31.1.2019

Lukijan pyynnöstä: Teoreettinen antihumanismi


Kuten jo tuli FB:ssa vihjattua, tartun mielelläni lukijoiden heittelemiin aihe-ehdotuksiin, jos ne vähääkään tuntuvat sellaisilta, että minulla niistä jotain sanottavaa olisi. Lukijan ja ystäväni pyynnöstä kirjoitan nyt hiukan (yleisellä tasolla) teoreettisesta antihumanismista. Koetan selvittää asian mahdollisimman vähällä teorialla. Valitettavasti aihe on sellainen, että teoriaa kuitenkin jonkin verran tarvitaan.

Aloitetaan kysymällä, mitä on humanismi. Sivuutetaan tylsät aatehistorialliset selostukset. Itse tulkitsen humanismin ytimen Michel Foucault’ta seuraten tietämisen tavaksi tai horisontiksi, jossa ihminen asettuu tai asetetaan positiivisen tiedon kohteeksi. ”Positiivisuus” viittaa ennen muuta erotettavaan sisältöön, enemmän tai vähemmän pysyväksi miellettyyn ”ihmisluontoon”, johonkin identifioitavaan – oikeastaan voisi ajatella: identiteettiin, positiiviseen sisältöön ”viimeisenä sanana” ihmisestä.

Tätä Foucault tavallaan tarkoittaa, kun puhuu ihmisestä ”viimeaikaisena keksintönä”, 1700-luvulla diskurssiin (tiedon ja puhutun kenttään) ilmaantuneena oliona.

Karkeasti ilmaisten kaikkia humanismin muotoja yhdistää näkemys ja tulkinta ihmisestä Ihmisenä, elonkehässä poikkeuksellisena olentona ja toimijana. Foucault’n mukaan esimerkiksi keskiaika ei vielä tuntenut ihmistä tähän tapaan. Tieto maailmasta jäsentyi toisenlaisten ehtojen, toisenlaisen episteemin, mukaan: ihminen niveltyi osaksi hierarkkisesti miellettyä kosmista järjestystä. Hän ei ollut tieteellisen tiedon objekti saati ”yksilö” sanan modernissa mielessä.

Modernissa ajattelussa ja humanismissa ihminen ilmestyy tiedon kentälle paitsi tietämisen mittana, myös tiedon kohteena, jonka hahmottaminen ei tapahdu kosmisen hierarkian kautta ja sen osana. Ihmisestä tulee ikään kuin oma tapahtumansa, viitepiste, josta käsin ”ulkopuolinen” järjestys saa mielen. ”Yksilön” ja ”identiteetin” keksiminen kuuluvat moderniin aikaan, vasta moderniteetissa ne alkavat näyttäytyä ajateltavina ongelmina eli tulevat tiedetyn ja ajatellun piiriin.

Teoreettista antihumanismia voi pitää yhtenä vastauksena humanistisen ihmiskäsityksen umpikujiin. Foucault tuli kuuluisaksi Sanojen ja asioiden loppulauseesta, jossa ihmisen todetaan voivan kadota tiedon piiristä kuin ”hiekkaan piirretyt kasvot meren rantaviivalta”. Modernin tieteen ja teknologian kehitys on yhtäältä osoittamassa Foucault’n lausuman paikkansapitävyyden: ihmisluonto on kirjaimellisesti muutettavissa, eikä ihmisyydellä vaikuta olevan kiistatonta positiivista sisältöä.

Ajatellaan vaikka internetiä, lääketiedettä, biologiaa etc. Ihminen on tavallaan ”katoamassa” verkostoon, mikä ei tarkoita pelkästään ruumiillisuuden uusia tulkintoja, vaan koko ruumiillisuuden horisontin toisenlaista käsitteellistämistä. Kyberteknologian puitteissa ”ruumiista irtautumisen” kaltaiset asiat tavallaan menettävät merkityksensä, kun aivoja on mahdollista manipuloida suoraan, ”reaalisella” tasolla (ja tuottaa kivun, tilan etc. aistimuksia). Luonnontieteellisessä tavassa pelkistää ruumis anonyymiksi ja kertakäyttöiseksi, ”patologisista sisällöistä” tyhjennetyksi tutkimusobjektiksi, on kysymys samasta ilmiöstä – kuten myös median ”yliseksualisoituneessa” ruumiskeskeisyydessä, jonka olemus on biologis-virtuaalinen.

Teoreettinen antihumanismi ei kiistä sisältöä ja identiteettiä, mutta pyrkii eroon suorasta subjektin ja positiivisen ”ihmis-sisällön” yhteenlangettamisesta, jota pitää ideologisena ratkaisuna par excellence. Subjekti nähdään tällöin muodollisena rakenteena, jonka ”täytettä” positiivisesti identifioitu ”ihminen” on. Tämä tulkinta on tietysti paljossa velkaa psykoanalyysille, erityisesti Lacanille.

Esimerkiksi Alain Badioun ajattelussa subjekti ei ole yhtä kuin ihminen, vaan ihminen on jotain subjektiin osallistuvaa. Slavoj Žižek on tunnettu formaalista subjektiteoriastaan, jossa subjektin ja objektin välinen (ylittämätön) kuilu sisältyy subjektin varsinaiseen rakenteeseen ja määrittelee sen. Ihmisyys palautuu hänellä pikemminkin negaatioon, puutteeseen, kuin jonkin olemiseen ja täyteyteen. Ihminen ei ole läsnä vaan poissa, ja tuottuu ainoastaan oman poissaolonsa kautta.

Lopuksi vielä yksi esimerkki teoreettisen antihumanismin lacanilaisesta tavasta lukea humanismin klassikkoa Descartesia.

Teoreettisen antihumanismin kautta (lacanilaisesti) ajateltuna Descartesin kuuluisa cogito, ergo sum (”ajattelen, siis olen”) radikalisoituu mielenkiintoisella tavalla. Descartesillahan cogitoa seuraavan ergon (’siis’) on tyypillisesti ajateltu ilmaisevan loogista seuraussuhdetta. Lacanilla tuossa ergossa on kuitenkin kysymys ennen muuta katkoksen ja jakautumisen subjektissa ilmauksesta. Ergo merkkaa mahdottoman suhteen: ajattelun paikka ei ole  ”minun” (olemisen) paikka. Žižek kutsuukin kartesiolaista cogitoa ”tiedostamattoman subjektiksi”: ”Ajattelen siellä, missä en ole, ja siellä missä olen, en ajattele.” Ajattelun paikka sijaitsee näin Toisessa, minkä tiesi jo Freud osoittaessaan, ettei ihminen ole herra talossaan.



30.1.2019

Ajatuksia Linkolasta 2

Polttomerkitsemistä harva se päivä harrasteleva liberaali konsensus kutsuu Linkolaa ”ekofasistiksi”. Fasismisyytöksiin houkuttavat Linkolan rodunjalostukselta haiskahtavat ideat lisenssipohjaisista synnytyksistä ja jälkeläistuotantoa ennakoivasti säätelevästä laadunvalvonnasta. Lasten tekeminen ei hänen mallissaan ole ihmisoikeus, yleensäkin Linkola tuomitsee koko ihmisoikeuksien kategorian siinä missä siihen pohjaavan demokratiankin.

Linkolalle juuri demokratia ja parlamentarismi edustavat pahimmanlajista päättömyyttä. Asia tulee lausutuksi melkein samanlaisena selviönä kuin sekin älyttömyydeksi todettu, että uskotaan ”itse parhaiten tietävään” ihmiseen:

”Jos ihminen tietäisi mikä hänelle on hyväksi, olisiko historia täpötäynnä surkeutta, sotaa, murhaa, sortoa, kidutusta, kurjuutta – ja olisiko ihmiskunta luotsannut itsensä miljoonia vääriä merimerkkejä noudattaen totaalisen tuhon partaalle?”

Demokratia on Linkolan mukaan järjetöntä, minkä ”kaikki hyvin näemme”. Juuri demokratioissa ”on maailmantuho, ekokatastrofien summa verrattomasti pisimmällä”. Eikä Linkola aivan väärässä ole, pelkästään suomalaisten nykyinen kulutustaso vaatisi kolme maapalloa. Tarvitaan keskusjohtoisen hallinnon valistunutta diktatuuria ”varjelemaan kansaa kansalta, ihmistä itseltään”.

Tyypillisen demokraatin ajatushan on jokseenkin päinvastainen. Demokratiassa kansa on oma vartijansa. Sen ajatuksen Linkola hylkää ajattelun puolitiehen takertuneena hulluutena. Niin sanotuissa sivistysvaltioissa valistuneen diktatuurin idean voi toki nykyään kiistää jo pelkällä viittaamisella kaikkien lukemattomien olemassa olevien kiistämisten olemiseen, määrään ja auktoriteettiin. Jos on itse oikein hyvin perillä asioista, voi jopa luoda ylimalkaisen sisällöllisen katsauksen näistä kiistäjistä merkittävimpiin. Voi marssittaa esiin koko Ranskan vallankumouksen tradition, kaiken sen päälle laaditun. Sitä keskustelua on Linkolaakin vastaan käyty, enkä nyt mene siihen tämän enempää.

En puolustele Linkolaa enkä välttämättä yhdy hänen käsitykseensä. Kuitenkin pidän selviönä sitä, ettei hyvinvointivaltio nykyään toimi edes ilmeisimmässä poliittisessa ja sosiologisessa mielessään. Jo kauan on tiedetty pohjoismaisen demokratian lait säädetyn kaiken maailman kabinettioligarkioissa. Niitä tosin vallan edustajat nimittävät halukkaasti demokratiaksi.

Demokratia onkin se liima, jolla halkeama yhteisen hyvän julkisivussa ummetaan. Salassa pysyttelevän ”työryhmän” kokoonpanon perusteella tiedetään ja päätetään laadittavan lain sisältö ja sitä määrittävät intressit, jotka julkinen puhe meilläkin päin käärii koko kansan asiaksi ”kilpailukyvyn” doksaa hokien. Kontrolli ei tarkoita muuta kuin sitä, että ministeriö muodostaa riittävän palomuurin, jolla ehkäistään ”työryhmän” varsinainen ja julkinen henkilöiminen. Voi odottaa koko demokratian käsitteenäkin katoavan keskustelun sfääristä muutamassa vuosikymmenessä. Julkisen ideologian kyynisyyden huippua ei vielä ole saavutettu.

Ei Linkola hullu ole, hänen järkensä vain harppoo isosti. Niin ajattelijan järki toimii, aina, jos se ajattelee.

Linkolan valistunut diktatuuri ei tarkkaan ottaen edellytä muuta kuin koko kapitalistisen tuotannon logiikan ja ekonomian hylkäämistä. Teknologia on aina isäntä, ei koskaan renki, huomauttaa Linkola, mutta samaa sanoo Marxkin Pääomassaan. Ihmisen vaivan helpottaminen ”ei suinkaan olekaan kapitalistisesti käytettyjen koneiden tarkoitus”:

”Samoin kuin kaiken muunkin tuotantovoiman kehityksen, niiden pitää halventaa tavaroiden hintaa ja lyhentää sitä osaa työpäivästä, jonka työläinen käyttää itselleen, sekä pidentää sitten toistaa osaa hänen työpäivästään, jonka [sic] hän antaa ilmaiseksi kapitalistille. Koneet ovat lisäarvon tuottamisen välineitä.”

Kun kapitalismi on hylätty, alistetaan yhteiskunta tiukkaan ekologiseen valvontaan, luonnon monimuotoisuuden ankaraan vaalimiseen, kuten YLEn Tuija Siltamäkikin keksi (muuten tyypillisen idioottimaisessa kolumnissaan) huomata. Ei kaiketikaan voi vähätellä sitä luopumisen laatua ja määrää, mikä tällaisesta seuraa. Psyyket siinä turpoavat, räjähtävät, katoavat. Mutta sitten saapuu miellyttävä ja pitkänlainen hiljaisuus.

Linkola ajaa vallankumousta, siksi hänen ohjelmansa on ja ei ole hullu. Nykyjärjen mukaan irtautuminen kapitalismista kauppaliittoutumineen ja kansainvälisine sopimuksineen olisi temppu, johon verrattuna brexitit ja ties mitkä fixitit kuulostaisivat itikan ininältä, kansojen turhalta pauhaamiselta. Järki jota Linkola tarjoaa on nykyhetken sosiaalista olemistamme kannattelevasta fetisismistä vapaata ja siksi hullua. Ehdottaahan hän suoraan ulkomaankaupan vaihtovaluutaksi ”käsityö- ja puusepäntuotteita sekä elintarvikkeita, esimerkiksi kalaa tai marjoja”.

Pankkejakaan ei juuri muuhun tarvittaisi kuin rahan säilyttämiseen ja ”pienimittaiseen otto- ja antolainaukseen”. ”Kisailu rahalla ilman materiaalista vastinetta loppuu. Pörssit sulkeutuvat, sijoitustoiminta lakkaa.” Marxilaisesti sanoen tai tulkiten Linkolan vaatimus on, että rahaa on lakattava kohtelemasta erityislaatuisena ja universaalina tavarana, jolla on maagista substanssia. Raha on sidottava käytössä kuluvaan, rahan itsensä on tultava joksikin mikä kuluu. Rahalla ei tehtäisi rahaa. Lisäarvon nyhtäminen kriminalisoituisi.

Materiaalisesti köyhä ja melkein rahaton elämisen malli tarkoittaisi yhteiskunnallisessa mittakaavassa haluamisen tavan käsittämätöntä ja suurimittaista muutosta. Siksi Linkolan ajatusta voi hyvin verrata kommunismiin mutatis mutandis ja siitä on oikein puhua vallankumouksen termein. Asiaa ei muuksi muuta sekään, että akatemia lukee Linkolan yksituumaiseksi misantroopiksi ja hysteerikkointellektuellien profeetaksi, jonka ajattelua rasittavat luonnon ja ihmisen häilyvän dikotomian ohella epämuodikas, romantisoiva, ja mikä pahinta, hegeliläinen kehitysoptimismi.

Moderni akatemia ei ymmärrä vallankumousta, sillä se sekoittaa sen romantiikkaan ja mystiikkaan, joiden olemuksen se jo käsittää liian hyvin, tai Freudin ja kaltaistensa ajattelun niihin piirteisiin, jotka ”myöhempi tutkimus on todistanut virheellisiksi”.

Kysymys Linkolan esittämän hallitun tulevaisuuden mahdollisuudesta on jätettävä avoimeksi. Realistinen se ei ole, minkä Linkola hyvin tietää. Se on ansio, ei puute. Pidän mallia harkittuna toiveajatteluna, kirkkaana ja kuulaana, surrealismistaan ja välttämättömyydestään syvän tietoisena. Minulle Linkola on sulamaton kappale, häntä ei ”omaksuta” tai ”opiskella”. Lukea häntä voi, ja voi antaa kirjan lukea itseään, hylätä toivon enemmästä. Jo se on aika kallisarvoista, vähältä pitää, ettei ole sitä siunaukseen saakka.


(Teksti on lyhennetty ja koostettu blogimuotoon sopivaksi julkaisemattomasta Linkolan yhteiskuntamallia käsittelevästä esseestä ”Ajattelen taas Linkolaa”.)

 Linkolan yhteiskuntavisio on kokonaisuudessaan luettavissa artikkelista ”Voimmeko jäädä eloon? – Muuan hallitun tulevaisuuden malli” teoksessa Voisiko elämä voittaa? (Tammi 2004).


23.1.2019

Ajatuksia Linkolasta 1


Kalastaja Pentti Linkola sanoo ajattelevansa hellittämättä. Siksi se, joka vähänkään on ajattelun suuntaan kallellaan, ennemmin tai myöhemmin kolhii herkän intellektinsä kalastajan jäähyhmäiseen lapionterään. Mutta Linkola ei ole vain ajattelija, hän on tekijä, ja teoista versoo käytännön filosofiaa, hellittämättä tehdyn ajatusta.

Moni lapiosta saanut yllättää itsensä Linkolan tekstien äärellä jonkinlaisen voimattoman palvonnan kourista. Kalastajan tapaaminen kasvotusten ei useinkaan asiaa muuta. Erno Paasilinna ja Eero Alén ovat kumpainenkin laatineet Linkolasta evankeliuminsa.

Tavallisella yliopistopuheella ei Linkolasta ole mitään oleellista lausuttavaa, kuten ei juuri mistään nekrofilian intressipiiriin kuulumattomasta. Akatemia pääsee lähimmäksi Linkolaa silloin, kun se päättää hylätä tietämisen halunsa ja lakata olemasta akateeminen.

Linkolan ihanneyhteiskunta epäilemättä hirvittää ankaruudellaan. Kaikenlaista epäilyttävää siinä onkin, ennen muuta kuluttajaystävällisyyden täydellinen puuttuminen. Mutta se ei voi olla viehättämättäkään. Utopia se ei tarkalleen ottaen ole. Sen mahdottomuus on utopialle vierasta lajia, kysymys on enemmän vallankumouksen mahdottomuudesta. Linkolan maailma nimittäin on kyllä mahdoton, mutta vain ennen tapahtumistaan.

Hulluus ja järkevyys ovat tässä yhden ja saman asian kaksi yhteensovittamatonta puolta. Ne toteutuvat vain ajallisena jatkumona, perätysten. Modernin maailman kuluttaja-ihmiselle Linkolan yhteiskuntanäky onkin siis totista hullutusta. Se vaatii häntä räjäyttämään psyykensä helvetin tuuttiin eli organisoimaan uudelleen koko yksityisen nautinnon ja kärsimyksen talouden. Kukaan järkevä ei pyri sellaiseen.

Nykyaikainenkin biopolitiikka toki valvoo ja vaatii luopumaan milloin mistäkin liiallisesta. Viikoittain voi päivälehdistä lukea, kuinka jokin ennen suhteellisen vaarattomaksi luultu nautinnon muoto onkin uusissa tutkimuksissa osoittautunut tappavaksi, perään luetellaan turvallisen nautinnon mahdollistavat vuosittain pienenevät sallitut annosmäärät. Pinnalta katsoen lukemattomat edellytetyt pidättäytymisen muodot ja asiantuntijalausumin vahvistetut moninaiset vaatimukset riskien tiedostamisesta ja välttämisestä ovat siis meilläkin olemassa ikään kuin jonkin perimmäisemmän nautinnon turvaamiseksi. Sekä nykyinen globaali ja kapitalistinen maailma ideologioineen että linkolalainen väkivalloin tapahtuva riisuutuminen ja pysähdys nimeävät huolenaiheensa biopoliittisesti. Elämää on varjeltava, ne sanovat.

Tämä on, kuten sanoin, pinnallinen vaikutelma. Eihän Linkolan vaatiman radikaalin pidättäytymisen ja pysähtymisen kääntöpuolena vaanikaan nykyaikainen valitsemisen vapaudella pommittava ja salakavala, yhä pienenevään ja turvallisempaan nautintoon pakottaminen. Linkola etsii vanhanmallista sortavaa Isää. Siksi hän esittää vapautta jolla on kehys.

Linkola tietää, ettei vapautta sellaisenaan ole. Nykyaikaisen kuluttaja-ihmisen vapauden, kuluttajanvapauden, hän tajuaa siksi mitä se onkin: klaustrofobiseksi dieetiksi joka ihmistä paisuttaessaan imaisee maapallon olemattomiin. Dieetissä kiteytyy yksi laaja-alaisimmista ja tärkeimmistä nautinnolle alistumisen muodoista. Sitä ei sovelleta vain ihmiseen vaan yhtä lailla ruokaan ja tavaraankin, joihin se ihmisestä nautinnon paineessa ulkoistuu. Sellaisia ei Linkola ehdottele.


(Teksti on lyhennetty ja koostettu blogimuotoon sopivaksi julkaisemattomasta Linkolan yhteiskuntamallia käsittelevästä esseestä ”Ajattelen taas Linkolaa”.)


Aave


1930-luvulla (ja hyvän matkaa siitä eteenpäin) ”kommunismi” oli suunnilleen samaa kuin massoihin kohdistuva sorto ja impotentti byrokratia. Leninin päivien kunniakkaat bolševikkikaaderit huomasivat vallankumouksen käyneen tylsäksi ja ahdistavaksi. Poissa oli jatkuva improvisaatio, dekreettikaaos, radikalismi.

Vallankumouksellisten etujoukko suli yhdeksi koneiston lonkeromaisista jatkeista. Puolueesta tuli byrokraattinen elin, joka paisui, huokui ja hengitti. Kuvio noudatteli Stalinin henkilökulttiin painottuvaa ”yksinkertaistamisen” näkyä. Väkivaltaiseen teollistamiseen ja kollektivointiin tuupatun maan hallinta suorastaan edellytti vanhan bolševistisen kärjen voimaperäistä kuohitsemista.

Stalin kielsi ”objektiivisten olosuhteiden” olemassaolon. Jo vuonna 1924, kolmannessatoista puoluekokouksessa, hän esitti kenttäväelleen seuraavan yksinkertaisuuden doksan:

”Kaaderin on tiedettävä, miten määräyksiä totellaan, ymmärrettävä ne, omaksuttava ne ominaan, pidettävä niitä ensisijaisen tärkeinä ja tehtävä niistä omaa syvintä olemassaoloaan. Muutoin politiikka kadottaa merkityksensä ja koostuu pelkästä elehtimisestä.”

Myöhemmin Stalin julisti Sverdlovin puolueakatemian opiskelijoille, ettei ”meidän kannaltamme” ole olemassa ”objektiivisia vaikeuksia”, ainoa ongelma olivat kaaderit. ”Jos asiat eivät edisty, tai jos ne sujuvat väärin, syytä ei pidä suinkaan etsiä objektiivisista oloista: asiaintila on kaadereiden vika.” Tätä voi samalla pitää stalinistisen käytännön filosofian perusmuotoiluna.

Näin kehitettiin järjestelmä, jossa vallitsi ylintä johtoa myöten epäluottamus ja pelko. Stalin palkitsi johtajiaan, mutta ansoitti näiden virat niin, ettei protokolla mahdollistanut minkäänlaista omapäisyyttä. Valta toimi kulisseissa, vaihtuvuus oli tiheää. Koska ”objektiivisia olosuhteita” ei ollut, syyllisyys valui järjestelmän hierarkiassa alaspäin, aina kansaan saakka.

Kansa tarkoitti Stalinille laskevan ja nousevan vuoroveden aaltoilua, joka kuljetti mukanaan sabotaasia kuin massaepidemioita.

Neuvostoliiton hallintoa määritti paradoksi, jonka kaksi elementtiä kumosivat toisiaan jatkuvasti. Yhtäällä oli massoihin kohdistuva sorto, toisaalla byrokratian pyrkimys vakauteen ja toimivuuteen. Lopputuloksen tunnemme: tehoton ja sortava byrokratia, jonka muka piti valvoa itse itseään.

Stalinin ajan Neuvostoliitossa oli vaikeaa tai mahdotonta olla kommunisti. Jo Lenin oli tajunnut, ettei sosialismiin voinut loikata noin vain. Stalin määritteli vallankumouksen antamalla sille kansallisen sisällön. Tämä soti Leninin ideaa vastaan, mikä tekee oikeutetuksi puhua perustajansa mukana kuolleesta sosialismista. Tosin Leninin rehabilitaatio ei minua ihmeemmin kiinnosta. Sitäkin paljon helpompaa on kuitenkin stalinisoida koko Neuvostoliiton vuosien 1917–1953 historia, kuten liberaalin lännen populistinen historiankirjoitus paikoin osoittaa.

Vallankumouksen spektaakkelin jälkeen ei enää oikein tiedetty, kuinka jatkaa. Ideat riippuivat ilmassa. Oli helvetisti improvisaatiota, terroriakin. Oli Stalin ja traagisen nopeasti teollistuva agraarivaltio, liian hitaasti heräävä puoluejohto. Kommunismi ilmaantui Eurooppaan aaveena, kuten Marx kirjoittaa. Se byrokratisoitui, eristettiin taigalle, karkasi Amerikkaan. Tänään se saapuu luoksemme kysymyksenä uudenlaisen yhteiskuntajärjestyksen mahdollisuudesta tai välttämättömyydestä.