Näkymätön kirjailija ja osattomuuden siunaukset

Näkymättömyys on kova koulu kirjailijalle. Näkyvyyttähän tarvitaan, jotta ”ura” etenisi. Periferiassa operoivalle taiteilijalle näkyvyys vaikuttaa kuitenkin jonkinlaiselta saavuttamattomalta abstraktiolta ja kehäpäätelmältä: näkyvyyttä saa, jos sitä jo on (kuten apurahojakin saavat ne, jotka ovat niitä jo aiemmin saaneet). Kirjailija, jota media ei noteeraa, jää sivuun kaikesta. Suurinta osaa kirjailijoista media ei noteeraa, eikä tämä porukka liiemmin pidä meteliä itsestään.

Nykyaikana kirjailija voi, tapauksen mukaan, koettaa kehittää ”strategian”, jolla pyrkiä saavuttamaan tätä elintärkeää näkyvyyttä edes vähitellen. Viittaan nyt erityisesti pienkustantamojen proletaareihin, joilla ei ole takanaan isojen lafkojen markkinointikoneistoa; sitä paitsi moni isonkin kustantamon kirjailija joutuu epäilemättä tuntemaan nahoissaan osattomuuden, jonka suosittuihin vakionimikkeisiin keskittyminen auttamatta luo.

Oma ”strategiani” on toistaiseksi ollut silkka tuotteliaisuus. Kun markkinointityöhön ei ole minkäänlaisia resursseja, olemme kustantajani kanssa pyrkineet saavuttamaan paikallista näkyvyyttä julkaisemalla tiheästi, jopa useita kirjoja vuodessa. Kovin toimivaksi tämäkään ei ole osoittautunut, sillä huolimatta kahdeksasta julkaistusta teoksesta vuosien 2016–2019 välisenä aikana median hiljaisuus on ollut sakeaa. HS:n palstoille ei ole ollut asiaa, eikä taida olla vielä pitkään aikaan.

Yksi kirjailijaksi aikovan ikävimpiä toistuvia kokemuksia muodostuu tietenkin kustantamojen hylkykirjeiden tulvasta. Kirjailija-lehdestä luin taannoin artikkelin, jossa muuan tunnettu kustantaja tunnusti avoimesti, ettei käsikirjoituksen loistavuus ole riittävä tai edes välttämätön kriteeri kustannusohjelmaan valikoitumiselle. Etenkin isoilla pajoilla ohjelmat – joiden laatimisessa voittoon tähtäävä kohderyhmäajattelu on nykyisen järjestelmän puitteissa välttämätöntä – lyödään lukkoon hyvissä ajoin. Lisäksi myös jo julkaisemaan päässeet kirjailijat (tuo onnekas alle prosentti) saavat jatkuvasti hylkyjä kustantajilta, joten edes kustannussopimus ei ole tae minkäänlaisesta jatkuvuudesta. Tervetuloa alalle.

Hylkykirjeiden jatkuva vastaanottaminen kasvattaa paksua nahkaa, mutta ainakin omasta kokemuksestani vuosien takaa muistan, kuinka perseestä on odotella kuukausitolkulla vastausta, joka toistuu suunnilleen samanlaisena kustantajasta riippumatta: ”Kiitos lähettämästänne käsikirjoituksesta. Olemme tutustuneet siihen huolella, mutta valitettavasti se ei sovellu kustannusohjelmaamme.” Jos kustantamojen politiikan suuria linjoja ei tässä kohtaa tunne, voi kokemus olla monella tapaa ikävä ja ahdistava. Ainakaan minä en tuolloin, päälle parikymppisenä ja monin tavoin tietämättömänä mutta sitäkin intohimoisempana (hyvä mutta tuhoisa yhdistelmä), niitä tuntenut.

Tosiasia on sekin, että suurin osa kustantamoille lähetetyistä käsikirjoituksista jää julkaisematta silkkaa huonouttaan ja keskeneräisyyttään. Yliopisto-opintojen alkuvaiheessa lukemani Juhani Niemen (ei sukua) tutkimus tiesi kertoa, että merkittävä osa käsikirjoituksista on sukukronikoita ja muistelmia, joilla ei ole sen enempää taiteellista kuin kaupallistakaan arvoa: ne ovat yksinkertaisesti epäkiinnostavaa, julkaisemattomaksi kelpaamatonta omakustannebulkkia, jonka hyllyttäminen on pienimuotoinen kulttuuriteko. Toisaalta nykytilanne on huvittava sikälikin, että samalla kun lukemisen määrä on jatkuvasti laskussa, joutuvat kustantamot hylkäämään yhä useampia käsikirjoituksia; toisin sanoen: mitä vähemmän ihmiset lukevat, sitä enemmän he kirjoittavat.

On helppo nähdä, mihin tämä pitkällä aikavälillä johtaa: yhä huonompaan kirjoittamiseen ja lopulta yhä kehnompiin kirjoihin (joita tuotetaan yhä enemmän ja luetaan aina vain vähemmän). Yhtälö näyttää väistämättömältä, mikäli suuret kustantamot määrittelevät sen, mitä Suomessa luetaan. Kyse ei ole yksinomaan tarjonnan heikkenemisestä, vaan myös lukevan yleisön lisääntyvästä impotenssista. Loistava käsikirjoitus jää yhä useammin julkaisematta vain siitä syystä, ettei sille kyetä löytämään määriteltävää kohderyhmää, ennakoitavissa olevaa otollisten lukijoiden joukkoa.

On helppo nähdä sekin, millä tavoin tämä kaikki vaikuttaa tapoihin, joilla establishmentin (vaikutusvaltaiset kriitikot, suuret kustantajat, suositut taiteilijat) piirissä arvotetaan taidetta. Paljastavana voi pitää Jari Tervon luonnehdintoja siitä, kuinka kirjan on saatava lukija kysymään ”Mitä vittua?” viimeistään toisella sivullaan. Yhä useampi kriitikko korostaa avoimesti teoksen viihdearvoa ja luulottelee näin samalla kritisoivansa taide-eliitin kuvitteellista ja teennäistä, kaikesta vieraantunutta ”avantgardismia”. Hyvä kirja samastuu näin enenevissä määrin teokseen, joka mahdollisimman tarkasti vastaa HS:n kriitikkokunnan ja muun kulttuuriväen tunnustamia taiteellisia hyveitä.

Tässä pelissä teos, joka pyrkii ajattelemaan nuo hyveet uudelleen eli kääntämään kirjallisen teoksen moraalin päälaelleen, jää tyystin perifeeriseksi ilman, että asetelmalla on mitään erityistä tekemistä aktiivisen ja tietoisen hylkimisen tai muunkaan tahallisuuden – saati teoksen ”huonouden” – kanssa. Kyse on lähinnä pienen, mutta vaikutusvaltaisen piirin valtiollisiin ja kulttuurisiin vallan mekanismeihin kytkeytyvästä itseymmärryksestä ja tavasta, jolla se ruokkii suosion, apurahojen ja palkintojen piiriin päässeiden taiteilijoiden käsitystä omasta vallankumouksellisuudestaan.

Aloitteleva ja medialta piiloon jäävä kirjailija saa tuntea näkymättömyytensä nahoissaan eräänlaisena vaikeasti hahmotettavana osattomuutena. Kulttuurisen establishmentin julkilausumattomasta näkökulmasta tarkasteltuna tämä vaikenemisena näyttäytyvä osattomuus palautuu järjestelmän kannalta loogisesti taiteilijan puhtaasti subjektiiviseksi kvaliteetiksi, jonka julmin muoto edustaa eräänlaista kulttuurituotannon uusliberalismia. ”Taiteellinen uusliberalismi” oikeutetaan taiteen ”luonnolliseen” logiikkaan liitetyllä elitismillä, jota romanttisen neron mytologia on ruokkinut 1800-luvulta lähtien ja jota kulttuurituotteiden markkinat ”itseilmaisun itsestäänselvyytenä” siekailematta hyödyntävät.

Kulttuuripiirien vaaliman elitismin – tai taiteen oletetun elitismin yleensä – tuomitseminen on hankalaa, mikäli taide käsitetään jonkinlaista ”massojen demokratiaa” vasten. Jos demokratia ymmärretään ”enemmistön periaatteen” valossa, saadaan aikaiseksi olkiukko, jossa taiteen arvostaja on pakotettu valitsemaan kahden väliltä: joko on tunnustettava taiteen sisäänrakennettu elitismi (eli hyväksyttävä taide lähinnä valistuneen etujoukon harjoittamana toimintana) tai alistettava taide massojen typeryydelle (jolloin enemmistö päättää ”demokraattisesti”, mikä on taidetta).

Olkiukon yllä kuvatusta asetelmasta tekee jo se, että demokratia käsitetään siinä virheellisesti muodossa, jossa ”asiantuntijavaltio” sen määrittelee ja pyrkii tarjoilemaan. Demokratian idea ei tietenkään ole enemmistössä, vaan suhteessa myyttisen kansan suvereniteettiin – ja tämän suhteen perimmäisestä, kiistaa ylläpitävästä vaikutuksesta –, mikä tekee demokratiasta viime kädessä radikaalia ja antagonistista. Taide ei ole sen enempää elitististä kuin ”enemmistön periaatteen” säätelemässä mielessä ”demokraattista”. Radikaalin ja antagonismin ulottuvuutena taiteen voi kyllä ajatella jakavan jotain aidon demokraattisuuden kanssa, mutta silloin on puhuttava pikemminkin määrittelemättömän ”kenen tahansa” kun määritellyn ”enemmistön” viitekehyksessä. Jos demokratian käsittää yhteisöllisen kiistan ulottuvuutena, taide liittyy asiaan antagonismin kautta. Tällöin esimerkiksi onnistuneessa kirjallisessa taideteoksessa on viime kädessä kysymys yhteisöllisen fantasian lävistävästä kriittisestä aktista, jolloin taide myös määritelmän mukaan on jotain, mikä ei kuulu sen enempää massoille kuin niitä kontrolloivalle eliitillekään.

Yhtäältä tämä kaikki tarkoittaa, ettei näkyvyys sittenkään ole kovin olennaista, vaikka näkymättömyys toisinaan tuntuukin erityisen turhauttavalta ja vaikka ”medianäkyvyys” toden totta merkitseekin nykysysteemissä avainta mihin tahansa ”taiteelliseen menestykseen”. Toisaalta näkemyksen kiistattomiin etuihin kuuluu sekin, ettei menestymisellä tarvitse olla mitään erityistä tekemistä ”taiteen pettämisen” kanssa: kyse voi olla onnekkaasta sattumasta, sivutuotteesta – taiteilija voi alkaa menestyä tinkimättömyydestään huolimatta. Oma kysymyksensä on, kuinka toivottavana mittavaa kaupallista menestymistä lopulta voi pitää. Raha tuo monenlaista kiistatonta vapautta, mutta taiteilijan tuotannon kytkeytyminen pääoman lisäarvontuotantoon voi myös viedä vapautta tavalla, jota taiteilija ei kykene ennakoimaan eikä välttämättä edes havaitsemaan. Mikään määrä ”neroutta” ei ratkaise ristiriitaa tai auta näkemään oikein siitä seuraavia ongelmia. Tarvitaan kriittistä diskurssia ja sille altistumista.

Living the Dream

Omaelämäkerrallisia huomioita taiteilijan elämästä

Kun joskus jollain somen kommenttiosastolla kävi ilmi, että kirjoitan kirjoja työkseni, joku loihe lausumaan: ”Living the dream.” Vastasin suunnilleen näin: ”Maybe, if you’re famous. I’m not.”

Käytännössä en ole tienannut kirjoittamisellani mitään; työ ja toimeentulo ovat minulle kaksi eri asiaa. Viime vuonna opetin kolme tuntia viikossa kansalaisopistolla ”Modernin kirjallisuuden tekniikat” -kurssia, sitä ennen toimitin opiston satavuotishistoriikin julkaisukuntoon puolen vuoden osa-aikahommana, joten vuotta voi kohdallani pitää ”taloudellisesti onnistuneena”. Tänä vuonna onkin sitten taas ollut nihkeämpää, mutta ei sentään tarvitse vittuuntua siitä, etteivät rahat riitä baarikaljoihin, kun ovat juottolansaatanat kiinni muutenkin. Bulkkilagerit ja autotalli kunniaan.

Koronakriisin kärjistäessä luokkaristiriidat on tullut esiin sekin, kuinka kestämättömässä tilanteessa useimmat taiteilijat ovat: työtä tehdään kutsumuksesta ja puolison elättämänä. Apurahoja saavat harvat ja valitut, eivätkä suinkaan työnsä tai ideoidensa laadun perusteella (mikä on selvää jokaiselle kulttuuripiirien kuvioita hiukan seuranneille). Tai kuten Taneli Viitahuhta kirjoittaa Nuoressa voimassa:

Apurahan sosiaalinen puoli koostuu yksipuolisesti palkittujen kertomuksista siitä, miten he ovat ”löytäneet juttunsa” ja saaneet sille rahoituksen. Kollektiivisesti kerätty varallisuus, jota yksityiset säätiöt yksilöille jakavat, tulee näkyviin ainoastaan fetissinä, ”huippuyksilön” kuvassa ja kertomuksessa. Vaille tarinaa jää välttämättä se suuri enemmistö, jolle apurahaa ei suoda. He ovat jumalten hylkäämiä.

Suhde vastaa suoraa lisäarvoa tuottamattoman ei-homogenisoitavissa olevan hoivatyön ja lisäarvoksi kvantifioitavan palkkatyön suhdetta kapitalismissa: muutamat valitut hyötyjät korjaavat potin, joka ei olisi voinut syntyä ilman heterogeenistä – pääoman kannalta arvottomaksi määriteltyä – ”osattomien” työtä, siis työn ja pääoman ristiriitaa. Suomeksi sanottuna: pääoma kasvaa vain hyljeksimänsä jatkuvan ja ei-homogenisoitavan arvontuotannon avulla ja ansiosta. Tämä pätee niin hoivatyöhön kuin kulttuuriin, jossa rahoitusta saavat viime kädessä valtion ja taideinstituutioiden silmissä ”uskottavat” tekijät. (Tätä järjestelmän ja taiteen välistä paradoksia kuvannee osuvimmin taiteilija, jota valtakunnan virallinen media onnittelee ”vallankumouksellisuudesta”.)

Pääoman logiikan hallinnoimassa järjestyksessä ”taiteilijan ammatti” tarkoittaa useimmille jatkuvien nöyryytysten ja kovan työn vuorottelua. Neurootikon epäilyt pitävät yllä jatkuvaa epävarmuuden dialektiikkaa, kun kielteiset apurahapäätökset seuraavat toinen toistaan; tässä meiningissä maakuntalehtien ja kollegoiden kiittävät kritiikitkin unohtuvat nopeasti. Ilman Helsingin sanomien julkisia kehuja taiteilijalla on harvoin asiaa olemassa olevien listoille. Asetelman ikävyyttä lisää se, että valittajat on helppo leimata fetisistisesti ”katkeriksi lahjattomuuksiksi”. Hyötyjien pöytiin päässeillä on lisäksi kiusaus ja lähes moraalinen velvollisuus ylläpitää järjestystä, jonka institutionaalinen rakenne ei kestä kuin rajallisen määrän tulokkaita.

Systeemikriitikon kannalta voikin ajoittain vaikuttaa siltä, ettei palkitsemis- ja apurahajärjestelmän tarkoitus ole tukea lahjakkaita tekijöitä, vaan luoda verenhimoinen ja solipsistinen kilpailuasetelma, joka ehkäisee tehokkaasti kaikenlaisen solidaarisuuden syntymisen. Jos hyötyjäksi päässyt kokee ansainneensa rahoituksen etupäässä taiteellista kyvykkyyttään, hänen on helppo yhtyä taideporvarien kuoroon, jonka opportunistiset viisaudet on tehty peittämään systeemiset antagonismit.

Järjestelmän katvealueella kyyristelevän taiteilijan arkea määrittelee jatkuva ammattikunnian keksimisen ja ylläpitämisen pakko. Tyystin perifeerisenä kirjailijana ei minullakaan ole ympärilläni minkäänlaista kannustavaa työyhteisöä, joka heikkoina hetkinä vakuuttelisi, että sillä, mitä teen, on jotain yhteiskunnallista merkitystä. Maailma tulee loistavasti toimeen ilman ainuttakaan kirjaani; tämä kova oppi on vain nieltävä karvoineen päivineen. Taiteilijan urasta haaveileville annankin neuvon: Jos et menesty, älä syytä siitä lahjattomuuttasi. Jos menestyt, kysy itseltäsi, oletko tehnyt jotain väärin.

Alkuun päästyäni kerron teille mahdollisille ”uraanne” alkaville nyt sitten (1) senkin, ettei taideporvareilta kannata odottaa minkäänlaista ymmärrystä, sillä ette tee taidettanne heitä varten, ja (2) olette muutenkin joka suhteessa omillanne, sillä Jumalaa tai kuluttajia ei kiinnosta paskan vertaa. Kolmanneksi voisi vielä todeta, että mikäli olette todella lahjakkaita, sitä varmemmin joudutte suoltamaan vuosikausia helvetillistä sontaa, jonka suunta on niin pahasti hakusessa, että muutaman vuoden jälkeen hämmästelette psykoottista typeryyttänne, joka sai teidät kuvittelemaan irredusiibelejä jätöksiänne visionäärisiksi ja kiihkeiksi ”teoksiksi”. Näin on tietysti aivan yksinkertaisesta syystä. Siinä missä keskinkertaisempi tekijä näet joutuu sisäistämään pelkän moottoripyörän kojelaudan, teillä on edessänne lentokoneen tai avaruussukkulan ohjaamo; varautukaa siis valtaviin ja masentaviin huteihin, joista toipuminen vie runsaasti voimaanne ja elämäniloanne (aina voi onneksi ryypätä nollat tauluun pariksi kolmeksi päiväksi). Ja kun ahdistavan itsevarmoilta ja nokkelilta vaikuttavat maantiekiitäjät sitten posottavat ohitsenne (teidän seisoessanne varikolla kone kylmänä), muistakaa, ettei maantie ole lainkaan teitä varten: kuulutte ilmaan ja avaruuksiin. Sinne pääsemisestä ette tietenkään voi olla varmoja, mutta jotain lohtua sentään saanette ylemmyydentuntoisesta katkeruudestanne.

Lopuksi suosittelenkin neuroottisen epävarmuuden sisäistämistä ja seuraamista; tämä on välttämätöntä tilanteessa, jossa mikään Jumala tai iso Toinen ei ole kertomassa, keitä ja millaisia olette – joudutte turvautumaan patologiseen järkeilyynne ja kaikenlaisiin arvailuihin; ympäristönne moittii teitä vuoroin aiheesta, kateuden vuoksi ja sokeasta uskosta. Näitä kriitikkoja varten suosittelen omaksumaan niin jääräpäisen suuruudenhulluuden, etteivät he kykene hahmottamaan teitä lainkaan inhimillisenä olentona, vaan jättävät teidät rauhaan ja tyytyvät juoruamaan teistä sukulaisilleen, joiden mielipiteet ovat yhdentekeviä, kuten yleensä kaikkien muidenkin.

He ovat paniikissa ja heillä on kaikki syyt siihen

Vallanpitäjät ovat vielä toistaiseksi paniikissa. Heillä on siihen hyviä syitä. Ensimmäinen näistä on tapa, jolla ”skandaali” kirjautuu julkiseen diskurssiin niin, että aiempaa olemisen tilaa määrittänyt fetisistinen teeskentely muuttuu mahdottomaksi. Koronavirus on luokkaristiriitojen kärjistäjänä kuin viaton lapsi, joka ”paljastaa” keisarin alastomuuden. Ainahan näet on tiedetty taloudellisen eliitin olevan korruptoitunutta, vieraantunutta ja piittaamatonta; on tiedetty heidän johtajanaineksensa ääretön kelvottomuus, ahneutensa pohjattomuus, typeryytensä rannattomuus. Jokin on kuitenkin peruuttamattomasti ja radikaalisti toisin. Kyse ei ole niinkään tiedostamme, kuin tavastamme tietää: alamme tietää jotain, jonka tietämättä jättäminen on vielä hetki sitten ollut aivan liian tietoista. Tätä voi sanoa totuusvaikutukseksi, tapahtumaksi, jossa totuus puhkoo rikki aiemman tietämisen tapamme. Tieto pysyy ennallaan, mutta asettuu uudelle paikalle.

Normaalitilanteen – tässä tapauksessa globaalin digikapitalismin – kitkaton sujuvuus (tuotantosuhteiden yksipuolisen väkivallan jääminen havainnon nollatason alapuolelle) on tähän saakka toimittanut eräänlaista peitteen virkaa. Se on mahdollistanut kollektiivisen teeskentelyn aina viikonloppuaan shoppailevaa keskivertokuluttajaa myöten ja samalla turvannut fetisististen performanssien jatkuvuuden, toiminnan tasoa määrittelevän oudon uskon siihen, etteivät rahat riitä ja markkinat salli, mutta luonnonvarat puolestaan ovat äärettömät (vaikka tiedämme tilanteen de facto olevan päinvastainen).

Viruksen lapsenparahdus kirjaa skandaalin julkiseen puhuntaan tavalla, joka vesittää niin uusliberaalin teknokraattioligarkian legitimiteetin kuin vauraan kuluttajan ostovoimaisen luottamuksen ja poroporvarillisen, itseriittoisina aforismeina joka paikkaan työntyvän elämänmyönteisyyden. Nyt tiedämme, että systeemi on laho perustuksiaan myöten; tiedämme, että jakovaraa, perkele, on. Ja sitä on paljon.

Tiedämme senkin, että uusliberaali eliitti odottaa paskat housussa ”normaalin” paluuta, jota ei tule. Pahimmassa skenaariossa edessämme on uusi normaali, jonka vallan huippu ankkuroituu kriisinjälkeiseen, uudelleen järjestäytyneeseen oikeistoon: salaliittoteorioista möykkääviin populisteihin ja vanhaan teknokraattieliittiin. Tämä kombinaatio tuottaa kahtalaista disinformaatiota: (1) populistit vähättelevät mennyttä katastrofia ja jos mahdollista, tuomitsevat sosialidemokraatit ja vasemmiston kriisinaikaisista toimista, jotka asetetaan vastuullisiksi ”kansan” nykyisistä kärsimyksistä; (2) talouseliitti käynnistää massiiviset mainoskampanjat ja kulutusjuhlat, joiden keskeinen tarkoitus on jalkauttaa uusi, entistäkin fetisistisempi normaaliuden ja viihtymisen tila, eräänlainen yleinen, kaiken luokkatietoisuuden hämärtävä ja ristiriidan peittävä vastustamaton kepeys. Todistamme syntymän ihmettä. Voimattoman lumouksen vallassa katselemme (useimmat meistä alhaalta päin), kuinka uusi, teknokraattisen oligarkian superluksuskuningaskuluttaja ilmaantuu katukuvaamme – oikeuksistaan tietoisempana kuin koskaan, täynnä kaupallisen median sensaatiomaista orgastisuutta. Normaalius säteilee tappavasti; massojen kasvava osattomuus on näkymättömämpää ja todellisempaa kuin koskaan.

Tämä skenaario, jos on toteutuakseen, alkaa seuraavasti: vanha talouseliitti ja näköalaton, talouskuriajattelun indoktrinoima media marssittavat eteemme julkiseen sektoriin, sosiaaliturvaan ja sairaanhoitoon kohdistuvat leikkauslistat; samaan aikaan sosialidemokraattinen hallitus tekee kaikkensa yhdistääkseen impotenssinsa vakuuttavuuteen, demokratian instituutiot jatkavat kiihtyvällä tahdilla kehittymistään kaiken poliittisen kamppailun rationalisoivaksi koneistoksi, jonka varsinainen tehtävä on yhä selvemmin, demokratian nimissä, kaiken demokratian lakkauttaminen.

Toteutuessaan tällainen järjestys johtaisi ennen pitkää hallitsemattomiin sosiaalisiin ongelmiin ja kiihdyttäisi systeemistä romahdusta samalla, kun mahdollisuudet vaikuttaa vähäisissäkin määrin ilmastokatastrofin tuomiin väkivaltaisiin muutoksiin katoaisivat horisontistamme.

Kehotan siis pitämään silmät auki. Juuri nyt, tällä nimenomaisella hetkellä, kriisin puhkaistessa normaalin kehän ja lukemattomien ristiriitojen todellistuessa hallitsemattomina ryöppyinä housuunsa paskovan suurpääoman silmien edessä, on aika vaatia hulluimpia sosialistisia uudistuksia välittömästi toimeenpantaviksi: laaja perustulo! pääomat kansallisiksi! raskaat haittaverot lentoliikenteeseen! hiilivero! uusi tulonjako, Suuri Tasaus! rahat pois oligarkeilta! voimakas progressiivinen verotus! ja niin edelleen. Sillä juuri tällä nimenomaisella hetkellä he ovat paniikissa, ja heillä on kaikki syyt siihen.

Onnellisuudesta, armosta ja Pyhästä

Mietteitä pitkäksiperjantaiksi

Pitkänperjantain blogitekstin henkeen sopii, kuten viimeksikin, jonkinlainen itsereflektio.

Kidutan itseäni silloin tällöin vanhojen päiväkirjamerkintöjen lukemisella. Katselen outoa ihmistä, jonka tunnen liian hyvin, mutta jonka tuttuudessa mikään ei puhuttele.

Yli vuosikymmenen takaisten tekstien lueskeleminen pakottaa minut perääntymään väitteestä, jota olen parina viime vuotena ilmeisen harkitsemattomasti viljellyt: ”Olin silloin onnellisempi kuin nykyään.” Tekee nimittäin mieli sanoa, ettei onnellinen ihminen kirjoita noin: ei tuota kaikkea, levottomuutta ja kiistaa tihkuvaa hysteeristä reflektiota, josta kokonaan puuttuu onnellisuuteen kuuluva ”tilanteeseen uponneisuus” ja ”hetkessä eläminen”. Ja missään vaiheessa tämä levottomuus ei poistu päiväkirjojeni sivuilta, se tuntuu olevan läsnä banaaleimmissakin merkinnöissä.

Ahdistava ja levoton vuosi tuntuu seuraavan toistaan. 2007–2009: yliopisto, psykootikon sisäisen maailman kuvaukselta tuntuva tiiliskivimäinen romaanikäsikirjoitus, jota on mahdoton lukea. 2010–2011: viimeinen yritys ”ottaa hengelliset asiat vakavasti” ja ”tehdä parannusta”. Näiden aikojen merkinnät kertovat jälkikätisessä katsannossa ennen muuta hysteerisestä tenttaamisesta, tyhjentävän vastauksen ja varmuuden hakemisesta kysymykseen siitä, miksi olen sellainen kuin Jumala sanoo minun olevan. Kunnon hysteerikon tavoin haeskelin lopullista tietoa olemisestani, tyyntä ja suvereenia mestaria; samoihin aikoihin kävin kiihkeää sähköpostidebattia toisin ajattelevan kristityn ystäväni kanssa. Hänen hahmostaan tuli minussa olevan Toisen hahmo, puute, joka Jumalan tuli ”ratkaista” ja poistaa todistaakseen minulle todellisen mestarina-olemisensa. Tuolloinen, ystäväni asenteeseen kohdistuva syyttelyni kätkikin tosiasiallisesti hellittämättömän mestarille suunnatun kysymyksen, jota mestari ei rakenteensa ehtojen mukaisesti kykene käsittelemään funktionsa romahtamatta.

Näin Jumala epäonnistui, lopulta – olihan hänen epäonnistumisensa kirjattu minun olemiseni rakenteeseen.

On tietenkin totta, että ajatteluni oli tuohon aikaan fundamentalistista ja typerää, eikä mitenkään kestänyt ystäväni argumenttien ja diskurssin kriittisen vaikutuksen edessä. Tämä on asetelman väistämätön kääntöpuoli: hysteerikko on aina perustavanlaatuisella tavalla idiootti, mutta juuri hysteerinen idiotismi on ainoa tie (analyytikon diskurssin) totuuspositioon, jonka tulkitsen eräänlaiseksi ”olemisen liikkeen” dialektiseksi sisäistämiseksi (en haltuunotoksi), toisin sanoen epävarmuuden seuraamiseksi.

Päiväkirjassani perkasin väittelyjämme loputtomasti. Samalla tulin performoineeksi – asiaa toki tuolloin tiedostamatta – täydellisen mestarin kaipuuni fundamentalistis-uskonnolliseen ”filosofian kritiikkiin” verhottuna. En vaatinut vastaansanomattomuutta filosofialta, vaan kaiken filosofian Jumalalta, ja tässä oli kyse vastaansanomattomuudesta, joka ei ollut argumenttien kiistattomuutta, vaan psykoottista vakuuttuneisuutta.

2013 alkavat päiväkirjamerkinnät täyttyä masennusoireiden kirjaamisista. Syiden pohdinta johtaa (jälleen) laajoihin itse-erittelyihin, joita eivät ”fundamentalismit” enää rasita. Päinvastoin. Nykyinen ateismini onkin tiivistettävissä ennen kaikkea ajatukseksi omien valintojen merkityksellisyyden ja identiteetin takaajan eli ison Toisen puuttumisesta. Noin kolmen vuoden mittaiseksi jäänyt ”luterilainen vaihe” tuntuu nykyään siirtymältä, vähittäiseltä poissaolon diskurssin radikalisoitumiselta. Ensin katosi Jumala, joka lupaa, ettei kestettävää tule enempää kuin voi kestää; sitten katosi Jumala, joka tietää täydellisesti, kuka ja mikä olen. Näin olen jäänyt valintojeni (ja, kenties voi sanoa, uskoni) kanssa yksin; ja tätä arvelen lacanilaisen toteamuksen ateismista uskon autenttisimpana muotona tarkoittavan.

Tämänhetkinen olemiseni on jossain mielessä yritystä ymmärtää sisäinen antagonismini: en pidä itseäni uskovaisena – isoa Toista tai majesteettia ei ole, mestari on aina huijari –, mutta katson kuitenkin löytäneeni juuri kristinuskon helmoista vertaansa vailla olevan armon – tai armon armona ylipäätään, armon, joka ei totisesti vaadi mitään, sillä kaikki annetaan lahjaksi. En kuitenkaan tiedä, voiko tätä sanoa edes ”armoon uskomiseksi”. Agnostismia pidän epäilyttävänä, ehkä samaan tapaan naiivina kuin kyynisyyttä, joka ei illuusion voimaa vähätellessään tunnista omaa illuusioon kohdistuvaa naiiviuttaan. Tietoteoreettisena positiona agnostismi tuntuu edellyttävän ja vahvistavan naiivin metafyysisen dogmaattisuuden alleviivaamalla sitä evidentiaalista leikkiä, jonka sofistikoitunein muoto on filosofis-apologeettinen debatti.

Ateismin määrittelen näin kohdallani asenteeksi, joka voi kiteyttää väitelauseeksi: Ei ole Toista, joka tietää täydellisesti, kuka ja mikä olen. Tästä seuraa, ettei ainoakaan moraalinen valintani tai sen merkitys ole taattu tai kiinnitetty; ettei ole ”Jumalan tahtoa”, joka turvaisi pieniä tai suuria päätöksiäni, tietoisia tai tiedostamattomia. Epävarmuuteni kanssa olen yksin, vastuu valinnoistani on ääretöntä ja sietämätöntä, eikä mikään ole kaameampaa kuin vapaus.

Mitään hämmästeltävää ei olekaan siinä, että kristinusko merkitsee monelle pakoa vapauden traumaattisuudesta, kääntymistä poispäin horisontista, jonka Kristus-tapahtuma Jumalan kuolemana, väkivaltaisen Pyhän ja Majesteetin tyhjyytenä, avaa. Usko uhria vaativaan majesteettiin on syvällä yhteisöllisessä perimässämme. Sijaisuhrissa tiivistyvä pyhitetty väkivalta on vuosituhansien ajan ollut yhteisön pysyvyyden ja yhtenäisyyden varjeltu ja julkinen salaisuus; jos uhria vaativaa majesteettia ei ole, paljastuu uhritoimitus pelkkänä väkivallan mekanismina, jonka oikeuttaminen Pyhään vetoamalla käy mahdottomaksi.

Niinpä kristinuskoakin tulkitaan usein uhrauksellisesti. Ajatellaan Kristuksen kuoleman tapahtuneen Pyhän vaatiman majesteetillisen välttämättömyyden säätämän talouden mukaisesti. Rististä tulee paikka, jossa suuren Taloudenhoitajan laatima ”pelastussuunnitelma” huipentuu Pyhän lopullisena ja totaalisena asettamisena, lepytysuhrina, joka ainoana voi tyydyttää majesteetin vuosituhantisen nälän. Samalla tämä kylläinen majesteetti uhkaa kuitenkin kadota impotenssiin ja poissaoloon, eikä tyhjiön täyttäjistä ole pulaa. Jo evankeliumien kertomuksista luemme, kuinka uhrikultti pyrki legitimoimaan jatkuvuutensa uusintamalla itseään ritualisoituneina yhteisöllisen kontrollin muotoina (ympärileikkaus, ateriasäädökset). Vastaavanlaista kontrollia harjoitetaan moniaalla nykyäänkin, ja sen outo velvoittavuus saa voimansa Pyhästä, joka ei ole lakannut vaatimasta uhreja, vaan on ainoastaan rationalisoinut ne ”uskovaisen elämään” kuuluviksi kuuliaisuudenosoituksiksi.

Kristinuskon perustavin sisältö on kuitenkin juuri tällaisen Pyhän viraltapanossa. Sen kutsumatta jättäminen ateismiksi on siksi turhaa ja pakanallista arastelua.

Asiantuntijavaltion kriisi

Vaikka modernin ajan vallankumoukselliset – sosialistit ja kommunistit – mielsivät niin sanottujen demokraattisten instituutioiden ilmaisevan pääoman ja porvariston valtaa, nähtiin näiden sukupolvien tästä huolimatta taistelevan militantisti ja raivoisasti perustuslain, oikeuksien ja muiden demokratiaan kuuluvien institutionaalisten toimintojen puolesta. Marxilais-leninistiset ideologit katsoivat proletariaatin diktatuurin olevan viime kädessä autenttisen demokratian voitto; proletariaatti ei ollut yhteiskuntajärjestykseen kuuluva luokka, vaan koko porvarillisen järjestyksen hajoaminen.

Jacques Rancièren mukaan tilanne on sittemmin ”kääntynyt ympäri ja muodolliseksi sanotun demokratian voittoa saattelee sen muotoihin kohdistuva aistittava vieraantuminen”. Demokratia viittaa sellaiseen ”aistikokemuksen muotoon”, joka modernissa yhteiskunnassa ilmaantuu omana poissaolonaan,

ikään kuin demokratia (…) ei onnistuisi vaikuttamaan kuin sillä edellytyksellä, että se tyhjentää itsensä varsinaisesta tunteestaan. Ongelma on, että poissaolo aina täytetään ja että vieraaksi muuttuneen muodon paradoksia vastaa nyky-yhteiskunnissa hylätyn kansan odottamaton paluu. (Rancière)

Traditionalistien ja nationalistien älymystön piirissä viihtyvä demokratiakriittisyys vaikuttaa yhtäältä olevan juuri tämän muotoihin kohdistuvan vieraantumisen seurausta, mikä selittäisi sen, miksi samoissa piireissä paitsi vastustetaan demokratiaa autoritaarisemman hallinnon eduksi, myös pyritään jäsentämään demokratiaa tavalla, joka uusintaa kansansuvereniteetin alkuperän myyttien kautta. Tässä mielessä nationalismi näyttäytyy reaktiona demokratian lopullisena toteutumana esittäytyvälle liberaalille ideologialle, joka ”yhteisen edun” ja ”yhteiskuntasopimuksen” nimissä hylkää kansan politiikkaa rasittavan kaksoishahmon, toisin sanoen torjuu kansan reaalisuuden ja ylimääräytyvyyden samastamalla politiikan jäännöksettömästi eri intressipiirien keskinäiseksi, rationaaliseksi neuvotteluksi ja sopimiseksi.

Nationalismi haluaa palauttaa kansan kuvitteellisen ykseyden hylkäämällä modernin konsensusdemokratian asiantuntijavaltion, joka sekin toimii totaliteetin logiikalla redusoidessaan reaalisen kansan representaatiojärjestelmänsä rationaalisiksi partikkeleiksi. Kyse on näin yhden ykseyden vaihtamisesta toiseen, ei suinkaan ”liberaalin monikulttuurisuuden” ja ”nationalistisen monokulttuurin” vastakkainasettelusta. Kun rousseaulainen ja marxilainen kansa hylätään, saa kansa ”hahmonsa juuri siinä, missä se julistetaan vanhentuneeksi”, kuten Rancière kirjoittaa: ”irtisanottujen … [kansojen] paikalle ilmestyy vähän joka puolella etninen kansa, josta on tehty identtinen itsensä kanssa – yhtenäinen ja valmis kokonaisuus toista vasten”.

Nationalismi pyrkii osoittamaan kansallisvaltion tehokkuuden ja legitimiteetin muun muassa viittaamalla EU:n kaltaisten ylikansallisten toimijoiden epäonnistumiseen (joka ilman muuta on tosiasiallista) muuna kuin suurpääoman edunvalvojina, mutta jättää samalla huomioimatta globalisaation keskeisen vaikutuksen: sen, etteivät nyt selviytymistilassa kituuttavia asiantuntijavaltioita sido niinkään Brysselistä annetut direktiivit kuin suurpääoman synnyttämä verkostoitunut maailma kompleksisine taloudellisine rakenteineen, mistä seuraa, ettei kansallisvaltio luultavasti kykene jatkossakaan juuri lainkaan kontrolloimaan ja sanelemaan uuden maailmanjärjestyksen paradigmaa.

Moderni ja ”jälkipoliittinen” asiantuntijavaltio on koronakriisin myötä astumassa vedenjakajalle, jossa se joutuu selvittämään suhteensa demokratiaan – tai tarkemmin sanoen siihen, minkä on pyrkinyt demokratian nimissä torjumaan ulkopuolelleen, nimittäin demokratian rakenteeseen kuuluvan ylimäärän: reaalisen kansan ja kansansuvereniteetin ongelman, jotka eivät tosiasiallisesti ole palautettavissa rationaaliseen, asiantuntijavetoiseen ongelmanratkaisuun ja ristiriitaisten intressien tehokkaisiin sovittelumenettelyihin.

Nationalistisen kriisitulkinnan yhtenä ongelmana on – sen systeemikriittisen kapeuden lisäksi – kyvyttömyys jäsentää asiantuntijavaltion kriisiä oikein. Alkuperän myyttiä uusintavana ideologiana se pyrkii asemoimaan itsensä ”monikulttuurista painajaista” vasten; liberaali multikulturalismi ei kuitenkaan tässä mielessä ole muuta kuin negaation muodon saava teknokraattinen versio siitä, minkä nationalismi tulkitsee etnisen kansan positiivisena tosiasiana. Yhteinen nimittäjä, reaaliseen kansaan kohdistuva kielto ja torjunta, säilyy.

Kärjistäessään luokkaristiriidat ja alleviivatessaan vuosikymmenien takaisten systeemikriitikkojen diagnooseja järjestelmän ”lahoudesta” koronakriisi on ylpeästi ja avoimesti ylikansallisten pääomien hoitajana esittäytyvän teknokraattisen asiantuntijavaltion kriisi. Ei tunnu liioitellulta sanoa, että uusliberaalin talouskuriajattelun uskottavuus mureni ”yhdessä yössä”, kun välttämätön ja satunnainen vaihtoivat paikkaa dramaattisella tavalla. Mikään ei kuitenkaan takaa, ettei kriisin jälkeen seuraa paluu vanhojen rakenteiden mukaiseen järjestykseen. Itse pidän tätä vaihtoehtoa jokseenkin mahdollisena, mutta täysin ei-toivottavana. Kriisin pitkittyessä perinteiset fiskaaliset elvytystoimet voivat kuitenkin osoittautua tyystin riittämättömiksi. On siis täysin mahdollista, että koronakriisistä seuraa niin sanottu ”suuri tasoittuminen”, kun luokkaeroista piittaamaton virus pakottaa koko velkavetoisen finanssikapitalismin harkitsemaan saavutetuista eduistaan luopumista.