Etenkin herätyskristilliset piirit ovat nykyään äänekkäästi huolissaan
sananvapauden kaventumisesta. Innokkaimpien mielestä kyse on jo kristittyjen
vainoamisesta; jotkut pitävät Päivi Räsäsen kaltaisia eliittipoliitikkoja
suoranaisina sananvapauden marttyyreina (huolimatta siitä, että Räsäsen
kaltaiset ihmiset saavat äänensä valtamedioita myöten kuuluviin aina, kun sitä
haluavat).
Asetelmasta tekee haastavan se, ettei kummallakaan puolella vaikuta
olevan pulaa uhripääomalla pelaamisesta. Räsäsen puolustajat pelkäävät
sananvapauden puolesta, vastustajat ahdistuvat vihapuheesta. Veltto ajattelu
päätyy tässä kohdin mielellään ”keskiluokkaiseen” tolkun logiikkaan, jossa kuvitellaan
kaksi ääripäätä ja niiden väliin jonkinlainen keskitie.
Kuten Jaana Hallamaan aihetta käsittelevä (ja ilahduttavan tervejärkinen)
essee kuitenkin osoittaa, tähän
usein kovin kiistanalaiseen tematiikkaan kyetään toisinaan kontribuoimaan
fiksustikin. Hallamaan tekstin ideologiakriittinen anti on erityisesti tavassa,
jolla hän asemoi ”liberaalien parun” ja kristillisen fundamentalismin: kyse ei
ole kahdesta ääripäästä, vaan saman kolikon kahdesta kääntöpuolesta. Melko girardilaisinkin
äänenpainoin Hallamaa tulee vihjanneeksi mimeettiseen
prosessiin, jossa vastapuolet tulevat yhä enemmän toistensa kaltaiseksi ideologisen
väkivallan kierteen samanaikaisesti kiihtyessä:
Kielteisiä
luonnehdintoja ruvetaan päivittelemään. Halventavia tekstejä kauhistellaan ja
niiden levittäjiin lyödään moraalisesta närkästyksestä kumpuavia leimoja.
Ilmiötä on kutsuttu
nimellä liberaalien parku, ja sille on tyypillistä, että avoimen vihamieliseen
sanankäyttöön ruvetaan vastaamaan samalla mitalla – mahdollisesti alkuperäisiä
tekstejä hienostuneemmin sanakääntein.
Närkästyneiden
viesti on kuitenkin selvä: vastapuolen mielipiteet osoittavat heidät ihmisinä
kelvottomiksi. Vastavuoroinen leimaaminen muuttuu kierros kierrokselta yhä
vihamielisemmäksi, ja edellytykset käydä argumentatiivista keskustelua
tuhoutuvat.
Hallamaan mukaan on selvää, ettei Räsänen ”lähettänyt tviittiään
välittääkseen informaatiota Roomalaiskirjeen
laatineen Paavalin ajattelusta” vaan ilmaistakseen Raamattua siteeraamalla samaan
sukupuoleen kohdistuvan rakkauden olevan ”häpeä ja synti”. Toisaalta, kuten
Hallamaa toteaa, tviitissä ei ole kyse viestistä vain omille ideologisille kannattajille
ja vastustajille, vaan myös eräänlaisesta uskonkuuliaisuuden ilmaisemisesta. ”Yleisöä
eivät ole ainoastaan omat kannattajat ja vastustajat vaan itse Jumala”
(Hallamaa).
Räsäsen tviitti ilmaisee kärjekkään politisoituneesti Jumalan kaltaisen toimijan
yhteisöllisen ja ideologisen funktion merkitysten kokoajana, vakauttajana ja
legitimoijana. ”Jumalasta” tulee yhteisöllinen fantasia tai sen elementti,
jonka kautta puheen kohteen tosiasiallinen häpäiseminen kääntyy uskonkuuliaisuudeksi
ja ”rakkauden teoksi”. Tämä käy Räsäsen tapauksessa selkeällä tavalla ilmi HS:n
haastattelussa (4.11.2019), jonka mukaan hän kokee toimintansa ilmentävän ”rakkautta
homoseksuaaleja ihmisiä kohtaan” heidän näin tullessaan tietoisiksi totuudesta ”Jumalan
edessä”.
Kun Raamattu tulkitaan Räsäsen ja monien herätyskristillisten piirien tavoin
ajattelun auktoriteetiksi, ”toimintaa ohjaavia normeja ei tarvitse perustella,
kuuliaisuus kirjaimelle riittää”. (Tätä tulkintaa olen problematisoinut aiemmin
täällä.) Hallamaa kirjoittaakin
Räsäsen ”[u]skonnonvapauteen … vedotessaan sivuutta[van] sen, että hänen levittämänsä
leimaavat luonnehdinnat vahingoittavat niiden kohdetta, ja juuri sen vuoksi valtakunnansyyttäjä
on käynnistänyt niistä tutkinnan”. Tämäntyyppinen sivuuttaminen on tiiviiden
uskonnollisten yhteisöjen arkipäivää: homot on saatava tahtomaan ”parantumista”,
ja ensimmäinen askel on ”totuuden” kohtaaminen, mikä tietenkin tekee kipeää ja
niin edelleen…
Hallamaa ennakoi Räsäsen pyrkimyksen hyödyntää asemaansa potentiaalisena ”sananvapauden
marttyyrina”, jollaiseksi mahdollinen tuomio hänet omiensa silmissä kohottaa: ”oikeuslaitos
ei voi estää sitä, että Päivi Räsänen käyttää oikeuslaitoksen toimintaa ja
päätöksiä omalle yhteisölleen suuntaamansa performanssin osana”. Todellista kristillisyyttä
(ja Jeesuksen esimerkin seuraamista) Räsänen ilmaisisikin juuri performanssista
ja jälkikäteisistä puolustuspuheenvuoroista (ja oikeuslaitoksen ”politisoitumisen”
syytöksistä) vetäytyessään. Toisaalta
oman yhteisön ”pyhä henki” kannattaa poliittisten päämäärien turvaamiseksi
asettaa varmuuden vuoksi etusijalle, sillä liberaalissa hyvinvointivaltiossa marttyyrit
tarjoavat monenlaista hyödyllistä pääomaa leikissä, jota demokratiaksi
kutsutaan.
Keskustelu aiheesta ”Päivi Räsänen ja sananvapaus” polarisoitui
välittömästi ”reaalipoliittiseksi” väännöksi liberalismin ja fundamentalismin
välillä, mutta kuten vastapuolien kesken jaettu uhrauksellinen logiikka
osoittaa, ”reaalipoliittisen” (tai ”empiirisen”) tason vastakkainasettelu on
virheellinen ja jopa fetisistinen. Tähän viittaa sekin alussa mainittu
tosiasia, että Päivi Räsänen kuuluu paitsi maamme älylliseen, myös taloudelliseen
eliittiin – niihin harvoihin, jotka saavat äänensä kuuluviin aina, kun sattuvat
sitä haluamaan.