Kuten jo tuli FB:ssa
vihjattua, tartun mielelläni lukijoiden heittelemiin aihe-ehdotuksiin, jos ne
vähääkään tuntuvat sellaisilta, että minulla niistä jotain sanottavaa olisi. Lukijan
ja ystäväni pyynnöstä kirjoitan nyt hiukan (yleisellä tasolla) teoreettisesta antihumanismista. Koetan
selvittää asian mahdollisimman vähällä teorialla. Valitettavasti aihe on
sellainen, että teoriaa kuitenkin jonkin verran tarvitaan.
Aloitetaan kysymällä,
mitä on humanismi. Sivuutetaan tylsät aatehistorialliset selostukset. Itse tulkitsen
humanismin ytimen Michel Foucault’ta seuraten tietämisen tavaksi tai horisontiksi,
jossa ihminen asettuu tai asetetaan positiivisen tiedon kohteeksi. ”Positiivisuus”
viittaa ennen muuta erotettavaan sisältöön, enemmän tai vähemmän pysyväksi
miellettyyn ”ihmisluontoon”, johonkin identifioitavaan – oikeastaan voisi
ajatella: identiteettiin, positiiviseen
sisältöön ”viimeisenä sanana” ihmisestä.
Tätä Foucault tavallaan
tarkoittaa, kun puhuu ihmisestä ”viimeaikaisena keksintönä”, 1700-luvulla diskurssiin
(tiedon ja puhutun kenttään) ilmaantuneena oliona.
Karkeasti ilmaisten kaikkia
humanismin muotoja yhdistää näkemys ja tulkinta ihmisestä Ihmisenä, elonkehässä
poikkeuksellisena olentona ja toimijana. Foucault’n mukaan esimerkiksi
keskiaika ei vielä tuntenut ihmistä tähän tapaan. Tieto maailmasta jäsentyi
toisenlaisten ehtojen, toisenlaisen episteemin, mukaan: ihminen niveltyi osaksi
hierarkkisesti miellettyä kosmista järjestystä. Hän ei ollut tieteellisen
tiedon objekti saati ”yksilö” sanan modernissa mielessä.
Modernissa ajattelussa
ja humanismissa ihminen ilmestyy tiedon kentälle paitsi tietämisen mittana,
myös tiedon kohteena, jonka hahmottaminen ei tapahdu kosmisen hierarkian kautta
ja sen osana. Ihmisestä tulee ikään kuin oma tapahtumansa, viitepiste, josta
käsin ”ulkopuolinen” järjestys saa mielen. ”Yksilön” ja ”identiteetin”
keksiminen kuuluvat moderniin aikaan, vasta moderniteetissa ne alkavat
näyttäytyä ajateltavina ongelmina eli tulevat tiedetyn ja ajatellun piiriin.
Teoreettista
antihumanismia voi pitää yhtenä vastauksena humanistisen ihmiskäsityksen
umpikujiin. Foucault tuli kuuluisaksi Sanojen
ja asioiden loppulauseesta, jossa ihmisen todetaan voivan kadota tiedon
piiristä kuin ”hiekkaan piirretyt kasvot meren rantaviivalta”. Modernin tieteen
ja teknologian kehitys on yhtäältä osoittamassa Foucault’n lausuman paikkansapitävyyden:
ihmisluonto on kirjaimellisesti muutettavissa, eikä ihmisyydellä vaikuta olevan
kiistatonta positiivista sisältöä.
Ajatellaan vaikka
internetiä, lääketiedettä, biologiaa etc. Ihminen on tavallaan ”katoamassa”
verkostoon, mikä ei tarkoita pelkästään ruumiillisuuden uusia tulkintoja, vaan
koko ruumiillisuuden horisontin toisenlaista käsitteellistämistä. Kyberteknologian
puitteissa ”ruumiista irtautumisen” kaltaiset asiat tavallaan menettävät
merkityksensä, kun aivoja on mahdollista manipuloida suoraan, ”reaalisella”
tasolla (ja tuottaa kivun, tilan etc. aistimuksia). Luonnontieteellisessä tavassa
pelkistää ruumis anonyymiksi ja kertakäyttöiseksi, ”patologisista sisällöistä”
tyhjennetyksi tutkimusobjektiksi, on kysymys samasta ilmiöstä – kuten myös
median ”yliseksualisoituneessa” ruumiskeskeisyydessä, jonka olemus on
biologis-virtuaalinen.
Teoreettinen
antihumanismi ei kiistä sisältöä ja identiteettiä, mutta pyrkii eroon suorasta subjektin ja positiivisen ”ihmis-sisällön”
yhteenlangettamisesta, jota pitää ideologisena ratkaisuna par excellence. Subjekti nähdään tällöin muodollisena rakenteena,
jonka ”täytettä” positiivisesti identifioitu ”ihminen” on. Tämä tulkinta on
tietysti paljossa velkaa psykoanalyysille, erityisesti Lacanille.
Esimerkiksi Alain
Badioun ajattelussa subjekti ei ole yhtä kuin ihminen, vaan ihminen on jotain subjektiin osallistuvaa. Slavoj Žižek on
tunnettu formaalista subjektiteoriastaan, jossa subjektin ja objektin välinen (ylittämätön)
kuilu sisältyy subjektin varsinaiseen rakenteeseen ja määrittelee sen. Ihmisyys
palautuu hänellä pikemminkin negaatioon, puutteeseen, kuin jonkin olemiseen ja
täyteyteen. Ihminen ei ole läsnä vaan poissa, ja tuottuu ainoastaan oman
poissaolonsa kautta.
Lopuksi vielä yksi
esimerkki teoreettisen antihumanismin lacanilaisesta tavasta lukea humanismin
klassikkoa Descartesia.
Teoreettisen
antihumanismin kautta (lacanilaisesti) ajateltuna Descartesin kuuluisa cogito, ergo sum (”ajattelen, siis olen”)
radikalisoituu mielenkiintoisella tavalla. Descartesillahan cogitoa seuraavan ergon (’siis’) on tyypillisesti ajateltu ilmaisevan loogista seuraussuhdetta. Lacanilla tuossa
ergossa on kuitenkin kysymys ennen
muuta katkoksen ja jakautumisen subjektissa ilmauksesta. Ergo merkkaa mahdottoman
suhteen: ajattelun paikka ei ole ”minun” (olemisen) paikka. Žižek kutsuukin kartesiolaista
cogitoa ”tiedostamattoman subjektiksi”:
”Ajattelen siellä, missä en ole, ja siellä missä olen, en ajattele.” Ajattelun
paikka sijaitsee näin Toisessa, minkä tiesi jo Freud osoittaessaan, ettei
ihminen ole herra talossaan.