28.12.2019

Päivi Räsänen, tuleva sananvapauden marttyyri?


Etenkin herätyskristilliset piirit ovat nykyään äänekkäästi huolissaan sananvapauden kaventumisesta. Innokkaimpien mielestä kyse on jo kristittyjen vainoamisesta; jotkut pitävät Päivi Räsäsen kaltaisia eliittipoliitikkoja suoranaisina sananvapauden marttyyreina (huolimatta siitä, että Räsäsen kaltaiset ihmiset saavat äänensä valtamedioita myöten kuuluviin aina, kun sitä haluavat).

Asetelmasta tekee haastavan se, ettei kummallakaan puolella vaikuta olevan pulaa uhripääomalla pelaamisesta. Räsäsen puolustajat pelkäävät sananvapauden puolesta, vastustajat ahdistuvat vihapuheesta. Veltto ajattelu päätyy tässä kohdin mielellään ”keskiluokkaiseen” tolkun logiikkaan, jossa kuvitellaan kaksi ääripäätä ja niiden väliin jonkinlainen keskitie.

Kuten Jaana Hallamaan aihetta käsittelevä (ja ilahduttavan tervejärkinen) essee kuitenkin osoittaa, tähän usein kovin kiistanalaiseen tematiikkaan kyetään toisinaan kontribuoimaan fiksustikin. Hallamaan tekstin ideologiakriittinen anti on erityisesti tavassa, jolla hän asemoi ”liberaalien parun” ja kristillisen fundamentalismin: kyse ei ole kahdesta ääripäästä, vaan saman kolikon kahdesta kääntöpuolesta. Melko girardilaisinkin äänenpainoin Hallamaa tulee vihjanneeksi mimeettiseen prosessiin, jossa vastapuolet tulevat yhä enemmän toistensa kaltaiseksi ideologisen väkivallan kierteen samanaikaisesti kiihtyessä:

Kielteisiä luonnehdintoja ruvetaan päivittelemään. Halventavia tekstejä kauhistellaan ja niiden levittäjiin lyödään moraalisesta närkästyksestä kumpuavia leimoja.

Ilmiötä on kutsuttu nimellä liberaalien parku, ja sille on tyypillistä, että avoimen vihamieliseen sanankäyttöön ruvetaan vastaamaan samalla mitalla – mahdollisesti alkuperäisiä tekstejä hienostuneemmin sanakääntein.

Närkästyneiden viesti on kuitenkin selvä: vastapuolen mielipiteet osoittavat heidät ihmisinä kelvottomiksi. Vastavuoroinen leimaaminen muuttuu kierros kierrokselta yhä vihamielisemmäksi, ja edellytykset käydä argumentatiivista keskustelua tuhoutuvat.

Hallamaan mukaan on selvää, ettei Räsänen ”lähettänyt tviittiään välittääkseen informaatiota Roomalaiskirjeen laatineen Paavalin ajattelusta” vaan ilmaistakseen Raamattua siteeraamalla samaan sukupuoleen kohdistuvan rakkauden olevan ”häpeä ja synti”. Toisaalta, kuten Hallamaa toteaa, tviitissä ei ole kyse viestistä vain omille ideologisille kannattajille ja vastustajille, vaan myös eräänlaisesta uskonkuuliaisuuden ilmaisemisesta. ”Yleisöä eivät ole ainoastaan omat kannattajat ja vastustajat vaan itse Jumala” (Hallamaa).

Räsäsen tviitti ilmaisee kärjekkään politisoituneesti Jumalan kaltaisen toimijan yhteisöllisen ja ideologisen funktion merkitysten kokoajana, vakauttajana ja legitimoijana. ”Jumalasta” tulee yhteisöllinen fantasia tai sen elementti, jonka kautta puheen kohteen tosiasiallinen häpäiseminen kääntyy uskonkuuliaisuudeksi ja ”rakkauden teoksi”. Tämä käy Räsäsen tapauksessa selkeällä tavalla ilmi HS:n haastattelussa (4.11.2019), jonka mukaan hän kokee toimintansa ilmentävän ”rakkautta homoseksuaaleja ihmisiä kohtaan” heidän näin tullessaan tietoisiksi totuudesta ”Jumalan edessä”.

Kun Raamattu tulkitaan Räsäsen ja monien herätyskristillisten piirien tavoin ajattelun auktoriteetiksi, ”toimintaa ohjaavia normeja ei tarvitse perustella, kuuliaisuus kirjaimelle riittää”. (Tätä tulkintaa olen problematisoinut aiemmin täällä.) Hallamaa kirjoittaakin Räsäsen ”[u]skonnonvapauteen … vedotessaan sivuutta[van] sen, että hänen levittämänsä leimaavat luonnehdinnat vahingoittavat niiden kohdetta, ja juuri sen vuoksi valtakunnansyyttäjä on käynnistänyt niistä tutkinnan”. Tämäntyyppinen sivuuttaminen on tiiviiden uskonnollisten yhteisöjen arkipäivää: homot on saatava tahtomaan ”parantumista”, ja ensimmäinen askel on ”totuuden” kohtaaminen, mikä tietenkin tekee kipeää ja niin edelleen…

Hallamaa ennakoi Räsäsen pyrkimyksen hyödyntää asemaansa potentiaalisena ”sananvapauden marttyyrina”, jollaiseksi mahdollinen tuomio hänet omiensa silmissä kohottaa: ”oikeuslaitos ei voi estää sitä, että Päivi Räsänen käyttää oikeuslaitoksen toimintaa ja päätöksiä omalle yhteisölleen suuntaamansa performanssin osana”. Todellista kristillisyyttä (ja Jeesuksen esimerkin seuraamista) Räsänen ilmaisisikin juuri performanssista ja jälkikäteisistä puolustuspuheenvuoroista (ja oikeuslaitoksen ”politisoitumisen” syytöksistä) vetäytyessään. Toisaalta oman yhteisön ”pyhä henki” kannattaa poliittisten päämäärien turvaamiseksi asettaa varmuuden vuoksi etusijalle, sillä liberaalissa hyvinvointivaltiossa marttyyrit tarjoavat monenlaista hyödyllistä pääomaa leikissä, jota demokratiaksi kutsutaan.

Keskustelu aiheesta ”Päivi Räsänen ja sananvapaus” polarisoitui välittömästi ”reaalipoliittiseksi” väännöksi liberalismin ja fundamentalismin välillä, mutta kuten vastapuolien kesken jaettu uhrauksellinen logiikka osoittaa, ”reaalipoliittisen” (tai ”empiirisen”) tason vastakkainasettelu on virheellinen ja jopa fetisistinen. Tähän viittaa sekin alussa mainittu tosiasia, että Päivi Räsänen kuuluu paitsi maamme älylliseen, myös taloudelliseen eliittiin – niihin harvoihin, jotka saavat äänensä kuuluviin aina, kun sattuvat sitä haluamaan.



19.12.2019

Kristillisdemokraatit, tuo aikamme moraalinen majakka


Kristillisdemokraattien osallistuminen opposition al-Holia käsittelevään välikysymykseen ei tietenkään tarkoita, ettei puolue jatkossakin mainostaisi itseään ”perhearvojen” kannattajana, mutta niissä, joiden keskellä kristityn olisi tarkoitus valona loistaa ja suolana sädehtiä, saattaa puolueen politiikka nostattaa pienen kyynisen hämmästelevän naurahduksen: sellaisia ne ovat, ja niin edelleen. Toisaalta voimme iloita yhdessä siitä, kuinka hyvin aiemmin niin tunkkaisen konservatiiviselta vaikuttanut puolue on sisäistänyt modernin ja arvokkaan huolestumisen kansallisista turvallisuusnäkökohdista. Kiitos Herralle siitäkin vähästä.

En toki epäile, ettei selityksiä ja perusteluja moiselle politiikalle olisi. ”Ei lapsen edun ajatteleminen sentään sitä tarkoita, että ruvetaan hyysäämään terroristeja” – ja sitä rataa. ”Jumalakaan ei tahtoisi meidän suosivan turvapaikkashoppailua!” (Vähät siitä, että kyse oli tällä kertaa Suomen kansalaisista, ei ulkomaisista turvapaikanhakijoista.) Tai asiallisempi versio: ”Kotimaan turvallisuusuhka on ehdottomasti otettava huomioon, joten…” (Niin: vähät siitä, että sekä turvallisuudessa että ihmis- ja lasten oikeuksissa on kyse perusoikeuksista, joita ei voi asettaa vastakkain.)

KD:n viesti on tietenkin poliittisesti yksiselitteinen. Sensuroimattomassa muodossaan se kuuluu: ”Mekin – kuten perussuomalaiset populistit – edustamme (tai tahdomme edustaa) jälkiteollisen kapitalismin uudelleenjärjestäytyneitä porvarillisia voimia, ja jos kohta olemmekin moraalisia konservatiiveja ja menemme niin sanotut perhearvot edellä, haluamme ehdottomasti ilmaista olevamme pääoman käytettävissä milloin vain ja melkein millä hinnalla hyvänsä.”

Totesin jo eduskuntavaalien aikaan, ettei KD:ta kannata äänestää, sillä tiukan paikan tullen he kyllä seuraavat pääoman valtaa vielä SDP:tä ja vasemmistoliittoakin nöyremmin ja hanakammin hyväksyen mukisematta sen mielivaltaisimmatkin sortotoimenpiteet, hyppäävät mukaan niin uusliberaalien kuin populistien kelkkaan ja allekirjoittavat leikkauslistat ”kansantalouden” ja ”kilpailukyvyn” nimissä ja niin edelleen – kunhan maassamme saa jatkossakin siteerata avoimesti raamattua ja laulaa suvivirttä…

Kristillisdemokraatit ei tietysti edes teeskentele olevansa ”edistyksellinen”, mutta välikysymyksen yhteydessä harjoitettu kokoomuslaisen avoin opportunismikin kiistelee jonkin verran arvokonservatiivisen julkisivun kanssa, etenkin kun puolueen nimessä on tuo harmillinen ”kristillis-”. Toisaalta KD tulee näin osoittaneeksi politiikallaan siihen, mistä länsimaisessa kristillisyydessä on jo kauan ollut kyse: keskiluokkaistuneesta alttiudesta seurata taloudellisen eliitin paimenta, jonka äänen se hyvin tuntee.

Sillä juuri pääoman laariin koko typerä al-Hol -välikysymys kaikessa kiimaisuudessaan sataa, typerryttävänä älämölönä ja räkäisenä tihkuna; jättäähän se kätevästi varjoonsa demarihallituksen (vaatimattomat mutta silti konkreettiset) toimenpiteet köyhimmän kansanosan – sen, jota kristityt ennen aikaan puolustivat – arjen parantamiseksi.

Elämme hassunkurisia aikoja. Sekulaari vaaleanpunainen hallitus joutuu opettamaan kristillisen ihmiskäsityksen alkeita porukalle, jonka keskuudessa huoli omasta turvallisuudesta ei perinteisesti ole ollut syy humanismin harjoittamatta jättämiselle. Kustannussyistä voi tietenkin olla fiksua ulkoistaa tämäkin humanismi Kiinassa toimiville lähetystyöntekijöille, ulkoistetaanhan sinne paljon muutakin.



18.12.2019

Fasismin vastustamisesta


Perussuomalaisten populistien riveissä ja niiden tuntumassa hehkuvaa äärioikeistolaisen ajattelun kytöä vastaan ei käy sotiminen faktoin tai niin sanotuin järkiargumentein. Merkittävimpiä syitä tähän on populistisen ajattelun ja asenneilmapiirin suhde argumentatiivisiin positioihin sinänsä. Sellaisia ei varsinaisesti ole, vaan populistisen toiminnan logiikka – syntipukittamisen ja viholliskuvan luomisen ohella – perustuu eräänlaiseen kelluvien (joskin symbolisesti määriteltyyn viholliseen ankkuroituvien) vastakkaisuuksien nollasummapeliin. Tunnemme hyvin ”perussuomalaisen version” feminismistä: ”tasa-arvoa myös miehille”. Tämä kiteyttää nollasummapelin logiikan. Jos edistetään ”naisten asiaa”, poljetaan ”miesten asiaa” ja niin edelleen – sen sijaan, että nähtäisiin naisten aseman parantaminen molempia puolia hyödyttävänä, sukupuolten keskinäistä tasa-arvoa kasvattavana politiikkana.

Populismin fasistisessa ääriversiossa nollasummapelikin on äärimmäistä, ja kommenttipalstat täyttyvät eivät vain maahanmuuttajiin, vaan myös niihin, jotka eivät suhtaudu maahanmuuttajiin kielteisesti, kohdistuvista vihanilmauksista. Tämä on tuttua kaikille näitä keskusteluja seuranneille. Lisäksi palstoille tuovat oman värinsä monenlaiset trollit ja tykkäyksiä peukuttavat botit. Kaikella tällä on yksi tarkoitus ja se on kaaoksen, ahdistuksen ja häiriön luominen ja ylläpitäminen.

Äärioikeistolainen (tai fasistinen) ajattelu on luonnehdittavissa kapitalismin oireeksi, eräänlaiseksi kapitalismin ideologiseksi muodoksi ja pyrkimykseksi vakauttaa ja turvata kapitalistiset tuotantosuhteet, pääoman virtaaminen ja kasautuminen luomalla hierarkkinen ja autoritäärinen yhteiskuntajärjestys. Populismi palvelee fasistisia motiiveja sikäli kuin se omalla nollasummalogiikallaan mahdollistaa näennäisen demokratian ja sananvapauden puolustamisen liberaaleilla debattiareenoilla. Jos fasisti pääsee debatoimaan, hän on jo tavallaan voittanut pelin tulemalla kohdelluksi tasavertaisena diskursiivisena haastajana, ja tässä suhteessa populismi on suureksi avuksi peräänkuuluttaessaan demokratialle tärkeää ”vapautta” siellä, missä on mahdollisuuksia vain sen formaalille (tai kenties jopa vain perverssille) muodolle. Aktuaalinen vapaus tarkoittaisikin tässä tilanteessa päinvastaista, leninististä elettä: suun sulkemista fasistilta, astumista ulos formaalin vapauden kehyksistä määrittelemällä vapauden paradigma radikaalisti uudelleen.

Onkin selvää, ettei demokratian puolustajalla ole fasismin edessä muuta vaihtoehtoa kuin formaalin vapauden puitteista luopuva militantti ja aktuaalinen vapaus, toisin sanoen vapauden paradigman uudelleen asettaminen, joka samalla paljastaa oletetun liberaalidemokraattisen ja formaalin vapauden ideologiset rajat. Kyse on aidosta poliittisesta ja ideologiakriittisestä eleestä, mutta myös ja ehkä ennen muuta symbolisesta väkivallasta, vallankumouksellisuudesta, jonka oikeutus on usein retroaktiivista eli jälkikäteistä.

Konkretian tasolla tämä merkitsee, ettei fasisteille tule antaa tilaa julkisen keskustelun sfäärissä siitäkään huolimatta, että populistinen retoriikka julistaa tällaisen militantin toiminnan tekopyhäksi ja ”vihervasemmistolaiseksi suvakkilogiikaksi”. Niiltä osin kuin populistinen politiikka avustaa fasismia, se on kylmästi syrjäytettävä – käytännössä vähääkään piittaamatta siitä, kuinka paljon ”sananvapauden marttyyreita” pääsee syntymään. Niin totalitaristiselta kuin tämä kuulostaakin, väitän, että on kyse kylmästä tosiasiasta; samalla joudumme tietysti kohtaamaan liberaalin demokratian ideologiset rajat. Mikään tosiasia ei ole intressitön.

Militantin strategian ei kuitenkaan pidä merkitä ”turvallisten tilojen” luomista tai muita vastaavia liberaaleja ja ennen muuta kapitalistisia valtarakenteita ylläpitäviä fetissejä – nämä ovat viime kädessä impotentteja eleitä, jotka vain vahvistavat fasistista diskurssia. Sen sijaan esimerkiksi meemiteollisuus ja informaatiosodankäynnin monet muodot tarjoavat hyviä lähtökohtia – vanhaa kunnon valistustoimintaa unohtamatta. Botit, fraasipankit, oikeistovastainen trollaaminen… nämä ovat aseita, joita modernin kommunistin ja yleensä vasemmistolaisesti ajattelevan ei tulisi lainkaan pelätä laajamittaisesti hyödyntää. Asiallisella argumentaatiolla on toki sijansa, mutta nykyisenlaisen poliittisen polarisaation ilmapiirissä sen voitot jäävät liian paikallisiksi.


Järjen ääni eduskunnassa


Huomioita Anna Kontulan kommunismista

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula osoittaa suuntaa koko puolueelleen tunnustautumalla kommunistiksi. Ensimmäinen ajatukseni uutiseen törmätessäni oli, että viimeinkin joku vetää oikeita ja järkeviä johtopäätöksiä. Kontulan kommunismia käsittelevä blogiteksti on loistava esimerkki aiheen käytännönläheisestä erittelystä. Samalla se edustaa minulle yhtä (toki vain alustavaa) pyrkimystä tai avausta ajatella kommunismia uudelleen, toimia juuri kommunistisen hypoteesin avaamassa kysymisen kentässä. Merkittävän asiasta tekee se, että kysymys on parlamentaarisen vallankäytön keskiössä toimivasta kansanedustajasta, joka on valittu eduskuntaan jo vuonna 2011.

Jokaisen ”kommunismiin kriittisesti suhtautuvan” on nähdäkseni syytä tutustua huolellisesti Kontulan esitykseen, jonka kansanedustaja aloittaa jokseenkin paljonpuhuvasti:

Jonkin aikaa sitten käynnistin keskustelun kommunismista, sillä oletuksella, että kyllähän kaikki ainakin pääpiirteissään tietävät, mitä kommunismi on. Olin väärässä. Viikkojen vääntämisen, väärinymmärrysten ja järkyttymisten jälkeen tunnustan erehtyneeni ja palaan siihen, mistä olisi pitänyt aloittaa: kommunismin määritelmään.

Kun itse jokin aika sitten huomautin pitäväni kommunismia ainoana relevanttina hypoteesina ja globaalin mittakaavan mahdollisena ratkaisuhorisonttina, sain kuulla kannattavani ”vääränlaista, epärealistisen optimistista ihmiskuvaa”. Tämä tuntui tietenkin oudolta, kun huomioi ihmiskäsitykseni jokseenkin juurevan ja kaikenkattavan pessimismin.

Kontulalle kommunismi tarkoittaa asioiden järjestämisen ja järjestäytymisen tapaa, ja ”toimii parhaimmillaan yhteisöissä, joiden koko mahdollistaa jokaisen henkilökohtaisen osallistamisen tai joiden sitouttaminen perustuu ihmisen valintaan liittyä ja erota niistä esimerkiksi jonkin verkkoalustan tai yhdistyksen kautta”. Tästä syystä Kontula ei pidä kommunismia hyvänä järjestäytymisen logiikkana, kun on kysymys globaalista päätöksenteosta.

Kontulan tapa määritellä kommunismi näyttää ajautuvan ristiriitaan itse hypoteesin globaalin perusluonteen kanssa. Jos kommunismin avaamaa kysymisen horisonttia tarkastelee vaikkapa žižekiläisesti, asetelma näyttäytyykin toisin. Žižek on tunnetusti moniaalla korostanut, ettei tällaista ”kommunistista elämänmuotoa” vaalivien yhteisöjen ole strukturaalisista syistä mahdollista toimia ilman laajempaa organisatorista taustarakennetta (valtiota tai vastaavaa); tämä ei kuitenkaan tarkoita hänelle kommunistisen hypoteesin keinotekoista rajaamista paikallisiin yhteisöihin.

On kuitenkin kysyttävä, tarkoittaako sellaista Kontulakaan. Žižekin ajattelussa lokaalisuudella on potentiaalisesti vallankumouksellinen osuutensa, vaikka hän suhtautuukin kriittisesti ajatukseen paikallisuudesta suoranaisena vallankumouksen logiikkana. Žižek toisin sanoen kiistää naiivin ajatuksen ”uudesta yhteiskuntajärjestyksestä”, joka perustuisi yksinomaan paikallisiin pienyhteisöihin ja niiden ”vallankumouksellisiin” elämänmuotoihin. Tämä ei, kuten sanottu, ole rakenteellisista syistä ajateltavissa. Paikallisella kamppailulla ja vastarinnalla on kuitenkin olennainen osa Žižekin pohdinnassa, kun on kysymys globaalin tason ongelmista ja kapitalismin dynamiikasta. Monista vasemmistolaisista aatetovereistaan poiketen Žižek ei pidä jonkinlaista maailmanlaajuista katastrofia kommunismin aktualisoimisen (tai vallankumouksen) ainoana mahdollisuusehtona, vaan katsoo paikallisen tason kamppailujen muodostavan realistisia väyliä uuden tulemiselle, toisin sanoen ymmärtää näiden kamppailujen voivan eskaloitua tavalla, joka ei voi olla vaikuttamatta suoraan kapitalismin globaaliin dynamiikkaan. Tämä mahdollisuus on edelleen seurausta (post)modernin yhteisön järjestäytymisen logiikasta, sen tavasta toimia aina jo globaalin verkon annetuissa puitteissa.

Onkin syytä huomata Žižekin puhuvan kommunistisesta hypoteesista siinä missä Kontula tarkastelee kommunismia nimenomaan -isminä, ideologiana, joka tarjoaa konkreettisia välineitä yhteisöelämän järjestämiseen. Kommunistisen hypoteesin ala on väistämättä ideologiakriittinen ja globaali, mutta 1800-luvulla artikuloitujen ideologisten premissien joukkona se joutuu hyväksymään historialliset rajoituksensa, eikä kukaan vakavasti otettava nykypäivän kommunisti kuvittele marxistisleninistisen yhteiskuntateorian toimivan jälkiteollisen kapitalistisen maailman uudelleenjärjestämisen globaalina mallina.

Kun Kontula siis esittää, ettei kommunismi toimi globaalin päätöksenteon logiikkana, hänen väitteensä ei ole ristiriidassa kommunistisen hypoteesin globaalin ulottuvuuden (joka Leninillä ilmenee ajatuksessa ”yhden valtion sosialismin” mahdottomuudesta) kanssa. Kommunistisen hypoteesin globaali polttavuus ja relevanssi kun on nimenomaan siinä, ettei meillä kapitalismin ja pääoman (ilmeisen destruktiivisen) logiikan lisäksi ylipäätään ole olemassa mitään globaalia päätöksenteon logiikkaa. Siten kommunismi (ideologiakriittisenä positiona) tarjoaa autenttisen vaihtoehdon horisontin, ainoan mahdollisen tavan nimetä kapitalismi (ja sen antagonismit) oikein.

Suhteessa globaaliin kommunismi ei näin merkitse suoraa vastausta ja ratkaisua – kuinka vallankumouksella voisi olla määritelty malli ja sisältö? –, vaan ratkaisun mahdollisuuden avaavaa kysymisen tapaa. Tämä jää Kontulan liiallista teoreettisuutta välttelevässä tarkastelussa kieltämättä vähälle huomiolle ja mahdollistaa hätäisen tulkinnan, jonka mukaan Kontula kiistäisi kommunismiin olennaisesti kuuluvan globaalin ja vallankumouksellisen ulottuvuuden. Hätäiseksi tulkinnan osoittaa kuitenkin jo se tekstissä mainittu tosiasia, että Kontulan eksplisiittinen pyrkimys on määritellä kommunismi (esimerkiksi Žižekistä ja Badiousta poiketen) ideologiana, ei niinkään ideologiakriittisenä hypoteesina ja kysymisen tapana, toisin sanoen tarjota jonkinlainen alkeisymmärrys kommunismin yhteisön toiminnan logiikkaan liittyvistä oivalluksista. Samalla hän tulee kautta rantain osoittaneeksi kommunismin ideologisiin rajoihin ja mahdollisuuksiin.

Jos kommunistisen hypoteesin ideologiakriittisen sisällön tahtoo ymmärtää oikein, on ilman muuta oltava perillä kommunismin ideologisesta (ja aatehistoriallisesta) sisällöstä. Ensimmäinen mahdollistuu joka tapauksessa vain kiertoteitse, tai kuten lacanilaisesti voi todeta: tie analyytikon diskurssiin käy aina hysteerikon diskurssin kautta, sillä mestarin kieltäminen johtaa vain uuden mestarin asettamiseen, mistä syystä analyytikon diskurssi – paikantaessaan mestarin poikkeavalla tavalla eräänlaiseksi jäänteeksi tai tuotteeksi – on ainoa vallankumouksellinen diskurssi. Tässä on myös kommunistisen hypoteesin ydin, jonka jo historiallinen marxismi-leninismi kykeni (toki monin tavoin puutteellisesti) artikuloimaan tarkastellessaan tuotantosuhteita markkinoiden ja tuotantohintojen määräytymisen empiirisen tason tuolta puolen.


16.12.2019

Mitä Marinin hallitukselta kannattaa odottaa?


Tiago Silva huomauttaa Proletaarien mielipidekirjoituksessaan, että vaikka ”[e]nsisilmäyksellä, kun valtaan astuu työväentaustainen, nuorvasemmistolainen demarinainen joka vastustaa Natoa ja puolustaa työpäivän pituuden lyhentämistä … jotain edistystä on tapahtunut edelliseen hallitukseen verrattuna”, on kuitenkin syytä epäillä edistyksen jäävän ”lähinnä symboliseksi”.

Jaan Silvan epäilyn ja olen hänen kanssaan samaa mieltä kylmäpäisen analyysin relevanssista – näin erityisesti nyt, kun hallitus on sosialidemokraattinen ja painotuksiltaan monelta osin vasemmistolainen. Lisäksi Silva toteaa aiheellisesti, ettei ”olisi mitään juhlittavaa, jos Susanna Kosken kaltaisesta nuoresta naisesta tulisi pääministeri”. Ratkaisevaa ei ole ikä tai sukupuoli, vaan poliittinen ohjelma.

Sosialidemokratia edustaa historiallista kompromissia suhteessa kapitalismiin; se on yksi tapa pyrkiä tulemaan toimeen työn ja pääoman välisen sovittamattoman ja rakenteellisen ristiriidan kanssa. Sellaisena sosialidemokratia liittyy läheisesti hyvinvointivaltion ideologiaan ja jakaa pitkälti samat mahdollistumisen ehdot, esimerkiksi pääomalle tehtävän palkkatyön keskeisen tehtävän yhteiskunnan tuotantosuhteiden pääasiallisena järjestämisen tapana. Tästä seuraa edelleen, ettei sosialidemokratian poliittinen ohjelma keskity niinkään ”duunarin etuun” kuin työllisyysasteen kohottamiseen. Erottelu on tärkeä ja syytä tehdä, sillä vallitsevassa työn murroksessa (jonka vasemmistopuolueet yleisesti tunnustavat) käy samalla ilmeiseksi sosialidemokraattisen kompromissin kyvyttömyys suojella erityisesti prekaaria työväestöä pääoman hirmuvallalta.

Kommunistina Silva on tästä kaikesta loistavasti perillä, minkä vuoksi hän toteaakin, että mielipiteidensä edistyksellisyydestä huolimatta Marinin näkemykset jäävät nykyisiin vallan rakenteisiin sidottuina pelkiksi mielipiteiksi.

SDP ei varmaan pystyisi tarjoamaan ketään Marinia vasemmistolaisempaa tähän tehtävään, ja se on tietysti hyvä asia. Silti, Marin edustaa puoluetta, joka on itse luokkasovun määritelmä. Se ei tule muuttumaan mihinkään suuntaan. SDPn näennäinen ”neutraalius” luokkapolitiikassa tulee maksamaan puoleelle [sic] kalliisti myrskyisten työmarkkinaneuvottelujen jatkuessa. Rinteen tapaus antoi jo esimakua tästä ilmiöstä. SDPn uskottavuuden menetys tulee jatkumaan, ja äärioikeisto voimistumaan.

Kuten Silva toteaa, Marinin pääministerikausi ei merkitse vähimmässäkään määrin kajoamista yhteiskunnan keskeisiin rakenteisiin (esimerkiksi nykydemokratian mahdollistavaan ja sitä säätelevään representaatiojärjestelmään, virkamies- ja hallintokoneistoon etc.). Koska demarit ja vasemmisto ”eivät kykene tuomaan esiin mullistavaa taloudellis-yhteiskunnallista ohjelmaa”, jollaista todella tarvittaisiin, ei järkevän analyysin puitteissa ole syytä suunnattomaan optimismiin.

Silvan mukaan Marinin tulisikin pääministerinä ”käyttää valtiovaltaa häpeämättömästi duunarien vaatimusten toteuttamiseksi”; muussa tapauksessa hänen vasemmistolaisuutensa on munatonta joutavuutta, jonka poliittinen merkitys tiivistyy perussuomalaisen populismin eli uudelleenjärjestyneiden porvarillisten voimien  murskavoittoon (ja johtaa samalla duunarin ja köyhien aseman jatkuvaan huonontumiseen). Silva suhtautuu skeptisesti mahdollisuuteen, että Marinin hallitus vastaisi myöntävästi edes työväestön nykyisiin hyvin maltillisiin vaatimuksiin (mm. kiky-tuntien poistaminen, tes-shoppailun lopettaminen, Postin johdon irtisanominen, omistajaohjauksen tiukempi linja) ilman yhdistyneen työväenliikkeen voimannäyttöjä.

Symboliset kapinat ja uudistukset eivät kriisistä kriisiin ajautuvaa kapitalismia hetkauta, vaikka kotimainen oikeistomediamme onkin kantavinaan huolta kestävyysvajeesta, valtion velkaantumisesta ja demaripääministerin luotsaaman hallituksen toimintakyvystä (jopa siinä määrin, että ajaa poliittisissa analyyseissäänkin tekopyhä populismi edellä). Sitä ei tee myöskään nousukiidossa oleva nationalismi, jonka fasistisia muotoja ei suotta ole kutsuttu kapitalismin äärimmäiseksi, ideologisen tason, toteutumiseksi.

Näinä kommunismin huonossa huudossa olemisen aikoina saattaisi kenties olla hyvä muistuttaa mieleemme vaikka nyt esimerkiksi se, ettei Lenin vastustanut kansallista suvereniteettia vaan päinvastoin vaati jokaiselle kansalle mahdollisuutta asettaa omat ongelmansa itse – siitäkin huolimatta, että ”pahat tyypit” saisivat maassa vallan. Pahamaineinen ”proletariaatin diktatuuri” merkitsi (ilmeisestä epäonnistumisestaan huolimatta) radikaalia vapauden vaatimusta, porvarillisen ja liberaalin vapauskäsityksen ja -paradigman määrittämistä uudelleen tavalla, joka kykenisi välttämään porvarillisen vapauden logiikkaan sisältyvät antagonismit (kapitalismin edellyttämät ihmisoikeusrikkomukset ja totalitaristisen riiston, etc.).


9.12.2019

Homokeskustelusta ja kristinuskosta


Ajauduin viikonloppuna kummalliseen homoseksuaalisuusaiheiseen keskusteluun. Aihe sinänsä on tuttu, kuten törmäämäni lähestymistapakin: homouden harjoittaminen on syntiä, koska Jumalan ilmoitus kieltää sen ja niin edelleen; ja ei, heteroseksuaalit eivät ei-homoutensa vuoksi ole mitenkään vähemmän syntisiä ja niin edelleen, sillä kaikilla on ristinsä kannettavana ja niin edelleen.

En yleensä jaksa väitellä aiheesta ”onko homostelu syntiä vai ei”; selvästi ja ilmeisesti sitä on monen mielestä synniksi sanottava, ja jos minua jokin tässä asetelmassa nykyään kiinnostaa, niin tapa, jolla tietty normaalius tuotetaan, kun ”homokysymys” tulkitaan ennen muuta moraalisena problematiikkana. Näin syntyy käteviä rajanvetoja halun talouksien välille. Identiteetit vahvistuvat, me-henki paranee; horisonttiin ilmaantuu yhteinen ja yhdistävä asia.

Keskustelussa asetelma kontekstualisoitui suhteessa ”aikamme yleiseen haluttomuuteen tunnustaa mitään auktoriteetteja” eli ”postmodernismiin”, mihin (tyypilliseen ja epäilemättä väsyttävään tapaani) totesin, etteivät asiat ole noin yksinkertaisia: samaan aikaan kun yleinen symbolinen herra osoittautuu kadonneeksi, löytyy jatkuvasti uusia, mistä äärioikeiston nousu ja monet muut uudet fundamentalismit eivät liene vähäisimpiä esimerkkejä. Auktoriteettikapinan sisäisen järjestäytymisen ehto ja mahdollisuus on piilevässä herruuden eleessä. Tässä mielessä yhteisö tulee aina ennen yksilöä, ja tämän alleviivaamiseksi riittää hyvin homoseksin tuomitsijoiden kesken usein kuultu valitteleva lauseenparsi aikamme ”äärisubjektiivisuudesta”. (Individualistinen hedonismi on tietenkin tosiasia, mutta auktoriteettiuskoisen ”fundamentalismin” suhde siihen on kaikkea muuta kuin vastakkainen.)

Moni tunnustava kristitty katsoo, ettei homoseksuaalisuuden harjoittamisen synniksi kutsumatta jättäminen ole erityisen ”raamatullista”. Samaan hengenvetoon vakuutellaan, ettei syntiä ole niinkään itse suuntautuminen kuin sen ”aktualisoiva” teko, jolloin väärää ei olekaan haluamisen tapa, vaan tapa, jolla halua toteutetaan. Ei tietenkään ole ihme, että näin ajatteleva joutuu vähän väliä kokemaan ahtaalla olemista ”maailmassa”. Vallitsevassa (ja monelta osin) liberaalissa konsensuksessa on vähintäänkin epäilyttävää mennä sanomaan, ettei sinun tapasi toteuttaa seksuaalisuuttasi (ja seksuaali-identiteettiäsi) ole ”oikein”, koska #jumalanmielipide.

Näissä tilanteissa ajattelunsa ”raamatullisuudesta” huolta kantava kristitty ajautuu usein yhä syvemmälle diskurssinsa umpikujiin, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää lopulta suora vetoaminen ilmoitukseen: ”Minkäs minä sille mahdan, että Jumala näkee asian näin.” Tämä ei tietenkään vakuuta vastapuolella olevaa liberaalia millään tasolla, vaan ainoastaan vahvistaa hänen ennakko-oletuksiaan ”fundamentalistien” tekopyhyydestä ja älyllisen itsetunnon säilyttämispyrkimysten epätoivoisuudesta.

Tällainen keskustelu ei yleensä voikaan muuta kuin epäonnistua, ja pohjimmiltaan lienee kysymys auktoriteetin itsensä epäonnistumisesta, herran ja vallan väistämättömästä sokeudesta ruohonjuuritason orjuuden realiteeteille.

Vaikka pidänkin itseäni jonkinlaisena kristittynä – ainakin suhteessa ajatteluni traditioihin ja ideologiakriittisyyteen –, en (toisin kuin moni) miellä Raamattua ”ajattelun auktoriteetiksi”, pyhäksi kirjaksi, josta viime kädessä on tarkistettava, mille kannalle aikalaiskysymyksissä sopii asettua. Yhtenä kristinuskon merkittävänä seurauksena ja vaikutuksena pidän juuri sen kykyä osoittaa auktoriteettiin kuuluva välttämätön rakenteellinen puute, toisin sanoen eräänlainen ”herran sokeus”. Hyvä esimerkki tästä on tapa, jolla Jumala vastaa Jobin kysymykseen kärsimyksen tarkoituksesta. Mitään vastaustahan sieltä ei tule, vain herran mahtipontinen luettelo töidensä valtavuudesta – mikä tietenkin vie katseen tyhjiä höpisevästä herrasta kärsivään orjaan (Kristukseen).

Kristittyjen keskuudessa kuumana vellovan ”homokeskustelun” varsinainen panos onkin ennen muuta suhde auktoriteettiin ja siten suhde tuntemattomaan, toisin sanoen olemisen tapamme sinänsä. Auktoriteettiuskoisempi tulkinta edellyttää periaatteellisen samanmielisyyden ja pyhään kirjaan kohdistuvan vakaumuksellisen sitoutumisen, kun ideologiakriittisempi puoli painottaa ”vakaumuksen” jälkikäteisyyttä ”uskoon” nähden (vakaumus on vain uskon subjektiivisesti välittynyt muoto; usko on subjektille ulkoista). Ensin mainitun näkökulmasta ”johdonmukaisuus” edellyttää näin homoseksin harjoittamisen yksinkertaisen moraalisen tuomion siinä missä jälkimmäinen katsoo, ettei mitään periaatteellista samanmielisyyttä vaativaa auktoriteettia ole, tai jos on, mikään ”tosi kristillisyys” ei vaadi siihen sitoutumaan.

Ideologiakriittisestä luennasta käsin kysymys homoseksin syntisyydestä on tavallaan perifeerinen ja väärin suunnattu. Loppujen lopuksi neurootikon nautinto on aina kiellettyä eli ”syntistä”, ja tämä pätee tasapuolisesti kaikkiin nautinnon muotoihin. Lisäksi Toisen nautinto on aina häiritsevää (mikä osaltaan selittää paitsi Päivi Räsäsen kannanotot, myös yleisen hysterisoitumisen niistä). Kysymys homoseksin hyväksymisestä ja ”epäraamatullisuudesta” on toki kaikessa väärinsuuntautuneisuudessaan ja omassa väärin tunnistetuksi tulemisessaan kovin paljastava. Tahdomme Lain, joka erottelee ”luut ja ytimet” sysäämällä osan porukasta ”Jumalan tahdon” ulkopuolelle samalla, kun juuri tuo ulossuljettu (kielletty ja ylimääräinen) osa turvaa sisällä olevien identiteettipoliittisen eheyden. Tämä on sitä saman lajin eheyttä, joka aikoinaan sulki Jeesuksenkin yhteisönsä armon ulkopuolelle, eikä jättänyt muuta vaihtoehtoa kuin kuoleman – kristikunnan ensimmäisenä ateistina.




4.12.2019

Päivänpoliittisia merkintöjä


Koen edelleen laajalle haarovaa tympääntymistä ja kyllästymistä yleisen keskustelukulttuurin, poliittisen diskurssin ja kulttuurin typeryyteen, valtavirtamedian verenhimoiseen porvarillisuuteen sekä oikeistolaisen uutisoinnin halpamaisiin tendensseihin, jotka ruokkivat populismin idioottimaisimpia muotoja.

Nykytilanne poliittisella kentällä näyttäisi tietenkin tällä haavaa tarjoavan jotakin sanottavaa, kun pääministerikin joutuu eroamaan ja journalismin ja oikeisto-opposition tekopyhyys on huipussaan. SDP-johtoisen hallituksen hapuilu Postin jupakassa ei kuitenkaan yllätä modernia kommunistiamme sen enempää kuin tunnu antavan aihetta juuri olankohautusta kummempaan poliittiseen eleeseen.

Pääomapiirien halukkuutta häiritä työmarkkinoita – viittaan nyt työnantajapuolen masinoimaan demarien vituttamiskampanjaan ja neuvottelupöydän yhtenäisiin provokaatioihin – pidän lähinnä tyypillisenä porvarillisena pelinrakentamisena. Ilmeisesti ainakin yksi tavoite onnistui, kun pääministeri kaatui. Ay-liikkeeseen sidottu ja pääoman suhteen mahdotonta kompromissia todeksi elävä SDP haaveilee rauhallisesta työmarkkinatilanteesta ja kasvavasta työllisyydestä, mutta on esimerkiksi palkkatyön muuttuvan rakenteellisen todellisuuden suhteen yhtä jälkijättöinen kuin oikeiston oikeampi siipi. Jos SDP ei maamme kultalusikkajaoston innokkuudella uskokaan talouskuriin, se näkyy toisaalta kuvittelevan, että palkkatyö hyvinvointiyhteiskunnan tuotantosuhteiden järjestyksen ”kovana nimittäjänä” pätee edelleen. Edistyneimmät kapitalistit ja porvarit tietävät jo, ettei asian laita ole näin: siksi huipulla hoetaan latteutta, että ”kapitalismi on rikki” ja se on ”nollattava”. Latteudesta on kyse siksi, ettei kukaan usko koneiston pysähtymiseen muuten kuin teoriassa.

Perussuomalaisten gallupkannatus tuntuu vihjaavan siihen suuntaan, että moni uskoo täälläkin populistiseen ”vaihtoehtoon” ja luottaa samalla siihen, ettei Sipilän hallituksen leikkauspolitiikkaan innosta puhkuen osallistunut vuodekumppani jollain ihmeellisellä tavalla ole ”enää se sama puolue” – ei, vaikka myös oppositioon ajautunut perussuomalaiset oli edelleen valmis sitoutumaan Sipilän hallitusohjelmaan ja jatkamaan samaan malliin kuin ennenkin (alleviivaten näin sinänsä oikein keskusta–kokoomuksen tekopyhyyttä ”arvovalinnoissaan”). Toisaalta, Soinin lähdön jälkeen perussuomalaisten vallitseva imago on muuttunut kiistanalaisen rasistisesta kiistattoman rasistiseksi, joten tavallaan puolue ei enää ole aivan samakaan, jos pyrimme yltiöpäiseen täsmällisyyteen, ja miksemme pyrkisi.

Halla-ahon fiksuus näkyy siinä, ettei hän (esimerkiksi kokoomuksen Orposta poiketen) vaikuta hinkuvan hallitukseen, koska järkimiehenä epäilemättä tajuaa porukkansa parlamentaarisen kypsymättömyyden (ns. poliittisen osaamisen puutteen) ja tietää, ettei rasistisille heitoille ja yksinkertaistuksille perustuva hurmos kannattele siinä vaiheessa, kun olisi alettava tehdä politiikkaa yhteiskunnallisesta visiosta käsin. Jos joiltain, niin perussuomalaisilta sellainen puuttuu. Pääministeripuolueena PS olisi pakotettu kohtaamaan ohkaisen diskurssinsa sovittamattomat antagonismit ja pinnallisten vastakkainasettelujen kuumottavan nollasummapelin. Mutta kenties kuitenkin käy niin, että kansa viimeistään vajaan neljän vuoden kuluttua saa heissä ansaitsemansa johdon.

Minun näkökulmastani katsoen perussuomalaisuudessa on kyse ennen muuta protestin väärästä kanavoimisesta, mutta toisaalta en mielelläni syytä ja yleistä puolueen kannattajia keskimääräistä typerämmäksi tai edes harhaanjohdetummaksi väeksi.  Kuten olen usein huomauttanut, perussuomalainen populismi ja siihen kuuluvat rasistiset äänet kertovat suhteessa liberaaliin vasemmistoon oikeastaan saman kuin epä-älyllinen uusateismi suhteessa länsimaiseen kristinuskoon. Uusateistinen järkeily on tietenkin jokseenkin yhtä idioottimaista kuin fundamentalistinen kreationismikin. Lisäksi se on sivistymätöntä ja simplifioivaa (kuten populistien yhteiskuntadiagnoosit), mutta sitä ymmärtääkseen on ehkä sittenkin kysyttävä, kuka epäonnistui ensin.

Pääministerin vaihtumisessa on tietenkin kyse paitsi median harjoittamasta iänikuisesta demarisyntipukittamisesta­, myös keskustan puoluepolitiikasta, vaikka voikin kysyä, kuinka kaukonäköisenä ”jämäkkyyden osoittamisena” sen toimintaa on syytä pitää; ainakin puolue tällä tavoin houkuttaa enenevissä määrin uskomaan erääseen tunnettuun ja itsepintaiseen hokemaan, jonka mukaan x pettää aina. Saa nähdä, nouseeko kannatus.

Tämä politiikasta tällä erää. Jatkan projektieni parissa (edustava esimerkki alla).



13.10.2019

Petos


Viime vuosina on pyörinyt mielessä ajatus – enkä tiedä, onko se ”totuudellinen” tai järjellinen tai yhtään mitään –, tarkemmin sanoen ajatus petoksesta, jossa kiusaavinta on juuri pettämisen itsensä valju epämääräisyys ja tavoittamisen vaikeus. On kuin syyllinen etsisi rikostaan. Olen pettänyt kaikki yhteisöt joihin olen kuulunut: tämä on ajatukseni, ja se on kovin epävarma ajatus – mutta koetan seurata sitä.

Petoksen ajatus vie minut eksyksiin. Onhan petos minulle fantasia, olen kirjoittanut siitä proosaa usean kirjan verran, keksinyt alter egoja jotka tekevät asioita jotka minulta jäivät toteuttamatta tai pahasti puolitiehen. Nämä vaihtoehtoiset minät sukeltavat ja soluttautuvat tiiviisiin (uskonnollisiin) yhteisöihin voidakseen elää houkuttelevaa kaksoiselämää kielletyn tuntumassa, jatkuvan paljastumisen ihanassa pelossa, konfliktin sähköistävässä piirissä – he tarvitsevat tämän kaiken; he tarvitsevat sitä kyetäkseen ajattelemaan.

Olen yrittänyt pettää yhteisöjäni jäljestäpäin. Olen koettanut anastaa lahjan ja muuttaa sen veteläksi paskaksi kirjailijan kostonhimon etuoikeudella. Onnistuakseni tässä minun olisi kuitenkin vielä kuuluttava yhteisöön, oltava juonikas ja tahallisen puolisydäminen. Sellainen en aikanani ollut. Romaanini tosin ahdoin tuolloinkin täyteen säälimätöntä yhteisön kritiikkiä, mutta taiteellisen keskenkasvuisuuteni vuoksi en saanut kirjojani julkaistuksi, eikä uni koskaan toteutunut.

Helluntailaisaikojen jälkeen olin tekemisissä muiden samalla tavoin vieraantuneiden uskovien kanssa. Kirjoitin ”luterilaisia” blogieksegeesejä, sain sähköposteja joissa kiiteltiin ”raitista Sanan opetusta”, kävin evankeliumikoulun Kristus-juhlilla ja etsin armoa. Löysinkin. Elin rankkoja aikoja, masennuin. Tuskissani luulen (en voi muistaa varmaksi) noihin aikoihin tarjonneeni sieluani saatanalle; en ole varma, ottiko, en ole varma mistään, sillä kun katson sinne, näen mustan sumun ja tahdon lakata katsomasta. Välimatka on vielä liian lyhyt.

Vihasin Jumalaa ja tiesin löytäneeni uskon josta Luther puhuu.

”Luterilainen” vaihe loppui samalla kun ehtyi tarve rajankäynnille helluntailaisten oppien kanssa. Tajusin miettiväni kristinuskoani uudelleen kaiken dogmaattisen metafysiikan tuolta puolen. Syöverissä olin kuluttanut itsestäni kaiken havaittavan uskovaisuuden. Ilosaarirockissa seisoskelin helluntailaisten lettukojulla, puhuin humalassa vanhojen tuttujen kanssa, polttelin kitkerää pikkusikaria ja nappailin viinaa; tiesin, mitä se merkitsi, tiesin, etten välittänyt – petos oli jo vanhaa ja mennyttä. Tahdoin olla. En vihannut heitä. He toivoivat minun vielä löytävän uskon tai jotain, en tiedä mitä. Olimme elossa mutta kysyimme eri kysymyksiä ja niin oli ollut jo kauan.

Kenet minä petin? Milloin se tapahtui? Miksi etsin petosta, mitä on nautintoni?

Muuan iäkäs helluntailaisystäväni  tenttasi minua kerran uskonasioista. Hän kysyi, tahdonko helvettiin. Arvelin tahtovani, sanoin kaikkien tahtovan, vaikka kukaan ei usko sellaista itsestään. Uskolla ei kuitenkaan ole väliä maailmassa joka luodaan teoilla. Hän on vanha mies ja rakastan häntä, vaikka hänen juttunsa ovat minusta hämmästyttävän päättömiä; mutta pitäähän hänkin minua liian kirjaviisauden hapattamana. Pidän hänestä: hän on hullu kuten minäkin.

Näen harvoin painajaisia. Viimeisimmän muistan selvästi. Unessa halusin tappaa itseni. En ollut enää mitään, minulta oli viety kaikki – identiteettini, lahjakkuuteni, taitoni – kaikki toisen omaa, käsittämättömällä tavalla karannutta. Tämä oli kaameaa, kammottavampaa kuin melkein saatoin ajatella. Mutta unen varsinainen kauhu – se joka minut lopulta herätti – oli selkeä ja suunnaton varmuus siitä, että minulta lopultakin puuttui rohkeus itsemurhaan… ja silti toivoin kuolemaa koko olemuksellani! Tähän ajatukseen heräsin: hirvittävään tietoon kaiken loputtomasta jatkumisesta. Olin helvetissä ja olin olematon, olin ikuisesti oleva, eikä mikään voinut minua pelastaa.

Hiukan yli parikymppisenä uskoin voivani ”valita” psykoottisen hulluuden, hulluksi-tulemisen; uskoin psykoottisen harhan tarjoamaan onnen lupaukseen. Kerroin itselleni tarinan joka meni suunnilleen näin: ”Kaikesta huolimatta valitsen neuroottisuuden, neurootikon elämän. Vain neurootikkojen valtakunnassa voin olla taiteilija.” Koko asetelma on tietenkin koominen ja kaikin tavoin luuloteltu. Silti näen siinä jotain viehättävää, on kuin katselisin itseäni petoksen kuvastimesta: tuota eheää ja aitoa kappaletta jonka joku normaali näkee vain polttavana jälkikuvana onnen kauhuissa ajelehtiessaan.



26.9.2019

Hajahuomioita typeryydestä, nollaamisesta ja tuntemattomasta


Blogiani seuranneet lienevät huomanneet lievän hiljaiselon merkkejä. Olenkin vaihteeksi keskittynyt varsinaiseen kaunokirjalliseen työhön: kirjoittanut, käynyt läpi tulevien julkaisujen ajankohtia, oikolukenut, keskustellut kustantajan kanssa ja niin edelleen. Tämä heijastuu väistämättä blogiin, ei vähiten siksi, että olen työvirettä ajatellen jättänyt uutisten ja politiikan seuraamisen minimiin.

Toinen syy sille, että pidän taukoa uutisvirrasta, on jo sinänsä lähes banaali. Valtavirtamedian ja keskustelufoorumien käsittämätön yleismaailmallinen typeryys on ikävystyttävämpää (tai ainakin masentavampaa) kuin humalaisten keskimääräinen baarijuttelu; taloudellisen eliitin valtaa pönkittävä verovaroin ja kaupallisesti tuettu media eivät tässä eroa toisistaan juuri muuten kuin siinä, että Yleisradion kaltaisia laitoksia motivoi pääoman kartuttamisen ohella myös hillitön tekopyhyys. Miksi ei motivoisi, kun huomioi joukkoviestinnän ydintehtävän: kuvitteellisen yhteisöllisyyden tuottamisen modernin valtion sepittämiin tarpeisiin.

Näinä yleisen typeryyden kasvun ja bruttokansantuotteen laskun aikoina ei hämmästytä sekään, että globaalin talouseliitin piiristä kuuluu vaatimuksia ”kapitalismin nollaamisesta” ja ”järjestelmän uudelleenrakentamisesta”. Järjestelmän epävakaus ja kriisialttius on ollut tiedossa kauan, mutta valtaapitäviä se huolestuttaa vasta, kun pääomapiireissäkin aletaan tajuta, ettei nykyinen kasautuminen palvele edes heidän etujaan. Kun BKT joka tapauksessa laskee, velkavetoiset finanssimarkkinat ja niiden ajama velkavetoinen kulutus johtaa lopulta myös osinkosaatavien pienenemiseen.

Mitä ”kapitalismin nollaaminen” sitten voisi tarkoittaa? Ainakaan ei yksityisomaisuuden ja suurpääomien kansallistamista, mikä olisi jo kommunismia. Puheet ”nollaamisesta” synnyttävät joka tapauksessa mielikuvan orgaanisesti toimivasta kokonaisuudesta, jonka perusasetukset ovat uusittavissa järjestelmän logiikan vaarantumatta – ikään kuin kyse olisi vain jonkinlaisesta ”formatoinnista” tai ”eheyttämisestä”, ei niinkään koko käyttöjärjestelmän uusimisesta.

Nollaamispuheet ovat täyttä typeryyttä, mikäli niitä ei tulkita radikaalisti; tämä tarkoittaa kuitenkin loogisesti vaihtoehdon todellista tunnustamista ja samalla mahdollisuuden avaamista tuon vaihtoehdon nimeämiselle. Jos vaatimuksen varsinainen sisältö on, että kapitalismi on nollattava, sillä kapitalismi on turvattava, on hankala nähdä, millä perusteella tässä ei ole kysymys vanhakantaisesta hegeliläisestä kehitysoptimismista, Aufhebungista, kumoavasta säilyttämisestä. (Slovenialaisen koulun mukainen – dekonstruktionistiselle kritiikille immuunimpi – tulkinta, jossa synteesi tarkoittaa antiteesiä, edellyttäisi puolestaan kommunismin mahdollisuuden reaalista tunnustamista.)

Olemme epäilemättä tuntemattoman edessä. Kehitysoptimisti tulkitsee tuntemattoman strategisesti: ”suuret vaarat ja suuret mahdollisuudet”. Tällaisen tulkinnan ongelma on sen sisältämässä haltuunottavassa projektiossa, jossa tuntematon asetetaan huomaamattomasti saman talouteen projisoimalla siihen rauhoittava ja valheellinen ”vaarojen ja mahdollisuuksien” tasapaino. Juuri tämä kaksinaisuus toimii tuntemattoman reaalisuuden (joka uhkaa kaikkia identiteettejä ja identiteetin logiikkaa par excellence) neutralisoivana eleenä.

Olen aiemmin sanonut ihmisen olemisen määrittyvän hänen suhteessaan auktoriteettiin ja tuntemattomaan. ”Auktoriteettiuskoista” on tällöin ajattelu, joka pyrkii hallinnoimaan tuntematonta ja neutralisoimaan sen – toisin sanoen palauttamaan eheän Minän ja identiteetin piiriin. Vaara ja mahdollisuus asettuvat ”loogisina” vastakohtina (ikään kuin mahdoton ja mahdollinen); samalla hylätään tuntemattoman radikaali ulottuvuus, mahdottoman rekisteri. Tämä tarkoittaa myös vallankumouksen kategorista kieltämistä: ”uuden tuleminen” on pelkkä tilanteeseen sisältyvien tunnettujen muuttujien uusi yhdistelmä. Tunnetun ”sisimpään” kuuluva (ja sen perustava) ylimäärä kielletään toistuvasti, sillä kielto perustaa auktoriteetin ja takaa järjestyksen.



17.9.2019

Patologinen lamentaatio


Kirjalliseen kulttuuriimme pätee sama kuin ilmastonmuutokseen. Mitään muutosta parempaan ei ole nähtävissä, ja nähtävissä oleva on jonninjoutavaa näpertelyä, yksittäisiä ilmiöitä, joista puuttuu todellinen joukkoliike. Juha Seppälä toteaa Aamulehden haastattelussa vuodelta 2018, ettei kirjailijan oikein kannata miettiä, millaisessa maailmassa joutuu työtään tekemään. Asian miettiminen vie työkykyä. Kännipäissään sitten sortuu pateettisiin itsemurhajuttuihin, joihin ei usko edes niitä höpöttäessään; saapahan vain selitellä ystävilleen ylen kiusaantuneena, ettei tässä siitä ole kyse, koska tässä ei vittu ole kyse paljon mistään.

”Loistavien kirjavuosien” (lue: jokaisen vuoden) valtavirtayhteismasturbaatiot huipentuvat taide-eliitin cocktailkutsuihin ja palkinnonjakotilaisuuksiin, joissa valtiovallan edustaja onnittelee radikaaleimpia vallankumouksellisia heidän terävästä ja tinkimättömästä yhteiskuntakriittisyydestään. Rivikirjailijan vastaava modus on ”yhteiskunnallisen arvonsa” sisäistänyt eteeristen ja intiimien metaforien pyörittelijä, jota Kirjailija-lehtikin mielellään haastattelee, sillä näiden suurisieluisuudestaan vaikuttuneiden filantrooppien levittämä toivo auttaa taatusti jaksamaan sen eteen, että asiat säilyvät jatkossakin ennallaan.

Media privatisoi kirjailijan epäpoliittiseksi tuntojen tulkiksi; samalla se ruokkii hänen tarvettaan tuntea itsensä edes jollain tapaa hillittömäksi ja boheemiksi. Näin kirjailija oppii jo varhain olemaan eri mieltä oikealla tavalla. Hän on kuin journalisti, joka tajuaa pilkutuksen ja metaforan päälle.

Järjestelmän mekaniikka vaatii kirjailijaa julkaisemaan teoksen enintään kerran kahdessa vuodessa, sillä markkinoiden kyllästymistä ja siitä seuraavaa ”kirjailijakuvan” muuttumista ”epäuskottavaksi” on varottava. Oli kirjailijan vakaumus mikä tahansa, systeemin logiikka pakottaa hänet ennen pitkää opportunistiksi. Menestyneimpien ei tarvitse enää markkinoida itseään, sillä heidän kriittisyytensä on jo riittävän brändättyä ja tilannetajuista; rivikirjailija puolestaan ennakoi jokaisessa haastattelussa potentiaalisen yleisönsä halun, kiertää Helsingin ja Turun kirjamessut ja toivoo jossain vaiheessa muuttuvansa kiinnostavaksi (= HS tekee haastattelun / julkaisee positiivisen kritiikin).

Kiinnostavuus kestää tapauksesta riippuen 1–3 vuotta, ellei saavuta immuniteettia, mikä tarkoittaa jokaisen uuden julkaisun rutiininomaista kehumista HS:ssä ”kirjasyksyn tärkeäksi tapaukseksi”. Lisäksi immuniteetin saavuttanut kirjailija voi valtavirtamediaa myöten jyrähdellä havaitsemistaan monenlaisista laajoista epäkohdista uskottavuudella, jota lausutun kritiikin ilmeinen pinnallisuus ei tippaakaan häiritse. Näin valta lahjoittaa tukemalleen kirjailijalle kokemuksen, joka juhlistaa sekä hänen kuulumistaan että kapinallisuuttaan.

Nykyaikainen kirjailija ei ole ristiriita vaan synteesi, looginen johtopäätös maailmasta, jossa kapina on pantu viralta määrittelemällä sen yhteiskunnallisesti uskottavat muodot.



11.9.2019

Postmodernin logiikasta ja jäähyväisistä


Reilut kymmenen vuotta sitten ”[p]ostmodernismista puhu[i]vat kaikki”, kuten Timo Hännikäinen kirjoittaa Jäähyväiset postmodernismille? -esseessään vuodelta 2007. Opiskelin tuohon aikaan yliopistossa ja puhuin postmodernismista itsekin; nykyään siitä puhuminen tuntuu jo vanhentuneelta, vaikka kysymys lienee monella tapaa jonkinlaisesta perspektiiviharhasta. Parhaiden postmodernin teoreetikkojen (kuten Fredric Jamesonin) ajattelu, kuten nyt ajattelu yleensä, ei ole vuosikymmenien kuluessa menettänyt relevanssiaan sen enempää kuin paras ”postmoderni” taidekaan.

Viimeksi kirjoitin Fredric Jamesonin marxilaista viitekehystä soveltavan kulttuurihypoteesin olevan hedelmällinen sikäli kuin postmoderni, kutsuttiinpa sitä tällä nimellä tai ei, voidaan edelleen mieltää eräänlaiseksi kulttuuria dominoivaksi voimakentäksi. Jamesonin mukaan postmodernin peruspiirteitä ovat (muun muassa)

uusi pinnallisuus, joka ulottuu sekä nykyhetken ’teoriaan’ että aivan uuteen kuvan kulttuuriin eli simulacrumiin; sen mukainen historiallisuuden heikkeneminen sekä suhteessamme julkiseen historiaan että yksityisen ajallisuutemme uusissa muodoissa, joiden ’skitsofreeninen’ rakenne (Lacanin mukaan) tulee luonteeltaan ajallisemmissa taiteissa ratkaisevasti vaikuttamaan uusiin syntaksin tyyppeihin tai syntagmaattisiin suhteisiin; kokonaan uudentyyppinen tunteiden perusvire – se mitä kutsun ’intensiteeteiksi’ – jonka voi käsittää parhaiten palaamalla vanhoihin teorioihin ylevästä; kaikkeen tähän sisältyvät perustavanlaatuiset yhteydet kokonaiseen uuteen teknologiaan, joka itse antaa hahmoa aivan uudelle maailmanlaajuiselle talousjärjestelmälle (…). (Jameson, Postmoderni eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa)

Koska täysmoderniin kuuluvat ”ahdistuksen ja vieraantumisen kaltaiset käsitteet” eivät enää tunnu tavoittavan 1960-luvun loppupuolella ilmaantuneita hallusinaation, itsetuhon ja skitsofrenian määrittelemiä ”suuria ja hallitsevia kokemuksia”, on Jamesonin mielestä oikeutettua todeta ”kulttuurin patologian dynamiikassa” tapahtuneen muutos, jossa ”subjektin pirstoutuminen syrjäyttää (…) subjektin vieraantumisen”.

Vaikka nykyään on epämuodikasta ja aikansa elänyttä julistaa ”subjektin kuolemaa” tai korostaa sen desentroitumista, vaikuttaa minusta pikaisestikin – ja laajasti – katsoen siltä, että nykyinen olemisen tapamme liittyy näiden käsitteiden (epäilemättä puutteellisesti) artikuloimaan jatkumoon. Joka tapauksessa peruskokemustamme tuntuvat määrittelevän pakottavalla tavalla yhtäältä globaalin verkon radikaali, suorastaan klaustrofobinen pirstoutuneisuus ja toisaalta esimerkiksi lukemattomat kyseisen deterritorialisaation tuottamat uudenlaiset ”fundamentalismit” ja ryhmäytymiset (kuten nationalismi, populismi ja niiden usein metarasistiset jäsennykset). Siten en näe varsinaista syytä esittää, että kulttuurin logiikassa laajasti ottaen olisi sitten 1980-luvun tapahtunut muutosta, joka oikeuttaisi olettamaan sen dominantin vaihtumisen: kulttuurituotanto kytkeytyy edelleen myöhäiskapitalismiin ja sen teknologiseen hahmoon tavalla, jota määrittelee sama radikaali hajakeskittyneisyys ja yhteen kietoutuminen. Empiirisen todellisuuden kompleksinen moninaisuus voi tässä suhteessa muodostua jopa esteeksi sinänsä yksinkertaisen tosiseikan havaitsemiselle.

Lisäksi lienee syytä huomauttaa, ettei ”subjektin kuolemaa” hyväksytty edes 1980-luvun jälkistrukturalistisissa piireissä tuosta vain; esimerkiksi Jacques Derrida piti sitä läpeensä virheellisenä konseptina, eikä ”subjektin kuolemasta” voi Lacaninkaan yhteydessä juuri puhua. Mutta en tietenkään vaivaudu kannattamaan minkäänlaista postmodernin käsitteen rehabilitaatiota – Jamesonin hahmottelemalle dominanssin kentälle voi (ja täytyy) epäilemättä keksiä osuvampiakin nimityksiä, esimerkiksi nautinnon pakko tai perverssi Toinen. Katson kuitenkin todistelun taakan jäävän sille puolelle, joka vakavissaan väittää tämän kentän jotenkin radikaalisti vaihtuneen (ja tällainen vaihdos olisi totisesti radikaali). Vaikka 1960-luvun hallusinatoris-skitsofrenista populaariestetiikkaa sellaisenaan  (naiivissa mielessä) tuskin sopii mieltää nykypäivänä hallitsevaksi, on jokseenkin helppoa huomata, ettei paranoia ole kadonnut kulttuurituotannosta – esimerkiksi elokuvista – minnekään; samaa voi sanoa intensiteeteistä ja ekstaasista, pastissista, intertekstuaalisuudesta ja metafiktiosta puhumattakaan.*

Alussa mainittu Hännikäisen essee on paitsi postmodernismin kritiikkiä, myös jälkistrukturalistien kritisoiman keskeislyriikan ja ”oman äänen” käsitteen puolustus. Hännikäinen kirjoittaa:

Vaikka puolustankin keskeislyriikkaa ja oman äänen käsitettä, en peräänkuuluta paluuta mihinkään romanttiseen neromyyttiin. Pikemminkin otan runominän ja oman äänen annettuna: ne ovat, eikä niitä siksi tarvitse korostaa. (…) Runous perustuu traditiolle, siis vaikutteille ja lainaamiselle, runoilija rakentaa perinteen aineksesta ja lisää siihen ohimennen oman vaatimattoman kädenjälkensä. Tässä mielessä postmodernistien hyökkäykset kaikenkarvaista lyriikan subjektivismia kohtaan ovat ehkä olleet tervehdyttäviä. (Jäähyväiset postmodernismille?)

Hännikäisen essee on tyypillisesti kärjistävä ja mutkia oikova, mitä postmodernin analyysiin sinänsä tulee; varsinainen kiinnostava kysymys onkin, mitä oikeastaan puolustetaan, kun puolustetaan ”oman äänen” käsitettä. Hännikäisen traditiota korostava tulkinta tuntuu leimallisen modernistiselta: se ei kiellä uuden ilmaantumisen mahdollisuutta, muttei pyri myöskään mystifioimaan sitä.

Postmodernin logiikassa yksilöllinen tyyli muuttuu kulttuuriseksi koodiksi, eräänlaiseksi keinovarojen satunnaisen valikoimisen momentiksi. Hännikäinen on tietenkin hyvin perillä tästä, eikä liene sattumaa, että ”oma ääni” näyttäytyy hänelle ontologisena tosiasiana, jota on turha korostaa. Ajoittain tekee myös mieli kysyä, tuleeko Hännikäinen kritiikissään sittenkin langettaneeksi yksiin kaksi erilaista kieltoa: yksilöllisen tyylin mahdollisuuden ja uuden ilmaantumisen mahdollisuuden kiellon. En ole tästä kovinkaan varma, mutta ajatus saa jonkin verran taustatukea Hännikäisen polemisoidessa:

Kun postmoderni kielirunous panee viralta itseään ilmaisevan keskeislyyrikon, mitä se ilmaisee? Ei juuri muuta kuin laajan lukeneisuutensa ja ironisen asenteensa perinteisiä runouskäsityksiä kohtaan. Se harhailee kielen vaikeakulkuisimmilla rämeillä päätymättä mihinkään ja ilmaisee tavoitteensakin niin epäselvästi, että voidaan hyvällä syyllä kysyä, pyrkiikö se mihinkään. (Jäähyväiset postmodernismille?)

Eikö kysymys siitä, mitä postmoderni kielirunous ilmaisee, ole väärin suunnattu, kun huomioidaan postmodernia kauttaaltaan määrittelevä representaation logiikan ja ekspressiivisen merkitsijän, siis ”ilmaisevuuden” sellaisenaan, kritiikki? Hännikäiselle postmodernin taiteen jääminen vaille selvästi ekplikoitavaa ilmaisullista funktiota on epäilemättä raskauttava todiste ja johtopäätös; mutta jos näin on, hän tulee samalla osoittaneeksi oman tarkastelunsa rajoihin tavalla, joka ehkä laajemminkin osoittaa traditionalismin kykenemättömyyteen irtautua ”modernin logiikasta” ja tulla sille kriittiseksi. Tässä mielessä Hännikäisen postmodernikritiikki vaikuttaa ongelmallisella tavalla konservatiiviselta, jopa moralistiselta. Varsinaiseksi ongelmaksi muodostuu se, ettei esseen kriittinen kysymys kohdistu niinkään postmodernin logiikan ytimeen kuin siihen (minusta katsoen täysin virheelliseen) muotoon, jossa konservatiivis-modernistinen problematiikka sen auttamatta jäsentää.

Viime kädessä postmodernin ilmaisullisen funktion kritiikki jättää liiallisessa määrin huomioimatta postmodernin logiikan sidoksisuuden myöhäiskapitalistisen pääoman tuotantosuhteisiin ja teknologiaan. Dialektisempi ote saattaisi Hännikäisen tapauksessa tuottaa vähemmän poleemista (ja siten vähemmän viihdyttävää) jälkeä; toisaalta se luultavasti vaarantaisi myös esseen puolustaman traditionalistisen eleen. Nykyisellään Jäähyväiset joka tapauksessa tyytyy turhan helppoon voittoon.


*) Elokuvan ja sarjojen parista riittää mainita sellaiset teokset kuin Tarantinon tuore Once upon a Time in Hollywood ja Netflixin Homeland (Isänmaan puolesta), molemmat loistavia ja suorastaan alleviivaavia esimerkkejä paranoian sävyttämästä intensiteetistä edellisen osoittaessa senkin, ettei ”vanhaan postmodernismiin” liitetty metafiktio ja narratiivinen piittaamattomuus ole kadonnut minnekään.



7.9.2019

Kulttuurin voimakenttä


Kotimaista valtavirtaproosaa lukiessa tulee toisinaan mieleen, että representaation logiikan problematiikka käsiteltiin pikaisesti 1980-luvulla, ja sen jälkeen päätettiin palata ”normaaliin päiväjärjestykseen” – ikään kuin viheliäistä ”postmodernismia” olisi kaikki, mikä ei noudata realismin ja narraation protokollaa. Ja kuitenkaan esimerkiksi Fredric Jamesonin kuuluisan esseen Postmodernismi eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa kriittiset teemat eivät ole vähääkään menettäneet ajankohtaisuuttaan – eikä vähiten siksi, että postmodernin teoreetikoista Jameson huomioi, toisin kuin vaikkapa Baudrillard ja Lyotard, reaalisen rekisterin.

Jamesonille postmodernissa ei ole kysymys ideologiasta, tyylistä tai estetiikasta, ei edes jälkistrukturalistisesta subjektin ”kuolemasta” tai ”desentraatiosta”, vaan kulttuurin dominantista, eräänlaisesta voimakentästä, ”jossa erilaisten [kulttuuri]virikkeiden täytyy toteuttaa itsensä”. Jameson kytkee postmodernismin globaalin kapitalismin talousjärjestelmään, ”pääoman reaaliseen”:

Esteettinen tuotanto on nykyään yhdentynyt tavaratuotantoon yleensä: yhä uudemmilta vaikuttavien ja yhä suurempiin myyntilukuihin yltävien tavaroiden (vaatetuksesta lentokoneisiin) uusien aaltojen tuottamisen hellittämätön taloudellinen paine määrää rakenteellisesti yhä olennaisemmalla tavalla esteettisten uudistusten ja kokeilujen funktiota ja asemaa. Sellaiset taloudelliset välttämättömyydet ovat sitten tunnistettavissa myös kaikenlaisessa uuden taiteen saamassa institutionaalisessa tuessa säätiöistä ja apurahoista museoihin ja muihin mesenaattitoiminnan muotoihin. (Jameson, Postmoderni eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa)

Tämä erottaa Jamesonin yhtäältä Derridaa seuraavista tekstikeskeisistä ”dekonstruktionisteista” ja toisaalta niistä ajattelijoista, joille postmoderni tarkoittaa vaatimusta ”skitsologiikan” sisäistämiseen jonkinlaisena eettisenä positiona (kuten Deleuze ja Guattari tekevät Anti-Oidipuksessa); Jamesonin kulttuurihypoteesi mahdollistaa ilmiötodellisuuden huomioimisen, mutta suhtautuu samalla asiaankuuluvan kriittisesti ”täysmodernismin aikakautta hallinneiden radikaalin eristäytymisen ja yksinäisyyden, anomian, yksityisen kapinan, Van Goghin tapaisen hulluuden kokemusten” käsitteisiin.

Postmoderni ei nähdäkseni ole yhtään vähemmän kulttuuria dominoiva voimakenttä nykyään kuin se oli 1980-luvulla Jamesonin esseen julkaisemisen aikoihin. Päinvastoin: globaalin kapitalismin kompleksinen, yhtä aikaa radikaalia hajautumista ja keskittymistä sekä yhä piilevämpiä ja totalitaarisempia hallinnan muotoja tuottava ekonomia osoittaa sen jatkuvan vaikutuksen ja eksistenssin.

Jos palaamme kotimaiseen valtavirtaproosaan ja sen minussa synnyttämään perustavaan vaikutelmaan (joka tietenkin on laaja ja kohtuuton yleistys), on todettava, ettei tuota kirjallisuutta tietenkään voi nimittää realistiseksi sanan lajityypillisessä ja historiallisessa merkityksessä. On selvää, että vaikka jatkuvasti julkaistaan kirjoja, jotka noudattavat monia psykologisen realismin konventioita ja suhtautuvat läpeensä dogmaattisesti sen henkilöhahmoja, miljöötä ja narraatiota rakenteistaviin vaatimuksiin, on koko lajin suhde kapitalismiin ja pääoman sanelemiin taloudellisiin dominansseihin radikaalisti toisenlainen. Ensinnäkin: nykyaikaisen ”realismin” valheellisesti kiitelty yhteiskuntakriittisyys on jonkinlaista (usein) keskiluokkaisen, privatisoituvan syyllisyyden ja symbolisen kapinan muotoja kiertelevää ja kierrättävää problematiikkaa (Antti Nylénin esseistiikkaa voi ehkä pitää paradigmaesimerkkinä).

Toiseksi: sikäli kuin postmoderni on globaalin, hajautuneen pääoman, kulttuurista logiikkaa, lienee selvää, ettei valtavirran narraatio tosiaan ole balzaclaista ”arkistointia” tai modernia ”sisäisen maailman” ohimenevien affektien välittämää mahdottoman Ikuisuuden tuntua – nämä momentit on jo kadotettu, ja nykyiset ”realismin” jättiläiset kuten Jonathan Franzén (jota yleisö saattaa paljastavasti ja oireellisesti kutsua ”romaanin pelastajaksi”), kirjoittavat teoksia, joita kriittiset esseistit aivan oikein nimittävät halventavasti lukuromaaneiksi paljastaen näin tavallaan niiden elimelliset kytkökset pääoman logiikkaan ja muodon tasolla tapahtuvaan arkkitehtuuriin, sen eskapistiseen ”nostalgiaan”, lisäarvontuotannon vaatimana oikeanlaisena kuluttajasubjektiviteettina.

Nykyaikainen suosittu ja kuluttajaystävällinen lukuromaani onkin ehdottoman postmoderni ilmiö päätyessään hyödyntämään keinoja, jotka parhaimmillaankin mahdollistavat globaalin kapitalismin ja representaation problematiikan (jäljentämisprosessit, simulaation, ”subjektin katoamisen”, reaalisen ekstaattis-hallusinatorisen paluun) käsittelemisen ainoastaan aiheen tasolla, muodon arkkitehtuurin mukavuudenhaluisessa ”konservatiivisuudessa”. Kun poikkitaiteilija Jauhiainen toteaa Juha Seppälän Sankariajassa merkittävät kirjat tunnistettavan siitä, ettei niitä lue kukaan, tulen pohtineeksi, onko kyse vain vieraantuneeseen taide-eliittiin kohdistuvasta ironiasta, sillä Jauhiaisen lausahdus tuntuu viittaavaan toisenlaiseenkin kontekstiin: eikö juuri merkityksellistävän ketjun katkoksia ja epäjatkuvuuksia, ”pääoman desentroiman subjektin kokemusta”, työstävä ”postmoderni taide” ilmaise paradoksaalisen arvonsa hetkenä, jona se – yhteiskunnallisen fantasian lävistäessään – tunnistetaan väärin omassa voimassaan ja intensiteetissään? Minulla ei ole tähän mitään selvää vastausta – luultavasti kysymyksessä on kyllin.



3.9.2019

Massojen pelättävä halu


Postin työntekijöiden työehtosopimuksen huonontamisesta ja siitä seuraavasta lakkoilusta on uutisoitu tiuhaan, samoin Postin toimitusjohtajan Heikki Malisen jättituloista ja kohua seuranneesta jeesustelusta, joka ei ole tuottanut toivottuja PR-vaikutuksia. Samaan aikaan ilmestyneet uutiset Suomen rikkaimman promillen äreästä hybriksestä kiihdyttävät mielialaa kiitettävästi.

Keskiluokkainen ja eliitin oikeuksia vahtiva valtavirtamedia, jonka toimintaa pääoman logiikka porvarillisessa valtiossa ohjaa, käy tässä hyvänä esimerkkinä tuon logiikan antagonismeista. Yhtäältä jatkuva voitontavoittelu ohjaa mediaa seuraamaan ”halun akselia”, joka tiivistyy pelon, kaunan, ja seksin kaltaisissa merkitsijöissä; toisaalta sen olisi arvontuotannon laajassa mielessä pyrittävä turvaamaan ja ylläpitämään olosuhteita, joissa massojen halu säilyttää riittävän atomistisen luonteensa eli pysyy sopivan privaattina, jolloin laajat solidaarisuuden ilmaisut ja niihin mahdollisesti liittyvät järjestäytyneet liikehdinnät jäävät epämääräisen ”kuohunnan” tasolle.

Tämä on olennaisesti jotain, mitä pääoma kykenee kontrolloimaan vain rajatusti, vaikka hallinnan muodot voivat hienovaraisuudessaan olla varsin totalitaarisia; systeemi ei missään tapauksessa ole vakaa, ja tämän estää jo sen logiikkaan kirjautunut epäjatkuvuus, jonka marxilainen traditio tuntee työn ja pääoman ristiriitana. Median tapauksessa epäjatkuvuus ilmenee suhteessa massojen ”halun akseliin”. Yhtäältä sitä on pyrittävä manipuloimaan ja kontrolloimaan, toisaalta sitä voi vain seurata ja siihen voi vain reagoida, sillä pohjimmiltaan massojen halu on median valtaa käyttävien kannalta irrationaalista. Manipulaatio ja kontrolli saattavat onnistua toisinaan siellä ja täällä, mutteivät koko ajan kaikkialla.

”Kuohunnan” virtaussuuntaa voi ohjailla monin tavoin, olennaista on varjella sitä laajamittaiselta solidaarisuudelta ja järjestäytymiseltä. Heittämällä mieleen tulevia keinoja ovat ainakin syntipukittaminen (systeeminen antagonismi heijastetaan yksiin ”kasvoihin”, joiden ympärille ”kuohunta” pyritään kanavoimaan), virheellinen representoiminen (luokkaerojen ja -problematiikan hämärtäminen väärällä terminologialla), ”eettinen” reduktio (palautetaan asetelma ”vastuun ja vallan” kaltaisiin moraalisiin kysymyksiin).

Jos hurskastelua Malisen jättitulojen äärellä voi pitää esimerkkinä syntipukittamisesta, on virheellisestä representaatiosta kyse silloin, kun riistoa kutsutaan esimerkiksi ”sopeuttamistoimenpiteeksi”; ”eettinen” reduktio haiskahtaa nenään, kun viimeksi mainittu yhdistetään ”vastuulliseen” toimintaan. Kaiken taustalla voi tietenkin aistia postpoliittisen sfäärin intohimoiset mieltymykset tapaan, jolla välttämätön ja satunnainen asetetaan. Välttämätöntä ovat kilpailukyvyn ja talouskasvun turvaaminen, satunnaista näiden vaatimien toimenpiteiden edellyttämän riiston rajoittaminen.

Kilpailukyvyn ja talouskasvun kaltaiset käsitteet ovat kaikkea muuta kuin objektiivisia sanan neutraalissa mielessä, sillä kapitalismissa ne kätkevät fetissiensä taakse tuotantosuhteissa vallitsevan yksipuolisen riiston. Työehtosopimuksen huonontaminen tarkoittaa kilpailukyvyn paranemista, mikä puolestaan liittyy talouskasvun turvaamiseen; ja näiden käsitteiden tasolle jääminen tekee helpommaksi ”ison kuvan” eli totaliteetin mielikuvapolitiikan. Kun kilpailukykyyn ja talouskasvuun liittää kansantalouden kaltaisia merkitsijöitä, syntyy erityinen vaikutelma kattavasta yhteisyydestä, jonka tosiasiallinen kielto kätkeytyy itse totaliteetin ekonomiaan: sitä, mikä jää ulkopuolelle, ei ole. Perverssein ja vakaumuksellisin muoto tästä ideologiasta on tilasto.

Kansa ei kuitenkaan ole totaliteetti (kuten mikään ei ole), eikä mikään ”isoon kuvaan” nojautuva poliittinen diskurssi kykene välttämään ulkopuolelle jäävän vaikutuksia, sillä viime kädessähän on kysymys siitä, mikä itsessä – yhteiskunnan sisäisenä ja systeemisenä suhteena – kiistetään ja kätketään. Massojen halu, jota media säädellen seuraa, on sama, jota edustuksellisen demokratian taloudellinen eliitti hallinnoiden pelkää. Ei ole sattumaa, että juuri ne, joiden rikastuminen on pitkälti hyvinvointiyhteiskunnan ansiota, vaativat tänään – uusliberaalin ajattelun mahdollistaessa kapitalismin mieltämisen suoraan eettisenä positiona – sen alasajoa. Mitä kiistattomammin kansa (todellisena, ei-kokonaisena) suljetaan kaiken olennaisen päätöksenteon ulkopuolelle, sitä kauheammaksi ja irrationaalisemmaksi sen tahto käy. Äänestyspäivä – nykyään ainoa demokratiaa tavoitteleva hetki ja tapahtuma, sellaisenakin sirkuksen ympäröimä, epäsuhtaisten taloudellisten voimien määrittelemä, median ahkeran propagandan mustaama – ilmaantuu yhä musertavampana, yhä torjuttavampana mahdollisuutena.

Taloudellinen eliitti valittaa, ettei kansa tiedä omaa parastaan, vaan äänestää järjettömästi ja väärin. Valtamedia, joka toimittajien ja poliitikkojen suulla kutsuu ”vaikuttamaan”, ei ole kiinnostunut demokratiasta muuna kuin fetissinä ja status quon itseonnitteluna; siksi se puhuu äänestämisestä säännöllisesti neljän vuoden välein kuin rituaalista, jota seuraamalla toteutamme kansalaisuuttamme ja sulkeudumme totaliteettiin. Molemmille äänestämistapahtuman demokraattinen ydin on kauhistus, kielletty, inhottava. Se on tuhottava tai fetisoitava. Tuhottava, koska kansa tahtoo väärin; fetisoitava, että kansa tahtoisi oikein. Ettei se huomaisi kehyksiä lumoutuessaan sisällöstä.

Jälkimmäiseen sisältyy edellisen manipulaatioksi jalostunut intressi.