31.3.2020

M.A. Meretvuon traditionalistinen kontribuutio


M.A. Meretvuon kirjoitus verkkolehti Sarastuksessa lienee kohtalaisen edustava esimerkki traditionalistis-nationalistisen ajattelun ja tulkintalinjan kontribuutioista koronaviruksen yhteiskunnallisesta merkityksestä käytävään ”ilmiökeskusteluun”. Artikkelissaan ”Pandemia yhteiskunnallisen muutoksen alkuna” Meretvuo luettelee kuusi ”kriisiä”, jotka hänen mukaansa ”voidaan nähdä myös mahdollisuutena oppia aiemmista virheistä ja keinoina huomata yhteiskuntamme systeemisiä heikkouksia”. Keskityn tässä kirjoituksessa aluksi listan kahteen viimeiseen kohtaan, ”liberaalin demokratian” (kohta 5) ja ”ihmisarvo- ja ihmisoikeusutopioiden” kriisiin (kohta 6). Tämän jälkeen esitän huomioita tekstin muista väitteistä.

Kohdassa 5 Meretvuo toteaa liberaalin demokratian kriisiin liittyen päätöksenteon ”valmisteluineen ja lausuntokierroksineen” osoittautuneen ”hitaudessaan ihmishenkiä vaarantavaksi, kun taas autoritaarisemmat valtiot ovat kyenneet nopeisiin ja tehokkaisiin toimenpiteisiin”. Perustelematta jäävä väite on tietysti kiinnostava jo siitäkin syystä, että autoritaaristen valtioiden tyypillisesti harjoittamien ”nopeiden ja tehokkaiden toimenpiteiden” tarkempi luonnehdinta jätetään kaunopuheisesti tekemättä; mutta näin lienee paras jo siitä tunnetusta syystä, että autoritaariset valtiot ovat olleet nopeimmillaan ja tehokkaimmillaan aivan muissa asioissa kuin ihmishenkien suojelemisessa. Huomion päätteeksi Meretvuo esittää vielä retorisen kysymyksen demokraattisen päätöksentekojärjestelmämme mahdollisesta ”notkeuttamisen” tarpeesta, eikä lukijalle jää epäselväksi, mihin suuntaan tällaisen toimenpiteen tulisi yhteiskuntaa viedä.

Kohdassa 6 Meretvuo huomauttaa, ettei ”tappava virus (…) tunnista eikä tunnusta ihmisarvoa”:

Käytännön pakon edessä on huomattu, että siksi myös ihmisoikeusperiaatteessa kiinni roikkuminen vaarantaisi ihmishenkiä. Rajoituksia liikkumiseen ja perusoikeuksiin tehdään, koska on pakko. Nyt on huomattu, että mikään idealistinen hömppä ei käytännössä estä tällaisten päätösten tekemistä.

Meretvuo jättää tässä (tekisi mieli sanoa: ilmeisen tahallisesti) poikkeustilanteen salliman perusoikeuksien rajoittamisen modernit ”lakiontologiset” perusteet huomioimatta esittäessään, että länsimainen, oikeusvaltion periaatteisiin sitoutunut yhteiskunta perustelisi tällaiset poikkeukset ”käytännön pakolla”, jonka jotenkin miellettäisiin ylittävän ”ihmisoikeusperiaate”. Tällainen perustelu kuuluu pikemminkin keskiaikaiseen maalaisjärkeen kuin moderniin lainkäyttöön, jossa poikkeus on kirjattu lain itsensä rakenteeseen. Samalla jää huomioimatta tämän poikkeuksen kirjaamisen varsinainen funktio, joka ei ole vähempää kuin lain itsensä ylläpitäminen.

Kun ”ihmisoikeusperiaatteeseen” sitoutunut oikeusvaltio rajoittaa kansalaistensa perusoikeuksia, se ei tulkitse asetelmaa yksinkertaisena ”käytännön pakkona”, joka noin vain ylittää lain. Poikkeuksen viimekätinen funktio on lain voimaan asettaminen ja turvaaminen Lakina par excellence; nykyinen lain epistemologia ei tunne ajatusta laista, joka on voimassa niin kauan kuin jokin ulkoinen voima ei pakota rikkomaan sitä. Poikkeus sisältyy lain ontologiseen rakenteeseen ja vahvistaa sen. Lakia ei tapeta, vaan vaivutetaan koomaan. Kyse ei ole vain käsitteillä kikkailemisesta vaan modernin demokratian ainoan suvereeniksi mielletyn toimijan suvereniteetin säilyttämisestä lakiin kirjatun väliaikaisen kumoamistoimenpiteen kautta. Tämä demokratian ainoa, itseoikeutettu suvereeni on tietenkin kansa.

Siten on riittämätöntä Meretvuon tapaan pyrkiä osoittamaan säännön pätemättömyys yksinkertaisesti poikkeukseen vetoamalla; pikemminkin olisi pyrittävä problematisoimaan ”ihmisoikeusperiaatteen” oletettu universalismi. Tämän Meretvuo on toisaalla tehnytkin, mikä kuitenkin koituu kohtalokkaaksi myös hänen omalle nationalistiselle projektilleen (kuten täällä osoitan).

Jos kuitenkin Meretvuon tapaan ajatellaan ”käytännön pakon” todistavan modernin oikeusvaltion ”ihmisoikeusperiaatteen” pätemättömäksi, on samalla ilmeisesti ajateltava, ettei Meretvuon nykyisessä nationalismissa ole viime kädessä kyse aidosta ja välittömästä kansallisesta suvereniteetista (”kansan tahdosta”), vaan autoritaarisen ideologian myytistä, jossa Johtaja kohoaa Lakia ruumiillistavaksi suvereeniksi. Tällöin ”käytännön pakko” tarkoittaa, että Johtajan poikkeaminen ruumiillistamastaan Laista ei määritelmän mukaan ole siitä poikkeamista (sillä muuten Johtaja ei ruumiillistaisi Lakia) – tai sitten Johtaja on yksinkertaisesti Lain yläpuolella.

Sivumennen sanoen kysymys kansan suvereniteetista* näyttää minusta muodostavan yhden modernin ja demokratiakriittisen nationalismin keskeisen ongelman. Jos näet kansa on suvereeni, se voi olla sitä ”suoraan” vain jonkinlaisen demokratian kehyksissä, eräänlaisena myyttisenä valitsijana ja tahtojana, jonka ykseys ei salli muita välittäjiä. (Tällaisia eivät ole edes tai etenkään kansanedustajat, minkä osoittaa jo pelokas tapa, jolla korruptoituneimmatkin heistä jäsentävät tehtäväänsä julkisessa diskurssissa.) Autoritaarisessa järjestyksessä ”kansan tahto” aktualisoituu välityssuhteen (Johtaja ”kansan tahdon” ja Lain ruumiillistumana) kautta. Demokratiassa välityssuhde purkautuu vallan paikan jäädessä rakenteellisesti tyhjäksi.**

Meretvuo antaa kirjoituksessaan ymmärtää – tosiasioiden vastaisesti – globalisaation olevan aihe, josta vasemmistointellektuellit ovat olleet kauan vaiti. Ilmeisesti hän ei tunne sen enempää Žižekin, Badioun, Kurjen kuin Vadénin tai Verhaeghenkaan kirjoituksia, Rancièresta puhumattakaan. Juuri vasemmiston intelligentsijan terävin kärki kun on vuosikaudet esittänyt painokasta globaalin kapitalismin kritiikkiä. Tähän verrattuna paraskin traditionalistinen systeemikritiikki vaikuttaa ummehtuneelta, jokseenkin karvalakki päässä mietityltä. Yhteiskuntien ”krooniset heikkoudet” ovat nousseet esiin ennen muuta näiden usein psykoanalyysista ja marxilaisuudesta ponnistavien ajattelijoiden diagnooseissa, ja kun koronavirus nyt nostaa rakenteiden lahouden aiempaa kiistattomammalla tavalla näkyville, voi esimerkiksi Žižekin havaita käsitelleen vastaavanlaista systeemin rakenteisiin kätkeytyvän brutaalin ja pakottavan arjen keskeytyksen mekaniikkaa halki koko tuotantonsa.

Meretvuon analyysia lukiessa käykin ilmi traditionalistisen tulkintakehyksen systeemikriittinen kapeus, joka kunnon diagnoosin puutteessa vajoaa toistuvasti paatokselliseen moralismiin. Toivoessaan koronaviruksen yhteiskunnallisten vaikutusten antavan sysäyksen ”kohti traditionaalista elämäntapaa, jossa omavaraisuus, paikallisuus ja vaihtotalous ovat tavoiteltavia ihanteita” hän ei sanottavansa painavuudessa eroa kummoisestikaan iltapäivälehdistön keskivertokolumnistista, joka pettämättömän keskiluokkaisella logiikallaan näkee koronakriisin jonkinlaisena ”pehmeiden arvojen uuden tulemisen” mahdollisuutena. Molempia yhdistää erilaisista sisällöistä huolimatta sama hitusen jankkaava pinnallisuus.


*) Nationalistien keskuudessa suositun ajattelijan Alain de Benoist’n orgaanisen demokratian tulkinta pyrkii yhtäältä säilyttämään demokratian vaatiman ajatuksen kansansuvereniteetista ja toisaalta tekemään pesäeroa liberaaliin demokratiakäsitykseen. de Benoist’n demokratiatulkinnan keskeinen ongelma on kuitenkin hänen suoraviivainen tapansa käsitellä kansaa poliittisena yksikkönä, ks. aiheesta enemmän täällä.

**) Näin on riippumatta siitä, ettei demokratiassakaan de facto valtaa käytä mikään reaalinen kansa, vaan järjestelmä ja sen toimijat, joiden harjoittaman vallankäytön seurauksena reaalinen kansa väistämättä kärsii, ks. aiheesta enemmän teoksessa Kurki, Janne: Demokratia (Apeiron 2007).




Kriittisiä huomioita käyttäytymisemme ja järjestelmämme anomalioista


Olemme keskellä tapahtumista, emmekä edes tiedä, mitä tapahtuu.

Muistutan aluksi mieliimme Donald Rumsfeldin kuuluisan listan tiedetyistä ja tuntemattomista: 1) tiedetyt tiedetyt, 2) tiedetyt tuntemattomat ja 3) tuntemattomat tuntemattomat. Ensimmäinen viittaa asioihin, joista tiedämme, että tiedämme ne; toinen asioihin, joista tiedämme, ettemme tiedä niitä; ja kolmas asioihin, joista emme tiedä, ettemme tiedä niitä.

Žižek lisää omasta puolestaan listaan vielä neljännen: tuntemattomat tiedetyt. Lisäys on paikallaan ja välttämätön, sillä kuten jokainen psykoanalyysiin tutustunut tietää, on paljon asioita, jotka tiedämme, vaikkemme tiedä, että tiedämme ne.

Mihin kategoriaan koronavirus kuuluu? Muistan lukeneeni jokunen vuosi takaperin hermostuttavan artikkelin nykyisen globaalin kapitalismin äärimmäisestä haavoittuvuudesta nopeasti leviävälle, aggressiiviselle pandemialle. Tai kuten Tuomas Nevanlinna toteaa: ”viruksen laukaisema tapahtumaketju löi kaikki ällikällä”. Paitsi ”muutamaa epidemiologia”. Virustyyppi on lääketieteellisesti ja epidemiologisesti tunnettu; pandemiat ja niiden mahdolliset vaikutukset kuuluvat nekin tiedetyn alueelle. Tässä mielessä koronaviruksen ja sen, mitä nyt on tapahtunut, voi sanoa sisältyvän tiedettävän piiriin. Silti kyse ei ole sen enempää tiedetystä tiedetystä kuin tiedetystä tuntemattomasta.

Performatiiviemme tasolla emme näet totisesti tienneet tietävämme, että pieni ja näkymätön virus voi tuhota koko globaalin kapitalismin siinä muodossa, jossa sen nykyään tunnemme (muuten siihen olisi varauduttu samalla tavoin kuin laajamuotoiseen terrorismin uhkaan); emme myöskään voi väittää, että se, mitä nyt tapahtuu, oli jotain, minkä tiesimme olevan tiedettyjen mahdollisuuksien tuolla puolen (sillä moderni tiede on ollut jo pitkään selvillä pandemioiden synnyn ja leviämisen mekaniikasta). Kumpikin mainituista vaihtoehdoista (tiedetyt tiedetyt ja tiedetyt tuntemattomat) jättää jotain olennaista ulkopuolelleen. Listan kolmaskaan kohta (tuntemattomat tuntemattomat) ei tavoita asetelman todellisuutta. Tiedon ja tietymättömiin jäävän rekisterit tuntuvat lankeavan häiritsevällä tavalla yksiin: Jos tiesimme (ja tiesimme tietävämme), miksi emme varautuneet, vaan jatkoimme ikään kuin emme tietäisi? Ja jos emme todella tienneet, kuinka ”muutaman epidemiologin” oli mahdollista ennakoida koko skenaario tieteellisesti täysin kiistattomalla tavalla?

Tässä tapauksessa vain neljäs kategoria, tuntematon tiedetty, kattaa yllä jäsennellyn anomalian. Laajamittaiseen systeemiseen romahdukseen johtava pandemia oli jotain, jonka suhteen toimimme ikään kuin se ei kuuluisi jäsennellyn tietomme piiriin. Asetelmaan pätee täsmällisesti tulkiten freudilaisen fetisismin mukainen kaava: ”Tiedän, kuinka asiat ovat, mutta kuitenkin…” Siis: Tiedämme hyvin, että globaali järjestelmämme on äärimmäisen altis nopeasti leviävälle pandemialle, joka voi tuhota sen reaalitaloudellisen toiminnan perustan, mutta kuitenkin… no, kaikkihan on toiminut hyvin tähänkin saakka, ja kyllähän asiantuntijat… ja niin edelleen. Fetisismin tiedollinen epäuskottavuus toimii käänteisesti sen logiikan takaajana: jäänteeksi redusoitunut tiedonmuru toimii turvaavana mielikuvana, joka oikeuttaa tosiasiallisen tiedon performatiivisen kiistämisen.

Nevanlinnan artikkelia mukaillen nykyisen asiantilan mahdollisuus ja sietämättömyys on alusta saakka tiedetty todeksi, mutta se on kielletty turvautumalla mielikuviin järjestelmän itseään ruokkivasta kitkattomuudesta; vetoamalla jäänteisiin maailmasta, jossa pahimmatkin epidemiat kyettiin torjumaan ”tiedonkulun tehokkuuden” ja ”teknologian” turvin. Järjestelmän perimmäisestä lahoudesta puhuneet oli helppo tuomita ääriajattelijoina ja ”marxilaisina” – siitäkin huolimatta, että nämä äänenpainot olivat tutkijoiden piirissä voimistuneet jo kauan ennen nykyistä poikkeustilannetta.

Näin olemme tulleet partituurin siihen kohtaan, jossa kapitalistisen systeemin kriitikko huomaa orkesterin säestävän lauluaan.

Nekään, jotka vielä puolustavat uusliberaalia talousajattelua, eivät vaadi terveydenhoitojärjestelmän laajamittaista yksityistämistä, vaan kätkevät agendansa höpinään ”laumaimmuniteetista” ja uskottelevat, että ainoa oikea tapa reagoida pandemiaan on antaa viruksen jyllätä suhteellisen vapaasti väestön keskuudessa. Kuten toisaalla on osoitettu, tällainen ”laumaimmuniteetin” hyödyntämisen idea on epidemiologian uusliberaali versio: epidemiasta selvitään parhaiten, kunhan sitä ei säännellä. Se, että Boris Johnsonin kaltainen populistikin joutuu virallisesti sanoutumaan tällaisesta irti, kertoo paljon.

Tehokas käytännön fetisismi on kuljettanut meidät paikalle, jossa tietämättömyys on muuttunut uudenlaiseksi tosiasiaksi. Tyypillisesti ja useimmin kuultu asiantuntijapuhe on muotoa: ”Kukaan ei tiedä, mitä lopulta tapahtuu, paitsi että se on mullistavaa ja peruuttamatonta.”

Koronapandemia voi laukaista laajamittaisen systeemisen kriisin tai oikeammin kiihdyttää sitä. Järjestelmän kriitikot ovat tienneet kriisin olevan vallitseva tosiasia jo kauan, sillä – kuten kaikki nyt ymmärtävät – ongelma ei ole ulkoisessa vihollisessa vaan rakenteissa. Historiallisten esimerkkien ja monimutkaisten järjestelmien dynamiikasta muun muassa mallintamalla saadun tiedon valossa systeemisen romahduksen on arveltu tapahtuvan niin sanottuna ”järjestelmäonnettomuutena” eli (liian) monimutkaisen systeemin synnyttämien useiden vikojen odottamattomana yhteistoimintana. Tällöin mikään yksittäinen ongelma ei luultavasti aiheuta järjestelmän romahtamista, eikä romahdus ole nopea, vaan

yhdistelmä jatkuvasti kasvavia vaikeuksia ylläpitää järjestelmää, odottamattomia yllätyksiä, luonnonkatastrofeja, poliittisia ongelmia, huonoa tilannekuvaa ja huonoa johtamista tulee pitkällä aikavälillä aiheuttamaan ihmiskunnan elinolosuhteiden heikkenemisen hyvin samaan tapaan kuin onnettomien sattumusten yhdistelmä aiheuttaa lento-onnettomuuden. (Sitaatin lähde täällä.)

Tällaisessa järjestelmäonnettomuudessa ongelmat voimistavat toisiaan. Koronapandemia on katastrofi, jonka vaikutukset lievimmilläänkin kiihdyttävät järjestelmäonnettomuuteen johtavia prosesseja. Se on synnyttänyt laajan kriisitietoisuuden, mutta mikään ei takaa, että tapahtuisi sellaista muutosta, joka voisi edes teoreettisesti ehkäistä järjestelmän romahtamisen. Pessimistisimmät veikkailevat pandemian jälkeisen stabilisaation ja talouskasvun johtavan kulutus- ja päästöpiikkeihin, jotka vain jouduttavat väistämätöntä.

Nationalistien keskuudessa lyhytnäköisimmät suhtautuvat koronavirukseen jonkinlaisena kansallisen politiikan triumfin mahdollisuutena. Kuten Nevanlinna kirjoittaa, ”[t]ämän tilannekuvan tekee tyhjäksi yksi asia: itse virus”. Koska ”[h]allitukset ovat johtamiensa yhteiskuntien tavoin selviämismoodissa”, tekee vastakkaisten vaatimusten paine ”rationaalisesta päätöksenteosta milteipä loogisesti mahdotonta”:

yhtäältä ihmisten kanssakäymistä pitäisi radikaalisti rajoittaa, mutta samalla olisi turvattava tuotannon, palveluiden ja instituutioiden toiminta. Tämä kaksoissidos kaventaa hallitusten liikkumavaraa enemmän kuin mikään direktiivi koskaan. (…) Koronavirus ei ole kansallisen politiikan triumfi. Se pikemminkin sinetöi globalismimme. Tarttuva ja maailmanlaajuinen ei ole vain virus itse: myös paikallisesti toteutetut toimet sen nitistämiseksi säteilevät kerrannaisvaikutuksia, jotka eivät ole minkään kansallisen hallituksen kontrollissa.

Jos esimerkiksi Yhdysvaltojen oligarkkinen systeemi hajoaa käsiin, kuten Nevanlinnan mukaan on hyvin mahdollista, eivät ”Euroopan kansalliset väliaikaisdiktatuurit (…) totisesti pääse sanelemaan, mitä siitä sitten seuraa”.

Fasistisen ”vallankumouksen” logiikan mukainen poikkeustilan ikuistaminen on tämän pelin yksi mahdollinen päätepiste, mutta nykyinen kaaos huomioiden tosiaan vain yksi. Hyvin toimeentuleva keskiluokka epäilemättä toivoo mahdollisimman pikaista paluuta sellaiseen ”normaaliarkeen”, jossa ulkomaanmatkat ja suurimittainen kuluttaminen jatkuvat aiempien vuosikymmenien tapaan nyt, kun koronavirus on jo ehtinyt muistuttaa meitä ”aineettomista arvoista” ja ”elämän perusasioista”. Logiikka on tässä hieman sama kuin Titanic-elokuvassa: köyhän tehtävänä on toimia rikkaan injektiona aineellisesti vauraan elämän sivuvaikutuksena tulevaa epäautenttisuutta vastaan. Kun koronavirus pakottaa vauraimmatkin meistä hetkiseksi sisätiloihin, on etenkin niillä, joiden taloutta eristäytymisen vaikutukset eivät välittömästi uhkaa, taipumus kuvitella tilanteen opettavaisuuden olevan kiteytettävissä jonkinlaiseksi poroporvarilliseksi viisausfilosofiaksi.

Puheet ”samassa veneessä” olemisesta voi yhtä lailla kuitata jäätävänä paskanjauhantana, mikäli näitä puheita kuulee nykyjärjestelmän voittajien suusta. Kun Unkarin pääministeri Viktor Orbán käyttää pandemiaa ikuisen poikkeustilan ja siten diktatuurinsa sinetöimiseen ja kotimainen mediayhtiömme PunaMusta jakaa osakkailleen kolmen miljoonan superosingot samalla kun lomauttaa 650 työntekijää kolmeksi kuukaudeksi, tajuamme totisesti, ettemme ole ”samassa veneessä” emmekä ”yksi kansakunta”. Li Anderssonin huomio koronakriisistä luokkaristiriitojen kärjistäjänä on oikeutettu.

Kompleksinen ja kaoottinen maailma jakaa meidät viheliäisellä tavalla, aina vain kiistattomammin ja kipeämmin. Ydinkysymys on, löydämmekö näkökulmaa, joka kykenee jäsentämään tämän jakautumisen oikein – toisin sanoen synnyttämään solidaarisuutta, jossa osattomat rinnastavat itsensä koko järjestykseen ja tulevat puhuviksi subjekteiksi, joita vallanpitäjillä (ja näiden suomista eduista nauttivilla) ei ole varaa jättää kuuntelematta.

Puhun tietenkin vallankumouksesta – mikään vähäisempi termi tuskin tulee kysymykseen, mikäli suhtaudumme vakavasti kysymykseen aidon tasa-arvon ja demokratian toteennäyttämisestä. Mutta missä määrin tiedämme, että juuri nyt on ”vallankumouksellinen tilanne”, ja onko tällainen edes tiedettävissä? Eräässä mielessä tässä on kyse hysteerikkojen ja fetisistien vastakkainasettelusta. Kun ensin mainitut tunnustavat patologiansa avoimesti ja etsivät vastausta mestareilta, joihin eivät koskaan kykene varauksetta uskomaan, turvautuvat fetisistit edelleen jäännöksiin ja mielikuviin (joiden seurauksista tällä haavaa piirteellisimpiä on katastrofin vähätteleminen – ja siitä seuraavat moninaiset ”protestit” kuten laumojen pakkautuminen lomakeskuksiin).

Mutta kuten Lacan sanoo, vain hysteerikko kykenee löytämään ja synnyttämään uutta tietoa, sillä jokaisen tietämisen aktin sine qua non on nykyisen mestarin syrjäyttäminen – toisin sanoen hysteerisen kysymyksen kysyminen. Tämä tarkoittaa, että meidän on väsymättä vaadittava johtajiamme kertomaan, missä todella mennään, miksi olemme sellaisia kuin he väittävät meidän olevan ja niin edelleen; muuten emme saa tilalle parempia, vaan aina vain huonompia tyyppejä.

”Vahvojen” johtajien kaipuumme on siten radikalisoitava vaatimukseksi ”paremmista” johtajista ja paremmasta järjestyksestä. Viruksen aiheuttamassa kaaoksessa tälle vaatimukselle on mahdollista saada ennen kuulumatonta pakottavuutta.



27.3.2020

Kansa on aina toisaalla


Kansaa ei ole. Tämän voi ajatella tarkoittavan sekä lacanilaisesti kansan reaalisuutta että rancièrelaisittain kansan olemista poliittisena subjektina. Kansa erottaa yhteisön itsestään. Yhteisö sinänsä on aina – perustavimmalla tasollaan – kiistan yhteisö, jonka järjestyksen ydin on tasa-arvon toteennäyttämistä koskevan kamppailun jakama. ”Orgaaninen yhteisö”, jossa jokaisella on hierarkian määrittämä paikkansa, ei ole mahdoton ainoastaan siitä syystä, että liberaali humanismi on emansipoinut yksilön, vaan paljon perustavammalla tavalla. Mikään yhteisö ei ole koskaan ollut orgaaninen.

Demokraattiseksi kutsutussa järjestelmässä kansan poliittinen subjektivaatio tai reaalisuus pyritään sulkeistamaan/torjumaan osaksi vakiintunutta järjestystä vaalikoneistolla, jossa kansa redusoidaan ääniksi, luvuiksi ja tilastoiksi. Kansan reaalisuus ilmenee kuitenkin näiden representaatioidenkin tasolla eräänlaisina ”anomalioina”, esimerkiksi julkisen valinnan teorian osoittamana monitulkintaisuutena, jonka perusteella on todettava äänestysmenettelyihin olevan ”sisäänrakennettuna vaikeita, osin peräti loogisista syistä ratkeamattomia ongelmia”, kuten Matti Wiberg artikkelissaan* huomauttaa.

Poliittisena subjektina kansa on järjestäytyneelle yhteisölle sen kitkatonta toimintaa ja olemisen järjestystä häiritsevä kiista. Rancièren** teoreettisen ja filosofisen luonnehdinnan mukaan kansa ”on subjektin ja sen ilmenemisen piirin ensimmäinen kirjautuminen, jonka pohjalta toiset subjektiksi tulemisen tavat esittävät muiden ’olioiden’, muiden poliittisen kiistan subjektien kirjaamista”. Kansa (kr. dēmos) toisin sanoen ilmaisee ja nimeää ensimmäistä kertaa yhteisön määrittämässä yhteisyydessä olevan eron, joka samalla on määritellyn yhteisyyden mahdollisuuden ehto.

Kansan itsestäänselvyyttä identiteettinä uhkaa sen reaalisuus, joka poliittisena subjektivaationa ilmenee erityisellä tavalla osattomien joukoissa. ”Normaalitilan” vallitessa nämä osattomat ovat de facto yhteiskunnallisesti näkymättömiä, kansan tapauksessa niitä, joita ei mielletä kansaan kuuluviksi, sillä heitä ei yhteiskuntajärjestyksen näkökulmasta ole subjekteina olemassakaan. Heidän osattomuutensa on nimetöntä, sillä joukkona he ovat ainoastaan sen ylimäärä, ”ulkoinen puute”, jolla ei ole ruumista.

Poliittisesta tapahtumasta (joka aina rikkoo normaalin tilan) on kyse silloin, kun osattomien joukko ilmaantuu tunnustusta vaativana puhutellen ”luonnollisen” järjestyksen toimijoita ikään kuin nämä voisivat ymmärtää heidän puhettaan ja siten jakaa saman julkisen tilan. Kun valta vastaa tähän puhutteluun (yleensä kiistämällä osattomien joukon vaatimusten legitimiteetin ja puolustamalla herruutensa luonnollisuutta), se osoittaa samalla ymmärtävänsä osattomien puhetta, jonka piti olla vain anonyymiä ja käsittämätöntä ”alempien lajien” tuskan ja mielihyvän mongerrusta.

Näin osoittautuu, että ylimääräisellä ja ruumiittomalla (aina jo) olikin ruumis; samalla niistä, joiden kohtalona oli elinikäinen alistuminen, tulee subjekteja, jotka vaativat valtaa puuttua kohtalonsa kulkuun itse. Niin kauan kuin valta kykenee teeskentelemään, ettei ymmärrä tätä vaatimusta – ettei kyse ole mistään ”kielestä” –, se kykenee ylläpitämään herruutensa luonnollisia hierarkioita ja säilyttämään niiden uskottavuuden. Rancièren mukaan

[p]olitiikkaa on, kun kansan ”vapautena” ilmenevä tasa-arvoinen satunnaisuus keskeyttää herruuksien luonnollisen järjestyksen ja kun tämä keskeytys tuottaa erityisen muodostelman. Tuo muodostelma jakaa yhteiskunnan osapuoliin, jotka eivät ole ”todellisia” osapuolia, ja perustaa yhden osapuolen, joka rinnastaa itsensä kokonaisuuteen itselleen kuulumattoman ”ominaisuuden” nimissä, sekä ”yhteisen”, joka on kiistan yhteisö.

Kun jokin näkymätön osattomien joukko rinnastaa itsensä kansan kokonaisuuteen tulemalla ”meiksi”, se vaatii kansan yhteisyyttä tilille identiteetistään ja totaliteetistaan. Kansa on aina toisaalla, ja jokainen yhteiseksi eduksi määritelty tuottaa institutionalisoituessaan ylimäärän ja osattomuuden, joka siirtää kansan sille määrätyltä paikalta aina uudelleen ja uudelleen. Esimerkiksi ”kansallisvaltiossa” ei tässä mielessä ole kyse mistään kollektiivisen identiteetin perustalle rakennetusta yhteenliittymästä, vaan yrityksestä oikeuttaa kansan totaliteetti liittämällä siihen valtio(koneisto)n nykyinen ja moderni ”kiistattomuus”. Samalla on kyse pyrkimyksestä ”institutionalisoida” poliittisen subjektin ensimmäinen kirjautuminen – jolloin tämän kirjautumisen ensikertaisuus toimii samalla ”loogisena” tapana johtaa valtiomuodostelmien moninaisuudesta kansallisvaltion luonnollinen, ”pragmaattinen” etusija. Toiminnan logiikka on sama kuin missä tahansa myytissä, jossa jakautunut ja empiirinen ensikertaisuus tulkitaan eheäksi alkuperäisyydeksi.

Rancièrelle ”[p]oliitikan instituutio on identtinen luokkataistelun instituution kanssa”. Luokkataistelu on tässä ymmärrettävä Rancièren sille antamassa marxilaisessa merkityksessä – ei siis niinkään politiikan salaisena liikuttajana tai sen ilmiöiden taakse kätkeytyvänä totuutena kuin politiikkana itsessään, ”sellaisena [politiikkana] kuin sen kohtaavat aina jo olemassa olevana ne jotka haluavat perustaa yhteisön sen arkhēlle [alkuperälle]”. Tähän liittyy myös marxilainen tulkinta proletariaatin universaaliudesta: ”[p]roletariaatti ei ole luokka vaan kaikkien luokkien hajoaminen” – lausuma, joka Rancièren mukaan ”tulee ymmärtää kaikessa yleisyydessään”. (Pahamaineinen ”proletariaatin diktatuuri” ei tässä mielessä tarkoita yhden luokan valtaa yli muiden, vaan hajoamisen perustalle syntyvää kenen tahansa yhteisöä, demokratiaa sanan radikaalissa mielessä.)

Rancière kirjoittaa:

Tässä on kuitenkin kyse Ateenan dēmoksesta, joka samastaa itsensä koko yhteisöön, ja marxilaisesta proletariaatista, joka tunnustautuu yhteisyyden radikaaliksi poikkeukseksi. Molemmat yhdistävät yhteiskunnan yhden osapuolen nimeen kaikkien tasa-arvon puhtaan oikeutuksen, joka erottaa kaikki luokat itsestään ja jonka ansiosta politiikkaa on. Politiikan universaalius on kunkin osapuolen sisäisen eron ja yhteisön itsestään erottavan kiistan universaaliutta.

Kansan ”olemus” kiteytyy näin sen oletetun yhteisyyden radikaalissa poikkeuksessa, joka prosessina ei ole vähempää kuin osattomien nimeen yhdistetty tasa-arvon oikeutus.


*) Wiberg, Matti 2011: ”Mitä vikaa kansan tahdossa?”. Artikkeli teoksessa Populismi. Kriittinen arvio. Helsinki: Edita.
**) Rancière, Jacques 2009: Erimielisyys. Helsinki: Tutkijaliitto.



23.3.2020

Merkintöjä sukupolvikokemuksen keskeltä


Merkintä 1 (kännissä; vihaisena)

Somesyötteessäni sairaanhoitajat anovat porukkaa pysymään kotona. Samaan aikaan tiet ruuhkautuvat, kun osa varakkaasta ja kuluttajan oikeuksistaan pakahtumiseen asti tietoisesta keskiluokasta tekee kaikkensa muuttaakseen maamme lomakeskukset, kahvilat ja ravintolat saatanallisiksi viruslingoiksi. Näiden persläpien yhtä lailla loputtomasti kuluttamaan tottuneet teini-ikäiset lapset, joiden käsitys kapinasta ja rohkeudesta tiivistyy merkkivaatemainosten banaaleihin imperatiiveihin, järjestävät yksityisbileitä ja yökyläreissuja muiden luokkatiedottomien vittupäävanhempiensa lasten kanssa; kun kaikki sitten aikanaan sairastuvat, sama erehtymätön kuluttajantaju (ja äkillinen tietoisuus kuulumisesta kansanosaan, joka ”pitää tätä maata pystyssä”) ohjaa heidät vaatimaan suurieleisesti ensiluokkaista hoitoa jo valmiiksi ylityöllistetyltä hoitohenkilökunnalta, joka normaaliaikanakin on kiitoksen sijaan saanut iltapäivälehtiä myöten kuulla olevansa syypää yhteiskuntajärjestyksen vaarantavaan patologiseen ahneuteen.

Atomisaation hedelmät kypsyvät ja putoavat. Superrikkaiden eliitti vetäytyy lääkäreineen ja hoitohenkilökuntineen antiseptisiin elysiumeihinsa; keskiluokka, joka ei vielä ole ehtinyt tajuta tulleensa kunnolla kusetetuksi, täyttää hiihtoparatiisit ja messukeskukset antautumalla liskoaivojensa ensimmäisille primitiivisille shokkireaktioille; ryysyproletariaatti koettaa arvuutella, kuinka maahanmuuttajat saisi selitettyä syypäiksi tähän uuteen uhkaan, jonka maalittaminen on osoittautunut tavallista hankalammaksi. Intelligentsija seikkailee kyynisen vahingonilon ja frustroivan hämmennyksen loputtomissa sokkeloissa. Useiden ”ajattelevien ihmisten” mielestä järkevin reaktio on pysähtyä neljäksi päiväksi olennaisten asioiden äärelle ja edetä kostean kaavan mukaan.


Merkintä 2 (seuraava päivä; selvänä, hiukan väsyneenä)

Vuosikymmeniä harjoitettu uusliberaali politiikka esittelee sikamaisia hedelmiään paljastamalla meille itsetyytyväisen ja varakkaan kansanosan, jonka elämä, halut ja tarpeet ovat jo kauan olleet niin privatisoituneita, että solidaarisuuden kaltaisten abstraktioiden sijaan ensimmäinen hiivamainen ja välittömästi mieleen tunkeva ajatuksenklimppi on: ”Ja minun lomaanihan ei valtio, saatana, pilaa.”

Jo nyt koronavirus osoittautuu meidän sukupolvikokemukseksemme. Se on kitkattoman kapitalismin kasvoille lyövä totuus, brutaali interventio ja pelottavuudessaan tyystin pakottava vaatimus; tuntematon, joka on liian lähellä kenenkään kertoa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vain se ”tiedetään”, ettei mikään ole ennallaan.

Liskoaivojen massiiviset primitiivireaktiot noudattelevat tuttua torjunnan kaavaa. Saavutettujen etujen ehdottomaan privaattiuteen luottava liberaali luulee omistavansa aikansa, elämänsä ja unelmansa itse. Hänen eskapisminsa on idioottimaisuudestaan huolimatta loogista, sillä sen takana seisoo kokonainen halutuotanto ja markkinakoneisto, jonka loppua on mahdoton kuvitella.

Kuitenkin tuo mahdottomuus löytää ruumiinsa näkymättömästä viruksesta. Jos tämä ennakoikin Jumalan valtakunnan laskeutumista keskuuteemme, on utopiaan vielä infernaalisesti matkaa. Mitä ikinä tapahtuukin, on jälleen kerran selvää, että nykyjärjestelmän häviäjät kärsivät katastrofista eniten – jos kohta tutkimuksetkin osoittavat, että viime vuosikymmeninä huolellisesti viljelty taloudellinen eriarvoisuus lisää sairastuneiden lukumäärää myös rikkaimman promillen keskuudessa. Sikäli latteus ”samassa veneessä” olemisesta pitää ainakin minimaalisella tavalla paikkansa; ratkaisevaa on toki tässäkin, kuka kulloinkin puhuu ja millaista yhteisyyttä tosiasiallisesti tarjotaan. Tähän mennessä elvytystoimet ja tukipaketit ovat tarkoittaneet enimmäkseen rahan syytämistä pankeille ja yrityksille samalla, kun työläisten ja köyhien oloja on huononnettu ”kriisitietoisuuden” tuottamien järkälemäisten fetissien arveluttavassa varjossa.

Haaste, johon Facebookissa ei törmää, on olennaisten kysymyksien etsiminen.

Käsillä oleva hämmentävä tilanne tuo kieltämättä mieleeni Juha Seppälän Taivaanrannan ikimuistoisen lopetuksen:

Eerola pyysi vielä Bomania varmuuden vuoksi kirjallisesti kokoamaan niitä tietoja joilla olisi saattanut olla merkitystä asian kannalta ja Boman lupasi.
(…)
Hän istahti pöydän ääreen ja hamuili paperin eteensä. Se oli kuin pieni valkea kangas ja Boman tunsi olevansa ylivoimaisen tehtävän edessä.
(…)
Hän ymmärsi pian, että ennen kuin saisi sanaakaan paperille, hänen olisi kyettävä näkemään ne asiat joilla oli merkitystä niillä joilla sitä ei ollut.



18.3.2020

Tuhofantasioista, järjestyksestä ja mestareista

Keskustelin eilen erään nationalismiin ja traditionalismiin kallellaan olevan tuttavani kanssa. Hän mainitsi poikkeuksellisen tilanteen kirvoittaneen ”omien piirissä” jos jonkinlaista viheliäistä ja kaunaista tuhofantasiaa, patoutuneita tunteita kun on runsaanlaisesti. Sivumennen sanoen moni kiihkeämpi uskovainenkin tuntuu – ei lainkaan yllättäen – mieltävän pandemian jonkinlaiseksi kaikkivaltiaan Jumalan toimittamaksi lopun aikojen operaatioksi.

Ja eiväthän nämä fantasiat yksinomaan ”oikeiston” ongelma ole. Vasemmallakin on jo kauan elätelty toiveita maailmanlaajuisesta katastrofista, joka viimeinkin ”herättäisi” ihmiset ja kaataisi kapitalismin. Uhrausmentaliteettia löytyy siten riittämiin kummaltakin puolelta; latteahko ja ikävä, mutta tosi toteamus.

Tällaiset reaktiot ovat väsyttävyydessään ennalta-arvattavia. Huomaan vastaavanlaisia tunteita itsessänikin, ja ”taiteilijansieluni” lähestulkoon iloitsee normaalin, typerän elämänkulun väkivaltaisesta kumoutumisesta elätellen lapsellisia ja hämäriä mielikuvia, joissa ”veltot, konsumerisminsa ja mukavuudenhalunsa sokeuttamat idiootit” saavat maistaa tämän brutaalin keskeytyksen huumaavia hedelmiä: tylsyyttä, eristäytyneisyyttä ja pelkoa.

Epäilemättä tällaiset fantasiat houkuttavat erityisellä tavalla hyvin typeriä ja hyvin älykkäitä ihmisiä (molempien toimintatapoja määrittelee patologinen lukkiutuminen kohteeseen, niin sanottu ”fiksaatio”); samalla myös massat (joita voi pitää määritelmän mukaan typerinä) ovat alttiita yhtymään niiden tarjoamaan halun mekanismiin ja liittoutumaan symbolisen väkivallan kierteeseen, minkä palkintona on usein mestarin lahjoittama psykoottinen varmuus kohdalle osuneesta totuudesta, joka alkaa hallita koko ilmenemisensä kontekstia. Tämän looginen päätepiste on terrori. Sivuhuomiona voi sanoa, ettei sellaista tolkun ihmistä olekaan, jonka tajunnassa eivät moiset epäilyttävät fantasiat uiskentelisi – ero on lähinnä itsetuntemuksen tai tiedostamisen tasossa; siksi tuntuu järkevältä ajatella janan ääripäiden (hyvin älykkäiden ja hyvin tyhmien) olevan juuri niitä, joihin fantasioiden eksplisiittisimmät muodot vetoavat (mutta tietenkin kyse on viime kädessä pelkästä arvelusta).

En ala tässä toistaa liiaksi itsestäänselvyyksiä. Niin tekopyhältä kuin solidaarisuuden mankuminen useiden poliitikkojen suusta kuulostaakin, he ovat ilman muuta oikeassa. Että minä ja traditionalistituttavani olemme molemmat jollain tavalla tyytyväisiä pääministerin ”jämäkkään otteeseen”, kertoo ainakin sen, että jotain on saatettu tehdä oikein – normaalioloissahan suhtaudumme kumpikin aika kriittisesti sosialidemokraattien ulostuloihin –, sillä nyt tosiaan annoimme Sanna Marinille rehellistä tunnustusta, jos ei muusta, niin ainakin asianmukaisen roolin omaksumisesta.

Pääministeri, jonka ”vahvaa johtajuutta” mediassakin vuolaasti kehutaan, ei tietenkään tehnyt muuta kuin asettui symbolisen mestarin tyhjälle paikalle antaen samalla kasvot ja äänen yhteiskuntajärjestykselle. Vain tältä paikalta on mahdollista ylipäätään – järjestyksen äänellä – julistaa poikkeusolot alkaneiksi ilman, että kyse on pelkästä hämärästä kaaoksesta ja paniikille alttiista ”kriisitietoisuudesta”. Halla-ahon ja muun opposition varaukseton tunnustus ei kerro niinkään Marinin henkilökohtaisesta karismasta kuin mestarin symbolifunktion toimivuudesta ja yleisestä, kriisissä artikuloidusta tarpeesta. Jos pääministeri ei olisi ottanut tätä paikkaa, on luultavaa, että sen olisi ottanut joku tai jokin muu; ja siinä tapauksessa tapahtumaa olisi melko luultavasti edeltänyt enemmän tai vähemmän kaoottinen, ”vallankumouksellinen” vaihe, sillä demokraattisessa järjestyksessämme symbolifunktio vaikuttaa ennalta tiettyyn rajaan saakka aivan määrätyn kaltaisen paikkajaon. (On huomattava, ettei tämä väite ole ristiriidassa demokratiaan olennaisesti kuuluvan ”vallan paikan tyhjyyden” periaatteen kanssa, vaikken tässä voikaan asiaa sen laajemmin avata.)

Kun kansalaiset painavat päänsä hallituksen 19-kohtaisessa listassa lueteltujen toimenpiteiden edessä, ei pitäisi kiirehtiä johtopäätökseen massojen ”lammasmaisesta nöyryydestä”, vaan ymmärtää symbolisen mestarin toiminnan logiikka, joka tapahtuu kaikenlaista ”individualismia” huomattavasti perustavammalla tasolla. Marinin ”jämäkkyys” on viime kädessä symbolisen mestarin paikan mahdollistama vaikutus: rooli, jossa asiat ovat kuten minä sanon, koska minä sanon niin.

Tämä on samalla lacanilaisen herran diskurssin, kaikkien diskurssien ja sosiaalisen todellisuuden perustavan sidoksen, olennainen ominaisuus. Mestari ei ole mestari jonkun tai joidenkin ominaisuuksiensa (kuten karisma, ylivertaisuus, ekstroverttiys tai koleerisuus) vuoksi, vaan koska hän on asettunut erityiseen paikkaan diskurssissa. Kun lacanilainen puhuu ideologiakritiikin tehtävästä muuttaa arvokas lahja valuvaksi paskaksi, hän viittaa prosessiin, jossa mestarin sädehtivä ja loputtoman monimielinen rikkaus sysätään jäännöksen paikalle (ks. Lacanin diskurssien kaavat täältä) ja näin paljastetaan kunkin mestarin rakenteelliset mahdollistumisen ehdot. Analyyttisessa prosessissa ei kuitenkaan ole kysymys mestarin kieltämisestä, vaan sen uudelleenasettumisesta ja -asettamisesta tavalla, jonka lopputuloksena on yksilöllinen totuusvaikutus.

Miksi minä ja tuttavani tunsimme tyytyväisyyttä pääministerin ”jämäkkään” toimintaan, joka mielestämme osoitti kunnon johtajuutta? Kumpikin meistä on taipuvainen kriittisyyteen ja auktoriteettivastaisuuteen; molemmat vaalivat traditioissaan asustelevaa yksityisajattelijuutta ja arvostavat laajoja yksilönvapauksia. Vastaus kuulunee: Epäilemättä siksi, että arvostamme järjestystä, turvallisuutta ja olosuhteita, joita tarvitaan riittävän vieraantumisemme ylläpitämiseksi, emmekä tässä kohdin epäile tunnustaa modernin valtion välttämättömyyttä. Vaikka globalisaatio olisikin menneisyyttä, on selvää, ettei nykyaikainen, teknologisesti kehittynyt ja sekä alueellisesti että väkimäärältään laaja ja heterogeeninen yhteisö kykene toteutumaan yhteisönä ilman mittavaa ”taustakoneistoa”. Lisäksi tarvitsemme fantasian, joka strukturoi haluamme niin, ettei tuon ”koneiston” toiminta liiaksi häiriinny.

Koronaviruksen hallitsemattoman leviämisen myötä on alkanut näyttää selvältä, että yhteisöä kannattelevat fantasmaattiset rakenteet ja skenaariot ovat muuttumassa. On hankala sanoa, mihin suuntaan ja millä tavoin; mutta kerrankin voi kenties sanoa, että muutos on meidän, typerien massojen, käsissä. Tämä asetelma käy sitä todellisemmaksi ja myös sitä uhanalaisemmaksi, mitä enemmissä määrin epidemia vaikuttaa meidän tai kenen tahansa olevaksi tulemiseen synnyttäen tilanteita ja prosesseja, joissa symboliset mestarit nousevat ja luhistuvat.

17.3.2020

Brutaali keskeytys ja oleellinen kysymys


Globaalin kapitalismin vavahdellessa poliittisessa ja konsensuaalisessa tyhjiössä luodut kiertoilmaisut kuten alijäämä, kestävyysvaje ja valtionvelka osoittautuvat nyt järjestelmää kannattelevaksi fiktioksi. Markkinatalouden ”rautaiset lait” tajutaan vähitellen muovailuvahaksi, joka taipuu systeemin haavoittuvaisuuden lopullisesti paljastaneen reaalisen työntyessä liian liki. Uusliberaali talouskurimytologia menettää viimeisenkin uskottavuutensa.

Erityisesti sosiaaliseen ja liikkuvaan, kuluttajakeskeiseen elämiseen tottunutta keskiluokkaa kohtaa raju tylsyys, jonka sietämiseen sitä ei ole opetettu. Muttei vain se. Vakavan uskonkriisin luokkaa voi lopulta olla heräävä ymmärrys siitä, että systeemi, jonka pohjimmaiseen terveyteen uskominen on jatkuvan normaalitilan ylläpitämisen edellytys, on ollut alusta saakka laho perustuksiaan myöten. Pessimistisesti ajatellen tämä voi hyvin nopeasti johtaa äärimmäisen tiukkoihin valtiollisen tason toimenpiteisiin ja linjauksiin aina ulkonaliikkumiskieltoa myöten, sillä kun tylsyyteen ja sosiaaliseen eristäytymiseen tottumaton kansanosa toipuu alkujärkytyksestä (joka kestää ehkä viikon tai kaksi), alkaa parveilu paikoissa, joissa lainsäädäntö vielä mahdollistaa kokoontumiset. Baarit, ostoskeskukset ja ravintolat täyttyvät; virus leviää ja pahimmassa tapauksessa mutatoituu, jolloin teho-osastot tulevat tutuiksi parikymppisillekin. Valtiovalta reagoi ja tylsyydestä tulee lakisääteistä.

Tällainen pessimismi on jokseenkin uskottavaa, kun tieteellinenkin näyttö osoittaa, ettei ihmisen kollektiivinen äly toimi lajinsäilymisasioissa hiivaa paremmin.

Rajat menevät kiinni, mutta tällä ei ole mitään tekemistä selväpiirteistä kansallista vihollista tarvitsevan nationalismin kanssa. Globalisaation kriisi on ollut tosiasia jo kauan, ja tähän saakka on näyttänyt siltä, että tilanne on ratkeamassa nationalismin (toki silloinkin kovin lyhytaikaiseksi) hyväksi. Uusi tuntematon muuttaa asetelmaa liian radikaalisti, jotta olisi mahdollista ennustaa sen tarkoittavan minkäänlaisen nationalismin voittokulkua. Jos laajaa solidaarisuutta – ja sen myötä uudenlaista ruohonjuuritason yhteisöllisyyttä – pääsee syntymään, patologisiin viholliskuviin ja niiden tukemiin identiteetteihin perustuvat ideologiat menettävät joka tapauksessa huomattavasti uskottavuuttaan.

Koronavirusta voi joka tapauksessa pitää brutaalina katastrofina ja keskeytyksenä, joka katkaisee totutun elämänkulun yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Samalla se on synnyttänyt kattavan systeemisen kriisitietoisuuden; sitä ilmastonmuutoksen kaltainen katastrofi ei missään vaiheessa ole kyennyt tekemään. Enää idiootti väittäisi, että kapitalismi ja kiihtyvä talouskasvu voi jatkua ennallaan. On jo truistista todeta, että tunnettu todellisuutemme on peruuttamattomasti muuttunut ja joudumme pakon edessä keksimään uuden tavan katsella sitä.

Ikävää, että ”uuden tuleminen” osoittautui lopulta pandemian kaltaiseksi katastrofiksi. (Ainakaan tätä vihollista ei noin vain maaliteta.) Yliminäsyyllisyys tahtoisi sanottavan, että lajimme kollektiivisella typeryydellä mitattuna ansaitsemme koronamme ilman muuta. Nyt on kuitenkin etsittävä syyllisyyden sijaan uusia voimanlähteitä. Seilaamme syvän veden päällä. Toisaalta tämä on jokaisen meistä tilaisuus mitata kohdallamme sitä, mitä ihmisenä oleminen banaaleimmallakin mahdollisella tasolla tarkoittaa.

Lähes ainoa todella oleellinen kysymys onkin, täyttyykö äkillinen ja väkivaltaisesti puhjennut tyhjiö laajalla solidaarisuudella vai omaksummeko – uusliberaalin atomisaation loogisessa hengessä – jonkinlaisen sosiaalidarvinistisen fatalismin.


15.3.2020

Eurooppa vaelsi yli syvän veden


Merkintöjä historioiden välistä


Viisi kaveria lähti viime viikon torstaina käväisemään Tallinnassa. Kun rannikko jäi meren taakse, ilta painui mustana ja kiimaisena kelluvan pienoisuniversumin kylkiin. Väenpaljoutta ne kyljet eivät pullistelleet. Ilma oli pelosta väljää, mutta nousuhumalikot eivät sitä juuri huomanneet, vaikka käsidesipulloja kierrätettiin jokaisen yhteisen ottimen, kytkimen ja porraskaiteen koskemisen jälkeen.

Jätimme meren taakse epidemian mahdollisuutta hermoilevan maan. 22 tunnin ero osoittautui lopulliseksi. Kun palasimme, palasimme toiseen maahan: sellaiseen, jossa kaaos oli jo puhjennut ja yleisötapahtumia välttelemään opastetut ihmiset hamstrasivat paniikissa ruokaa ja vessapaperia. Jättiläisostoskeskus täyttyi ääriään myöten kunkin yksilökuluttajan tajutessa omalla typerällä tavallaan, että jonkinlaisessa nollahetkessä ollaan.

Sanoin vaimolle, että lähdenpä tästä hamstrausreissulle minäkin. Kävelin viereiseen K-kauppaan; ohitin Embo-pakkausta kanniskelevan tyypin. Täälläkin hyllyt tyhjinä paperista, ajattelin. Hyllyn päädystä nappasin syliini sixpäkin neloskaljaa. Kassa hymyili kun tulin kohdalle. Luin naisen katseesta, että jotkut sentään tajuavat keskittyä hamstraamisessakin olennaiseen.

Palaan muistikuvissani paljon maantiedettään laajemmaksi osoittautuneelle merimatkalle. Muistan puolityhjän laivan, iltabuffetin, harvan kännisenä horjahtelevan väen joka loputtomiin santsasi kaikkea mahdollista: rapuja, juustoja, simpukoita, lasimestarin silliä, rosmariinikanaa, punaviinilammasta, pariisinperunoita. Merenkäynti sotki sisäistä kompassia. Päässä souti meri siinä missä viinikin. Sitä en vielä tajunnut, että vastaavat erot olivat katoamassa myös tämän Euroopan mukaan nimetyn kelluvan universumin ulkopuolella.

Aamuyön diskossa humalaiset pyörittivät bilemyllyä joka jauhoi väsymättömänä pimeyttä vastaan. Meidän viiden jätkän porukasta kaksi oli vetäytynyt nukkumaan hyvissä ajoin. Itse en kyennyt mässäilyiltäni kunnolla juomaan, mutta roikuin toisten matkassa tajuten hämärästi, ettei tätä yötä kannattanut käyttää unessa olemiseen. Kahdella muulla oli järjetön vauhti päällä. ”Jos tilataan vielä yhdet”, sanottiin, viisi tai kuusi tai kymmenen kertaa. Kohauttelin olkiani. Tarjoilin käsidesiä mutten välittänyt, olihan musta joutsen jo levittänyt siipensä ja tullut aivan liki. Kadehdin ystäviäni joita buffetin tarjonta ei ollut lannistanut juomattomiksi. Kaipasin paksua humalaa. En mahtanut millekään mitään.

Yö kasvoi ja tiivistyi, baarit sulkeutuivat, porukka vaelteli hyttien välillä. Pää väsymyksestä sakeana nojasin kaiteeseen, imin laiskasti kitkeränä kartiona hehkuvaa pikkusikaria ja tuijotin hallitsematonta mustuutta, etsin valonkajossa kiilteleviä aaltojen vuolteita. Tuntui kuin olisin tuijottanut avaruuteen, tiivistyneestä massasta ahtaaseen ja silti niin laajaan, että se hyytävästi naureskellen ylitti sivistyneen eurooppalaisen käsityskykyni.

Aamulla naureskelin pojille jotka näyttivät kuolleista heränneiltä. Hytti vavahteli krapulapieruista, vessa tärähteli oksentelusta. Me selväpäisemmin yömme viettäneet kyselimme, jaksavatko sankarit käydä maissa. ”Hetken päästä ehkä”, kuului vastaus.

Kymmenen aikoihin lähdettiin harhailemaan sataman tuntumaan, löydettiin tupakkakauppa ja Super Alko. Viinakassien kilinä toi naapurimaan vierelle. ”Nyt on nähty Viroa”, todettiin.

Kotimatkalla aurinkokannella paistoi syvä eteerinen valo. Käsittämättömän raaka tuuli puhalsi. Aamun kulku oli laskenut tupakanhimoa irti, mutta piiput jäivät sillä kertaa sytyttämättä. Oli perjantai. Helsingissä katselin steissin maskinaamoja, joiden näkeminen kummasti tympäisi. Piipahdettiin juomassa Woolshedin laatuoluita. Mieli oli jäänyt maailmojen väliin. Ryyppäämisen halu tunki luihin ja ytimiin, mutta katosi aivan väkivallatta junamatkan loputtomaan ja viivasuoraan totisuuteen. Perillä Joensuun keskustassa oli hankala tajuta kaupungin elävän perjantaita. Eikä se elänytkään.

Taksia odotellessa valkeni vähitellen, että kokonainen maantiede voi muuttua yhdessä yössä. On olemassa pelon ja kiitoksen täyttämiä öitä, joihin yllättäen työntyy koko Eurooppa: tuo haihtuva maanosa joka humalaltaan ei edes tajua kulkevansa 22-tuntista matkaa historioiden välissä. Normaalin kehä on murrettu, valtiomiehen mahtikäsky ei eroa juopottelevan hullun päähänpinttymistä. Hetken ajan kaikki on hyvin.



10.3.2020

Sallikaa pyhimpien arvojenne tulla pilkatuiksi

Viime viikolla sain puhelun. Pyydettiin ”aivoja lainaan” ja jonkinlaista näkemystä Päivi Räsäsen tapauksesta. Sattumalta asia tuli puheeksi vielä (myöhemmin samana päivänä) konservatiivisesti ajattelevan lähisukulaisenkin kanssa.

Mainitsin kirjoittaneeni aiheesta jonkinlaisen blogitekstin, jossa hyödynsin Suomen Kuvalehden verkossa julkaisemaa Jaana Hallamaan esseetä. Siteeraan blogitekstini keskeiset pointit tässä:

Hallamaan mukaan on selvää, ettei Räsänen ”lähettänyt tviittiään välittääkseen informaatiota Roomalaiskirjeen laatineen Paavalin ajattelusta” vaan ilmaistakseen Raamattua siteeraamalla samaan sukupuoleen kohdistuvan rakkauden olevan ”häpeä ja synti”. Toisaalta, kuten Hallamaa toteaa, tviitissä ei ole kyse viestistä vain omille ideologisille kannattajille ja vastustajille, vaan myös eräänlaisesta uskonkuuliaisuuden ilmaisemisesta. (…) Hallamaa kirjoittaakin Räsäsen ”[u]skonnonvapauteen (…) vedotessaan sivuutta[van] sen, että hänen levittämänsä leimaavat luonnehdinnat vahingoittavat niiden kohdetta, ja juuri sen vuoksi valtakunnansyyttäjä on käynnistänyt niistä tutkinnan”. Tämäntyyppinen sivuuttaminen on tiiviiden uskonnollisten yhteisöjen arkipäivää (…).

Sananvapauden puolesta pelkääville konservatiiveille onkin syytä tähdentää, ettei asetelma ole aivan niin yksinkertainen kuin he tuntuvat haluavan ajatella. Räsäsen ”synti” ei ole Raamatun siteeraaminen, vaan stigmatisoivien luonnehdintojen levittäminen. Merkittäviä lisäongelmia asetelmaan tuo se, ettei – kuten kirjoitin – ”kummallakaan puolella vaikuta olevan pulaa uhripääomalla pelaamisesta”.

Mitä tällaisesta ilmiöstä lopulta pitäisi ajatella? Henkilökohtaisesti pidän esimerkiksi Räsäsen tviittiä tympeänä ja vastenmielisenä, enkä mitenkään erityisen ”kristillisenä”. Mutta toisaalta tekee mieli kysyä, millaiseen asemaan seksuaalivähemmistöt (tässä tapauksessa homoseksuaalit) yhteiskunnallisessa keskustelussa asetetaan, kun yhden kristillisdemokraattisen kansanedustajan tviitti nähdään siinä määrin kohdettaan ”vahingoittavana”, että asiasta on käynnistettävä tutkinta.

Tunnustan kaipaavani aikaa ja kulttuuria, jossa homoseksuaalien ja muiden seksuaalivähemmistöjen puolesta loukkaantuneet pikemminkin jättäisivät Räsäsen kaltaiset ulostulot omaan arvoonsa tai yksinkertaisesti nauraisivat niille – sen sijaan, että näkisivät Räsäsen ”vaarallisena kansankiihottajana”, mitä hän ei selvästikään ole. Konservatiiveista moni uhripelin kiusauksiin langennut puolestaan kyselee, eikö tässä maassa saa enää olla julkisesti kristitty, vaikka parempi olisi kysellä, eikö tässä maassa saa enää olla julkisesti tyhmä.

Asetelman tulenarka ongelmallisuus heijastuu tähänkin kirjoitukseen tietoisuutena mahdollisuudesta, että minut jatkossa samastetaan seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan tosiasiallisen sorron vähättelijöihin. Raivokkaimmille sosiaalisen oikeuden sotureille on yhdentekevää, että olen kommunisti ja kaikella muotoa seksuaalivähemmistöjen sortoa vastaan, sillä heitä eivät kiinnosta niinkään  uhrit kuin uhreista saatava moraalinen pääoma.

Ne liberaalit, jotka aivan vakavalla naamalla vaativat tämäntyyppisten ulostulojen välitöntä kriminalisointia, tuntuvat tekevän melkoisen karhunpalveluksen julkiselle keskustelulle. Kaikista eniten kärsivät mahdollisesti juuri kohteena olevat seksuaalivähemmistöt, jotka jälleen kerran esitetään passiivisina, alituista suojelua vaativina ylettömän herkkinä uhreina, jotka eivät kykene kuittaamaan ainoankaan idiootin itseensä kohdistamaa typeryyttä naurahduksella ja yksinkertaisesti antamaan takaisin samalla mitalla.

En sitä paitsi usko kovinkaan monen seksuaalivähemmistön edustajan haluavan tällaista. Ainakin ystäväpiiriini kuuluvat homoseksuaalit ovat niitä, joille fundamentalistien harjoittamat stigmatisoivat ulostulot ovat lähinnä psykoottista uskonvarmuuttaan huutelevien ideologian idioottien puuhastelua, joka ei ansaitse paria naurahdusta kummempaa. Luulen – tai keskustelujemme nojalla oikeastaan tiedän –, ettei mikään olisi heidän mielestään yhtä vastenmielistä kuin tiedostava, holhoava ja myötäloukkaantuva liberaali, jolle homostelun nimittäminen synniksi on kansanmurhaan verrattava ihmisoikeusrikkomus.

Viitsin harvoin vedota ”terveeseen järkeen”, sillä pidän enemmän sen problematisoimisesta kuin siihen vetoamisesta ja filosofisessa psykoanalyysissa marinoituneena pidän ”tervettä järkeä” vähintäänkin epäilyttävänä kategoriana. Akateemisen alan ihmisenä en kuitenkaan kammoa mitään niin paljon kuin ajatusta siitä, että kriittisen keskustelun etiikan suuntaviivoja aletaan määritellä sen mukaan, missä määrin niiden kohde kokee käsitellyn aihepiirin loukkaavan omia tunteitaan. Jo nyt kuulee vaatimuksia yliopistojen, kirkkojen ja muiden julkisten alueiden muuttamisesta turvalliseksi tilaksi, jossa ainoakaan esiin noussut aihepiiri, ajatus tai mielipide ei aiheuta eikä saa aiheuttaa kenessäkään vähäisintäkään mielipahaa.

Tämän kehityksen looginen lopputulos on helppo nähdä. Jos turvallinen tila alkaa tarkoittaa yksilöiden ja ryhmien tunteiden suojelemista – sen sijaan, että se tarkoittaisi tilaa, jossa kukin voi turvallisesti opetella tuntemaan ja myös käsittelemään mielipahaa –, rakennamme yhteiskuntaa, jossa ainoa kielto on kieltoon itseensä kohdistuva kielto. Jos kiellämme kaiken, mikä voi potentiaalisesti loukata tunteitamme (so. kiellämme kaiken, mikä voi potentiaalisesti kieltää minkä tahansa affirmoimamme toiseuden), kiellämme lopulta myös kaiken todellisen toiseuden, jota kieltoteitse luulimme puolustavamme. Toiseuteen ja tuntemattomaan kuuluu aito vaaran ja siten myös loukatuksi tulemisen mahdollisuus. Luulisi, ettei näitä ”terveen järjen” tosiasioita tarvitsisi ladella enää kenellekään; mutta kaiketi maamme on jo jokin aika sitten lakannut olemasta sivistynyt.

Turvallisen tilan ja mikroaggressioiden hyvää tarkoittava ideologia johtaakin käytännössä kaikenlaisen aidosti kriittisen (ja siten rakentavan) keskustelun katoamiseen, sillä mikään perusteltukaan kritiikki ei mahdollistu tilanteessa, jossa keskusteluetiikka määräytyy sen mukaan, herättääkö käsitelty aihepiiri (uhriksi tai potentiaaliseksi uhriksi määritellyssä) vastapuolessa ahdistavia tuntemuksia.

Kuten Žižek ja moni muu vasemmistointellektuelli on toistuvasti huomauttanut, tässä liberaalissa suvaitsevaisuuskäsityksessä on viime kädessä kysymys eräänlaisesta ”kulttuurisesta narsismista”, jonka subjekti ei suinkaan ole haavoittuva seksuaali- tai etninen vähemmistö, vaan holhoava ja oman etiikkansa universaaliudesta vakuuttunut eurooppalainen liberaali – jonka varsinainen ongelma on kyvyttömyydessä kohdata itsessään vaanivaa ahdistavaa toiseutta ja jonka kaikenkattava yliminäsyyllisyys ajaa järjettömiin uhriutumisen, uhriuttamisen ja eksotisoimisen muotoihin.

Omaltakin puoleltani tämä teksti on aiemman toistamista. Viime vuonna kirjoitin useita juttuja (ks. linkit tämän artikkelin lopussa), joissa esitin laajaakin kritiikkiä liberaalia suvaitsevaisuuskäsitystä ja sen synnyttämiä ilmiöitä kohtaan – sattumaa ei taida olla, että kaikkien aikojen luetuin tekstini on edelleen vuoden 2018 kirjamessuja käsittelevä ”Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?”, jonka retoriikka on tietoisen ärtynyttä. Puolustan Hännikäistä, vaikka olen täsmälleen toista mieltä hänen nationalismistaan ja traditionalismistaan (joita olen kritisoinut toisaalla ja useastikin); intellektuellina katson meidän jakavan joitakin periaatteita, ainakin ehdottoman vaatimuksen kriittisen keskustelun ja ajattelun vapaudesta. Olen yhä sitä mieltä, että Hännikäinen ja Kiuas olisi pitänyt päästää messuille. Silloin hänet olisi voinut haastaa aatteelliseen keskusteluun; lisäksi Helsingin kirjamessut olisi antanut edes hitusen näyttöä siitä, ettei suomalainen taide-eliitti ole uhrauksellinen sisäpiiri, joka reagoi Hännikäisen kaltaisiin älykköihin primitiivisellä ja typerällä tavalla.

Päätän tämän kirjoituksen sitaattiin Daniel Nylundilta:

Minä haluan elää yhteiskunnassa, jossa kaikkein tärkeimmät ja pyhimmät arvoni voivat tulla avoimesti pilkatuiksi ilman rangaistusta. Se ei ole hauskaa eikä mukavaa, mutta sen kieltämisen seuraukset ovat paljon kamalammat. Jos en salli sananvapautta vihollisilleni, olen ylihuomenna itse tuomittu ja sensuroitu vihollinen joillekin.


Lisää luettavaa:

Turvallisesta tilasta ja Toisen haavoittuvuudesta täällä, ja hiukan vielä lisää täällä. Julkisen lynkkaamisen muuan yksittäistapaus täällä.




9.3.2020

Ajattelun auktoriteetit


Suomalaisen kristillisen kentän kahtiajako liberaaleihin ja konservatiiveihin on ollut selviö jo kauan. Liberaaleille usein ongelmallinen sola scriptura -periaate on luterilaisen maamme konservatiiveille luovuttamaton. Jakautumisen ytimessä on suhde auktoriteettiin. Yksinkertaisimmillaan ero nykykonservatiivin ja -liberaalin välillä on siinä, millä tavoin vastataan kysymykseen: Pidätkö Raamattua elämäsi ja ajattelusi ylimpänä auktoriteettina?

Sola scriptura merkitsee protestanttisessa teologiassa periaatetta, jonka mukaan vain Raamatun kirjoitukset voivat muodostaa kirkon oppia säätelevät normit. Kun huomioi protestanttiseen uskonpuhdistukseen kuuluvan kirkollisen elämän desakralisaation ja sen kääntöpuolen eli yksilöelämän kohoamisen eräänlaiseksi holistiseksi hartaudenharjoittamisen ja arkisen pyhyyden muodoksi, voi tuntua sola scripturan pohjalta loogiselta päätellä konservatiivien tavoin, ettei periaate päde vain kirkon oppiin vaan myös yksityiseen ajatteluun.

Liberaalien kristittyjen lisäksi ”ajattelun auktoriteetti” lienee ongelmallinen käsite monelle konservatiivisemmallekin älykölle. Ajatteluun sotkeutunut tajuaa yleensä jokseenkin nopeasti, ettei tätä määritelmän mukaan eri mieltä olemisen hysterisoivaa liikettä, jolle mikään mestari ei ole pyhä, ole mahdollista pysäyttää siitä luopumatta. Tätä ei tule ymmärtää veltoksi kaikkeen dogmaattisuuteen kohdistuvaksi kielloksi (mikä on vain yksi tapa asettaa uusi mestari). Dogmaattisuus kuuluu kyllä sinänsä ajattelun ankaruuteen, ja sen voi ajatella tässä tarkoittavan kykyä asemoida välttämätön ja satunnainen oikein kulloisenkin ajatteluprosessin jatkuvuuden turvaamiseksi. Ajattelun ei pidä kammota dogmaattisuutta sinänsä, vaan vain sellaista dogmaattisuutta, joka perustaa itsensä auktoriteettiin – toisin sanoen auktoriteetin itsensä dogmaattisuutta.

Pahinta ajattelun kannalta ei siten ole niinkään dogmaattisuus tai auktoriteetti kuin juuri dogmaattinen auktoriteetti: olio, jota määrittelee auktoriteetin pysyminen mestarin paikalla. Nimittipä tällaista auktoriteettia Raamatuksi, Jeesukseksi tai Jumalaksi, sen ainoa varsinainen tarkoitus on turvata oma asemansa, pitää homma pyörimässä, herrat ja vallat paikoillaan ja kenttärahvas kurissa. Tällöin sen on myös pyrittävä estämään hysteeriset kysymykset (kuten vaikkapa kysymys siitä, millä hinnalla homma pyörii tai mikä yleensä tekee dogmaattisen auktoriteetin mahdolliseksi), jotka viime kädessä pakottavat mestarin kysymään omaa mestaruuttaan (”miksi olen sellainen kuin sanot minun olevan?”) ja näin suistavat sen jalustaltaan.

Konservatiivikristittyjen keskuudessa suosittu ajatus Jumalasta, joka kestää kyseenalaistamisen, olisikin muotoiltava uudestaan ajatukseksi Jumalasta oman jatkuvan kysymisensä kohteena. ”Kyseenalaistamisen kestävä Jumala” ei ole ajattelun kriittisen prosessin eheänä läpäisevä mestari, vaan hysteerinen Jumala, joka asettaa majesteettinsa kysymisen kohteeksi tietäen toisaalta hyvin, ettei jäljelle jää kuin narrimaista viheliäisyyttä, ristin tie. ”Ylösnousemus” ei viittaa niinkään majesteetin ennallistamiseen kuin eräänlaiseen ulostustoimitukseen, jossa mestari omaksuu poistuvan jäänteen paikan (S1 analyytikon diskurssissa). Taivaaseen astumisensa jälkeinen yliaistillinen, korotettu Kristus on siten jäänteeksi tullutta jumaluutta ja Pyhä Henki sen yhteisöllinen eufemismi, majesteetin jälkikuva.

Jumalan tieto omasta narrimaisuudestaan ei tässä merkitse suvereenin mestarin ääretöntä kontrollia ja näköalaa eli ”kaikkitietävyyttä” (ikään kuin kaikki muodostaisi tiedettävissä olevan totaliteetin). Sikäli kuin Jumala on mestari ja majesteetti, hän ei tiedä yhtikäs mitään (hän vain pyörittää maailmaa). Majesteetin kysymisen kohteekseen asettava ”ristintie” on samalla Jumalan tulemista tietäväksi subjektiksi. Totuusprosessi on siten majesteetin formaalia (muttei dogmaattista) hylkäämistä tiedon hyväksi, mikä tarkoittaa samalla tiedon asettumista totuuden paikkaan eli tiedon totuusvaikutusta (S2 analyytikon diskurssissa). Juuri tästä on kysymys tiedon ideologiakriittisessä käyttämisessä, mikä viime kädessä tarkoittaa jonkin asettumista tiedettäväksi tavalla, joka romahduttaa tiedon herruutena ja osoittaa, että tieto, joka on valtaa, on hyvin täsmällisessä, kriittisessä ja totuudellisessa mielessä valetta.

Dogmaattisuuden ja auktoriteetin kategorinen vastustaminen on typerää, mikä usein antaa konservatiiveille aiheen muistuttaa liberaalia vastapuolta siitä, että tällainen kapina perustuu aina johonkin dogmatiikkaan ja auktoriteettiin. Kaiken kieltämisen kielto voi olla vain kaiken tosiasiallisen toiseuden kielto, totalitarismin äärimmäinen muoto. Ajattelun prosessi tarvitsee auktoriteettia voidakseen kysyä kriittisesti. Sen ei kuitenkaan pidä vähimmässäkään määrin kunnioittaa sitä. Ajattelu on uskollista totuudelle, minkä vuoksi se pettää lopulta jokaisen auktoriteetin. Dogmatiikkaa ajattelu tarvitsee artikuloidessaan teoriaa, kriittisen kysymisen oikeaa muotoa.

Kapinointi saattaa liittyä ajattelun prosessiin, muttei muodosta sen ydintä. Konservatiivikristitty julistaa pahimmassa tapauksessa sodan ajattelua vastaan, koska on taipuvainen tulkitsemaan ajatteluun kuuluvan anarkismin ihmisjärjen kapinaksi Jumalaa vastaan. Ajattelun kriittisen kysymisen kenttä ei kuitenkaan hyväksy mittapuukseen järkeä sen enempää kuin Jumalaakaan, tarkoittaahan ajattelu nimenomaisesti prosessia, jonka seurauksena kulloisenkin mitan nimeämistä uhmaa loputon vaihtuvuus. Kapinan asteelle jääminen merkitsisi auktoriteettiin kohdistuvaa salaista tunnustusta, sillä kapinallinen tarvitsee aina auktoriteetin, jolle kohdistaa vaatimuksensa. Kun ajattelemisesta kieltäytyvä konservatiivi palvoo, liberaali vastaavasti kapinoi. Sekä palvonta että kapina pettävät ajattelun asiaa, sillä molemmille ajatus mestarin muuttumisesta valuvaksi paskaksi, joka ei kuule rukouksiamme (tai kuulee ne kovin huonosti ja valikoivasti), on kauhistus.

Ajattelu, joka suhtautuu auktoriteettiin dogmaattisesti, ei ole ajattelua, vaan ajattelun nimissä tapahtuvaa laskemista. ”Ajattelun auktoriteetti” on oikein ymmärrettynä kuulumissuhde: ei auktoriteetille kuuluvaa ajattelua, vaan ajattelulle kuuluva auktoriteetti, auktoriteetti ajattelun työstämän jatkuvan kysymisen kohteena. Ajattelun kiusaava rauhattomuus ja pelottavuus muodostuu juuri tästä: auktoriteetti on ajattelulle pelkkä väline, luontoon ulostettu kappale ja jakojäännös, haljennut porras ja uusien ideoiden, noiden pirullisten rikkaruohojen, kasvualusta.