Kierkegaard-ekskursio
Tanskalainen
filosofi Søren Kierkegaard kirjoittaa puhuttelevasti ja mieleenpainuvasti
uskosta Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessaan. Pidän hänen
tavastaan liittää usko sellaisiin asioihin kuin intohimo ja epävarmuus.
Kierkegaardille – tai PEJ:n pseudonyymille Johannes Climacukselle – usko ei ole
luottamusta objektiivisiin tosiasioihin tai jonkinlaisen varmuuden seuraamista.
Kierkegaard menee
jopa niin pitkälle, että toteaa sen, jonka rukous ”nousee kaikesta
äärettömyyden intohimosta, vaikka hänen silmänsä lepäävät epäjumalan kuvassa”, olevan
enemmän totuudessa kuin sen, jonka tiedollinen käsitys Jumalasta on aivan
oikea ja vaikka tämä ”objektiivisesti etsii tosi Jumalaa”:
Jos toinen
etsii objektiivisesti kuolemattomuutta, ja toinen sijoittaa koko äärettömyyden
intohimon epävarmuuteensa, niin kummassa on enemmän totuutta, ja kumpi osoittaa
suurempaa varmuutta? Toinen on lopullisesti lähtenyt likiarvon etsimisen
tielle, jonka loppua ei näy, koska varmuus kuolemattomuudesta voi olla vain
subjektiivista; toinen on kuolematon ja kamppailee juuri siksi epävarmuuttaan
vastaan.
”Objektiivinen
todellisuus” on likiarvon todellisuutta; objektiivista tietoa Jumalasta ei ole,
tai jos on, se on uskomisen kannalta yhdentekevää. ”Äärettömyyden intohimon”
vallassa oleva ihminen seuraa epävarmuuttaan. Se ”suurempi varmuus”, josta
Kierkegaard tässä puhuu, ei ole Jumalaan kohdistuvaa objektiivista vakuuttuneisuutta
tai Jumalan objektiivisuudesta vakuuttumista, vaan intohimon pyhittämää
antautumista sille todellisuudelle, jossa varmuus on aina vasta tulemisen, ei
koskaan olemisen, tilassa. Katkelmaa auttaa ymmärtämään Kierkegaardin
perusajatus totuudesta paradoksina.
Päättävässä
epätieteellisessä jälkikirjoituksessa hahmoteltu usko on monella tavoin
vastakkaista ”uskonvarmuudesta” intoilevalle fundamentalismille tai luonnontieteisiin
nojaavalle kristillisteistiselle dogmaattiselle metafysiikalle. Ensin
mainittuun kuuluu ”psykoottinen vakuuttuminen” ja täydellinen alistuminen
ulkoisen Herran käskysanalle; jälkimmäinen pyrkii perustelemaan itsensä eräänlaisena
rationaalisena ja objektiivisesti sitovana tieto-oppina.
Kierkegaard
ajattelee kristinuskoa metafysiikan ja objektiivisen vakuuttumisen tältä puolen,
eksistoivasta ihmisestä käsin. Näin hän kykenee myös tarjoamaan kristinuskosta
tulkinnan, joka väistää sekä fundamentalismia että metafysiikkaa vaivaavan
objektivismin ja dogmaattisuuden ongelman.
Fundamentalismin ”objektiivisuus”
vaatii ihmistä vakuuttumaan likiarvoisesta todellisuudesta sietämättömällä
täsmällisyydellä. Fundamentalisti sanoo, ettei kristityn tule perustaa uskoaan
ihmisen määritelmiin Jumalasta, mutta samaan hengenvetoon edellyttää tämän kuitenkin
vakuuttuvan fundamentalistien tavasta määritellä Jumala. Kristillinen
metafysiikka kehottaa kristittyä katsomaan todellisuutta logiikan ja
luonnontieteen tosiasioiden valossa, harrastamaan eräänlaista yhteen- ja
vähennyslaskua ja muodostamaan näin rationaalisen perustan Jumalalle
antautumiselle. Fundamentalismin tapaan myös metafysiikka päätyy, tosin omalla
tavallaan, tyhjentämään kielen kaikesta likiarvoisuudesta ja
monimerkityksisyydestä: 1+1=2, ja tämä on yksiselitteistä; mutta kuten
Kierkegaard huomauttaa, juuri tästä syystä tällaiset totuudet ovat myös täysin
yhdentekeviä.
Kierkegaardin
eksistentialistinen tulkinta kristinuskosta on ideologiakriittinen ainakin
siltä osin, että se sallii kristityn kulkea uskonpolkuaan ennalta
määrittelemättömästi, vailla varmuutta ja vastauksia. Intohimoinen ja
epävarmuutensa kanssa kamppaileva käytännön ateisti on lopulta lähempänä
autenttista uskovaisuutta kuin Raamattuaan pikkutarkasti seuraava moralisti,
joka julistaa tottelevaisuuttaan ja alistumistaan Herran auktoriteetille ei vain
”hengessään” vaan myös kaikin tavoin ”raamatullisissa” elämäntavoissaan.
Asettamalla
vastatusten epäjumalankuvan edessä rukoilevan pakanan ja tiedollisesti
oikeaoppisen kristityn Kierkegaard tuo hakematta mieleen Luukkaan evankeliumin
vertauksen fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:10–13). Fariseukset olivat
aikansa oikeaoppisia: he noudattivat Tooraa, Jumalan lakia, ja ylpeilivät
oikeutetusti uskollisuudellaan Herransa sanalle ja auktoriteetille. Tässä on
tärkeää korostaa, ettei fariseuksena oleminen merkinnyt tekopyhää teeskentelyä,
vaan todellista Jumalan tahdon mukaista vaeltamista, erottautumista
ympäröivästä pakanallisesta maailmasta hyvin käytännönläheisellä ruumiin,
nautintojen ja elämäntapojen kontrollilla. Se, että Jeesus sanoi Jumalan
pitävän tällaista joutavana – ”Laupeutta minä tahdon enkä uhria” (Matt. 9:13) –
oli suora ja tietoinen loukkaus ”uskovan elämäntavalle” ja koko sille
dogmaattiselle järjestelmälle, jonka ytimessä oli vilpitön halu olla kuuliainen
ja tottelevainen. Jeesuksen mukaan Jumala ei koskaan ollut
tällaisista uhreista kiinnostunut.
Toden teolla syntistä
elämää viettävän publikaanin huudahdus, ”ole minulle syntiselle armollinen!” ilmaisee
ääretöntä huolta ja intohimoa. Se ei välitä moraalista tai oikeasta
opista, sillä näiden suhteen voi vain epäonnistua.
Voimme myös
kuvitella, mitä vertauksessa esitetyn tapahtuman jälkeen seuraa. Publikaani
kohtaa fariseuksen, joka kysyy: ”Kai sinä nyt laitat asiasi kuntoon ja alat
elää tosiuskovan elämää, kun kerran Jumala on jo sinut vanhurskauttanut?
Ymmärräthän, että usko ilman tekoja on kuollut, ja niin edelleen.” Pian hän
ehkä törmää myös metafyysikkoon, joka tiedustelee, milloin publikaani on
kaavaillut aloittavansa apologetiikan opinnot saadakseen älyllisen ja objektiivisen
perustan uskomuksilleen…
Jos publikaanimme
on vahva ja sisäisesti eheä tyyppi, hän nyökkäilee kohteliaasti ja kiittää
hyvistä neuvoista, mutta jatkaa elämäänsä juuri kuten parhaaksi katsoo. Todennäköisesti
hän ei jatkossakaan ole kenenkään ”uskonsa vakavasti ottavan” silmissä
erityisen hyvä uskovainen, mutta miksi tämän pitäisi häntä kiinnostaakaan? Hän
seuraa intohimoisesti epävarmaa armon valaisemaa tietään, lankeaa sadasti ja epäonnistuu
tuhannesti, iloitsee muiden syntisten kanssa ja rakastaa villisti kenenkään
estämättä, olematta kovinkaan tarkka maineestaan ja puhdasoppisuudestaan näiden korkeasti pyhitettyjen vakavien keskuudessa. Kyllä hän heidät jo tuntee: nuo totuutensa
objektiivisuudesta kerskaavat hiukan koomiset hahmot, joilla on valmis kartta
keskeneräisestä maailmasta.
"Paras yhteiskunta on siis se, joka vapauttaa ajattelukyvyn velvollisuudesta totella..." (Gilles Deleuze)
14.2.2025
13.2.2025
Identiteetti & rehellisyys
Esitän yksinkertaisen
teesin: Identiteetti ei voi perustua rehellisyydelle.
4.2.2025
Dialogia kristillisen mystiikan kanssa
Luin hiljattain tavallaan poikkeuksellisen kirjan, Jarkko Lindqvistin Kaipuun (Aikamedia 2024). Sanon ”tavallaan”, koska aihepiiri – kristillinen mystiikka – ei sinänsä ole epätavanomainen, eikä sitä laajassa mielessä ole Lindqvistin tapa käsitellä aihettaankaan. Poikkeuksellista on kuitenkin (muun muassa) se, että tämä kirja ilmestyy helluntailaisen Aikamedian kustantamana. Lisäksi se eroaa huomattavasti edukseen Aikamedian tyypillisestä tarjonnasta – välttävällä tai olemattomalla tyylitajulla kirjoittavien pastoreiden tai itseoppineiden asiantuntijoiden hengellisen elämän oppaista, joista useimmat ovat kauniistikin sanoen epä-älyllistä lammaslaumalle saarnaamista. Lindqvistin kirja ei ole tällainen.
Vaikka
helluntailaisuuden voi ehkä ajatella näkyvän Lindqvistin esseissä paikoin
hiukan perustelemattominakin dogmaattisuuden sävyinä, piirre ei näyttäydy
häiritsevänä. Tämä johtuu kirjoittajan pitkälle sisäistyneestä, tekstiä
määrittelevästä epävarmuuden dialektiikasta; toisin sanoen Lindqvist on ilmeisen
haluton kertomaan lukijalle kovinkaan suoraviivaisesti, millä tavoin elämää on
elettävä. Sen sijaan hän kertoo omakohtaisesta etsinnästään, toki avoimen
kristillisesti ja tunnustuksellisesti, mutta varsinaista totuuden varmuutta
julistamatta. Ikään kuin Lindqvist olisi sisäistänyt Kierkegaardin
subjektivismin, vaikka mielellään puhuukin kristinuskon totuudesta objektiivisena…
Vaikka Lindqvist
löytääkin eräänlaisen vastausten ja varmuuksien horisontin unio mysticasta, mystikon taipaleen salaperäisestä
määränpäästä (jossa usko epäilemättä vaihtuu näkemiseksi, ainakin ajoittain),
hän pysyttelee hauraan ja usein epäkiitollisen arkielämän tasolla silloinkin,
kun rohkenee tunnustaa suorasukaisesti sitoutumisensa kristinuskon
opinkappaleisiin. Tämän vuoksi edes itämaiseen mystiikkaan, esimerkiksi buddhalaiseen
meditaatioon, kohdistuva jäykkä torjunta – jossa Lindqvist erottaa meditaation
kristilliset muodot selkeästi ideologialtaan ja ajatusmaailmaltaan ”paremmiksi”
tai ”rakentavammiksi” – ei oikeastaan herätä ärtymystä.
Lindqvist toisin sanoen välttää monen
helluntailaistaustaisen hengellistä asiaproosaa kirjoittavan sudenkuopan:
totuuden varmuudeksi samastamisesta usein seuraavan näännyttävän moralismin.
Tämä sopisikin huonosti yhteen kristilliseen mystiikkaan kuuluvan itsetuntemusta
etsivän intohimoisuuden kanssa. Mikään ei ole yhtä pahaksi intohimoiselle
elämälle kuin moralismi, ellei sitten intohimoinen moralismi.
Vaikka Kaipuu on paikoin
tyylillisesti hiukan kömpelö (teksti olisi kaivannut lisäeditointia, mutta
pakko tunnustaa, että kirjan loppulause on aivan helvetin hieno), huomaan lukukokemuksen
synnyttävän minussa rauhallisia, melkein kelluvia tuntemuksia. En heti edes
ymmärrä miksi näin on. Vierastan joidenkin kappaleiden ”eteeristä hartautta” ja
ajoittaista konkretian puutetta tekstin puhuessa syvyyksistä, ihmeellisyydestä
ja todellisuuden tuolta puolen säteilevästä valosta – vierastan tapaa, jolla
Lindqvist etusijaistaa varmuuden ja löytämisen etsimiseen ja epävarmuuteen
nähden, ja olen jopa harmissani siitä, ettei hän näe eksymisessä metaforaa minkäänlaiselle vapaudelle. Lindqvistille mystiikka on
seikkailunakin kenties enemmän polun löytämistä kuin eksymistä maisemaan, jota
luulimme kesytetyksi.
Sitten ymmärrän hyvänolon tunteideni
johtuvan juuri tästä. Kirja käy keskustelua kanssani. Kaikkine tyylillisine
puutteineen ja erimielisyyksineen koen sen dialogikumppaniksi, lämpimäksi ja läheiseksi,
ja tämä on hämmästyttävää, sillä kristillinen mystiikka kiinnostaa minua hyvin
valikoidusti ja rajatusti. Lisäksi olen taipuvainen epäilemään mystiikkaa
ylipäätään: ”sanattoman diskurssin ylimielisyyttä”, kuten joku Alain Badiou
ehkä sanoisi. Mutta Kaipuu ei puhukaan ylitseni tai ohitseni, on
kerrassaan hämmentävää, ettei se tee niin, sillä juuri sellaiseen olen tottunut
niin sanottuja hengellisiä oppaita
lukiessani – sillä on
mielipiteensä, mutta ei tarvetta julistaa niitä.
Jos Lindqvistin kirja olisi
ihminen, häntä kiinnostaisi kuunnella enemmän kuin puhua. Hän olisi niitä
tyyppejä, jotka kuuntelevat eri mieltä olevia oppiakseen näiltä jotakin. Niitä,
jotka vaarantavat jopa uskonsa ja identiteettinsä, koska haluavat oppia, koska
haluavat omaksua uusia tapoja ajatella. Nämä ihmiset tietävät, ettei maailma
ole valmis, kuten eivät hekään. Heillä on sekopäistä viisautta, he tietävät
muinaisten kreikkalaisten tapaan, että hulluus on viisauden kohtu: Apollon
syntyy Dionysoksesta, ja näiden voimien binaarinen vastakkaisuus on järjestävän
periaatteen erehdys.
En tiedä, onko Lindqvist tällainen ihminen,
mutta Kaipuussa tulkitsen – ja tunnustan auliisti, että
kyse on vain minun tulkinnastani, joka on interventio: tahallinen ja pitkälle
menevä, sillä en tunnusta muuta tulkinnan auktoriteettia kuin sen, että hyvä
tulkinta saa ajatukset liikkeelle ja that’s
it – niin, Kaipuussa tulkitsen tällaisen merkitystason, ja se puhuttelee minua.
Kaipuu on myös intohimoinen kirja. Siinäkin mielessä se on varsin ”kierkegaardilainen”
(lainausmerkit oksymoronin paljastamiseksi). Lindqvist onnistuu juuri tekstinsä
intohimoisuudessa puhuttelemaan minua tavalla, joka on vaatinut mietintää. Luulen,
että hänen kanssaan olisi mielenkiintoista keskustella vapaudesta,
epävarmuudesta ja eksymisestä; se olisi ehkä myös intohimoista, koska en näytön
perusteella pidä kumpaakaan meistä aivan tervejärkisenä ihmisenä.
28.1.2025
Armon ja rakkauden asialla totuudesta tinkimättä
Entisenä konservatiivikristittynä kykenen kyllä ”rationaalisesti” käsittämään, miksi monet kristityiksi itsensä mieltävät ja uskoaan avoimesti julkituovat ihmiset päätyvät kannattamaan Trumpin kaltaisen neofasistin ja oligarkin hallintoa tai ajamaan kovaa oikeistolaisuutta, joka kohtelee vähäosaisia julmasti ja moralisoiden. Niin. Kykenen ”ymmärtämään” siinä mielessä, etteivät nämä ihmiset ole hulluja. Heillä on syy toiminnalleen ja ajattelutavoilleen; omasta mielestään he juuri toimivat moraalisesti esimerkiksi kieltäessään sukupuolen moninaisuuden, vähemmistöjen oikeudet ja köyhille kohdistetut valtion tuet.
20.1.2025
Vuosi 2024
Jos mietin viime vuoden päällimmäistä teemaa, sitä mikä jollain tapaa tiivistää koko vuoden ”yleiskokemuksen” ja tuntuu oikeutetulta tavalta otsikoida tuo vuosi, yksi sana riittää: ystävyys. Toinen sana voisi olla hoiva tai hoivaaminen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)