14.2.2025

Kristinusko ja objektiiviset tosiasiat

Kierkegaard-ekskursio
 
 
Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kirjoittaa puhuttelevasti ja mieleenpainuvasti uskosta Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessaan. Pidän hänen tavastaan liittää usko sellaisiin asioihin kuin intohimo ja epävarmuus. Kierkegaardille – tai PEJ:n pseudonyymille Johannes Climacukselle – usko ei ole luottamusta objektiivisiin tosiasioihin tai jonkinlaisen varmuuden seuraamista.
 
Kierkegaard menee jopa niin pitkälle, että toteaa sen, jonka rukous ”nousee kaikesta äärettömyyden intohimosta, vaikka hänen silmänsä lepäävät epäjumalan kuvassa”, olevan enemmän totuudessa kuin sen, jonka tiedollinen käsitys Jumalasta on aivan oikea ja vaikka tämä ”objektiivisesti etsii tosi Jumalaa”:
 
Jos toinen etsii objektiivisesti kuolemattomuutta, ja toinen sijoittaa koko äärettömyyden intohimon epävarmuuteensa, niin kummassa on enemmän totuutta, ja kumpi osoittaa suurempaa varmuutta? Toinen on lopullisesti lähtenyt likiarvon etsimisen tielle, jonka loppua ei näy, koska varmuus kuolemattomuudesta voi olla vain subjektiivista; toinen on kuolematon ja kamppailee juuri siksi epävarmuuttaan vastaan.
 
”Objektiivinen todellisuus” on likiarvon todellisuutta; objektiivista tietoa Jumalasta ei ole, tai jos on, se on uskomisen kannalta yhdentekevää. ”Äärettömyyden intohimon” vallassa oleva ihminen seuraa epävarmuuttaan. Se ”suurempi varmuus”, josta Kierkegaard tässä puhuu, ei ole Jumalaan kohdistuvaa objektiivista vakuuttuneisuutta tai Jumalan objektiivisuudesta vakuuttumista, vaan intohimon pyhittämää antautumista sille todellisuudelle, jossa varmuus on aina vasta tulemisen, ei koskaan olemisen, tilassa. Katkelmaa auttaa ymmärtämään Kierkegaardin perusajatus totuudesta paradoksina.
 
Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessa hahmoteltu usko on monella tavoin vastakkaista ”uskonvarmuudesta” intoilevalle fundamentalismille tai luonnontieteisiin nojaavalle kristillisteistiselle dogmaattiselle metafysiikalle. Ensin mainittuun kuuluu ”psykoottinen vakuuttuminen” ja täydellinen alistuminen ulkoisen Herran käskysanalle; jälkimmäinen pyrkii perustelemaan itsensä eräänlaisena rationaalisena ja objektiivisesti sitovana tieto-oppina.
 
Kierkegaard ajattelee kristinuskoa metafysiikan ja objektiivisen vakuuttumisen tältä puolen, eksistoivasta ihmisestä käsin. Näin hän kykenee myös tarjoamaan kristinuskosta tulkinnan, joka väistää sekä fundamentalismia että metafysiikkaa vaivaavan objektivismin ja dogmaattisuuden ongelman.
 
Fundamentalismin ”objektiivisuus” vaatii ihmistä vakuuttumaan likiarvoisesta todellisuudesta sietämättömällä täsmällisyydellä. Fundamentalisti sanoo, ettei kristityn tule perustaa uskoaan ihmisen määritelmiin Jumalasta, mutta samaan hengenvetoon edellyttää tämän kuitenkin vakuuttuvan fundamentalistien tavasta määritellä Jumala. Kristillinen metafysiikka kehottaa kristittyä katsomaan todellisuutta logiikan ja luonnontieteen tosiasioiden valossa, harrastamaan eräänlaista yhteen- ja vähennyslaskua ja muodostamaan näin rationaalisen perustan Jumalalle antautumiselle. Fundamentalismin tapaan myös metafysiikka päätyy, tosin omalla tavallaan, tyhjentämään kielen kaikesta likiarvoisuudesta ja monimerkityksisyydestä: 1+1=2, ja tämä on yksiselitteistä; mutta kuten Kierkegaard huomauttaa, juuri tästä syystä tällaiset totuudet ovat myös täysin yhdentekeviä.
 
Kierkegaardin eksistentialistinen tulkinta kristinuskosta on ideologiakriittinen ainakin siltä osin, että se sallii kristityn kulkea uskonpolkuaan ennalta määrittelemättömästi, vailla varmuutta ja vastauksia. Intohimoinen ja epävarmuutensa kanssa kamppaileva käytännön ateisti on lopulta lähempänä autenttista uskovaisuutta kuin Raamattuaan pikkutarkasti seuraava moralisti, joka julistaa tottelevaisuuttaan ja alistumistaan Herran auktoriteetille ei vain ”hengessään” vaan myös kaikin tavoin ”raamatullisissa” elämäntavoissaan.
 
Asettamalla vastatusten epäjumalankuvan edessä rukoilevan pakanan ja tiedollisesti oikeaoppisen kristityn Kierkegaard tuo hakematta mieleen Luukkaan evankeliumin vertauksen fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:10–13). Fariseukset olivat aikansa oikeaoppisia: he noudattivat Tooraa, Jumalan lakia, ja ylpeilivät oikeutetusti uskollisuudellaan Herransa sanalle ja auktoriteetille. Tässä on tärkeää korostaa, ettei fariseuksena oleminen merkinnyt tekopyhää teeskentelyä, vaan todellista Jumalan tahdon mukaista vaeltamista, erottautumista ympäröivästä pakanallisesta maailmasta hyvin käytännönläheisellä ruumiin, nautintojen ja elämäntapojen kontrollilla. Se, että Jeesus sanoi Jumalan pitävän tällaista joutavana – ”Laupeutta minä tahdon enkä uhria” (Matt. 9:13) – oli suora ja tietoinen loukkaus ”uskovan elämäntavalle” ja koko sille dogmaattiselle järjestelmälle, jonka ytimessä oli vilpitön halu olla kuuliainen ja tottelevainen. Jeesuksen mukaan Jumala ei koskaan ollut tällaisista uhreista kiinnostunut.
 
Toden teolla syntistä elämää viettävän publikaanin huudahdus, ”ole minulle syntiselle armollinen!” ilmaisee ääretöntä huolta ja intohimoa. Se ei välitä moraalista tai oikeasta opista, sillä näiden suhteen voi vain epäonnistua.
 
Voimme myös kuvitella, mitä vertauksessa esitetyn tapahtuman jälkeen seuraa. Publikaani kohtaa fariseuksen, joka kysyy: ”Kai sinä nyt laitat asiasi kuntoon ja alat elää tosiuskovan elämää, kun kerran Jumala on jo sinut vanhurskauttanut? Ymmärräthän, että usko ilman tekoja on kuollut, ja niin edelleen.” Pian hän ehkä törmää myös metafyysikkoon, joka tiedustelee, milloin publikaani on kaavaillut aloittavansa apologetiikan opinnot saadakseen älyllisen ja objektiivisen perustan uskomuksilleen…
 
Jos publikaanimme on vahva ja sisäisesti eheä tyyppi, hän nyökkäilee kohteliaasti ja kiittää hyvistä neuvoista, mutta jatkaa elämäänsä juuri kuten parhaaksi katsoo. Todennäköisesti hän ei jatkossakaan ole kenenkään ”uskonsa vakavasti ottavan” silmissä erityisen hyvä uskovainen, mutta miksi tämän pitäisi häntä kiinnostaakaan? Hän seuraa intohimoisesti epävarmaa armon valaisemaa tietään, lankeaa sadasti ja epäonnistuu tuhannesti, iloitsee muiden syntisten kanssa ja rakastaa villisti kenenkään estämättä, olematta kovinkaan tarkka maineestaan ja puhdasoppisuudestaan näiden korkeasti pyhitettyjen vakavien keskuudessa. Kyllä hän heidät jo tuntee: nuo totuutensa objektiivisuudesta kerskaavat hiukan koomiset hahmot, joilla on valmis kartta keskeneräisestä maailmasta.
 
 

13.2.2025

Identiteetti & rehellisyys


Esitän yksinkertaisen teesin: Identiteetti ei voi perustua rehellisyydelle.
 
Rehellisyys on tietenkin hyve, eikä edes mikään vähäpätöinen hyve. Yleisesti ottaen rehellisyys määriteltäneen jonkinlaiseksi tosiasioiden tunnustamiseksi tai tosiasioiden tunnustamisen kyvyksi ja haluksi, mutta pidän tätä määritelmää epäonnistuneena. On näet kohtalaisen helppoa kuvitella tilanne, jossa joku tunnustaa aitoja tosiasioita läpeensä epärehellisellä tavalla niin, että kuka tahansa voi nähdä tuollaisen tunnustuksen olevan pelkkä vallankäytön performanssi. (Oikeastaan tämä on yksi oikeistolaisen populismin tyypillisistä toiminnan logiikoista: ”Minä sen tein, ja uskallan puhua suuni puhtaaksi asiasta” jnpp.)
 
Tosiasioita voi siis tunnustaa tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä rehellisyyden kanssa. Siksi rehellisyyttä on parempi ajatella pikemminkin lausuman suuntana kuin sen ominaisuutena. Suhteessa identiteettiin: avoimuutena jollekin, jonka vaikutukset itsekuvaan ovat vielä tuntemattomia ja ehkä tuhoisia.
 
Määrittelen identiteetin tässä yhteydessä väljästi näin: identiteetti on yksilön tai yhteisön kuulumisen ja erottautumisen pyrkimys, jonka suuntana on eheyden kasvattaminen ja ylläpitäminen. Yksilön tapauksessa identiteetti liittyy egoon, joka toimii enemmän tai vähemmän narsistisesti. Yhteisön tasolla identiteetissä on tyypillisesti kyse yhteisön suhteesta ympäröivään todellisuuteen eli siitä, kuinka tarkasti maailma jakautuu meihin ja muihin. Identiteetti voi kytkeytyä sekä yksilöön että yhteisöön myös maailmankuvan tasolla. Tällöin kyse on esimerkiksi siitä, millaisena ympäröivä maailma hahmotetaan: hierarkkisorgaanisena kokonaisuutena, hallitsemattomana kaaoksena vaiko jonain siltä väliltä. Laajasti ottaen identiteetti liittyy siis olemuksiin ja niiden ”kiinteyteen” tai ”huokoisuuteen”.
 
Identiteettiä voi myös ajatella pysyvyyden tai keskiön kokemuksena. Vaikka ihmisyksilöiden ja yhteisöjen identiteetit muuttuvat ajan kuluessa, juuri identiteetti nimeää muutoksen virrassa sen pysyvyyden momentin, joka mahdollistaa jatkuvuuden kokemisen ja samana olemisen. Virta säilyy, vesi vaihtuu.
 
Identiteetistä on kyse silloin, kun haluamme kuulua johonkin tai erottua jostakin, ja usein nämä pyrkimykset ovat rinnakkaisia. Identiteetti on kuulumisen ja erottautumisen taloudessa muotoutuvaa ”tuloa”, viivan alle jäävää tietoista olemista ja todellisuutta. Identiteetin logiikka on jännitteisyyden, halkeamien ja rikkonaisuuksien sisäistämisen ja ratkaisemisen logiikkaa. Identiteetti tukkii todellisuuden vuotokohtia. Tämä voi tapahtua monin tavoin: neuvottelemalla, kieltämällä, torjumalla, myöntymällä, tunnustamalla. Vaikuttaa kuitenkin ainakin osapuilleen paikkansapitävältä todeta, että identiteetin logiikkaan on ”sisäänkirjautunut” eräänlainen pyrkimys maksimaaliseen eheyteen, saavutettiinpa sitä tai ei. Identiteetti ”toimii” sitä paremmin, mitä eheämpi se on.
 
Näin rehellisyys muodostuu identiteetille ongelmaksi. Rehellisyys ei näet suuntaa eheyteen, eikä sitä kiinnosta identiteetin ”toimivuus”. Rehellisyys on yksinkertaisesti ajateltuna vain avoimuutta mahdollisuudelle, että jostain voi tulla totta. Tämä mahdollisuus voi olla identiteetin kannalta täysin tuhoava, ja koska identiteetti toimii eheytensä suuntaisesti, eräänlainen epärehellisyys kuuluu sen sisäiseen rakenteeseen ja logiikkaan.
 
Rehellisyys on siksi aina vaarallista yksilön tai yhteisön identiteetille, ja vaikka se tyystin epäilyksettä on varsin kunnioitettava hyve, sen asettaminen olemisen tavan perustaksi tarkoittaa johdonmukaisesti ajateltuna (yksilön tai yhteisön) identiteetin jatkuvaa vaarantamista. Lisäksi äärimmäinen rehellisyyden vaade eli totaalinen sota tekopyhyyttä vastaan johtaa väistämättä julmuuteen (siitä enemmän täällä).
 
Vaikuttaakin siltä, että johtopäätös hyveellisestä elämästä on suunnilleen seuraavanlainen: on pyrittävä rehellisyyteen, mutta sallittava johonkin määrään saakka tekopyhyyttä, sillä ilman tekopyhyyttä ei ole identiteettiä, mutta ilman identiteettejä (olivat nämä kuinka tilapäisiä tahansa) on puolestaan mahdoton ankkuroida koettua elämää mihinkään viitepisteisiin nähden. Suhteessa identifikaatioon rehellisyys on siis aina vaarallista, mutta silti välttämätöntä. Jos suhde maailmaan ei omaksu pyrkimystä rehellisyyteen, voi vain kuvitella, mitä tapahtuu identifikaatiolle. Tervetuloa fundamentalismi ja yleinen psykoosi.
 
Kaksiteräisyydessään rehellisyys on haastava laji: se uhkaa eheää identiteettiä aina, kun tahdomme olla siihen nähden johdonmukaisia; mutta samalla haluamme omaksua identiteetin sen kautta – haluamme rehellisen suhteen todellisuuteen, jossa elämme ja joka olemme. Silti kaavamainen johdonmukaisuus rehellisyydessä vie meidät nopeasti julmuuteen aivan kuten kaavamainen kieltäytyminen rehellisyydestä silloin, kun se vaarantaa itsekuvaamme, tekee meistä sietämättömän tekopyhiä.
 
Haluan kuitenkin väistää latteita implikaatioita ”kahden ääripään” välttelemisestä. En toisin sanoen väitä hyveelliseksi sellaista asennetta, joka kannustaa olemaan tekopyhä tai epärehellinen minkäänlaisen egon, itsekuvan tai identiteetin tietoiseksi eduksi. Mielestäni juuri tällainen on yksi tekopyhyyden sietämätön muoto. Sikäli kuin tekopyhyyttä (eli tietynlaista epärehellisyyttä) tulee sallia, ajattelen tämän epärehellisyyden lajin olevan pikemminkin jotain sellaista, mistä merkittävä osa on koodattuna niin sanottuihin käytöstapoihin ja sivistyneisyyden ideaaliin.
 
Ja mitä sitten on sivistyneisyys – ellei syvää ymmärrystä siitä, mitä on olla toinen ihminen ja kuinka vaikeaa on olla (ei vain minä vaan) kuka tahansa?
 
 

4.2.2025

Dialogia kristillisen mystiikan kanssa

 
Luin hiljattain tavallaan poikkeuksellisen kirjan, Jarkko Lindqvistin Kaipuun (Aikamedia 2024). Sanon ”tavallaan”, koska aihepiiri – kristillinen mystiikka – ei sinänsä ole epätavanomainen, eikä sitä laajassa mielessä ole Lindqvistin tapa käsitellä aihettaankaan. Poikkeuksellista on kuitenkin (muun muassa) se, että tämä kirja ilmestyy helluntailaisen Aikamedian kustantamana. Lisäksi se eroaa huomattavasti edukseen Aikamedian tyypillisestä tarjonnasta – välttävällä tai olemattomalla tyylitajulla kirjoittavien pastoreiden tai itseoppineiden asiantuntijoiden hengellisen elämän oppaista, joista useimmat ovat kauniistikin sanoen epä-älyllistä lammaslaumalle saarnaamista. Lindqvistin kirja ei ole tällainen.

Vaikka helluntailaisuuden voi ehkä ajatella näkyvän Lindqvistin esseissä paikoin hiukan perustelemattominakin dogmaattisuuden sävyinä, piirre ei näyttäydy häiritsevänä. Tämä johtuu kirjoittajan pitkälle sisäistyneestä, tekstiä määrittelevästä epävarmuuden dialektiikasta; toisin sanoen Lindqvist on ilmeisen haluton kertomaan lukijalle kovinkaan suoraviivaisesti, millä tavoin elämää on elettävä. Sen sijaan hän kertoo omakohtaisesta etsinnästään, toki avoimen kristillisesti ja tunnustuksellisesti, mutta varsinaista totuuden varmuutta julistamatta. Ikään kuin Lindqvist olisi sisäistänyt Kierkegaardin subjektivismin, vaikka mielellään puhuukin kristinuskon totuudesta objektiivisena…

Vaikka Lindqvist löytääkin eräänlaisen vastausten ja varmuuksien horisontin unio mysticasta, mystikon taipaleen salaperäisestä määränpäästä (jossa usko epäilemättä vaihtuu näkemiseksi, ainakin ajoittain), hän pysyttelee hauraan ja usein epäkiitollisen arkielämän tasolla silloinkin, kun rohkenee tunnustaa suorasukaisesti sitoutumisensa kristinuskon opinkappaleisiin. Tämän vuoksi edes itämaiseen mystiikkaan, esimerkiksi buddhalaiseen meditaatioon, kohdistuva jäykkä torjunta – jossa Lindqvist erottaa meditaation kristilliset muodot selkeästi ideologialtaan ja ajatusmaailmaltaan ”paremmiksi” tai ”rakentavammiksi” – ei oikeastaan herätä ärtymystä.

Lindqvist toisin sanoen välttää monen helluntailaistaustaisen hengellistä asiaproosaa kirjoittavan sudenkuopan: totuuden varmuudeksi samastamisesta usein seuraavan näännyttävän moralismin. Tämä sopisikin huonosti yhteen kristilliseen mystiikkaan kuuluvan itsetuntemusta etsivän intohimoisuuden kanssa. Mikään ei ole yhtä pahaksi intohimoiselle elämälle kuin moralismi, ellei sitten intohimoinen moralismi.

Vaikka Kaipuu on paikoin tyylillisesti hiukan kömpelö (teksti olisi kaivannut lisäeditointia, mutta pakko tunnustaa, että kirjan loppulause on aivan helvetin hieno), huomaan lukukokemuksen synnyttävän minussa rauhallisia, melkein kelluvia tuntemuksia. En heti edes ymmärrä miksi näin on. Vierastan joidenkin kappaleiden ”eteeristä hartautta” ja ajoittaista konkretian puutetta tekstin puhuessa syvyyksistä, ihmeellisyydestä ja todellisuuden tuolta puolen säteilevästä valosta – vierastan tapaa, jolla Lindqvist etusijaistaa varmuuden ja löytämisen etsimiseen ja epävarmuuteen nähden, ja olen jopa harmissani siitä, ettei hän näe eksymisessä metaforaa minkäänlaiselle vapaudelle. Lindqvistille mystiikka on seikkailunakin kenties enemmän polun löytämistä kuin eksymistä maisemaan, jota luulimme kesytetyksi.

Sitten ymmärrän hyvänolon tunteideni johtuvan juuri tästä. Kirja käy keskustelua kanssani. Kaikkine tyylillisine puutteineen ja erimielisyyksineen koen sen dialogikumppaniksi, lämpimäksi ja läheiseksi, ja tämä on hämmästyttävää, sillä kristillinen mystiikka kiinnostaa minua hyvin valikoidusti ja rajatusti. Lisäksi olen taipuvainen epäilemään mystiikkaa ylipäätään: ”sanattoman diskurssin ylimielisyyttä”, kuten joku Alain Badiou ehkä sanoisi. Mutta Kaipuu ei puhukaan ylitseni tai ohitseni, on kerrassaan hämmentävää, ettei se tee niin, sillä juuri sellaiseen olen tottunut niin sanottuja hengellisiä oppaita lukiessani – sillä on mielipiteensä, mutta ei tarvetta julistaa niitä.

Jos Lindqvistin kirja olisi ihminen, häntä kiinnostaisi kuunnella enemmän kuin puhua. Hän olisi niitä tyyppejä, jotka kuuntelevat eri mieltä olevia oppiakseen näiltä jotakin. Niitä, jotka vaarantavat jopa uskonsa ja identiteettinsä, koska haluavat oppia, koska haluavat omaksua uusia tapoja ajatella. Nämä ihmiset tietävät, ettei maailma ole valmis, kuten eivät hekään. Heillä on sekopäistä viisautta, he tietävät muinaisten kreikkalaisten tapaan, että hulluus on viisauden kohtu: Apollon syntyy Dionysoksesta, ja näiden voimien binaarinen vastakkaisuus on järjestävän periaatteen erehdys.

En tiedä, onko Lindqvist tällainen ihminen, mutta Kaipuussa tulkitsen – ja tunnustan auliisti, että kyse on vain minun tulkinnastani, joka on interventio: tahallinen ja pitkälle menevä, sillä en tunnusta muuta tulkinnan auktoriteettia kuin sen, että hyvä tulkinta saa ajatukset liikkeelle ja that’s it – niin, Kaipuussa tulkitsen tällaisen merkitystason, ja se puhuttelee minua.

Kaipuu on myös intohimoinen kirja. Siinäkin mielessä se on varsin ”kierkegaardilainen” (lainausmerkit oksymoronin paljastamiseksi). Lindqvist onnistuu juuri tekstinsä intohimoisuudessa puhuttelemaan minua tavalla, joka on vaatinut mietintää. Luulen, että hänen kanssaan olisi mielenkiintoista keskustella vapaudesta, epävarmuudesta ja eksymisestä; se olisi ehkä myös intohimoista, koska en näytön perusteella pidä kumpaakaan meistä aivan tervejärkisenä ihmisenä.

28.1.2025

Armon ja rakkauden asialla totuudesta tinkimättä

 
Entisenä konservatiivikristittynä kykenen kyllä ”rationaalisesti” käsittämään, miksi monet kristityiksi itsensä mieltävät ja uskoaan avoimesti julkituovat ihmiset päätyvät kannattamaan Trumpin kaltaisen neofasistin ja oligarkin hallintoa tai ajamaan kovaa oikeistolaisuutta, joka kohtelee vähäosaisia julmasti ja moralisoiden. Niin. Kykenen ”ymmärtämään” siinä mielessä, etteivät nämä ihmiset ole hulluja. Heillä on syy toiminnalleen ja ajattelutavoilleen; omasta mielestään he juuri toimivat moraalisesti esimerkiksi kieltäessään sukupuolen moninaisuuden, vähemmistöjen oikeudet ja köyhille kohdistetut valtion tuet.
 
Nämä ihmiset eivät keskimäärin ole sen julmempia tai hullumpia kuin muutkaan. He vain sattuvat uskomaan – esimerkiksi – ettei homoseksuaalinen rakkaus ole in actualitas ”todellista”, vaan perustuu syntiin langenneen ihmisyyden luomiin harhakuviin ja vääristyneeseen himoon, minkä vuoksi kaikenlainen pro-homoilu on edustaa turmelusta ja luomisjärjestyksestä poikkeamista. Niinpä ”rajat ovat rakkautta” ja ”synti on synniksi sanottava”.
 
Jos kristitty konservatiivi on perillä uskontoonsa kuuluvasta armollisuuden elementistä, hän toki tajuaa, ettei syntisyydessään eroa homoseksin harjoittajasta, olipa itse kuinka cis ja heteromatriisin mukainen tahansa. Parhaassa tapauksessa hän ei edes jaksa asettaa homoseksiä erityisten syntien seipäännokkaan; sateenkaariväen asian tunnustaminen tosin tekisi hänestä jo liian liberaalin.
 
Voi tuntua itsestäänselvyydeltä sanoa, että myös kristitty konservatiivi uskoo, ja epäilemättä hyvin vilpittömästi, olevansa ihmisoikeuksien ja rakkauden asialla silloinkin, kun kannattaa rikkaiden oligarkkien fasistisia uudistuksia, jotka monien vähemmistöjen kannalta ovat tyystin katastrofaalisia. Ulkoapäin tarkasteltuna tällainen asenne vaikuttaa tietenkin julmalta ja täysin tekopyhältä. Sitä se monilla epäilemättä onkin.
 
Olen kuitenkin entisenä konservatiivikristittynä kohdannut näissä piireissä sen tasoista intohimoa, ettei pelkkä tekopyhäksi julmuriksi leimaaminen tunnu tavoittavan asetelman varsinaisuutta. Olemme joka tapauksessa liian taipuvaisia diagnosoimaan tekopyhyyttä itsemme ulkopuolelta, liian malttamattomia havaitsemaan omaa tekopyhyyttämme. Käydessämme sotaan tuota tekopyhyyttä vastaan ajaudumme helposti julmuuksiin, joita emme julmuuksiksi tajua.
 
Olen itse ollut sellainen konservatiivi, joka vaatii rehellisyyttä loppuun saakka: rehellisyyttä muille ja itselleen. Olin sotajalalla tekopyhyyttä vastaan. Juuri siksi olin julma, ja julmuudessani sokea omalle käytökselleni.
 
Judith Shklarin mukaan meidän tulisi sietää tekopyhyyttä kyetäksemme vastustamaan julmuutta. Mikäli asetamme tekopyhyyden vastustettavien paheiden kärkeen, muutumme huomaamattamme julmureiksi.
 
Konservatiiviaikoinani vaadin niin tiukasti älyllistä rehellisyyttä, että olin valmis romuttamaan ihmisten uskoa ja identiteettejä. En näin ollen tahtonut ymmärtää, ettei oma tekopyhyyteen kohdistuva kriittisyyteni suinkaan enää toteuttanut niitä moraalisia hyveitä, joita luulin kannattavani. Tekoni puhuivat puolestaan. Totuus erkani rakkaudesta, eikä ollut enää totuus. Koska olin hyvin intohimoinen (olen aina ollut), minulta kesti kauan huomata se suunnaton typeryys ja julmuus, mihin oma, kiihkeään haluun yhtyvä älyni, oli minut johdatellut.
 
Tekopyhyydelle sopii nauraa ja sitä sietää kritisoida aina ja kaikkialla, mutta totaalinen sodanjulistus on vaarallista. Sosiaalinen elämämme rakentuu merkittävissä määrin annokselle reipasta tekopyhyyttä, samoin liberaalidemokraattinen politiikkamme. Täydellisen rehellisyyden vaatimus on lupakirja harkitsemattomalle julmuudelle.
 
Koska täydellinen rehellisyys tarkoittaa meille eri asioita uskomustemme mukaan, otan esimerkkini kahdesta ”ääripäästä”.
 
Kristityn konservatiivin mielestä voi olla rehellistä kuitata seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvan keskustelijaosapuolen identiteetti pelkkänä ”väärinkäsityksenä”. Hän saattaa tiedostaa toimintansa julmuuden, mutta koska kyse on hänelle vain ”rehellisyydestä Jumalan edessä”, hän päätyy hyväksymään julmuutensa – kenties ”välttämättömänä pahana”, jos ei muuten –, kun taas asian sanomatta jättäminen olisi kenties ”epärehellistä”.
 
Vastaavalla tavalla voimme kuvitella progressiivisen vasemmistolaisaktivistin avoimen halveksunnan hänen joutuessaan kuuntelemaan konservatiivisen vastapuolen selvitystä siitä, miten jokainen meistä on omalla tavallaan rikkinäinen, ja Jumala haluaa tehdä kaikista eheitä (homoista heteroja ja niin edelleen), kun vain maltamme alistua hänen tahtoonsa.
 
Eikö juuri ”rehellisyys” saata tällöin vaatia meitä kavaltamaan vastapuolen tekopyhyyden, jota kohtaan tunnemme oikeutettua vihaa? Ja kuitenkin entisenä konservatiivina tiedän hyvin, kuinka vilpitön, intohimoinen ja koko identiteettiä määrittävä tekijä voi olla usko Jumalaan, joka haluaa eheyttää homot heteroiksi ja muunsukupuoliset miehiksi tai naisiksi, ja kuinka rakastavalla tavalla tämä usko ajattelee ja tietää toisen puolesta sen, että kunpa tuo ihminen vain alistuisi, hän löytäisi todellisen vapauden – ja niin edelleen.
 
Lienee syytä korostaa, etten puolustele tällaista kristilliskonservatiivista näkemystä vähimmässäkään määrin. En myöskään pyri esimerkkieni rinnakkain asettamisella vihjaamaan, että molemmat maailmankatsomukset olisivat yhtä paikkansapitäviä. En tässä rinnasta uskomusjärjestelmien totuutta keskenään, vaan koetan keinotekoisten esimerkkien kautta osoittaa sen huomaamattoman julmuuden, johon kuka tahansa voi syyllistyä, mikäli käy salamasotaan tekopyhyyttä vastaan.
 
Sillä olipa kuvitteellisen konservatiivimme maailmankatsomuksesta mitä mieltä tahansa, minusta tuntuisi nykyään varsin julmalta kavaltaa vilpittömän ihmisen tekopyhyys vain siksi, että hänen maailmankatsomuksensa loukkaa omaa moraalista tietoisuuttamme. Tuo ”eheyttävä Jumala”, jonka tahdolle alistuminen on ”omaksi parhaaksemme”, voi vilpittömälle konservatiivikristitylle olla samalla tavoin identiteettiä määrittävä tekijä kuin joillekulle meistä on homo- tai queerseksuaalisuus, cisnormista poikkeavasta sukupuolispektristä puhumattakaan. Ja jos väitämme suhtautuvamme kunnioittavasti toisen identiteettiin, olemme itse tekopyhiä, mikäli ”totuuden” tai ”tosiasioiden” nimissä hyväksymme tuohon identiteettiin kohdistuvan avoimen halveksunnan.
 
Voi tosiaan hyvinkin olla hitusen tekopyhää vaatia kunnioittamaan identiteettejä, joita itse pitää harhaisina, taantumuksellisina tai muuten vain läpimätinä, mutta yhtä lailla olisi lyhytnäköistä ja julmaa vaatia rehellisyyden nimissä ”väärien” identiteettien julkista halventamista ja murskaamista. Meidän maailmassamme identiteetin kunnioittamista ei oikein voi erottaa ihmisen kunnioittamisesta, ja aivan samoin identiteetin murskaaminen on ihmisen murskaamista.
 
Mikään yllä sanottu ei tarkoita, että kannattaisin ”identiteettipolitiikkaa” eli politiikkaa, joka suhtautuu identiteettiin essentialistisesti (olemuksellisesti) ja asettaa sen kaiken poliittisen toiminnan lähtökohdaksi. Pikemminkin haluan kiinnittää huomiota kykyymme oppia näkemään oman identiteettimme tuolle puolen, mahdollisuuteen suhtautua toiseen radikaalin ulossulkemattomalla tavalla. Näin ymmärrän armon ja armollisuuden.
 
 

20.1.2025

Vuosi 2024

 
Jos mietin viime vuoden päällimmäistä teemaa, sitä mikä jollain tapaa tiivistää koko vuoden ”yleiskokemuksen” ja tuntuu oikeutetulta tavalta otsikoida tuo vuosi, yksi sana riittää: ystävyys. Toinen sana voisi olla hoiva tai hoivaaminen.
 
Ihmeellisten sattumien kautta olen saanut laajan ystäväpiirin, sellaisen jollaisia ei tiedä olevan olemassakaan, ennen kuin vuosien kuluessa havahtuu elävänsä sellaisen keskellä. Ystäväpiirin sijaan voi hyvin puhua yhteisöstä ja jopa valitusta perheestä, sillä vähitellen olemme melkein kaikki muuttaneet saman kaupungin sisässä samaan lähiöön niin, että asuntomme ovat pienen kävelymatkan päässä toisistaan. Kyläilemisen sijaan hengailemme. Jos jotakuta ei näe pariin viikkoon, se on jo ikuisuus.
 
Tämä omintakeinen yhteisö alkoi kehittyä jo 2010-luvun puolivälissä, vaikkei kellään silloin ollut hajuakaan, mihin asiat johtaisivat. Ahtaiden hellarivuosien jälkeen halusimme, me muutamat karanneet luopiot, vain bilettää ja juhlia elämää, vaikka itse kärsinkin masennuksesta ja arkisin kuljin ympäriinsä kuin haamu.
 
Kaveripiiri laajeni sattumien ja kohtaamisten kautta. Jossain vaiheessa alettiin puhua enemmän siitä, millaista olisi jos porukka asuisi samassa kaupunginosassa. Muuttoliike alkoi, ystävyydetkin syvenivät. Uusia ihmisiä ilmaantui. Osa heistä oli aluksi vain satunnaisia baarituttuja tai kaverin kavereita, mutta tuossa vaiheessa pienessä porukassamme oli jo jotain outoa imua. Yhdessä vietetty aika teki ystäviä. Perustin bändin, jälleen uusia ihmissuhteita. Soittokaverit ujuivat mukaan laajempaan porukkaan. Samalla kaikki tapahtui oikeastaan huomaamatta.
 
Viime vuonna ymmärsin selvemmin kuin kertaakaan sitä ennen, etten ole yksin sen tunteen kanssa, että ympärilläni on ihmisiä, joista en ole valmis päästämään koskaan irti – että tämä on jonkinlainen perhe, jonka kanssa haluan vanheta yhdessä, ei vain läjä tilapäisiä ihmissuhteita, jotka voi jättää paremman palkan ja uuden työpaikan vuoksi ja niin edelleen.
 
Mikä meitä yhdistää? Ei aate, ei uskonto, ei poliittinen ideologia. Tämä porukka on alun perin syntynyt bilettämisen ympärille, ja juhlimisen merkeissä suurin osa meistä yhä näkeekin toisiaan useimpina viikonloppuina. Bilettäminen on tietenkin pinnallista ja tuhlailevaa, se ei ole syvämietteinen ja vakava aate tai ideologia. Ideologia voi yhdistää ihmisiä syvällisellä tavalla – entisenä helluntailaisena tiedän tämän aivan kokemusperäisesti – mutta yhtä helposti se myös erottaa ystävät toisistaan juuri sikäli kuin tulee ideologisia erimielisyyksiä.
 
Bilekaveruus kehittyy vähitellen, pelkän yhdessä vietetyn ajan myötä. Yhtäkkiä huomaa, että tämä on ollut enemmän kuin kaveruutta jo vuosikausia. Sama pätee oikeastaan bänditouhuihinkin. Alan soittaa tuntemattomien tyyppien kanssa, seuraavaksi huomaan olevani jälleen yhdenlaisessa perheessä, ja miten nopeasti kaikki tapahtuikaan.
 
Vuosi 2024 oli havahtumista siihen, että ihmisen kuuluu hoivata toista, eikä juuri mikään ole hoivaa tärkeämpää. Minua on aina hämmentänyt se, kuinka itsestään selvänä asiana suhtaudumme ystävyyssuhteiden vaihdettavuuteen ja pinnallisuuteen. Jos saa parempipalkkaisen työn muualta, kukaan ei paheksu valmiuttamme jättää ystävät ja vaihtaa paikkakuntaa, vaan päinvastoin teeskentelemme, että ihmissuhteet säilyvät ennallaan, vaikka kaikki oikeasti muuttuu. Olen myös aina miettinyt, olenko tässä suhteessa yksinomaan outo ja naiivi, miksen vain tajua ”realiteetteja”.
 
Toisaalta olen oman valintani tehnyt. Taiteilijanahan minun olisi ”kannattanut” muuttaa Helsinkiin verkostoitumisen ja uran edistämisen vuoksi, pääkaupungissahan kaikki relevantti tapahtuu, kun on kyse näin pienestä valtakunnasta. Täällä periferiassa menestymisen mahdollisuudet jäävät aika olemattomiksi, taidemaailmassakin kaikki on kiinni suhteista. En kuitenkaan ole koskaan edes harkinnut tällaista siirtoa, ja syy on aina sama: täällä ovat ne ihmiset, joiden kanssa haluan olla, eikä edes taide ole ystäviä tärkeämpää. Oikeastaan taide, mitä siihen tulee, on elämän sivutuote, joka kukoistaa parhaiten silloin, kun sille ei liiaksi omistaudu. Aivan kuten onnellisuuskin.