3.11.2022

Pieni dialogi ehdottomuuden vastustamisesta

A: Vastustatko ehdottomuutta?
 
B: Minusta ehdottomuuden ylipäätään vastustaminen olisi aika sovinnaista. Hiukan sama kuin oikeudenmukaisuuden tai tasa-arvon yleensä puolustaminen. Eli kaavamaista abstraktion puolustamista tai vastustamista, joka perustuu näennäisen kontekstittomaan ja yleispätevään järkeilyyn. Ei, en vastusta ehdottomuutta.
 
A: Eikö kaikenlainen ehdottomuus kuitenkin ole aika ongelmallista, jos ajatellaan vaikka politiikkaa?
 
B: Annan pari esimerkkiä. 1) Poliitikko esittää, että laajat sosiaaliturvaan kohdistuvat leikkaukset ovat ainoa vaihtoehto hyvinvointivaltion säilyttämiseksi. 2) Aktivisti esittää, että rahojen jakaminen rikkailta köyhille on ainoa vaihtoehto tasa-arvoisen yhteiskunnan edistämiseksi. Nämä ovat aika kärjistettyjä ja kömpelöitä esimerkkejä, mutta voi heti nähdä, että vain ensimmäinen kuuluu ongelmallisen ehdottomuuden lajiin.
 
A: Miksi?
 
B: Siinä missä ensimmäisen lajin ehdottomuus pyrkii oikeuttamaan nykyisen systeemin ylläpitämän eriarvoisuuden ja jopa kiihdyttämään sitä vetoamalla abstraktiin ylärakenteeseen (hyvinvointivaltio), jälkimmäinen kamppailee sitä vastaan eksplisiittisen ja ehdottoman puolueellisuuden (rahat pois rikkailta) keinoin.
 
A: Aivan.
 
B: Voi myös nähdä, miksi ehdottomuuden ylipäätään vastustaminen on sovinnaista ja sen vuoksi ongelmallista. Poliitikon ja aktivistin välillä kulkeva ”keskitie” eli ”objektiivinen puolueettomuus” voisi tässä tarkoittaa vain sitä, että kiistetään koko aktivismin ja parlamentaarisen politiikan välisen kamppailun relevanssi, siis tuon kamppailun olemassaolo poliittisena
 
A: Miksi?
 
B: En näe, kuinka tolkun retoriikka ei tässä johtaisi suoraan konformismiin. ”Keskitie” tarkoittaisi sekä poliitikon että aktivistin näkemysten poliittisen ulottuvuuden kiistämistä realismin eli ”järjen tosiasioissa pitäytyvän tervehenkisyyden” nimissä. Lopputulos: leikataan, muttei ihan niin paljon; tiivistetään veropohjaa, mutta huolehditaan rahoitusmarkkinoiden ja globaalin pääoman edusta. Mikä tarkoittaa täsmälleen samaa kuin status quon ehdoton säilyttäminen jonkinlaisen ”luokkasovun” nimissä. Tällä ei tietenkään ole enää mitään tekemistä puolueettomuuden kanssa.
 
A: Et siis kannata ”kolmatta vaihtoehtoa”?
 
B: Niin en sanonut. Tässä tapauksessa en usko ääripäiden väliseen keskitiehen, mikä ei ole sama kuin kolmas vaihtoehto, jonka miellän radikaaliksi ja politisoivaksi väliintuloksi tilanteessa, jonka alun perin väitetään olevan ymmärrettävissä kahden toisensa pois sulkevan vaihtoehdon mahdollisuusavaruutena. Kolmannen vaihtoehdon paradigma ei liity esimerkkeihini sikäli kuin mikään ei vaadi hahmottamaan poliitikon ja aktivistin välistä kamppailua binääristen oppositioiden vastakkaisuutena. Voi tietysti helposti kuvitella poliitikon – tyypillisesti tällainen järkeily kuuluu ammattimaiseen politiikkaan –, joka näkee leikkauslinjan ja aktivismin välisen kamppailun tähän tapaan, ”kahtena ääripäänä”. Ja juuri binäärinen järkeily tuottaa keskitien retoriikkaa ja konformismia, minkä vuoksi keskitie ei ole sama asia kuin kolmas vaihtoehto. Tolkullinen realismi (keskitien ajattelu) kuuluu binäärisen järkeilyn talouteen, mutta kolmas vaihtoehto on radikaalisti muuta.
 
A: Mitä se tässä tapauksessa tarkoittaisi?
 
B: Esitetyn binäärisen välttämättömyys- ja mahdollisuushorisontin kiistämistä, siitä pidättäytymistä. Tässä tapauksessa ”luokkasovun” eli keskitien ja poliitikon kannan ehdotonta kieltoa, radikaalia uudistamisen vaatimusta ja siinä pitäytymistä.
 
A: Mutta tämähän tarkoittaisi aktivistin kantaa eli toista, ei jotain kolmatta, vaihtoehtoa.
 
B: Jos asetelma esitetään binäärisenä vastakkaisuutena, kolmas vaihtoehto on tässä yhtä kuin binäärisyyden kiistäminen, mikä tapahtuu esittämällä aktivistin näkemys ainoana autenttisena ja eettisenä kantana. Todellinen kolmas vaihtoehto ei ole valinta kahden väliltä, vaan paikka, joka muotoilee uusiksi koko valinnan horisontin.
 
A: Mikä tässä tarkoittaa, että kiistetään poliitikon ja aktivistin näkemysten yhtenäinen kehys. He eivät jaa samaa alustaa tai näyttämöä, heillä ei ole yhteistä maaperää…
 
B: Kyllä. Poliitikon ja aktivistin hahmot eivät ole kilpailijoita yhden ja saman eettisyyden areenalla; kolmannen vaihtoehdon mukaan olisi eettisesti ongelmallista mieltää asetelma näin. Binäärinen kahden ääripään logiikka tuottaa keskitien tolkullisuutta, joka näyttäytyy ”kolmantena vaihtoehtona” (olematta sitä vähääkään) juuri todellisille konformisteille. Ei pidä unohtaa, että sovinnaisuuden ekonomiaan kuuluu ja sisältyy eräänlainen erottautumisen pyrkimys, joka pysyttelee tiukasti identiteetin logiikassa eikä uhmaa sitä vähääkään. Kyse on samasta ilmiöstä kuin keskiluokan ”säädyllinen hedonismi” ja sen loputtoman teeskentelevä, resursseja haltuun ottava ja alempia luokkia riistävä flirttailu erilaisten markkina-arvoa lisäävien hillittömyyden muotojen kanssa.
 
A: Minulta loppui kalja, lähdetäänkö vittuun täältä?
 
B: Mennään meille, mulla on pullo Gambinaa jossain.