös asettaa sen artikuloimalla lain tavalla, jossa sen omaan rakenteeseen kuuluva negaatio (todellisuuden kieltäminen) ilmaantuu projektiivisena, vanhan idean tuhoavana uutena järjestyksenä. Linna ei kuitenkaan päädy kyyniseen ajatukseen ”ikuisuudesta ideologian vankina”, vaan näkee kehityksen paitsi mahdollisuutena, myös realiteettina:

Uusi palo alkaa siellä missä on lähin ja tarpeeksi suuri käyttämättömien sielunvoimien reservi. Se luo ideansa yrittäen siinä korjata entisen tekemiä erehdyksiä, kuitenkin pääasiassa uusilla erehdyksillä. Mutta jotakin positiivista on aina jäänyt. Uudelle taipaleelle lähdetään hieman rikkaampina. Yhä lähemmäksi tuota mielekästä omantunnon napaa käskyt asetetaan, ja hieman, tuskin nimeksi vähemmän valheellisesti vietti kirjoittaa selityksensä perään.

Niinpä ”[k]okemus ja tietovarasto kasvaa”. Tästä huolimatta Linnan ajattelua on hankala nähdä minään katteettomana kehitysoptimismina – liian monessa kohdin teksti etenee aidon kriittisenä –, minkä lisäksi hänen tapansa jäsentää idea todellisuudelle asetettuna vaatimuksena ja valtana tarjoaa monenlaisia hedelmällisiä tulkintahorisontteja, sellaisiakin, jotka ohjaavat lukemaan Linnaa kriittisesti uusintaen. Näin olen yllä maltillisesti tehnytkin.