31.8.2022

Teoksiaan selittävät taiteiljat

Suomalaisessa ”kulttuurikeskustelussa” olen toistuvasti törmännyt ajatukseen, jonka mukaan taiteilijan ei pidä alkaa selittää teostaan, sillä – kuten vakioperustelu kuuluu – mikäli teos vaatii taiteilijan apukättä avautuakseen, vika on taiteessa, ei vastaanotossa. Samanlaisesta vaatimuksesta on kyse yhtä lailla toistuvassa ajatuksessa, ettei taiteilijan tule kielteisen kritiikin seurauksena reagoida kritiikkiin alkamalla selittää teostaan (eli osoittaa kriitikon tulkinnan heikkouksia tai ongelmallisuuksia). Molempia ajatuksia voi pitää yhden ja saman käsityksen – sen, ettei taiteilijan pidä alkaa selittää teostaan – variaatioina.
 
Käsitys vaikuttaa jokseenkin arvovaltaiselta: suomalaisista eturivin esseisteistä ja kirjailijoista olen lukenut sen ainakin Markku Envallilta ja Juha Seppälältä. (Jostain syystä olen myös lähes varma – mutta tunnustan tämän olevan pelkkä Yksinäisyyden ja uhman lukemisen nostattama ennakkoluulo –, että Erno Paasilinna kannatti sitä. Väinö Linna, joka omisti kokonaisia esseitä teostensa avaamiselle ja kävi aktiivista keskustelua niiden saaman kritiikin kanssa, ei varmaankaan tällaista vaatimusta allekirjoittanut.) Teostaan selittelevää taiteilijaa pidetään heikkona ja ehkä vähän naurettavana. Voi melkeinpä kuulla kumean (ernopaasilinnamaisen?) yliminän jyrisevän: Semmoinen taideteos, jota taiteilijan on erikseen selitettävä, jotta siinä olisi jotain tajuttavaa, on huono taideteos. Ajatuksena on, että jollei teos avaudu ilman selityksiä eli ”seiso omilla jaloillaan”, se on nimenomaan taideteoksena epäonnistunut. Toisaalta nihkeään kritiikkiin kirjallisella vastineella reagoiva taiteilija nähdään yhtä lailla turhana selittäjänä: jos kriitikko suhtautuu teokseen kielteisesti, taiteilijan tulee vain kestää kolhut ja muistaa, ettei mahdollisesti paremmin perustellun tulkinnan tarjoaminen kuulu lainkaan hänen tehtäviinsä.
 
Selittämisestä pidättäytymisen vaatimus herättää kuitenkin muutamia kysymyksiä; miten tahansa asiasta ajatteleekin, kyse ei ole kovin yksinkertaisesta tai ongelmattomasta – saati itsestään selvästä – käsityksestä. Mistä taiteilijaa tarkalleen ottaen vaaditaan pidättäytymään, kun todetaan, ettei hänen tule alkaa selittää teoksiaan? Tämän voi tulkita ainakin kahdella tapaa.
 
Tiukan tulkinnan mukaan taiteilijan ei tule osallistua millään tavoin teoksensa ympärillä käytyyn keskusteluun. Tällainen tulkinta on kuitenkin niin epäuskottava (taiteilijat osallistuvat jatkuvasti teostensa vastaanottoon ja niiden ympärillä käytyyn keskusteluun, esimerkiksi silloin, kun teosta moititaan rienaavaksi tai rasistiseksi tai siitä keskustellaan lehtien ja TV-ohjelmien haastatteluissa ja promootioissa), että sen voi hylätä melkein suoralta kädeltä: epäilemättä vain harva taiteilija tai kriitikko on sitä mieltä, että on ongelmallista tai turhaa selittämistä, jos taiteilija on mukana jaetussa diskurssissa alan ”standarikäytäntöjen” mukaisesti. Tämä ei tarkoita, ettei taiteilijan suhde kapitalistiseen lisäarvontuotantoon ja markkinalogiikkaan olisi monin tavoin ristiriitainen ja sotkuinen. Pidättäytymisen vaatimusta – siinä muodossa kuin sitä tässä käsittelen – ei kuitenkaan tyypillisesti perustella markkinalogiikan vastustamisella, vaan teoksen ja taiteilijan suhteella.
 
Väljempi ja uskottavampi versio on, että pidättäytymisen vaatimus koskee ennen muuta taiteilijan pyrkimystä hallinnoida teoksensa vastaanottoa ja antaa teokselleen tekijyytensä auktorisoima tulkinta. Tästä onkin helppo olla samaa mieltä: tekijällä ei ole mitään auktoriteettia taiteensa tulkintoihin, tulkitsijana hän on vain ääni muiden joukossa. (Tämä ei tarkoita, että olisi samantekevää, tulkitseeko teosta sen tekijä vai joku muu.) Taiteilija ei omista tai hallitse teoksensa saamia merkityksiä (saati että olisi niiden lähde). Samalla jää kuitenkin avoimeksi kysymys, voiko taiteilija avata teostaan sanallisesti epäilyttävään ”selittämiseen” syyllistymättä. Millaisen selittämisen voi perustellusti katsoa kuuluvan haltuunoton pyrkimysten piiriin ja milloin kyse on ”normaalista” osallistumisesta teoksen äärellä käytyyn dialogiin? Ilmeisesti tämän voi ratkaista vain tapauskohtaisesti ja konteksti huomioiden, mikä puolestaan suhteellistaa koko pidättäytymisen vaatimuksen. Näyttää siltä, että teostaan avaava taiteilija on ongelmallinen vain tietyissä konteksteissa, muttei ylipäätään ongelmallinen.
 
Hyvä taide tai taide yleensäkään ei tietenkään ole yksiselitteistä, joten ajatus ”ilman apukäsiä” avautuvasta taiteesta tarkoittanee teosta, joka väistämättömässä moniselitteisyydessäänkin kykenee ”välittämään viestin” (tai ”viestien” moninaisuuden) yleisölleen ilman lisäselityksiä ja alaviitteitä. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että taidettaan avaava taiteilija toimisi teoksensa välttämättä tarvitsemana ”apukätenä” vain siksi, että sattuu puheenvuorossaan avaamaan taidettaan – juuri tässä kohtaahan turhan selittämisen määräytyminen osoittautuu kontekstisidonnaiseksi. Tekijän selitykset eivät vielä todista teoksen rampuudesta. Ei siis ole sama asia vaatia taideteosta seisomaan alaviitteisiin turvautumatta ”omilla jaloillaan” kuin esittää taiteilijalle teoksen avaamisesta pidättäytymisen vaade. (Tämä ei tarkoita, ettei ylimalkainen vaatimus taiteen itsenäisyydestä olisi aivan yhtä ongelmallinen. Taatusti se on; siltikin kyse on kahdesta eri asiasta.)
 
On tietenkin kaikkea muuta kuin ilmiselvää, että taiteessa olisi kyse minkäänlaisen viestin tai sanoman lähettämisestä tai edes kommunikaatiosta, kun huomioi taiteessa ilmenevän ja arvostetun pyrkimyksen tiedostamisen rajat ylittävään hämäryyteen ja moniselitteisyyteen. Kärjistäen voi jopa sanoa, että sikäli kuin taide on kommunikaatiota, se kommunikoi merkittävissä määrin ”viestin” merkityksen ymmärrettävyyttä (eli kommunikoitavuutta) terrorisoivan hämmennyksen kautta. Jo tämä riittää tekemään paradoksaaliseksi koko kommunikaation idean.
 
Miksi kuitenkin halutaan kieltää taiteilijaa selittämästä teostaan? Kyse on selvästi enemmästä kuin haltuunoton kritiikkiä seurailevan eetoksen jäsentämisestä. Psykologisoivasti voi toki ajatella teostaan selittävän taiteilijan hahmon assosioituvan kiusallisiin mielikuviin lahjattomista narsisteista ja tyhjänpuhujista. Tämä vaikuttaa tosin aika pinnalliselta – ja miksi Seppälän tai Envallin kaltaiset mestarit (ja heidän vanavedessään monet muut taiteilijat) tyytyisivät mihinkään näin helppoon maalitauluun? Narsisti puhuu muuttaakseen koko maailman kuvitteellisen erinomaisuutensa peiliksi, tyhjänpuhuja selittää siellä, missä selityksiä ei kaivata. Taideteos ei sen sijaan ole sen enempää tekijänsä peili kuin jotain, mikä ei eri aikoina ja eri tilanteissa kaipaisi paljonkin selittämistä (miksi taide muuten hämmentäisi ketään?) – itse asiassa suuri osa taiteen nautittavuudesta liittyy teosten äärellä tapahtuvaan selittämiseen, joka voi olla luonteeltaan avaavaa tai sulkevaa, mutta jota emme voi olla tekemättä, jos haluamme etsiä ja jäsentää merkityksiä kokemallemme. Tällaisen taidekokemusta availevan selittämisen voi ajatella teoksen herättämän hämmennyksen artikuloimiseksi, nautinnon auki kehimiseksi. (Ja useammin kuin tunnustetaankaan taideteokset hämmentävät myös tekijöitään, jotka harvoin ovat teoksiaan fiksumpia.)
 
Selittämistä ei siten, tässä yhteydessä, ole syytä ajatella tiedon jakamisena ylhäältä alaspäin, vaan nimenomaan merkityksen avaamisena tai sulkemisena. Se, toimiiko selitys merkitystä avaavana vai sulkevana ja onko tämä huono vai hyvä asia, määräytyy kontekstisidonnaisesti, joten lähtökohtaisesti edes sulkevan selittämisen tuomitseminen ei ole niin perusteltua kuin ehkä voisi luulla. Ei ylipäätään vaikuta perustellulta väittää minkäänlaisen teoksiin liittyvän selittämisen olevan taiteilijalta jotenkin suoraan ja automaattisesti epäammattimaista. Selittämisen problematiikka on paljon hienoviereisempää.
 
Nykyaikana selittämisestä pidättäytyminen saattaa kyllä näyttäytyä uskottavana vastavetona sosiaalisen median jatkuvalle läsnäolon ja itsensä brändäämisen vaatimukselle, mutta pidättäytymisen eetoksen juuret ovat syvemmällä, ehkä jopa vuosisatojen takana. ”Katajaisen kansan” myyttinen jurous ja teoissa (ei sanoissa, joita myytin mukaan on syytä varjella liialliselta kulumiselta) paljastuva teeskentelemätön luonteikkuus ja maasta juuriva ankara, sotien koettelema autenttisuus epäilemättä antavat sosiaalisen ja kirjalliskulttuurisen kuvaston suomaa tukea kammioonsa sulkeutuneelle taiteilijalle, joka antaa teostensa puhua puolestaan (ja pysyttelee itse kivijumalana, tietoisen piittaamattomana yleisönsä reaktioista); toisaalta on helppo nähdä, kuinka tämäntyyppinen outo sekoitus vaatimattomuutta ja itseriittoisuutta johtaa helposti vain tylsään taantumuksellisuuteen.
 
Nykypäivänäkin on näet helppo löytää taiteilijoita, joiden reaktio kritiikkiin on sulkeutunut ja antagonistinen ja jotka hyödyntävät strategisesti ”pidättäytymisen etiikkaa” ja sen taustalla olevien myyttien voimaa saadakseen ylimielisyytensä näyttämään kyvykkyydeltä: ”En rupea selittämään teoksiani laumasieluisten idioottien massalle (joka käsittää ne kuitenkin aina väärin) eikä minua kiinnosta, mitä ihmiset niistä ajattelevat.” Viimeksi mainittu strategia on epäilemättä yksi neromyytin myrkyllinen perusversio, mutta jotain vanhahtavan titaanista itseriittoisuutta voi nähdä pidättäytymisen vaatimuksessa muutenkin: keskustelu, osallistuminen, avaaminen ja puolustaminen ovat heikkouden ja epäitsenäisyyden merkkejä, joihin itseensä ja tekemisiinsä luottava taiteilija ei panosta, vaan joista hän pysyttelee viisaasti ja arvonsa tuntien täysin erillään…
 
On kuitenkin syytä täsmentää, ettei ongelmallista ole niinkään pidättäytyminen sinänsä kuin sen asettaminen taiteilijaa koskevaksi normatiivisen tai hyveellisen käyttäytymisen muodoksi. Pidättäytymisen vaatimuksen taustalla voi olla jaloja ja tervehenkisiä motiiveja. Arvelen esimerkiksi Seppälän kaltaisen julkisuutta karttelevan kirjailijan vaalivan pidättäytymisen käytäntöjä luovan työskentelynsä edellytyksiä suojellakseen, ja tässä mielessä olen itsekin jollain lailla (jonkinlaisen) pidättäytymisen kannalla. Pidän kuitenkin virheellisenä ajatusta, että teoksen (julkisesta) avaamisesta tai tulkitsemisesta kieltäytyminen sinänsä tai ylipäätään olisi jotenkin parempaa tai oikeutetumpaa kuin teoksen merkitysten vuolaskin erittely – mikään ”taiteilijan etiikka” ei nähdäkseni edellytä tämän alueen jättämistä vain yleisön ja kriitikkokunnan käsiin. Teostaan aktiivisesti tulkitseva tekijä ei automaattisesti ole sen enempää narsistinen kuin merkityksen haltuunottoon pyrkivä toimija, kun taas tulkinnallisen toimijuuden riistäminen tekijyyden nojalla tuntuu hankalalta ja vaikuttaisi nojaavan sarjaan sekaannuksia ja väärinkäsityksiä. Pidättäytyminen on käytäntö, ei normi; sen varjeleminen voi monessakin tilanteessa olla perusteltua, mutta mikään ei vaadi asettamaan sitä taiteilijan toimintaa ohjaavaksi ammattisäännöksi sen enempää kuin siitä poikkeaminen vihjaisi aina ja kaikkialla jonkinlaiseen narsismiin tai hysteerisyyteen.
 

3.7.2022

Halun ja moraalin politiikkaa

 
On olemassa ihmisiä, jotka kykenevät suunnittelemaan tulevaisuuttaan useiden vuosienkin päähän, optimoimaan ja maksimoimaan vaihtoarvoaan, uskomaan ja elämään todeksi asetelmaa, jossa omilla valinnoilla vaikutetaan aktiivisesti henkilökohtaiseen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, luodaan turvallisuutta ja havaitaan tilaisuuksia omien resurssien järkiperäiseen hyödyntämiseen ja kasvattamiseen. Asuntolainan korkokatot, laadukkaat petauspatjat, tehokas ajankäyttö, itseen investoiminen, itsen johtaminen ja ekologisuutta simuloivat leasing-autot eivät ole heille mitään kvanttitiedettä, vaan arkielämään kuuluvien valintojen ja resurssien jatkumoa.
 
Luultavasti näiden ihmisten todennäköisyyshorisontit ja peruskokemus elämästä eroavat omistani paljonkin. Ainakin on hankala kuvitella kuvatun kaltaista elämää elettävän siitä lähtökohdasta, ettei omilla valinnoilla ole suurtakaan vaikutusta tulevaisuuteen, joka on sattumanvarainen, hallitsematon ja tuntematon, minkä vuoksi on parempi nauttia epäterveellisestä nykyhetkestä, vaikka se tarkoittaisikin lyhenevää elinajanodotetta: ilmastokatastrofihan etenee joka tapauksessa, eikä hallitsematonta tulevaisuutta voi suunnitella mihinkään suuntaan. Prekaari elämä dystooppisen hehkun heittämissä varjoissa tarkoittaa (ainakin jossain mielessä) toivon hylkäämistä, mikä on myös oudolla tavalla vapauttavaa. Jatkuva kännissä oleminen alkaa tuntua mahdolliselta vaihtoehdolta, kun moraali muuttuu jonkinlaiseksi luokkasidonnaiseksi etuoikeudeksi.
 
En toki ajattele aivan näin kärjekkäästi. Minunkin horisontissani on paikka moraaliselle vastuulle, vaikken jäsennäkään asetelmaa niin sanottujen elämänvalintojen sfäärissä, siis suhteessa uskoon, että tulevaisuutta olisi mahdollista suunnitella ja että siihen voisi olennaisesti vaikuttaa niin sanottuja elämänvalintoja tekemällä. Minullekin on kuitenkin olemassa kysymys siitä, mitä teen sillä, mitä minulla on – ja mitä teen sillä juuri nyt.
 
En ole valinnut tätä elämää – tätä epävarmaa, haurasta ja harhailevaa todellisuutta, joka paskantaa jokaisen hedelmällisen aikomukseni päälle –, mutta en voi olla elämättä siinä, enkä voi yrittää olla ymmärtämättä maailmaa, joka tekee tällaisen elämän mahdolliseksi.
 
Oudolla tavalla lohdullinen on myös ajatus, että jokainen seuraa lopulta niitä arvoja, jollaiset on elämällään ansainnut. En tiedä, onko tämä ajatus totta. Se tuntuu kuitenkin kertovan jotain olennaista halun ja moraalin suhteesta. Arvoja ei valita ”arvojen vapailla markkinoilla”, vaan ne muotoutuvat seurattaviksi moninaisessa haluamisten, tekojen ja ratkaisujen (ja niiden edelleen muovaamien uusien haluamisten) sarjoissa ja prosesseissa. Valitsen seuraamani arvot yhtä paljon kuin ne valitsevat minut: arvojen muodostumisen suhde on dialoginen ja läpäisevä, täynnä kontaminaatiota ja sekoittumista. Moraalinen vastuuni ei niinkään katoa kuin radikalisoituu. Olen mahdottomalla tavalla vastuussa jostain, mitä en oikeastaan ole itse valinnut. Silti olen tehnyt jotain sillä, mitä minulla on, riippumatta siitä, missä määrin olen tästä kaikesta tietoinen.
 
Elämänarvot ovat tunnistettavissa kenties helpommin teoista kuin puheista. Miljoonaosinkoja ja -bonuksia nostavat kapitalistit ovat happamen huvittavia juuri sikäli kuin antavat ymmärtää arvostavansa oikeudenmukaisuutta, nöyryyttä ja vaatimattomuutta; keskiluokkaiset kosmopoliittikuluttajat ovat koomisia juuri sikäli kuin postaavat someen sisäistä aitouttaan peitetysti ylistäviä lifestyleaforismeja; prekaari, keikkatyötä tekevä lähihoitaja on surkuhupaisa juuri sikäli kuin puolustaa riistäjiensä oikeutta riistää häntä vielä hiukan lisää, ja niin edelleen.
 
Arvojen valikoituminen näyttäisi siis olevan sekoittumisen ja kehkeytymisen tila, jonka jäävuoren huippuna eivät ole narsistisen egon puheet ja niissä jäsentyvä itseymmärrys, vaan sosiaalisessa sfäärissä todellistuvat teot ja tekemisen tavat. Tämä luo valoa myös siihen tunnettuun tosiasia-asetelmaan, että monet huipputuloiset vähät välittävät köyhän massan kärsimyksistä, kun taas köyhä väestö usein sympatiseeraa ja ymmärtää ylempiä luokkia paremmin kuin nämä heitä. Nykymaailmassa kun on käytännössä mahdoton rikastua osallistumatta aktiivisesti riiston käytäntöihin ja niiden uusintamiseen. Ei siis mikään ihme, että taloudellinen eliitti ja keskiluokka mieluummin moralisoivat työväenluokkaa ja syyttävät sitä ahneudesta ja kaunaisuudesta kuin sympatiseeraavat sen pyrkimyksiä ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä. On joka tapauksessa elettävä tietyllä tavalla pysyäkseen systeemistä hyötyjien piirissä, eikä elämisen tapaa voi erottaa arvojen muotoutumista ohjaavista prosesseista.
 
Samasta syystä pelkkä omien etuoikeuksien tiedostaminen on riittämätöntä. Suuri osa huippu- ja keskituloisista luultavasti on tuskallisen tietoinen varallisuuden äärimmäisen eriarvoisesta jakautumisesta. He eivät kuitenkaan välttämättä ole valmiita luopumaan ainoastakaan luokkaetuoikeudestaan, vaikka olisivatkin valmiita tiedostamaan ne aina vain paremmin. Superrikkaat jatkavat keinotteluaan finanssimarkkinoilla, vaikka keinotekoisesti arvoksi muutettu velka tuhoaa kokonaisia kansoja ja valtioita; keskiluokka toteuttaa vapauttaan kuluttamisen kautta, vaikka asuntovelkaan ja statushyödykkeiden omistamiseen sidottu elämä pakottaa äärimmäiseen yhteiskunnalliseen sovinnaisuuteen (jonka tuoma vakaus ja rauha on aina vain vähemmän taattua) ja viheliäiseen teeskentelyyn.
 
Yksilötasolla korostuvat hallitsemattomuus, sotkuisuus ja eettiset umpikujat tai mahdollisesti fetisismi, alistunut nihilismi ja yleinen näköalattomuus. Valtavirtapolitiikan kieliopista ja puhunnasta paistavat pitkän linjan mielikuvituksettomuus ja työn kultti sekä laskelmoitu luottamus tilastollisen esitystavan näennäisen kontekstittomaan todistusvoimaan. Ilmastonmuutos on ikään kuin liian suuri ja abstrakti asia tajuttavaksi, vaikka sen vaikutukset tuntuvat jo kaikkialla. Keskiluokka reagoi epävarmuuteen hälytysjärjestelmillä ja turvakameroilla, hyväksyy leikkaukset ja työehtojen vähittäisen huononemisen, eläytyy vihreisiin kulutusvalintoihin; rikkaat eristäytyvät ja jatkavat muun maailman riistämistä tekokuistaan käsin. Suurin osa ihmisistä yksinkertaisesti kärsii ja nielee kohtalonsa.
 
Kun puhutaan siitä, että on opittava haluamaan eri tavalla – jottemme tulisi ekokatastrofin nielaisemaksi –, on tämän vaatimuksen kohdistuttava ennen muuta maapallomme rikkaimpaan prosenttiin, niihin, jotka konkreettisesti vastaavat suurimmasta osasta ilmakehää lämmittävää päästötuotantoa. Jossain paljon kauempana seuraa sitten vauras kuluttava keskiluokka, jolle lyhyemmät työpäivät ja vähempi stressi epäilemättä kelpaisivat – statushyödykkeitä ja tavaraahan hommataan siitäkin syystä, että ne voivat olla lopulta ainoa järkevältä tuntuva tapa toteuttaa omaa olemista todellisuudessa, jonka ylläpitäminen perustuu omistamiseen ja sofistikoituneeseen kulutukseen, jolla taas erotutaan alemman luokan primitiivisestä massasta ja ilmaistaan hallussa olevan moraalisen pääoman valtaa.
 
Yksilö- ja minätuotannon ulkopuolelle jäävä prekaari massa elää omaa elämäänsä ja seuraa omia arvojaan, kuten on aina seurannut. Se ei tunnista itseään keskiluokan holhoavista, halventavista ja normittavista kuvauksista, ja moraalin alueelle siirtyneessä luokkataistelussa sen osapuilleen ainoa – ja kiistatta tehokkain – ase ylempien luokkien harjoittamaa riistoa kohtaan on teeskentelyn kritiikki. Erityisesti tämä pätee keskiluokkaan, jonka identiteetti perustuu tänäkin päivänä moraaliselle rajanvedolle työväenluokan toimittaessa kriittisen rajan virkaa. Juuri työväenluokan ”hillitöntä ja ei-yksilöitävää massaa” vasten keskiluokka tunnistaa itsensä, sulkee roskaväen ulkopuolelleen ja määrittelee moraalisen statuksensa – kunnollisuuden, säästäväisyyden, työteliäisyyden, yhteiskunnallisen maltillisuuden.
 
Halun politiikka, johon vihjaan, ei ole – eikä voi olla – puolueetonta. Se ei ole ”kaikkien asialla”, eikä edusta ”yhteistä hyvää”. ”Kaikki” ei ole olemassa oleva totaliteetti, yhteisen hyvän sijaan on kysyttävä hyvän yhteisyyttä. Luokkataistelun terminologialla ilmaistuna kyse on työväenluokan puolen ottamisesta: 99 %:n vähemmistö vastaan 1 %:n pääomapiirien enemmistö. Ilmastokatastrofi on tämän globaalin horisontin viimesijainen ja tällä haavaa polttavin konteksti. Se pakottaa jakamaan ja ajattelemaan rikkauden uusiksi.
 

22.6.2022

Uskosta luopumisen dialektiikkaa eli taas vähän keskustelua menneisyyden kanssa

 
Hellarimenneisyydestäni muistan, kuinka ahdistavaa oli, jos omaan ystäväpiiriin kuuluva ihminen luopui uskostaan eli niin sanotusti ajautui maailmaan. Tämä ahdistus ei näy ulospäin, yhteisöön kuulumattomille. Lähtevistä puhutaan, kunnes aikaa kuluu tarpeeksi ja heidät unohdetaan. Ystävät muistavat pisimpään. Jos suhde luopiokaveriin katkeaa – kuten usein käy –, kokemus voi olla traumaattinen myös yhteisöön jäävälle.
 
Oma tilanteeni oli sikäli onnekas, etten erkaantunut yksin. Samoista piireistä samoihin aikoihin vieraantuvien ystävien kanssa oli helppo (tai no – ”helppo ja helppo”; ainakin helpottavaa) työstää välittömän eroamisvaiheen terapeuttiset pohdinnat ja symboliset irtiotot. Silti huomaan toisinaan kaipailevani avointa keskustelua yhteisöön jääneiden tuttavien ja kavereiden kanssa.
 
Käytännössä yhteydenoton yritykset kilpistyvät aina jo ajatuksen tasolla. Syyt ovat monenlaiset, introvertti luonteenikaan ei tässä ole suureksi avuksi. Kun lisäksi – korviini kantautuneiden murusten perusteella – tiedän itsekin tulleeni jos jonkinmoisten diagnoosien kohteeksi, on hankala omaksua ennakkoluulotonta asennetta, kuvitella miellyttävää tapaamista, jossa tulisi kohdatuksi ihmisenä eikä luopiona. Lähteviä diagnosoidaan, kunnes heidät unohdetaan.
 
Lähdin kuvioista melkein kymmenen vuotta sitten. Olen ehtinyt työstää asetelmaa; olen ehtinyt useaan kertaan ja usealla tavalla tajuta, ettei menneisyys ole mikään kuollut paise sisuksissani, vaan jotain muuttuvaista ja elävää, jotain mikä yhä muovaa olemisen tapaani ja vaatii oudolla tavalla, jos ei tilille, niin huomaamaan.
 
Blogiani seuraaville tämäkin teksti on sitä paitsi vanhan toistoa, tuttua kelailua. Sellainen olen: kelailija.
 
Aika ajoin silmäilen vanhan kotiseurakuntani saarnastriimiäkin, ja vuosikausien ajan olen koettanut jäsentää itselleni, miksi. Tiedän, etten kaipaa takaisin. Onko kyse jonkinlaisesta vääristyneestä nostalgiasta (jos unohdetaan, että nostalgia sinänsä on aina jonkinlaisen vääristyneisyyden eufemismi)? Joskus 2010-luvun puolivälissä saatoin kuunnella saarnoja analysoidakseni ja purkaakseni niiden diskurssia, mutta tätä en ole tehnyt vakavissani enää pitkiin aikoihin. Analyysit ja purut kuuluivat rajankäyntivaiheeseen.
 
Nykyistä saarnastriimeihin liittyvää nautintoulottuvuutta ei siis määrittele niinkään kritiikin halu kuin jonkinlainen outo ja vetelä tirkistely: se tunne, kun on yhtä aikaa täysin ulkopuolinen ja kuitenkin täydellisesti kartalla siitä, mitä seuraa, perillä havainnoimastaan puhunnasta jokaista vivahdetta ja sivumerkitystä myöten. Ikään kuin vakoilisi Pyhää Henkeä!
 
Saarnat toistavat uskollisesti yli vuosikymmenen takaisia fraaseja ja pysyvät tiukasti tutussa aihepiirissä. Seurakuntalaisia kehotetaan ”vaeltamaan valossa” ja välttämään ”harmaita alueita”, olemaan kiitollisia ja voimaantumaan yhteisissä kokoontumisissa. Todistuspuheenvuorot uusintavat narratiiveja, joiden keskiössä on idea Hengen johdatuksesta ja yliluonnollisesta huolenpidosta.
 
Saarnat ja puheenvuorot ovat myös eronteon ja rajanvedon tuotantoa. Samojen sisältöjen toistuminen vuosikymmenestä toiseen ei merkitse niinkään degeneroitunutta änkyrämentaliteettia kuin uskonnollisen yhteisön tapaa tuottaa itseään, luoda rajaa maailmaan, yksilöityä ”vastakulttuurin” pesäkkeenä ja viime kädessä tuottaa/säilyttää lähetystyön mieli ja oikeutus.
 
Edistykselliset saarnat ovat niitä, joissa erottautumisen tematiikka problematisoidaan ja pohditaan, kuinka muuttua helposti lähestyttäväksi. Tämä on haastavaa, sillä yhtäältä ”helluntai-identiteetti” tuotetaan aktiivisen maailmasta erottautumisen eli meihin ja heihin jakamisen kautta. Ei-uskova maailma toimii näin rajana, josta käsin uskovan identiteetti tuottuu ja määrittyy. Helluntailaiselle onkin usein tärkeää pyrkiä monin tavoin tunnistamaan ja erottamaan uskovat ja ei-uskovat, minkä vuoksi jaon mielekkyyttä harvoin kyseenalaistetaan. Tyypillisesti uskova tunnistetaan yhteisen kielen eli puhunnan ja elämäntavan perusteella: hellari on raitis ja savuton eikä kiroile kuin hiljaa itsekseen, jos silloinkaan; hän suosii yksityisomistusta, heteronormia ja ydinperhettä.
 
Toisaalta eronteko sitten tuottaa eräänlaisen ”kohtaanto-ongelman”. Kuinka kohdata heidät, kuinka saada heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi, tervetulleeksi ja turvalliseksi – ilman, että ero meidän ja maailman välillä käy liian mitättömäksi? Helluntaipiireissä riittää itsekriittisyyttä sen toteamiseen, ettei tässä ole aivan onnistuttu. Yksi saarnojen toistuvista teemoista onkin kysymys siitä, kuinka luoda onnistuneita yhteyksiä maailmaan, joka on pidettävä sopivan etäällä ja jossa kuitenkin on jatkuvasti elettävä.
 
Tiedostavimmat yhteisön sisäiset puheenvuorot sanoittavat ongelman kysymykseksi siitä, kuinka kohdata ihminen ihmisenä eikä lähetystyön kohteena. Lisäksi lienee paljonkin aktiivisia helluntailaisia, jotka tavalla tai toisella kykenevät ratkaisemaan tämän haasteen yksilöllisesti, vaikkei diskurssi siihen juuri eväitä antaisikaan. Tällainen ihminen luullakseni hyväksyy periaatteellisen rajanvedon uskoviin ja ei-uskoviin, muttei käytännössä toimi sen mukaisesti. Periaatteessa hän hyväksyy sen, koska diskurssi sitä edellyttää. Käytännössä hän kieltää sen, koska ei tahdo asettaa toista kohteena, vaan pyrkii avoimuuteen, joka ylittää yhteisön tuottamat rajat.
 
Oman rajallisen kokemukseni perusteella vaikuttaa siltä, että ne helluntailaiset, jotka kokevat tarpeelliseksi julistaa tämäntyyppistä avoimuuttaan – ja jotka usein korostavat ”luontevuuttaan” ei-uskovaisten kanssa – ovat niitä, joilta sitä eniten puuttuu. (Samat tyypit todistelevat ”ihmisläheisyyttään” kertomalla sisäpiirille, kuinka moni ihminen on tullut heidän kauttaan uskoon, mikä osoittaa ajattelun kohteistavan lajin. Olen myös itse kohdannut jokusen kerran näitä ”superevankelioijia”, joita ei tosiaan kiinnosta muu kuin ihmisten kalastelu.)
 
Avoimet tyypit ovat niitä, joiden puheesta ”uskonasiat” saattavat tosin pursuilla kuin hillomunkin täyte, mutta joille ei ole lainkaan tärkeää, uskooko tuo toinen ja onko yleensä olemassa uskovia ja ei-uskovia (Jumala sen yksin tietää, ja niin edelleen). Tarkoitan tällä ennen muuta sitä, ettei näille ihmisille ole mikään ongelma ystävystyä ”maailman” kanssa. Toinen ihminen ei ole heille evankelioinnin kohde, eikä ihmissuhteen tavoitteena ole johdattaa toista uskoon, vaan ihmissuhde on arvo sinänsä.
 
”Maailman” kanssa ystävystymisen taidon täytyy kuitenkin säilyä yksilöllisenä piirteenä. Jos se leviää kollektiiviin, yhteisön identiteetti vaarantuu, sillä rajanvedon vaikeutuessa ”harmaat alueet” laajenevat. Jos tapaluterilainen väljyys ei innosta, yhteisön on pyrittävä säilyttämään ja uusintamaan rajoja jatkuvasti.
 
Ei siis ole ihme, että jokaista ihmisten kohtaamiseen kriittisesti kehottavaa saarnaa vastaa yhteisön sisäistä elämää lujittava rajanvetosaarna. Rajanvedon luonne on ennen kaikkea moraalinen, ja sen voi tiivistää kehotukseen ”älkäämme olko kuten he”. Pahimmillaan tämä tuottaa bakteerikammon eli takakireyttä ja tekopyhyyttä.
 
Palataan takaisin alkupään kysymykseen. Miksi edelleen katselen silloin tällöin helluntailaisten saarnastriimejä? Ovatko ne minulle samaa kuin tosi-TV keskiluokalle: tapa tuntea itseni paremmaksi, tapa rakentaa luokkaa? Tosi-TV -ohjelmien yksi funktiohan on esittää työväenluokkaisuus siten kuin se näyttäytyy keskiluokalle: naurettavana, ongelmientäyteisenä, hillittömänä. Ovatko helluntailaisten saarnataltioinnit minun henkilökohtaista tosi-TV:täni, jonka äärellä voin kokea älyllistä ylemmyyttä ja naureskella kultaisessa häkissä pyristeleville tolvanoille? Onko kasvava suopeuteni menneisyyttä kohtaan pelkkää huonosti kätkeytyvää ylimielisyyttä?
 
Arvelen monen piireihin jääneen tuttavani ajattelevan näin, vaikka tietenkään en voi sitä tietää. Ja jos haluan olla rehellinen, en mitenkään voi mennä takuuseen siitä, ettei noissa retorisissa kysymyksissäni olisi jonkin verran perää. En ole koskaan saanut älyllistä nautintoa saarnoista (suurinta osaa pidin typeränä jo hellariaikoinani), ja viheliäinen arroganssi on valitettavan sitkeä pahe. Totta puhuen nautiskelin jo helluntailaisena syntisesti älyllisen ylemmyyden tunteesta, kun yksinkertaisesti vitutti kuunnella jotain lakihenkistä moralistia julistamassa ainoaa oikeaa elämäntapaa, pakottamassa lammaslauman korvia aina vain syvempään luimuun… ja tämä jos mikä kaivaa kuoppaa älyn alta, sillä mitä helvetin tekemistä todellisella älykkyydellä on minkäänlaisen ylemmyyden kanssa? Silloin en tosiaan ole itseriittoista ja takakireää moralistisaarnaajaa kummempi.
 
Älyllinen ylemmyys kompastuu lopulta samaan kuin moraalinen ylemmyys, nimittäin, no, moraaliseen ylemmyyteensä (joka vain teeskentelee olevansa jotain muuta). Jos todella katselen saarnastriimejä kokeakseni itseni älykkääksi, katselen niitä samasta syystä kuin helluntailaiset välttelevät ”harmaita alueita”: rakentaakseni itselleni edullisen moraalisen eron, tuottaakseni ”luokkaidentiteettiä”.
 
Tarkoitukseni ei tosin ole esittää minkäänlaista tunnustusta, sillä valtaa on pelissä jo aivan riittävästi. Kysymys saa jäädä avoimeksi ja teksti levitä moneen suuntaan. Suhteeni menneisyyteen on joka tapauksessa jatkuvassa leviämistilassa. Sekä arroganssin että suopeuden tuntemukseni lienevät autenttisia. Etsiskelen ihmistä. Se on sotkuista puuhaa.

2.6.2022

Työttömän työnhakijan kokemus ja identiteetti

 
A: Laki ei oo sama asia kuin moraali. Vaikka tietenkin musta on väärin varastaa joltain köyhältä mummolta, semmoinen on helvetin mätää touhua.
 
B: Se on väärin joo, siinä laki menee samassa linjassa moraalin kanssa.
 
A: Mut toisaalta mä en näe mitään isoa vääryyttä siinä jos joltain isorikkaalta riistetään huvilat ja yksityissuihkarit ja pannaan paikat matalaks. Nehän on toisten työllä ansaittua omaisuutta. Ne vaan sattuu omistamaan sen ja laki suojaa niiden omistusoikeutta, mut se on kriminaalia hommaa, omistaa tommosia määriä.
 
B: Missä sun mielestä menee kriminaalin omistamisen raja?
 
A: Musta tuntuu, että aika auttava lähtökohta vois olla tää: jos omistaa niin paljon, että pystyy pakottamaan toiset töihin omaan palvelukseensa tekemään voittoa ja kartuttamaan sun yksityistä omaisuutta… ni sillon omistaa liikaa. Eli jos pystyy sillä varallisuudella alistamaan toisia. Ja täähän liittyy suoraan luokkaan ja eriarvoisuuteen, siihen että on ihmisiä jotka omistaa sun ruumiin ja säätelee sitä, millaisia resursseja sun käytössä on. Että jos kieltäydyt tuottamasta lisäarvoa, niin sitten tyyliin kuolet nälkään tai elät jossain vitun limbossa Kelasta suuhun. Jos on olemassa rakenteet jotka mahdollistaa tämmöisen, niin niissä rakenteissa on jotain pielessä. Jos on lakeja jotka suojelee tämmöistä, niin ne on vääriä lakeja.
 
Se, mitä olemme tottuneet kutsumaan hämäävän neutraalilla nimityksellä ”yhteiskunta”, langettaa kaltaisilleni ihmisille identiteetin: työtön työnhakija.
 
Olla työtön työnhakija: mitä se tarkoittaa?
 
1. Muiden määriteltävänä olemista. Työttömän työnhakijan identiteetin historian voi jäljittää ainakin 1700-luvulle saakka, jolloin yhteiskuntaruumiin, sosiaalisen ruumiin ja kansanruumiin kaltaiset käsitteet olivat yleistyneet ja muuttuneet vakiintuneiksi jäsentämisen ja hallinnan keinoiksi. Beverley Skeggs osoittaa laajassa luokkatutkimuksessaan (Elävä luokka, 2014), kuinka sosiaalisen ruumiin kielikuvaa hyödynnettiin kahdella hyvin erilaisella tavalla: ”sillä viitattiin joko brittiläiseen (tai englantilaiseen) yhteiskuntaan yhtenäisenä kokonaisuutena tai köyhiin muusta väestöstä irrallisena ryhmänä” (Skeggs 2014: 82–84).
 
Tämä mahdollisti osaksi köyhälistöön kohdistuvan kontrollin ja auttoi luonnollistamaan asetelman, jossa yksi väestönosa nähtiin erillisenä ongelmana samalla, kun viitattiin yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen. Siten ”[v]ain tiettyjen sosiaalisen ruumiin osien katsottiin tarvitsevan sekä kuria että huolenpitoa, ja tätä näkemystä voidaan pitää porvarillisen näkökulman kehittymisen lähtökohtana” (mp.). Porvarillisen näkökulman yksi ominaispiirre onkin sellaisen esittämisen mahdollisuus, jossa rajatun tarkastelutavan ymmärretään kuvastavan koko kokonaisuutta. Samasta ilmiöstä on kysymys esimerkiksi Steven Pinkerin tilastollisissa todisteluissa, joiden mukaan maailma on aina vaan yhä parempi paikka. Pinkerin implikaatio on, että rajattu tilastollinen esitystapa kykenee representoimaan paitsi kuvaamaansa todellisuuden aluetta, myös kaikkea sen ulkopuolelle jäävää. (Eikä ole sattumaa, että Pinker kiittelee nykytilanteesta vallitsevaa poliisijärjestystä: poliisihan syntyi alun pitäen suojelemaan porvaristoa ja yksityistä omaisuutta. Eufemistinen idea ”kansalaisten turvallisuuden valvomisesta” tuli myöhemmin. Vain keskiluokalle poliisi näyttäytyy uskottavalla tavalla yhteiskunnan ”yleisen edun” suojelijana: muut – niin eliitti kuin roskaväkikin – tietävät, ettei mitään yleistä etua ole olemassakaan.)
 
Sosiaalisen ruumiin käsitteen rakentuminen liittyy puolestaan euklidiseen tilakäsitykseen. Euklidisen käsityksen mukaan avaruus on sillä tavoin tyhjä, että se soveltuu matemaattisiin operaatioihin. Kun tämä tilakäsitys institutionalisoitui, mahdollistui edelleen köyhien kohteleminen ”yhtenä joukkona, jonka asuinalueille piti tunkeutua ja jotka [sic] voitiin alistaa papiston ja lääkärien toteuttamalle tilastolliselle analyysille” (Poovey 1995: 15, sit. Skeggs 2014: 83).
 
Kun abstrakti tila yhdistyy ”symbolisesti ja materiaalisesti homologioihin eli sarjallisuuteen, itseään toistavaan toimintaan, monistettaviin tuotteisiin, vaihdettavissa oleviin paikkoihin, käytöstapoihin ja aktiviteetteihin” (mp.), on mahdollista tuottaa pikkutarkkoja luokittelujärjestelmiä, joiden luonne kätkeytyy näennäisesti kontekstittomaan ja neutraaliin järkeilyyn. Kuten Skeggs (mp.) kuitenkin kirjoittaa,
 
[t]ässä tapauksessa luokitteluperiaate ei pelkästään perustu orgaanisen ruumiin metaforalle, vaan se on samalla menetelmä, jonka avulla jokaiseen ryhmään voidaan kohdentaa tuottavuuden näkökulmasta potentiaalinen vaihtoarvo ja luokitella ryhmät moraalisen arvojärjestyksen mukaan. Tämä tarkoittaa jakoa niihin, jotka haluavat tehdä työtä ja kykenevät siihen, sekä niihin jotka eivät halua tehdä työtä tai eivät siihen kykene.
 
Olla työtön työnhakija merkitsee kontrollin läpäisemää ruumista ja identiteettiä. Historiastaan ja kontekstistaan irrotettuna työtön työnhakijuus vaikuttaa puhtaasti tekniseltä termiltä, jonka välttämättömyys oikeutetaan itsestään selvään rationaliteettiin perustuvalla hallinnalla. Varsinainen konteksti kätkeytyy piiloisiin poliittisiin metaforiin, joiden taustalla on jatkuvaa kontrolloimista ja pedanttia mikromanagerointia vaativa lisäarvontuotanto.
 
2. Valmiin tarinan kertomista. Työttömän työnhakijan on laadittava TE-keskuksen virkailijan kanssa työllistymissuunnitelma. Työllistymissuunnitelman proosa tuotetaan valmiisiin kehyksiin: työttömän työnhakijan odotetaan tekevän selkoa ansioistaan, osaamisalueistaan ja luettelevan aikomuksia ja toimenpiteitä, jotka osoittavat hänen olevan aktiivinen eli hyvä työtön työnhakija. Työttömän on toisin sanoen brändättävä olematonta markkina-arvoaan, koetettava keksiä vaihtoarvoa tyhjästä. Tarinaa ei voi käytännössä kertoa kuin yhdellä tavalla: on kyettävä vakuuttamaan hallintojärjestelmä siitä, ettei aktiivisuus ole pahaa aktiivisuutta. Paha aktiivisuus on mitä tahansa sellaista ajankäyttöä, jonka voi epäillä vaarantavan työttömän jatkuvan työmarkkinoiden käytettävissä olemisen. ”Meitä eivät kiinnosta sinun tulosi, meitä kiinnostaa sinun ajankäyttösi” on lause, jonka muistan varmaan lopun ikääni. Se sopii hyvin nykyisen työttömyyspolitiikankin motoksi.
 
Valmiin tarinan kertomisellakin on historiansa. Jo vuosisatoja sitten työläisen oli osattava ”kertoa minuudestaan valtion köyhäinapujärjestelmän edellyttämillä tavoilla” (Skeggs 2014: 61). Taloudellisten minimiresurssien turvaamiseksi oli tuotettava hallitsevan moraalidiskurssin edellyttämä minuus, mikä köyhälistön tapauksessa tarkoitti itsen ilmaisemista valmiiksi asetetuissa kehyksissä. (Esimerkiksi työväenluokkaisten naisten oli esitettävä itsensä ”langenneena ja parannusta tekevänä naisena”.)
 
Tässä mielessä työttömällä työnhakijalla ei ole minuutta tai yksilöllisyyttä, jota voikin hyvin pitää keskiluokkaisena etuoikeutena. Vain keskiluokkainen yksilö voi olla vapaa siinä mielessä, että kykenee tuottamaan minuutensa vaihtoarvoisia symbolisia resursseja hyödyntämällä. Köyhälistö suljetaan näiden resurssien ulkopuolelle, mikä myös on välttämätöntä keskiluokkaisen, eroja ja ulossulkemisia edellyttävän, identiteetin ylläpitämiseksi. Samasta syystä työväenluokka ei esimerkiksi tunnista eikä hyväksy keskiluokkaisen median (kuten Ylen ja HS:n) representaatioita itsestään, vaikka ne keskiluokkaisesta näkökulmasta tarkasteltuna vaikuttavat asiantuntijalähtöisyydessään täysin arvoneutraaleilta. Työtön työnhakija tuntee ruumiissaan asiantuntijatiedon riistävät intressit, ja vaikkei kykenisikään jäsentämään asetelmaa teoreettisesti, tämä ymmärrys on hänen arkista elämäntodellisuuttaan.
 
3. Limbossa elämistä, kaaosta, häpeää, toivottomuutta ja masennusta. Kuten Emilia Kukkala toteaa: ”tilin saldo vaikuttaa suoraan ajattelukykyyn, mielialaan ja itsetuntoon”. Jos arkinen ruokakauppareissu tarkoittaa jatkuvaa tetristä ja laskelmointia tilin harvoilla yksittäisillä euroilla (ostanko maitoa vai margariinia? pakastekalaa vai pussipastaa?), stressitasot nousevat jo S-marketin ovista astuessa. Köyhä kasaa vähät ostoksensa (järjestään huonolaatuista bulkkia) kärryyn ja näppäilee vaivihkaa mobiilinsa laskukonesovellusta. Tämän hän tekee varmistaakseen, ettei joudu kokemaan lisänöyryytystä, nimittäin sitä, että tilin riittämätön kate paljastaa tetriksenpelaajan taitamattomuuden pelin muuttuessa julkiseksi, kun ruokahankintojen prioriteetit on määriteltävä hätäpäissään kassalla – maksukykyisten kunnon ihmisten odottaessa täysine ostoskärryineen noin 30 senttimetrin päässä. Voin vakuuttaa, että näissä tilanteissa yleinen kärsimättömyys (tosi tai kuviteltu) tuntuu brutaalina fyysisenä paineena. Hehku nousee kasvoille, tekee mieli imeytyä maailman perseeseen.
 
Kukkala kirjoittaakin, ettei köyhän ongelmana ole useinkaan ”se, ettei hän osaa suunnitella asioita, vaan se, ettei mitään voi suunnitella”:
 
Köyhän koko elämä on täysin kaoottisen ennustamatonta, mutta samaan aikaan pitäisi itse käyttäytyä ennustettavasti kuin kone. Oma elämä ei ole omissa käsissä, eikä mikään auta, vaikka miten kääntäisi ja vääntäisi. Usein työnteosta päinvastoin rangaistaan, koska kafkamaiset viranomaissysteemit on suunniteltu niin.
 
Keskiluokka jakelee mielellään ”hyödyllisiä säästövinkkejä” köyhille ymmärtämättä, että jo järkevien ratkaisujen tekeminen on luokkaan sidottu etuoikeus. Jussi Marttila toteaa Kansan Uutisten haastattelussa, että jos köyhä ”järkeistää kaiken rahankäyttönsä, ei voi tehdä yhtään mitään, paitsi nukkua, syödä ja katsoa telkkaria”. Rahaa on elossa pysymiseen, ei elämiseen.
 
Marttila kuvailee köyhän realismia osuvasti huomauttaessaan, ettei edes liikunta ole ilmaista: mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän on syötävä. ”Silloin voi olla tyytyväinen itseensä, kun ei ole tehnyt mitään”, Marttila toteaa. Onhan tämä aivan toista kuin keskiluokan suorittamiskeskeinen takakireys, mutta aika kaukana siitä ihanasta lorvailusta ja vapaudesta, josta työttömiä tavan takaa syytetään. Marttilan esimerkki osoittaa kouriintuntuvalla tavalla työttömyyden patologisuuden. Ja sen, kuinka järjestelmä itse tuottaa tämän patologisuuden määrittelemällä köyhän identiteetin hänen puolestaan, luomalla mahdottoman tilanteen, jossa olisi oltava yhtä aikaa aktiivinen ja aikaansaamaton. Vallitseva moraali vaatii kunnollisuutta, järkevyyttä ja ahkeruutta – ennen kaikkea niiltä, joilta ensin on riistetty kaikki edellytykset kunnollisuuteen, järkevyyteen ja ahkeruuteen.
 
4. Nöyryytystä. On nöyryyttävää tulla muiden määrittelemäksi. On nöyryyttävää brändätä olematonta vaihtoarvoa ja koettaa todistella kunnollisuuttaan tilanteessa, jossa kunnollisuus määritellään luoksepääsemättömällä tavalla. On nöyryyttävää olla kaveriporukan vähätuloisin, se perästä vedettävä, jonka huomioiminen merkitsee omien etuoikeuksien tunnustamista ja vastuun ottamista niistä. On nöyryyttävää olla nelikymppinen, joka joutuu turvautumaan eläkeikäisten vanhempiensa rahalliseen apuun niin vaatetuksen kuin ruoankin suhteen. On nöyryyttävää pyytää rahaa puolisoltaan, että voisi kuukausibudjetin romahtamatta ostaa lapselleen ruokaa, jos tämä joutuu jäämään sairastelun vuoksi kotiin (eikä siis syö koulussa). On kammottavaa huomata tuhlaavansa rahaa mukavuuksiin (kuten äänilevyihin), kun tuhlaavaisuus johtaa yhä uusiutuvaan rahanpyytelyn kierteeseen ja jokaisesta ylimääräisestä mukavuudesta lankeaa maksu, joka on moninkertainen mukavuuden kustantamiin euroihin nähden.
 
On painajaismaista viettää aikaa paremmin pärjäävien ihmisten kanssa, sellaisten, jotka luulevat tai eivät ole tietävinään, etteivät valitsemisen vapaus, energisyys, hyvinvointi ja järkevä taloudenpito ole luokkaan sidottuja etuoikeuksia. On kaameaa tavata ikätovereita, jotka ovat edenneet urallaan nousujohtoisesti viimeiset 10 vuotta, kun itse olet hädin tuskin selvinnyt masennuksesta ja kieriskelet edelleen työttömyyslimbossa vailla selviä tulevaisuudennäkymiä; on inhottavaa pelätä näiden pitävän sinua kateellisena ja katkerana vain siitä syystä, että vihaat järjestelmää, jossa lomamatkoista, talonrakennusprojekteista, työstä ja statushyödykkeistä puhuminen on rikkaiden etuoikeus.
 
Onko työttömänä olemisessa mitään hyvää? Kyllä. Mikäli kykenee pitämään päänsä kasassa, on ihan vitusti aikaa. Aikaa lukea ja ajatella. Aikaa etsiä mikrokokoisia vapauden tiloja. Aikaa hoivata läheisiään ja ystäviään, aikaa auttaa heitä tarjoamalla näkökulmia boksin ulkopuolelta. Aikaa keskustella. Aikaa kehittää ymmärrystään tavoilla, jotka eivät ole sidottuja tuottavuuteen.
 
Se tekee yksinäiseksi, muttei ole täysin vastenmielistäkään.
 

25.5.2022

Kuinka limbossa eletään?

 
Pienoisessee
 

Kuinka limbossa eletään? Kuinka paeta jostakin, millä ei ole ulkopuolta?
 
Limbon ihminen kulkee itselleen outona. Tyypillisesti ja likiarvoisesti hän on materiaalisesti vähävarainen, kenties lukenut ja oppinut (muttei välttämättä): olennaista on, etteivät kartutetut taidot – olivatpa ne mitä tahansa – muutu hänen kohdallaan symbolisiksi resursseiksi. Niistä ei tule kulttuurista pääomaa, niillä ei ole vaihtoarvoa.
 
Limbossa elävä on kenties jo aikoja sitten kadottanut yhteyden vallitsevaan yhteiskunnalliseen horisonttiin, globaalisti hupenevaan ja kurjistuvaan keskiluokkaistumisen haaveeseen. Siihen ajatukseen, että palkkatyöllä voi saavuttaa edes suhteellisen vaurauden, luoda elämäntyyliä ja vapautta, luoda itsensä arvoa tuottavana, maksimoivana ja optimoivana toimijana.
 
Niinpä keskiluokkainen elämä näyttäytyy limbon ihmiselle vieraannuttavana: se ahdistaa ja moralisoi, normittaa, nimeää hänet häneltä kysymättä ja asettaa paikkaan, joka samalla toimii keskiluokan itseidentifikaation rajaseutuna. Keskiluokka määrittelee itsensä limboon nähden, limbo on lopulta keskiluokan olemisen, arvon ja minuuksien ehto, valtaamisen halun herättävä rajaseutu, joka on aidattava kotirauhan turvaamiseksi.
 
Limbossa kulkija voi sanoa: En ole oikein duunarikaan, vaikka viihdyn huomattavasti paremmin nuhjuisessa paikallisessa baarissa niin sanotun rahvaan (massan, väkijoukon, työväen) seassa kuin siistin keskiluokkaisen kodin illanistujaisissa. Tämä halu selittyy jo sillä, ettei keskiluokkainen viitekehys tarjoa limbon kulkijalle minkäänlaista tilaa subjektiviteetin, minuuden, tuottamiseen. Samasta syystä hän on joutunut turvautumaan työväenluokkaisiin strategioihin, joille on piirteellistä keskiluokkaan kohdistuva teeskentelyn kritiikki ja terveille elämäntavoille naurava hillittömyys.
 
Keskiluokka tosin pyrkii omimaan tämän hillittömyydenkin harjoittamalla eräänlaista säädeltyä dekadenssia, minkä vuoksi sen moraalia voi kutsua hedonistiseksi ja utilitaristiseksi. Keskiluokka toisin sanoen pyrkii yhdistämään ihailemansa hillittömyyden ja paheellisuuden (vapauden) luokkaetujensa tinkimättömään säilyttämiseen, mikä tietenkin vain pahentaa teeskentelyn kierrettä. (”Seitinohuet päiväkännit” Firenzen-lomalla ovat jotain aivan muuta kuin prekaarin taiteilijaporukan huuruiset illanvietot.)
 
Limbossa kulkijan hillittömyys ikään kuin houkuttelee keskiluokkaa tunnustamaan oman itselleen-vierautensa, ihmisten välisten suhteiden tavaramuotoistumisen loogisen seurauksen. Tämä halutaan tehdä etuoikeuksista tinkimättä, minkä vuoksi lopputulos on silkkaa latteutta ja neuroottisuutta. Keskiluokkainen subjekti määrittelee ulkopuolisuuden tuntemuksensa terapeuttisen vallan keinoin, turvautuu self helpiin, äkkilähtöjen irtiottoihin ja hiprakkaiseen hotelliseksiin, kehittää pakkomielteen aitouteen ja tyydyttää tätä tarvetta statusteollisuudella.
 
Limbossa elävän ulkopuolisuus herättää halua. Keskiluokka keksii siinä oman kaipuunsa, romanttisen heijastuksen. Ulkopuolisuus näyttää tiukkuvan vitaalista energiaa. Siitä tulee tietyissä ruumiissa – esimerkiksi ”taiteilijatyypeissä” – aktivoituva symbolinen resurssi, josta ei kuitenkaan ole hyötyä ruumiille itselleen, vaan hallitsevalle luokalle, joka omii haluttavan piirteen itselleen ja muuttaa sen omaksi käyttövarannokseen, vaihdon välineeksi. Rosoisen ”taiteilijatyypin” autenttisuus muuntuu keskiluokkaisen kodin villeiksi sisustusideoiksi, rahalla ostettavaksi tyylikkyydeksi, terveiden ja arvonsa optimoivien kehojen boheemisuudeksi, LinkedIn-profiileiksi.
 
Limbossa eläminen on usein häpeää ja epäonnistumista, kontrolloituna olemista, jatkuvaa haaveilua tulevista muutoksen tuulista. Toisinaan se on myös jatkuvaa, strategista ja paikallista pakenemista, mikrotason vastarintaa, pyrkimystä luoda vapautta hoivan logiikalla: itsepintaista ja oudolta vaikuttavaa pidättäytymistä, järjen ja moraalin terroria. Stagnaatiota ja ekstaasia.
 
Sellaista(kin) on limbossa kulkijan elämä. Limbosta haluaa pois, vaikka se ei ole edes paikka. Kukapa ei tahtoisi tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään?
 
Oletko sinä limbossa kulkija? Kuka sinä olet? Katso minua. Kenet näet?
 

18.5.2022

Mitä Taru Sormusten Herrasta voi opettaa meille feminismistä?

 
Tarussa Sormusten Herrasta on kohtaus, jossa Frodo Reppuli tarjoaa kantamaansa valtasormusta Lórienin haltiakuningatar Galadrielille. Galadriel, kuten tunnettua, kieltäytyy tarjouksesta: ”Sitten hän laski kätensä alas, ja valo himmeni, ja äkkiä hän nauroi taas, ja katso! hän oli jälleen hento haltianainen, yksinkertainen valkea vaate yllään, ja hänen lempeä äänensä oli hiljainen ja surullinen. / ’Minä selviydyn koetuksesta’, hän sanoi. ’Minä vähenen, minä menen länteen ja jään Galadrieliksi.’”
 
Kohtaus tuntuu näyttäytyvän viheliäisenä metaforana patriarkaatille alistumisesta. Ennen lopullista vastaustaan Galadriel maalaa Frodon eteen viettelevän kauhunäyn itsestään: ”Mustan Ruhtinaan tilalle sinä asetat Kuningattaren. Enkä minä tule olemaan musta, vaan kaunis ja kauhea kuin Aamu ja Yö! Ihana kuin Meri ja Aurinko ja Vuoriston Lumi! Hirveä kuin Myrsky ja Salama. Vahvempi maan perustuksia. Kaikki rakastavat minua ja joutuvat epätoivoon minun tähteni!”
 
Kauhunäky paitsi vastaa hyvin täsmällisesti kohtalokkaan naisen (femme fatale) fantasiaa, myös patriarkaatin feminismiä kohtaan tuntemaa pelkoa. Jos vaihtoehtona on miesvallan kumoaminen totaalisella naisvallalla, myös Galadriel tahtoo mieluummin valita ”vähenemisen”, Galadrieliksi jäämisen. Kohtalokas nainen onkin patriarkaatin fantasiaa omasta tuhovoimastaan ja tuhoutumisestaan.
 
Sormus itse edustaa patriarkaatin valtaa ja tämän vallan lupaamia nautintoja. Nämä lupaukset osoittautuvat pettäviksi, sillä Sormusten Sormushan muuttaa kantajansa hirviömäiseksi, täyttymättömän himonsa riivaamaksi varjo-olennoksi – aivan kuten patriarkaalinen valta pakottaa miehen katkaisemaan yhteytensä tunnemaailmaansa, tukahduttamaan herkkyytensä ja ohjaamaan halunsa talismaneihin, jotka lupaavat täyttymystä, mutta pettävät lopulta käyttäjänsä. Jäljelle jää vain tyhjä varjo, jonka oleminen on puhdasta tuhoavaa väkivaltaa.
 
Galadrielin kieltäytymistä voi ainakin identiteettipoliittisen radikaalifeminismin näkökulmasta lukea silkkana patriarkaatille alistumisena. ”Väheneminen” ja näyttämöltä vetäytyminen on tosiaan naisen perinteinen osa, ja Sormusten Herrassakin valta on vahvasti sukupuolitettua. Tässä mielessä kirjan voimakkain ja omaehtoisin naishenkilö lienee Mordorin rajoilla elevä jättiläishämähäkki Lukitari, joka elää ja tekee juuri niin kuin haluaa. (Rohanin aseneito Éowynkin luopuu lopulta soturin identiteetistään ja mukautuu perinteiseen sukupuolirooliinsa hoitajana ja parantajana.) Lukitarin voikin nähdä edustavan femme fatalea puhtaana tuhovoimana, kaikesta viettelevyydestä riisuttuna feminiinisenä kauhuna.
 
Identiteettipolitiikkaan perustuva feminismi on etuoikeutetun ja vauraan luokan feminismiä: se haluaa vaihtaa vallan, mutta säilyttää rakenteet, jotka tekevät identifioitumisen ja minuuden mahdollisiksi vain niille, joilla on pääsy minuuksia tuottaviin ja uusintaviin symbolisiin resursseihin. Se haluaa valkoisen bosslady-Galadrielin, joka jyrää miehet, mutta jättää patriarkaatin valtakoneiston olennaisella tavalla koskemattomaksi.
 
Tarinan lopussa, tunnetusti, Sormusten Sormus tuhoutuu, kun kansat ja yksilöt yhdistävät voimansa ja käyvät pahaa vastaan yhdessä. Sauronin kukistuttua vanha maailmanjärjestys kuihtuu; haltiat muuttavat länteen, ihmisten aika alkaa. Kenties kirjan yhteistyön voimaa juhlivan sanoman voikin lukea edistyksellisen feminismin viitekehyksessä: patriarkaatin kaataminen ei onnistu ilman miehiä, joten miehet on saatava mukaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että valtasormuksen lupaukset herruuden tuomasta täyttymyksestä ja nautinnosta on osoitettava tyhjiksi. Patriarkaatti ei ole tuhoisaa vain toiseuttamilleen sukupuolille, vaan myös miehille itselleen. Feminismi ei voi jäädä pelkäksi identiteettipoliittiseksi (miessukupuolen) tykittämiseksi ja yleiseksi kaiken maskuliinisuuden kumoamiseksi. Pikemminkin on – kuten bell hooks kirjoittaa – etsittävä uusia, ei-tuhoavia, feministisiä maskuliinisuuksia.
 

26.4.2022

Luovan elämän outous ja kielen erämaa

 
Joskus nuorena ajattelin kirjailijoiden olevan ihmisiä, jotka kirjoittavat aamusta iltapäivään ja pitävät puolipäivän aikaan lounastauon. Ja osa meistä tekeekin näin. Oma luova työni on kuitenkin rytmiltään puuskittaista ja epäsäännöllistä. Joensuu-trilogiaa kirjoitin kesällä 2016 arkisin noin 4–6 tuntia kunakin päivänä suunnilleen viiden liuskan päivätahdilla, aamusta iltapäivään. Tällaiseen en ole aiemmin enkä sittemmin kyennyt, enkä juuri haluaisikaan.
 
”Normaali” työtahtini on hajanainen, puuskainen ja säännötön. Voi kulua kuukausia, etten kirjoita mitään, sitten kirjoitan yhtenä tai kahtena päivänä tunnin tai kaksi, sitten seuraavalla viikolla neljänä päivänä 1–4 tuntia, sitten tulee parin viikon tauko… ja niin edelleen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että myös eri kirjojen kirjoitustyössä on eroja. Jokainen kirja tuntuu tarvitsevan hieman omanlaisensa suhtautumisen luovaan työhön.
 
Joensuu-trilogia vaati kurinalaisuutta, klassisen kirjailijakuvan mukaista pidättyväisyyttä Philip Rothin tyyliin. Jokaisen kirjoitussession jälkeen teki mieli ankarasti ryypätä, mutta säästin juopottelun viikonlopuille, sillä tiesin pämppäämisen vievän seuraavan päivän tehot. Ja tehoja minä tarvitsin, sillä teksti virtasi ulos ruumiista, ja ruumis pumppasi, työskenteli, synnytti.
 
Esseekokoelma tarvitsi kirjaston. Ei kirjojen, vaan kirjaston yleisen mielentilan vuoksi. Moni muukin kirjani on vaatinut kirjaston mielentilaa, jota ei kotoa tai treenikämpältä löydy.
 
Laula herrasi doxaa -kokoelman runoista moni puolestaan on saanut alkunsa viskihiprakassa, vaatinut sen tullakseen ulos. Jotkut tekstit pakottavat hyppäämään liminaalisiin mielentiloihin, etsiytymään henkisille rajaseuduille (enkä nyt puhu psykedeeleistä). Nämä rajaseudut saattavat aktivoitua vaikkapa niin, että kävelen ankean teollisuusalueen halki tuon seudun ”seutuisuutta”, sen seutuna-olemista ja mieltä kontemploiden.
 
Kaikki luova työ vaatii harhailemista, lorvailemista ja tylsistymistä. On myös kirjoja, joiden kirjoitetuksi tuleminen edellyttää harhailemisen, perseilyn ja lorvailun jalostamista suoranaiseksi metodiksi. Tällaista kirjaa kirjoitan nyt. Kun viime vuoden loppupuolella sain idean teoksesta, huomasin pian, että minulla on vasta teemat ja skenaario, muttei vielä kieltä. Miten siis löytää kieli?
 
Päätin – taustalukemiston kautta rakentuneiden kontekstien ja metodisen vaiston perusteella – ryhtyä tarkastelemaan kriittisesti yleistä suhdettani työhön ja hupiin. Havaitsin saman tien ainakin kaksi asiaa. 1) Työttömyydestäni (ja käytettävissä olevan ajan paljoudesta) huolimatta arkipäivääni määrittelee jonkinlainen hämärä jako ”työaikaan” ja ”vapaaseen aikaan”. 2) ”Työaikaan” liittyy epämääräinen tuottavuuden pakko, tarve ”saada jotain aikaiseksi”.
 
”Aikaansaamattomat” päivät tulkitsin, monilta osin tiedostamatta, paheksuttavaksi joutilaisuudeksi. ”Tuottavat” päivät olivat ratkaisevia, onnistuneita. Viikonloppuisin sai ryypätä, sunnuntaisin löhötä krapulassa, mutta maanantaista perjantaihin oli kyettävä tuottamaan. Koska en kyennyt, olin turhautunut ja ahdistunut.
 
Olin juuri saanut valmiiksi uuden romaanikäsikirjoituksen (vielä julkaisematta). Sitä olin loppuvaiheessa työstänyt laatimani viitteellisen päivärytmin mukaisesti. Vuodenvaihteen hujakoilla minulle oli jo selvää, että työn ja huvin ero oli romahdutettava. Jos kieli löytyy erämaasta, oli etsiydyttävä erämaahan.
 
Kirjoittaminen vaatii aina omalaatuisia pidättäytymisen muotoja. Joskus ei sovi ryypätä, vaikka luova prosessi saa aikaan tiloja, jotka huutavat anksiolyyttiä. Pidättäytyminen on myös antautumista. Jokainen erämaa vaalii salaista, vallitsevan järjestyksen romuttamista himoavaa ekstaasiaan. Kun tämä ekstaasi eli kieli löytyy, voi kirjoittaminen alkaa. Silloin elää jo uudessa kielessä, uudessa kirjassa.
 
Vuodenvaihteen jälkeen aloin vaalia tietoisia käytäntöjä, joilla romahdutin sisäistämääni työn eettistä järjestystä. Moni näistä käytännöistä oli naurettavan vähäpätöisiä, melkeinpä symbolisia. Musiikin kuuntelemista aamupäivällä sohvalla istuen, muuta tekemättä. Myöhään valvomista, myöhään nukkumista. Päämäärätöntä vaeltelemista ympäriinsä lähiseuduilla. Laajoja itsereflektioita, tarinamuotoisia sepitelmiä menneisyydestä nykyhetkeen. Itsepintaista pyrkimystä tuottamattomuuteen, jatkuvaa hankkiutumista mitääntekemättömyyteen, lorvailua mahdollisimman monessa eri muodossa.
 
Uuden kirjan kieli tuntui välillä olevan aivan lähituntumassa, toisinaan taas hakeutuvan kauemmas, ulottumattomiin. Annoin sen oleilla, enkä yrittänyt päästä siihen käsiksi. Jatkoin lorvailemista, uumoilua ja tylsistymistä. Tuottavuuden outo pakko irrotti ruumiistani. Lakkasin välittämästä, en piitannut vähääkään, vaikka luovat työt seisoivat. Joskus sävelsin jotain bändille, mikäli sattui huvittamaan; kirjoitin aamuisin päiväkirjaa, kuljeksin ympäriinsä itsekseni jutellen; virittelin uteliaita ja sotkuisia keskusteluja ystävieni kanssa humalassa; luin feminististä filosofiaa ja tyttöjen tykityskirjallisuutta, opettelin olemaan flegmaattinen; kehittelin pakenemisen strategioita ja mielentyyneyttä.
 
Oikeastaan imperfektissä puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä juuri näin toimin edelleen. Uusi kirja vaatii uuden kielen, ja tällä kertaa joudun keksimään itseänikin uusiksi. Tätä kirjoittaessa olen jo päässyt alkamaan kirjanikin, ja tiedän myös, kuinka tärkeää nykymoodin ylläpitäminen on. Kirja, jota olen kirjoittamassa, syntyy lorvimalla ja aikaa tuhlaamalla. Se ei vaadi vain kurinalaisuutta, vaan myös kurin hylkäämistä, tekstin ja ruumiin anarkiaa.
 
Mutta mitä tapahtuu, kun ruumis omaksuu anarkistisen olemisentavan? Se lakkaa olemasta kirjoittamisen väline, ja juuri tästä on kysymys, kun kirjailijan on keksittävä itsensä uudelleen.
 

17.4.2022

Hullu Jeesus

 
Pitkäperjantai tuli ja meni, mutta jo traditioksi muodostunut pitkänperjantain blogiteksti jäi kirjoittamatta ”kiireiden” vuoksi.
 
Näin pääsiäisen pyhien aikaan olen kyllä ehtinyt ajatella Jeesustakin. Aivan yksinkertaisesti miellän Jeesuksen tyyppinä, joka oli niin hullu, että antoi itsensä maailmalle, vaikka tiesi, että tulee hyväksikäytetyksi ja tapetuksi. Juuri niin sitten tapahtuikin.
 
Nykypäivän Jeesuksen ajattelen olevan sellainen ihminen, joka antaa luottoa huijarille, vaikka tietää hyvin, ettei luvattuja rahoja kuulu takaisin. Keskiluokkainen ja liberaali nykykristitty pitäisi Jeesusta sinisilmäisenä idioottina ja huolestuttavana esimerkkinä nuorison hedelmättömästä velttoilusta. Jos Jeesuksella olisi koti, hän majoittaisi sinne kännistä festariväkeä, eikä välittäisi, vaikka joku veisi kotiteatterin ja stereot. Naapurin raittiille fundamentalistille aamutunneille jatkuva jokaöinen juhlinta tosin olisi varsinainen koettelemus: sillä aikaa kun kunnon ihmiset yrittävät saada nukutuksi, että jaksavat aamulla töihin, saatanan hipit sen kun riehuvat kommuunissaan. Ja entä gentrifikaatio? Pilalla, kaikki pilalla.
 
Jeesuksen anteliaisuus ylittää hyvien tapojen ja moraalin rajat. Siksikö on keksittävä synti ja syyllisyys, että itsensä antamiselle olisi edes jokin hämärästi järkevä syy? En tiedä. Syyllisyys on perustunne, ja kristillisyyskin on perinteisesti ollut melko velkavetoista. Kiintoisaa on ainakin se, että kristinuskon synty näyttää liittyvän metallirahaan siirtymisen synnyttämiin käsitteellisiin innovaatioihin. Kuten David Graeber kirjoittaa: ”jossain mielessä nämä [nykyiset maailmanuskonnot] näyttävät syntyneen suorana reaktiona markkinalogiikalle”:
 
jos tietty sosiaalinen alue rajataan täysin materiaalisten hyödykkeiden itsekkäälle hankkimiselle, on lähestulkoon väistämätöntä, että pian joku muu pyhittää toisen alueen saarnatakseen, että perimmäisten arvojen näkökulmasta materia on merkityksetöntä, ja että itsekkyys tai peräti minuus on harhaa. (Graeber, ”Velka: ensimmäiset 5 000 vuotta”)
 
Kysymys kristinuskon suhteesta materiaaliseen maailmaan saa tässä jäädä avoimeksi, mutta kiistatonta on, että sikäli kuin kristitty uskoo tämän- ja tuonpuoleiseen, jakautuu hänen maailmansa ainakin jollain tavalla kahtia, eikä ole sattumaa, että monelle kristitylle juuri ”näkymätön maailma”, Hengen todellisuus, on ensisijaista.
 
Tuonpuoleinen antaa selityksen Jeesukselle. Syntikeskeisessä tulkinnassa se tarjoaa myös jättiläismäisen velkavivun, joka sinkoaa Ihmisen pojan korkeuksiin ja viimeistelee uhritoimituksen. Jeesus ei olekaan oikeasti hullu, vaan hänen hulluutensa on korkeampaa järkeä. Ristinkuolema sovittaa velan Isään nähden, mutta vipuvarsi säilyy, koska Jeesus on taivaassa ja maan päälle jääneiden osana on ääretön, armahdettu syyllisyys. Velka on maksettu, mutta velan logiikka jää.
 
Vierastan velkakeskeistä tulkintaa ja tuonpuoleiseen jumittavaa rationalisointia, joka tuntuu vievän terän Jeesuksen sosiaalisista hierarkioista piittaamattomalta poliittiselta älyvapaudelta. Älyvapaus on tässä luettava älynvapaudeksi, joka tolkun katsannossa näyttää epäilemättä kaikin tavoin houreiselta.
 
Mel Gibsonin The Passion of the Christ ei ole haastava katsottava niinkään väkivaltansa kuin nautinnollisuutensa sietämättömyyden vuoksi. Katselemme Kristuksen ruumiista irtoavia verisiä lihanpaloja samalla uteliaalla nautinnolla kuin seuraamme Elisabeth Mossin loputtomalta tuntuvia kärsimyksiä Handmaid’s Talessa tuotantokausi toisensa perään. Jos näistä taideteoksista riisuu niihin kuuluvan brutaalin väkivallan, ne lakkaavat olemasta kiinnostavia. Tämä ei ole nihilistinen toteamus, vaan asianmukainen huomio halutaloutemme tummanpuhuvasta taustasta. Väkivalta ei ole mukana eettisen sanoman kirkastamiseksi, vaan viesti on pikemminkin itse etiikan väkivaltaisuus. Etiikka on halun julkisivu, jonka perusta on väkivallassa.
 
Nihilismi, kyynisyys ja väkivallan fasistinen glorifiointi ovat tapoja oikeuttaa ja rationalisoida satunnainen halun maailmanjärjestys, sitoa ja mobilisoida halu suhteessa johonkin määriteltyyn tai määrättyyn mielikuvituksettomuuden muotoon. Mielikuvituksetonta, joskin ehkä järkevää, on myös sitoa Jeesus uhrin ja velan väkivaltaan, Isän tahdon jatkeeksi. Gibsonin The Passion of the Christ on tylsää gorea siinä missä Scorsesen fundamentalistipiirejä närkästyttänyt Kristuksen viimeinen kiusaus hylkää ikävystyttävän realismin ajattelun hyväksi. Edellistä tosin on turha moittia väkivaltaisuudestaan tai edes moralisoida ”sadistisesta masokismistaan” sen enempää kuin jälkimmäistä on syytä kritisoida eksegeettisten mutkien oikomisesta.
 
Miten Jeesuksesta pitäisi ajatella? Olen tässä hommassa vähemmän kuin puolitiessä. Epäilemättä hän oli hullu, idean riivaama, vailla taiteilijan, muttei profeetan lahjakkuutta. Idea vaatii purkautumistaan. Jeesus kaataa rahanvaihtajien ja kaupittelijoiden pöydät, kääntää asetelman ylösalaisin, haukkuu normaalia liiketoimintaa jumalanpilkaksi, vetää puoleensa hamppareita, prostituoituja ja muuta roskaväkeä, kutsuupa esiin mädäntymisprosessin alkuun ehtineen Lasaruksenkin. Scorsesen Kristus-tulkinnassa Jeesus tosiaan vaikuttaakin mielipuolelta alati vaihtuvine visioineen, joiden perässä opetuslapsillakin tuntuu olevan vaikeuksia pysytellä. Keskiluokkainen nykykristillisyys ei tällaisia hulluja kaipaa, eikä oikeastaan kukaan muukaan. Mitä vaihtoehtoja meille sitten jää? Avaruusdildolla ratsastava Elon Musk? Joku Googlen häiskä? Meemeitse leviävä evankeliumi? Se on täytetty… mikä? Pasteija?
 

13.4.2022

Menneiden muistelua ja muuta kummallista, osa 1000

 
Facebook-syötteessäni tuli hiljattain vastaan erään helluntailaisaikaisen nuorisopastorini päivitys, joka vei ajatukset suoraan 2000-luvun alkuun. Olin tuolloin alle parikymppinen, kaikin tavoin outo ja epävarma. Koin tulevani uskovaisten piireissä hyväksytyksi, vaikka samalla tunsinkin olevani monin tavoin ulkopuolinen – siitä huolimatta, että olin helluntailaisperheen kasvatti ja omaksunut uskoni ”äidinmaidossa”. Halusin samastua ja erottua. Halusin kuulua joukkoon, vaeltaa omillani. Paimenten auktoriteetin hehku lämmitti. Jossain reunamailla, yksinäisillä kävelyillä ja kirjoituspöytäni ääressä, kohoilivat ajatukset, jotka tahtoivat omilleen, jumalankuvia kaatamaan.
 
Suhteeni tuon ajan hengellisten piirien musiikkikulttuuriin kuvaa asetelmaa mielestäni hyvin, ehkä laajemmassakin mielessä. 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa helluntailaisnuoriso fanitti Bass ’n’ Helenin, Terapian, DC Talkin ja Michael W. Smithin kaltaisia ”kristillisen rockin” isoja nimiä. Näihin törmäsin itsekin, kun 1998 aloin vähitellen löytää ystäviä samanikäisten uskovien piireistä. Aika nopeasti tajusin olevani yksin suuren musiikillisen ensirakkauteni Ismo Alangon kanssa.
 
Kuitenkin juuri Alangon sanoitukset tuntuivat kertovan jotain olennaista juuri minun sielunmaailmastani. Kokeilin kyllä Terapiaa ja Bass ’n’ Heleniä, mutten kyennyt löytämään niiden teksteistä mitään inspiroivaa. Musiikkikin tuntui oudon sovinnaiselta – mikä ei ole ihme, jos verrokkina on Alangon kaltainen alati tyyliään uudistava säveltäjälahjakkuus. Terapian Tule & kazo vaikutti Säätiön Pulun rinnalla pelkältä vaatimattomalta hevipastissilta. Terapialta löytyi kyllä pirteitä funk-vaikutteita ja rouheaa kitarariffittelyä, mutta Pulun sävykkäät haitarit ja klarinetit viehättivät enemmän.
 
Ennen kaikkea löysin elämäni todellisuuden Alangon teksteistä. ”Väritän värityskirjaa, vedän viivan pisteestä toiseen / kokoan palapeliä, josta puuttuu paloja” sanoi minulle omasta elämästäni kaiken tietämisen arvoisen; Terapian ”Tämä kaupunki tarvitsee Jumalaa / ei enää kauan tule toimeen se omillaan / Tämä kaupunki tarvitsee auttajaa / jonkun joka sille valon voisi lahjoittaa” kyllä antoi ymmärtää julistavansa jostain, mitä oli syytä pitää tärkeänä, mutta tällainen julistaminen ja varmuus jättivät minut ulkopuolelleen. Kun aloin itsekin kirjoittaa laulutekstejä 15-vuotiaana, halusin kuvailla sisäistä myllerrystä, vihaa, kaunista ja kauheaa todellisuutta. Jeesuksesta tai Jumalasta en osannut kirjoittaa, vaikka yritinkin. Harva asia on yhtä tylsää kuin kaikkivaltius, täydellisyys ja synnittömyys. (Koettakaapa huviksenne lukea vapaiden suuntien piirissä suosittujen ylistyslaulujen sanoituksia; veikkaan, että tuota pikaa haukottelette.)
 
Siinä missä Terapia lauloi Jeesuksesta, Alanko lauloi elämästä. Vieraantumisen kokemustani vielä korosti se, että juuri Terapian kaltaisten artistien musiikki näytti tarjoavan monelle uskovaiselle kaverilleni samastumisen pintaa ja identifikaation kohteita. Miksi Alangon hauras ja angstinen eksistentialismi viehätti minua enemmän kuin kristillisten rokkarien itsevarma julistus? Siksikö, etten löytänyt itsestäni sitä miehekästä selkeyttä ja varhaiskypsää tyylikkyyttä, jota monet ikätoverini performoivat istuessamme yömyöhään leirikeskuksen saunassa syntyjä syviä jutellen? Halusin kyllä olla kuten he, mutta tunsin olevani toivottomalla tavalla toisenlainen.
 
Ulkopuolisuuden tuntemukseni olisivat epäilemättä olleet lievempiä, mikäli helluntailaispiirien nuorisokulttuuri olisi ollut feminiinisempää – tai sanotaanko feministisempää: tietoisempaa, valistuneempaa, sensitiivisempää. Kun sitten vuonna 2003 menin naimisiin – helluntailaisille tyypilliseen tapaan nuorella iällä –, osallistuimme puolisoni kanssa parisuhdeiltoihin ja avioliittoseminaareihin, joissa vielä ainakin tuohon aikaan uusinnettiin ahkerasti perinteisiä sukupuolirooleja ja -käsityksiä. Vielä 2010-luvun kynnyksellä oli mahdollista kuulla vakavalla naamalla opetettavan, että nainen on miehen alamainen, vaikka tuon ”alamaisuuden” pahaenteistä kaikua jo hieman sekoitettiinkin opettamalla, ettei naisen sentään tarvitse seurata miestään robotin tavoin. Alamaisuus oli kuitenkin säilytettävä, olihan se Jumalan tahto.
 
Vaikka miehen ylemmyydestä taitaa nykyään kuulla harvakseltaan helluntaipiireissäkin, auktoriteettilähtöisyys ei tunnu kadonneen minnekään. Nykyhellarikin tahtoo tulla Jumalansa hallitsemaksi, ja yhteiskuntakriittisissä puheenvuoroissa korostuu moraalisen johtajuuden kadottamisen pelko. Vanhan kotiseurakunnan saarnastriimiä seuratessa tulee outo olo. Vaikka puitteet ovat modernit, pastorin puheissa toistuvat kovin tutut ideat ja ajatukset: on vältettävä ”harmaita alueita” (kuten joogaa, alkoholia ja baarielämää) ja ”pysyttävä kirkkaudessa” (osallistuttava aktiivisesti seurakuntaelämään, luettava Raamattua, rukoiltava ja evankelioitava).
 
Saarnojen kuunteleminen onkin nykyään jännä kokemus. Tuntuu ihmeelliseltä katsella sisään todellisuuteen, jonka jokaisen nyanssin ymmärrän sisäpiiriläisen tarkkuudella ja erehtymättömyydellä, mutta joka kuitenkin on jotain olennaisesti ulkopuolellani olevaa – jotain mihin en enää vuosiin ole kuulunut enkä osallistunut, jotain mihin en enää kykene perustavalla tasolla uskomaan.
 
Vieraantumisen ja outouden tunne on kutkuttava. ”Tuonne olisi hauska mennä ympäripäissään”, tulee ajatus mieleen. Hauskaa ehkä, mutta hiukan pelottavaakin. Oli miten oli, saarnojen kuunteleminen kännissä toimii yllättävän hyvin; tämän ovat pari muutakin ex-helluntailaisystävääni todenneet. Ei olekaan mikään ihme, että uskovaisten avoimet ulkoilmatapahtumat houkuttelevat humalaisia juhlijoita. On viehättävää ja kummallista tavata ihmisiä, joiden suhtautumista toiseen usein määrittelee ristiriitainen kaksinaisuus: yhtäältä perusinhimillinen halu kohdata ihminen ihmisenä, toisaalta ”evankelioimisen” paine, joka asettaa vastapäätä olevan toisen kohteeksi tai ”maaperäksi” – joksikin, josta tiedetään aina jo se, mitä vailla hän on (paremmin kuin tämä itsekään tietää).
 
Asetelma on vielä jännempi, mikäli tämän dynamiikan kykenee tajuamaan pohjiaan myöten. Jos uskoo tuntevansa totuuden, on helppo asettua tietämään paremmin. Eivät kaikki helluntailaiset näin tee, mutta asetelma on varsin tyypillinen. Ristiriidan olemassaolo myös tiedostetaan. Ei kuitenkaan vaikuta sattumalta, että helluntailaisia irvitään muissa tunnustuskunnissa heidän paremmin tietävästä arroganssistaan. Helluntailiikkeen menneisyyskin auttaa ymmärtämään asetelmaa. Valtavirtakristillisyyden piirissähän helluntailaisuus on aikoinaan mielletty viheliäiseksi lahkohenkisyydeksi. Kenties moraalisen ylemmyyden traditio on siis osaksi myös militantin menneisyyden peruja – ja nykyään varsinainen riesa ja rasite, jonka purkaminen käy vain yhdellä tapaa: maailmaan avautumalla. Koska tämä tarkoittaa hyvin konkreettisesti uskon vaarantamista, idea ei ole radikaalissa mielessä kovin suosittu. Vesitetyistä versioista ei ole pulaa.
 
Helluntailiikkeen modernia itseymmärrystä sävyttääkin inspiroiva kuva ”kulttuurisena vastavoimana” olemisesta. Kuten liikkeen progressiivinen siipi tajuaa, tätä kuvaa ei muuteta todellisuudeksi olemalla jotakin (homoseksuaalisuuden harjoittamista, joogaamista, feminismiä, sukupuoli-identifikaation vapautta, kulttuurimarxismia) vastaan. Uudistumispyrkimysten eturintama ymmärtää hyvin, että vastustamisen sijaan tarvitaan puolesta-olemista, markkinajargonilla ilmaisten positiivista brändiä. Traditiossa loisiva ahdaskatseinen moralismi ja paremmin tietäminen ovat omiaan vaikeuttamaan projektia. Usko-TV:n saarnastriimeissä vilisevien harmaaohimoisten setien yliedustus kertoo ajattelevalle katsojalle paljon.
 
Siksi ei olekaan ihme, että liikkeen sisäisissä kriisianalyyseissa saatetaan kokea helpommaksi löytää vikapää vaikkapa siitä, kuinka ”nykynuoriso ei enää tiedä, mitä Hengellä täyttyminen on” – ja Ristin Voiton pääkirjoitusta myöten anellaan koko helluntaikansaa paastoamaan uuden kasvun puolesta. Ulkopuoliselle tarkkailijalle tällaiset ulostulot kertovat kutistuvan liikkeen epätoivosta. Keskiluokkaistunutta ja salonkikelpoistunutta suomalaista helluntailaisuutta kummastellessaan tämä kuvitteellinen katsojamme ei kenties näekään todellisuudesta vieraantunutta hurmahenkisten lahkoa, vaan ehkäpä vain turvonnutta ja velttoa lähiökristillisyyttä, joka pikkuporvarillisuudessaan on kyllä varsin nykyaikaista, mutta moralismissaan turhan patriarkaalista ja auktoriteettilähtöistä.
 
2000-luvun alusta muistan omasta elämästäni lyhyen militantin vaiheen: halusin näyttää ”värini” maailmalle kuten moni muukin ikätoverini. Kiinnitin takkiini ”I am a Jesus People” -merkin ja kirjoitin yhden valkoisen t-paitani etumukseen ”Toisenlainen elämä Jeesuksessa”. Lukiokavereideni mollauksen kestin ylpeästi ja uhmakkaasti. Tätä jatkui ehkä vuoden ajan, saman verran kuin edeltävää vaihetta Jim Morrison -pinsseineen ja epämääräisine The Doors -fiilistelyineen. Sen jälkeen palasin takaisin ankeaan normaalitilaan, jossa evankelioiminen tuntui nololta ja ahdistavalta velvollisuudelta. Toisaalta sen unohtaminenkin kävi vuosien mittaan nopeasti ja miellyttävästi. Kun kaveripiirissä oli lopulta lähinnä saman seurakunnan uskovia, ei edes ollut ketään, kelle julistaa ilosanomaa.
 
Liikkeestä erkaantumisen jälkeen olen usein ajatellut, ettei olisi hullumpaa käydä kahvittelemassa joidenkin vanhojen tuttujen kanssa, jutella asioita läpi, jakaa kuulumisia ja kokemuksia. Epäilys kuitenkin vaivaa. Näkevätkö he minut ihmisenä, vai olenko heidän mielestään ennen muuta luopio? Tällaisia ex-helluntailainen miettii, paljonkin. Minultakin jäi vanhaan kotiseurakuntaan melkoinen liuta moikattavia hyvänpäiväntuttuja – ja muutama hieman läheisempikin kaveri. Kun muistan omilta helluntailaisvuosiltani, millä tavoin lähteneistä puhuttiin selän takana, tuntuu vaikealta ottaa yhteyttä ihmisiin, vaikka haluaisinkin. Tämä on tietenkin ikävää ennakkoluuloisuutta. Juoruilun kohteeksi joutuneena olen kuitenkin tullut tässä suhteessa varautuneeksi.
 
Oma lukunsa ovat ne helluntailaisaikojen tutut, jotka jäätyvät henkisesti ja moraalisesti nähdessään minut vaikkapa tupakoimassa ja juomassa olutta ystävieni kanssa. Tässä on jotain surullista; muistan tämän kokemisen tavan omasta menneisyydestäni. Kaikki eivät suhtaudu asiaan näin, mutta ei se aivan harvinaistakaan ole. Surullista on se, ettei ”jäätyjä” itse oikein mahda tuntemuksilleen mitään – eikä sille, että jäätyminen näkyy heti ja kauas. Syntyy kiusallinen tilanne, jossa kukaan ei de facto ole loukannut ketään, ja kuitenkin – vieläpä molemmista osapuolista – tuntuu, että jotakuta tässä on loukattu.
 
Yhdessä novellissani hyödynsin tietoani ja kokemuksiani näistä asetelmista kohtaukseen, jossa helluntailaisnuoret pyytävät pahaa-aavistamattoman protagonistin lautapeli-iltaan. Sinne tämä sitten meneekin – olutpatterin kanssa, sillä onhan kohteliasta ottaa mukaan jotain tuomisia. Lautapeli-illan tunnelma on kuitenkin pilalla, päähenkilön suureksi hämmennykseksi. Kohtaus on tietenkin kärjistetty, mutta kertoo tällaisenakin kokemuksellisen totuuden. Ristiriita on syvä ja todellinen. Helluntailiikkeestä vieraantunut kaipaa rehellistä ja avointa dialogia menneisyytensä kanssa, mutta pelkää tulevansa tuon menneisyyden tuomitsemaksi. Ystäväpiirini kertomukset kokemuksistaan vahvistavat tämän.
 
Toisaalta myös menneisyys pelkää piiristään kaikonnutta luopiota, tämän kokemusten katkeruutta ja niistä tulvivaa sappea. Muistan kuinka ahdistavaa yllättävä ”luopion” kohtaaminen saattoi olla: jokin tämän koko olemuksessa haastoi kaiken, minkä koin tärkeäksi. Oli helppo ajatella, ettei välillämme ole enää Pyhän Hengen yhteyttä. Luopuneessa oli jotain pelottavaa ja vierasta, melkein kuin psykopaatissa tai jossain henkimaailman olennossa: hän tuntui kuuluvan toiseen todellisuuteen, josta on pysyttävä niin kaukana kuin mahdollista. Omien keskuudesta lähteneen puheet on helppo diagnosoida ja patologisoida. Minullekin sanottiin, ettei täydellistä seurakuntaa ole olemassakaan. Arveltiin minun myös sotkeneen keskenään ihmisiin ja Jumalaan kohdistuvan pettymyksen.
 
Jos hyvin läheinen ystävä jättää kuviot, eivät tavanomaiset defenssit toimi. Hyvänpäiväntutun tai hiukan pinnallisemman kaverisuhteen tapauksessa diagnosointi tuntui luontevalta: ”johan sen saattoi aavistaakin, nyt kun miettii”, ja niin edelleen. Mutta mikäli luopio sattui kuulumaan omaan ystäväpiiriin, joutui omakin usko koetukselle. Ainakin minulla. Muistan tällaisen tapauksen joskus vuoden 2007 tai 2008 tienoilta. Tuntui kuin jokin välillämme olisi peruuttamattomalla ja kammottavalla tavalla särkynyt. Syvä ystävyys teki mahdottomaksi yksinkertaisen syyttämisen ja syyllistämisen, vaikka samalla tuntui kuin tuo ystävyys olisi kadottanut jonkin aivan olennaisen ulottuvuuden. ”Uskonasioista” – niistä kaikista todellisimmista – keskusteleminen ei olisi enää samanlaista, jos edes mahdollistakaan. Ja niin edelleen.
 
Kun sitten itsekin lähdin, oli helppo huomata, ettei moista kuilua ole olemassakaan. Ei, ellei sitä itse kaiva. Tästä huolimatta kokemus on helluntailaiselle usein hyvin todellinen ja jopa täysin kiistaton. Ja yksi sen tyypillisiä seurauksia on ystävyyssuhteen katkeaminen. Se, mitä kuvitteli samaksi, paljastuikin toiseksi, joksikin sulamattomaksi ja sietämättömäksi. Helluntailaispiireissä näitä tarinoita kuulee paljon. Kärsiviä osapuoliakin niissä on enemmän kuin yksi.
 
Helppoja ratkaisuja ei ole, sillä kysehän on syvälle ulottuvista halun ja vallan rakenteista, siitä mikä on tiedostamatonta ja minkä toivotaan sellaisena pysyvänkin. Halu ei tunne puolueettomuutta, eikä valta kuuntele mitään, joka ei suostu kannattelemaan sitä. Kaiken kaikkiaan olemme ehkä kusessa, mutta aina voi koettaa ajatella asiat läpi.

1.3.2022

Ajatuksia kriisin äärellä

 
Ystävä- ja kaveripiirissäni on vaihtelevaista suhtautumista käynnissä olevaan Ukrainan sotaan. Osa viettää paljon aikaa somessa, seuraa aktiivisesti uutisointia ja tiedottamista ja työstää asiaa siitä taukoamatta puhuen, kunnes on aika väsähtää ja vetää kännit. Sitten on niitä, joihin itse lukeudun: seuraan mediaa – erityisesti somea – minimaalisesti, luen vain välttämättömimmät asialliset uutiset ja harvakseltaan analyysin sieltä täältä, mutta muuten ummistan silmäni ja tietoisuuteni sekä iltapäivälehtien lööpeiltä että sodan järjettömyyden taivastelulta. Otan mieluummin etäisyyttä kuin astun kuvien keskelle. Silloin ajattelen paremmin tai ylipäätään ajattelen.
 
Näitä kahta eri suhtautumistapaa voisi kutsua uppoutumiseksi ja pakenemiseksi. Niitä on turha moralisoida, sillä molemmathan liittyvät selviytymismekanismeihin ja halutalouteen. Uppoutuja haalii pakonomaisesti tietoa, etsii kontrollin tunnetta olemalla ”asioista perillä”, kun taas pakenija hakee vapauden tilaa etsiytymällä (henkisiin ja fyysisiin) paikkoihin, joissa asioista perillä oleminen ei kuormita tunnemaailmaa. Monella nämä kaksi tapaa limittyvät ja risteävät.
 
Lisäksi molemmista tavoista on olemassa omat ”patologiset” versionsa. Uppoutuja saattaa muuttua myllynpyörittäjäksi ja teologisilla kauhukuvilla mässäilijäksi. Pakenija voi vuorata sielunsa eskapismilla, jonka hauraus vaatii epätavallisia kontrollin muotoja. Yhteistä molemmille on, että ne tekevät yhä näkyvämmäksi sen kaikkien tietämän tosiasian, etteivät tällaiset kriisit palaudu yksilöön. Ne ovat kollektiivisia. Jos niitä haluaa lukea, on mentävä yksilön tuolle tai tälle puolen.
 
Kriisiä käsittelevä kollektiivi on moninaisuutta ja ei-kokonaisuutta. Tämä moninaisuus ei niinkään muodostu yksilöistä kuin tuottaa yksilön jonkinlaisena solmukohtana tai kuroutumana. Jos halutaan puhua yksilöstä, voi sanoa kriisin virtaavan yksilön muodostaman solmun läpi. Sota ei ole yksilöllinen tapahtuma, vaan jotain mikä työntyy kollektiivien halki ja säteilee ihmisten moninaisuuteen kaikkialla maailman metropoleissa. Se on systeemien romahtamista ja niiden romahtamisen oireilua.
 
Yksilöön keskittyvä analyysi katsoo suuruudenhulluun pikkumieheen ja näkee oligarkkidiktaattorin pahuuden, mutta sodan todellisuus tekee mahdottomaksi väittää, että kyse olisi vain realiteettien tajunsa kadottaneesta valtiomiehestä. Koska sota on mitä on, se tekee näkyväksi itseään uusintavan systeemin, joka vyöryy ohitsemme tankkeina ja uutisvirtoina. Sodat eivät ala yksilöistä tai heidän päähänpistoistaan, vaan edellyttävät järjestelmän, jossa vallan (haja)keskittyminen ja globaalit tuotantosuhteet intressipiireineen ja mikrovallan traditioineen sekoittuvat ja puhkeavat, tuottavat yksilöitä ja strategioita, ruokkivat kilpailua, kaunan politiikkaa ja painajaisten halukonetta.
 
Tämä järjestelmä ei ole kokonaisuus tai totaliteetti. Se vuotaa niin keskustoistaan kuin reuna-alueiltaankin. Siksi siihen ei tarvitse suhtautua deterministisesti tai fatalistisesti. Sota ei myöskään todista ”ihmisluonnon” pahuudesta, vaan tuottaa sitä; samalla eräiden pahuus tekee näkyväksi toisten hyvyyttä. Syntyy olosuhteita, jotka herättävät henkiin pyhimykset ja terroristit. Koska systeemi ei ole totaalinen, se on muutettavissa. Tietenkin olisi erinomaisen mukavaa, mikäli emme tarvitsisi sotaa tämän tosiasian näkemiseen.
 
Sodan kiistaton yliyksilöllisyys, tuhon kollektiivinen ja traumaattinen ulottuvuus, joka säteilee ja valuu pitkin globaalia verkostoa aina länsimaisen hyvinvointivaltion ytimeen saakka synnyttäen pelkoa, myötätuntoa, solidaarisuutta, masennusta ja ahdistusta: kaikki tämä käy yksilön yli ja tapahtuu yksilöstä mitään piittaamatta. Sodan äärellä ihminen tajuaa, ettei empatia tai masennus ole eristettyä aivokemiaa vaan sosiaalinen todellisuus, johon ei edes pääse käsiksi yksilöksi kutsutun solmun kautta.
 
Yksilö aukeaa ja leikkautuu halki, tajuaa itsensä tuotteena ja ymmärtää rajansa, havaitsee tavan, jolla valta paitsi toimii pitkin ja poikin tätä rajaa, myös uusintaa sitä otteensa säilyttääkseen. Sodan todellisuus pakottaa ymmärtämään, mutta tekee sen tuhoamalla. Sota käynnistää halukoneen, jonka virtakaapeleissa energia kulkee valon nopeudella, eikä kukaan voi sanoa, halkaiseeko tuo energia lopulta atomin ja vie kaiken mukanaan. Lohdullista on se, ettei näin ole ennalta määrätty: systeemin logiikka on muutettavissa, koska systeemi on muutettavissa.

10.2.2022

Äärettömyyksien äärellä

Merkintöjä luterilaisuudesta, armosta ja maailmasta
 

Helluntailaisuuden piirissä tyypillisen ”suorituskristillisyyden” jälkeen, 2010-luvun puolivälin tietämillä, tuntui ihanalta elää hetki todeksi luterilaista pastoraalia, jossa syyllisyys on ääretöntä, mutta kuitenkin täysin armahdettua. Sain olla romuna ja hylkynä, eikä Jumala ollut vaatimassa edes minimaalisesti otollista tahtotilaa. Armo oli yhtä laaja kuin lankeemuskin, kaikkialla.
 
Liityin kansankirkkoomme keskusteltuani 45 minuuttia paikallisen seurakunnan papin kanssa. Mitään kummempia ei tarvittu, sillä olin jo ehtinyt perehtyä tarvittavaan dogmatiikkaan ja hyväksyin edellytetyt uskonkappaleet. Elinvoimani paloi säästöliekillä, vitaalisesta substanssista ei ollut tietoakaan.
 
Erosin kirkosta viime vuoden lopulla, vieraantuneena, vailla protestia tai närkästystä. Pidän edelleen luterilaisuuteen kuuluvasta ajatuksesta armon rannattomuudesta, siitä, että kirkon seinät ovat leveällä ja katto korkealla. Symppaan tapaluterilaisuutta, jossa keikutaan armon varassa ja eletään sekulaarin huolettomasti, ilman erityistä ”uskovaisen elämäntapaa”. Joidenkin kirkonsisäisten herätysliikkeiden meiningissä olen tosin havaitsevinani helluntailaisuudesta tuttua takakireyttä, yliminä-Jumalan tutun ja vaativan läsnäolon.
 
Masennus oli – ainakin minulle – identiteetin katoamista, havaintojen supistumista olemattomiin, eräänlaista harhailun loppumista. Kuten toisaalla kirjoitan: ”Masentunut ihminen ei harhaile, vaan kulkee suoraa sumuista tietä myöten näkemättä muuta kuin tuon tien kaikessa säälimättömässä suoruudessaan. Kaikki on pelkkää tasaista kulkemista, ei polkuja missään, metsä on ummessa ja läpinäkymätön ja siinä sinä vain kuljet, tietä joka sinulle on osoitettu, vailla mahdollisuutta lähteä haahuilemaan, vailla kykyä leikkiä ajalla, ihmetellä outoa todellisuutta jonkin pikkupolun vartta koluten, itseään kadottaen. Niin: masentunut ihminen on jatkuvasti tietoinen siitä, että on minä.”
 
Luterilaisuuden vaikutus tähän kaikkeen oli kahtalainen. Yhtäältä koin helpotusta, että saatoin olla romuna ”luvan” kanssa. Helluntailaisten voittosaatto-Kristus sai mennä menojaan; minua kiinnosti vain ristillä riippuva säälittävä, hervottomaksi piesty orja. Sekin tuotti outoa tyydytystä, kun sain ajatella olevani yksi pieksijöistä. Armon rajattomuus kattoi kaiken. Tiesin joka ajatuksellani perseraiskaavani Kristusta, mutta armo opetti minua muistamaan, että tämäkin työntö on anteeksiannettu. (Vulgaari kuvasto on tässä kohdin välttämätöntä: nähkää Kristus hirviömäisessä reaalisuudessaan, joka on teidän reaalisuuttanne. Kyllä, te olette se sadisti ja sodomiitti, joka häpeämättä raiskaa Jumalan poikaa pelkällä olemassaolollaan.)
 
Toisaalta huomasin, ettei identiteettiä voi rakentaa lain ja evankeliumin äärettömän velan ja äärettömän anteeksiannon välisen kuilun päälle: identiteetti tarvitsee positiivisen lähtökohdan, myönteisen viitepisteen, vaikka toimisikin kuilun päällä. Olin aina syyllinen, vaikkakin armahdettu syyllinen. Armon ja velan dialektiikka vapautti, mutta ainoastaan säilyttämisen ja kumoamisen kaksoisliikkeellä, jossa syyllinen säilyy itsessään syyllisenä armon asettuessa tuon syyllisyyden peitteeksi.
 
Luterilainen saattaisi huomauttaa aiheellisesti, ettei tämä tarkoita fatalistista alistumista jollekin perimmäiselle eksistenssin ahdistukselle. Onhan sentään maallinen ja taivaallinen, ja eikö rajaton armo vapautakin elämään maan päällä oman näköistään elämää, joka Kristuksen läpi katsottuna on arkisuudessaan pyhää?
 
Perusongelma kuitenkin säilyy. Pyhyydessään tuhoavan ja orjamaisuudessaan armahtavan Jumalan kaksinaisuus, lain ja evankeliumin toinen toisensa läpäisevyys, muodostaa ääretöntä velkaa edellyttävän ratkeamattomuuden. Jumalan edessä en koskaan voi olla subjekti, vaan ainoastaan passiivinen kohde, jonka ainoa osa on puhtaan vastaanottava. Äärettömässä syyllisyydessäni pysähdyn ristin juurelle ja otan vastaan äärettömän armon. Jos tämä vapauttaakin elelemään maallisissa huolta vailla, jää perimmäiseksi tasoksi kuitenkin subjektiuden kieltäminen. Subjektius on immanenttia, objektius transsendenttia.
 
Käytännön elämän tasolla tämä voi johtaa, ainakin jos on melankoliaan taipuvainen kuten minä olen, eräänlaiseen surumieliseen, ahdistuksen sävyttämään outoon mielentyyneyteen, jossa tuonpuoleisuus yhdistyy tämänpuoleisuuteen ja tuottaa passivoivaa fatalismia, joka ilmastonmuutoksen, fasismin ja kapitalismin edessä huokailee ”ihmisluonnon pahuutta” ja kokee vilpitöntä taivaskaipuuta.
 
En hetkeäkään epäile, ettei tämä käytännöllinen ristiriita ja fatalismi ole kaikin tavoin systemaattisesti ja teologisesti sovitettavissa. Tunnenhan luterilaisen dogmatiikan paremmin kuin auttavasti, ja ihailen monia sen saavutuksia; erityisesti kunnioitan Lutherin teologista ja dialektista nerokkuutta, hänen kykyään jäsentää lain ja evankeliumin suhde kaikessa jännitteisyydessään, tinkimättömästi. En myöskään väitä, ettei olisi mahdollista elää ajatellen olevansa äärettömässä velassa rimpuileva armon kohde samalla, kun nauttii maallisempaa laatua olevasta subjektiudestaan hunajan ja viinin äärellä. Minun kohdallani tämä ei vain toimi.
 
Masennuksesta nouseminen on tulemista subjektiksi, vitaaliseen substanssiin tarrautumista, aukon repimistä jätekasaan, jonka sisuksista elävän veden virrat kuohuvat yli ja saavat elämän taas tuntumaan. Subjektiksi tuleminen ei välttämättä ole yhtä kuin minänä oleminen, pikemminkin päinvastoin: toimiessaan subjektina ihminen unohtaa olevansa minä. Hän toimii maailmassa, yhtyy sen eksistenssiin, kääntyy pois sisäisyydestään ja sen ahdistavuudesta.
 
Tiedän luterilaisia, joille perimmäinen armon objektina oleminen ei ole ristiriidassa käytännöllisen elämän subjektina-olemisen kanssa. Armo on heidän ankkurinsa, eikä heille tuota ongelmaa kävellä Kaikkivaltiaan laatimalla näyttämöllä, osana suurta pelastushistoriaa, jonka loppu on Subjektin (muttei objektin) täydellisessä tiedossa. Ajatus tuo turvaa ja varmuutta, eikä turvan ja varmuuden haluamisessa ole mitään vikaa.
 
Minun kohdallani luterilaiseen ajatteluun kuuluva velkakeskeinen armon äärettömyys törmäsi lopulta siihen, etten yksinkertaisesti kykene elämään subjektina, jonka subjektius jää jossain perimmäisessä mielessä ”säilyttäen kumotuksi” dialektiikan huipuksi, silkaksi kohteena olemiseksi. Vaikka esimerkiksi helluntailaisuus onkin ratkaisevinaan tämän ongelman korostamalla ”tahdon ratkaisun” vaikutusta ja tekemällä uskosta päätöksen asian, se jää samaan ongelmakenttään: viime kädessä olemme alemman tason toimijoita isä-Jumalan ohjaamassa maailmanhistoriassa. Loppu on tiedossa, vaikkei juuri meidän tiedossamme.
 
Tämä toimimattomuus ei ole minulle vain älyllinen kysymys, vaikka on se sitäkin. Kyse on kuitenkin myös jonkinlaisesta elämään liittyvästä peruskokemuksesta: varmuuden sijaan on seurattava epävarmuutta, etsittävä vapauden valtakuntaa ilman syyllisyyttä, moraalia kuunnellen, mutta sille alistumatta. Haluan etsiä rajaseutuja, paeta, leijua kuilun päällä jatkuvassa subjektiksi tulemisen tilassa. Subjektin sisältö on virtausta ja liikettä, maailma on läpikulkua, mittaamaton, eräässä mielessä ulkopuoleton (siksi ateismi): ei ole mahdollista asettua maailman ulkopuolelle. Ei ole mahdollista sanoa kaiken olevan jotakin, ei ole mahdollista lausua ainuttakaan kaikkeen liittyvää totuutta, joka ei olisi samalla itsensä epä-totuus; joten ei ole mahdollista, että olisi jokin totuus, jonka sisältö olisi ajan ja muuttumisen tuolla puolen.
 
Maailma ei ole kokonaisuus, jonka ulkopuolella on perimmäinen todellisuus ja ultimaattinen Jumala-subjekti. Armo ei voi olla äärettömän syyllisyyden ääretön sovitus, eikä subjektina oleminen voi merkitä jotain rajattua olemista etukäteen luodulla näyttämöllä, joka koostuu syyllisistä ja armahdetuista syyllisistä. Jos näin on, maailma jää totaliteetiksi, jota määrittelevät syyllisyys, velka, synti, sovitus ja näiden ehdollistama kovin porvarilliselta kalskahtava moraali – moraali, jossa on kyse omistussuhteista.

Elämä on ratkeamatonta, mutta jos tämän ratkeamattomuuden nimeää laiksi ja evankeliumiksi (ja näiden väliseksi jännitteeksi) perimmäisen todellisuuden mielessä, on jo siirrytty radikaalista ratkeamattomuudesta teologian ja dogmatiikan alueelle. Sinne, missä maailmaa katsellaan ulkopuolelta käsin, kokonaisuutena, ”luomistyönä”.
 
Luomistyö maailma tosin onkin, mutta jatkuvasti tekeillä oleva, itseään uusintava ja kieltävä ja kieltäen uusintava, uusintaen kieltävä. Yhteinen, eikä missään – edes Jumalan – nimessä kenenkään omistuksessa.