28.12.2019

Päivi Räsänen, tuleva sananvapauden marttyyri?


Etenkin herätyskristilliset piirit ovat nykyään äänekkäästi huolissaan sananvapauden kaventumisesta. Innokkaimpien mielestä kyse on jo kristittyjen vainoamisesta; jotkut pitävät Päivi Räsäsen kaltaisia eliittipoliitikkoja suoranaisina sananvapauden marttyyreina (huolimatta siitä, että Räsäsen kaltaiset ihmiset saavat äänensä valtamedioita myöten kuuluviin aina, kun sitä haluavat).

Asetelmasta tekee haastavan se, ettei kummallakaan puolella vaikuta olevan pulaa uhripääomalla pelaamisesta. Räsäsen puolustajat pelkäävät sananvapauden puolesta, vastustajat ahdistuvat vihapuheesta. Veltto ajattelu päätyy tässä kohdin mielellään ”keskiluokkaiseen” tolkun logiikkaan, jossa kuvitellaan kaksi ääripäätä ja niiden väliin jonkinlainen keskitie.

Kuten Jaana Hallamaan aihetta käsittelevä (ja ilahduttavan tervejärkinen) essee kuitenkin osoittaa, tähän usein kovin kiistanalaiseen tematiikkaan kyetään toisinaan kontribuoimaan fiksustikin. Hallamaan tekstin ideologiakriittinen anti on erityisesti tavassa, jolla hän asemoi ”liberaalien parun” ja kristillisen fundamentalismin: kyse ei ole kahdesta ääripäästä, vaan saman kolikon kahdesta kääntöpuolesta. Melko girardilaisinkin äänenpainoin Hallamaa tulee vihjanneeksi mimeettiseen prosessiin, jossa vastapuolet tulevat yhä enemmän toistensa kaltaiseksi ideologisen väkivallan kierteen samanaikaisesti kiihtyessä:

Kielteisiä luonnehdintoja ruvetaan päivittelemään. Halventavia tekstejä kauhistellaan ja niiden levittäjiin lyödään moraalisesta närkästyksestä kumpuavia leimoja.

Ilmiötä on kutsuttu nimellä liberaalien parku, ja sille on tyypillistä, että avoimen vihamieliseen sanankäyttöön ruvetaan vastaamaan samalla mitalla – mahdollisesti alkuperäisiä tekstejä hienostuneemmin sanakääntein.

Närkästyneiden viesti on kuitenkin selvä: vastapuolen mielipiteet osoittavat heidät ihmisinä kelvottomiksi. Vastavuoroinen leimaaminen muuttuu kierros kierrokselta yhä vihamielisemmäksi, ja edellytykset käydä argumentatiivista keskustelua tuhoutuvat.

Hallamaan mukaan on selvää, ettei Räsänen ”lähettänyt tviittiään välittääkseen informaatiota Roomalaiskirjeen laatineen Paavalin ajattelusta” vaan ilmaistakseen Raamattua siteeraamalla samaan sukupuoleen kohdistuvan rakkauden olevan ”häpeä ja synti”. Toisaalta, kuten Hallamaa toteaa, tviitissä ei ole kyse viestistä vain omille ideologisille kannattajille ja vastustajille, vaan myös eräänlaisesta uskonkuuliaisuuden ilmaisemisesta. ”Yleisöä eivät ole ainoastaan omat kannattajat ja vastustajat vaan itse Jumala” (Hallamaa).

Räsäsen tviitti ilmaisee kärjekkään politisoituneesti Jumalan kaltaisen toimijan yhteisöllisen ja ideologisen funktion merkitysten kokoajana, vakauttajana ja legitimoijana. ”Jumalasta” tulee yhteisöllinen fantasia tai sen elementti, jonka kautta puheen kohteen tosiasiallinen häpäiseminen kääntyy uskonkuuliaisuudeksi ja ”rakkauden teoksi”. Tämä käy Räsäsen tapauksessa selkeällä tavalla ilmi HS:n haastattelussa (4.11.2019), jonka mukaan hän kokee toimintansa ilmentävän ”rakkautta homoseksuaaleja ihmisiä kohtaan” heidän näin tullessaan tietoisiksi totuudesta ”Jumalan edessä”.

Kun Raamattu tulkitaan Räsäsen ja monien herätyskristillisten piirien tavoin ajattelun auktoriteetiksi, ”toimintaa ohjaavia normeja ei tarvitse perustella, kuuliaisuus kirjaimelle riittää”. (Tätä tulkintaa olen problematisoinut aiemmin täällä.) Hallamaa kirjoittaakin Räsäsen ”[u]skonnonvapauteen … vedotessaan sivuutta[van] sen, että hänen levittämänsä leimaavat luonnehdinnat vahingoittavat niiden kohdetta, ja juuri sen vuoksi valtakunnansyyttäjä on käynnistänyt niistä tutkinnan”. Tämäntyyppinen sivuuttaminen on tiiviiden uskonnollisten yhteisöjen arkipäivää: homot on saatava tahtomaan ”parantumista”, ja ensimmäinen askel on ”totuuden” kohtaaminen, mikä tietenkin tekee kipeää ja niin edelleen…

Hallamaa ennakoi Räsäsen pyrkimyksen hyödyntää asemaansa potentiaalisena ”sananvapauden marttyyrina”, jollaiseksi mahdollinen tuomio hänet omiensa silmissä kohottaa: ”oikeuslaitos ei voi estää sitä, että Päivi Räsänen käyttää oikeuslaitoksen toimintaa ja päätöksiä omalle yhteisölleen suuntaamansa performanssin osana”. Todellista kristillisyyttä (ja Jeesuksen esimerkin seuraamista) Räsänen ilmaisisikin juuri performanssista ja jälkikäteisistä puolustuspuheenvuoroista (ja oikeuslaitoksen ”politisoitumisen” syytöksistä) vetäytyessään. Toisaalta oman yhteisön ”pyhä henki” kannattaa poliittisten päämäärien turvaamiseksi asettaa varmuuden vuoksi etusijalle, sillä liberaalissa hyvinvointivaltiossa marttyyrit tarjoavat monenlaista hyödyllistä pääomaa leikissä, jota demokratiaksi kutsutaan.

Keskustelu aiheesta ”Päivi Räsänen ja sananvapaus” polarisoitui välittömästi ”reaalipoliittiseksi” väännöksi liberalismin ja fundamentalismin välillä, mutta kuten vastapuolien kesken jaettu uhrauksellinen logiikka osoittaa, ”reaalipoliittisen” (tai ”empiirisen”) tason vastakkainasettelu on virheellinen ja jopa fetisistinen. Tähän viittaa sekin alussa mainittu tosiasia, että Päivi Räsänen kuuluu paitsi maamme älylliseen, myös taloudelliseen eliittiin – niihin harvoihin, jotka saavat äänensä kuuluviin aina, kun sattuvat sitä haluamaan.



19.12.2019

Kristillisdemokraatit, tuo aikamme moraalinen majakka


Kristillisdemokraattien osallistuminen opposition al-Holia käsittelevään välikysymykseen ei tietenkään tarkoita, ettei puolue jatkossakin mainostaisi itseään ”perhearvojen” kannattajana, mutta niissä, joiden keskellä kristityn olisi tarkoitus valona loistaa ja suolana sädehtiä, saattaa puolueen politiikka nostattaa pienen kyynisen hämmästelevän naurahduksen: sellaisia ne ovat, ja niin edelleen. Toisaalta voimme iloita yhdessä siitä, kuinka hyvin aiemmin niin tunkkaisen konservatiiviselta vaikuttanut puolue on sisäistänyt modernin ja arvokkaan huolestumisen kansallisista turvallisuusnäkökohdista. Kiitos Herralle siitäkin vähästä.

En toki epäile, ettei selityksiä ja perusteluja moiselle politiikalle olisi. ”Ei lapsen edun ajatteleminen sentään sitä tarkoita, että ruvetaan hyysäämään terroristeja” – ja sitä rataa. ”Jumalakaan ei tahtoisi meidän suosivan turvapaikkashoppailua!” (Vähät siitä, että kyse oli tällä kertaa Suomen kansalaisista, ei ulkomaisista turvapaikanhakijoista.) Tai asiallisempi versio: ”Kotimaan turvallisuusuhka on ehdottomasti otettava huomioon, joten…” (Niin: vähät siitä, että sekä turvallisuudessa että ihmis- ja lasten oikeuksissa on kyse perusoikeuksista, joita ei voi asettaa vastakkain.)

KD:n viesti on tietenkin poliittisesti yksiselitteinen. Sensuroimattomassa muodossaan se kuuluu: ”Mekin – kuten perussuomalaiset populistit – edustamme (tai tahdomme edustaa) jälkiteollisen kapitalismin uudelleenjärjestäytyneitä porvarillisia voimia, ja jos kohta olemmekin moraalisia konservatiiveja ja menemme niin sanotut perhearvot edellä, haluamme ehdottomasti ilmaista olevamme pääoman käytettävissä milloin vain ja melkein millä hinnalla hyvänsä.”

Totesin jo eduskuntavaalien aikaan, ettei KD:ta kannata äänestää, sillä tiukan paikan tullen he kyllä seuraavat pääoman valtaa vielä SDP:tä ja vasemmistoliittoakin nöyremmin ja hanakammin hyväksyen mukisematta sen mielivaltaisimmatkin sortotoimenpiteet, hyppäävät mukaan niin uusliberaalien kuin populistien kelkkaan ja allekirjoittavat leikkauslistat ”kansantalouden” ja ”kilpailukyvyn” nimissä ja niin edelleen – kunhan maassamme saa jatkossakin siteerata avoimesti raamattua ja laulaa suvivirttä…

Kristillisdemokraatit ei tietysti edes teeskentele olevansa ”edistyksellinen”, mutta välikysymyksen yhteydessä harjoitettu kokoomuslaisen avoin opportunismikin kiistelee jonkin verran arvokonservatiivisen julkisivun kanssa, etenkin kun puolueen nimessä on tuo harmillinen ”kristillis-”. Toisaalta KD tulee näin osoittaneeksi politiikallaan siihen, mistä länsimaisessa kristillisyydessä on jo kauan ollut kyse: keskiluokkaistuneesta alttiudesta seurata taloudellisen eliitin paimenta, jonka äänen se hyvin tuntee.

Sillä juuri pääoman laariin koko typerä al-Hol -välikysymys kaikessa kiimaisuudessaan sataa, typerryttävänä älämölönä ja räkäisenä tihkuna; jättäähän se kätevästi varjoonsa demarihallituksen (vaatimattomat mutta silti konkreettiset) toimenpiteet köyhimmän kansanosan – sen, jota kristityt ennen aikaan puolustivat – arjen parantamiseksi.

Elämme hassunkurisia aikoja. Sekulaari vaaleanpunainen hallitus joutuu opettamaan kristillisen ihmiskäsityksen alkeita porukalle, jonka keskuudessa huoli omasta turvallisuudesta ei perinteisesti ole ollut syy humanismin harjoittamatta jättämiselle. Kustannussyistä voi tietenkin olla fiksua ulkoistaa tämäkin humanismi Kiinassa toimiville lähetystyöntekijöille, ulkoistetaanhan sinne paljon muutakin.



18.12.2019

Fasismin vastustamisesta


Perussuomalaisten populistien riveissä ja niiden tuntumassa hehkuvaa äärioikeistolaisen ajattelun kytöä vastaan ei käy sotiminen faktoin tai niin sanotuin järkiargumentein. Merkittävimpiä syitä tähän on populistisen ajattelun ja asenneilmapiirin suhde argumentatiivisiin positioihin sinänsä. Sellaisia ei varsinaisesti ole, vaan populistisen toiminnan logiikka – syntipukittamisen ja viholliskuvan luomisen ohella – perustuu eräänlaiseen kelluvien (joskin symbolisesti määriteltyyn viholliseen ankkuroituvien) vastakkaisuuksien nollasummapeliin. Tunnemme hyvin ”perussuomalaisen version” feminismistä: ”tasa-arvoa myös miehille”. Tämä kiteyttää nollasummapelin logiikan. Jos edistetään ”naisten asiaa”, poljetaan ”miesten asiaa” ja niin edelleen – sen sijaan, että nähtäisiin naisten aseman parantaminen molempia puolia hyödyttävänä, sukupuolten keskinäistä tasa-arvoa kasvattavana politiikkana.

Populismin fasistisessa ääriversiossa nollasummapelikin on äärimmäistä, ja kommenttipalstat täyttyvät eivät vain maahanmuuttajiin, vaan myös niihin, jotka eivät suhtaudu maahanmuuttajiin kielteisesti, kohdistuvista vihanilmauksista. Tämä on tuttua kaikille näitä keskusteluja seuranneille. Lisäksi palstoille tuovat oman värinsä monenlaiset trollit ja tykkäyksiä peukuttavat botit. Kaikella tällä on yksi tarkoitus ja se on kaaoksen, ahdistuksen ja häiriön luominen ja ylläpitäminen.

Äärioikeistolainen (tai fasistinen) ajattelu on luonnehdittavissa kapitalismin oireeksi, eräänlaiseksi kapitalismin ideologiseksi muodoksi ja pyrkimykseksi vakauttaa ja turvata kapitalistiset tuotantosuhteet, pääoman virtaaminen ja kasautuminen luomalla hierarkkinen ja autoritäärinen yhteiskuntajärjestys. Populismi palvelee fasistisia motiiveja sikäli kuin se omalla nollasummalogiikallaan mahdollistaa näennäisen demokratian ja sananvapauden puolustamisen liberaaleilla debattiareenoilla. Jos fasisti pääsee debatoimaan, hän on jo tavallaan voittanut pelin tulemalla kohdelluksi tasavertaisena diskursiivisena haastajana, ja tässä suhteessa populismi on suureksi avuksi peräänkuuluttaessaan demokratialle tärkeää ”vapautta” siellä, missä on mahdollisuuksia vain sen formaalille (tai kenties jopa vain perverssille) muodolle. Aktuaalinen vapaus tarkoittaisikin tässä tilanteessa päinvastaista, leninististä elettä: suun sulkemista fasistilta, astumista ulos formaalin vapauden kehyksistä määrittelemällä vapauden paradigma radikaalisti uudelleen.

Onkin selvää, ettei demokratian puolustajalla ole fasismin edessä muuta vaihtoehtoa kuin formaalin vapauden puitteista luopuva militantti ja aktuaalinen vapaus, toisin sanoen vapauden paradigman uudelleen asettaminen, joka samalla paljastaa oletetun liberaalidemokraattisen ja formaalin vapauden ideologiset rajat. Kyse on aidosta poliittisesta ja ideologiakriittisestä eleestä, mutta myös ja ehkä ennen muuta symbolisesta väkivallasta, vallankumouksellisuudesta, jonka oikeutus on usein retroaktiivista eli jälkikäteistä.

Konkretian tasolla tämä merkitsee, ettei fasisteille tule antaa tilaa julkisen keskustelun sfäärissä siitäkään huolimatta, että populistinen retoriikka julistaa tällaisen militantin toiminnan tekopyhäksi ja ”vihervasemmistolaiseksi suvakkilogiikaksi”. Niiltä osin kuin populistinen politiikka avustaa fasismia, se on kylmästi syrjäytettävä – käytännössä vähääkään piittaamatta siitä, kuinka paljon ”sananvapauden marttyyreita” pääsee syntymään. Niin totalitaristiselta kuin tämä kuulostaakin, väitän, että on kyse kylmästä tosiasiasta; samalla joudumme tietysti kohtaamaan liberaalin demokratian ideologiset rajat. Mikään tosiasia ei ole intressitön.

Militantin strategian ei kuitenkaan pidä merkitä ”turvallisten tilojen” luomista tai muita vastaavia liberaaleja ja ennen muuta kapitalistisia valtarakenteita ylläpitäviä fetissejä – nämä ovat viime kädessä impotentteja eleitä, jotka vain vahvistavat fasistista diskurssia. Sen sijaan esimerkiksi meemiteollisuus ja informaatiosodankäynnin monet muodot tarjoavat hyviä lähtökohtia – vanhaa kunnon valistustoimintaa unohtamatta. Botit, fraasipankit, oikeistovastainen trollaaminen… nämä ovat aseita, joita modernin kommunistin ja yleensä vasemmistolaisesti ajattelevan ei tulisi lainkaan pelätä laajamittaisesti hyödyntää. Asiallisella argumentaatiolla on toki sijansa, mutta nykyisenlaisen poliittisen polarisaation ilmapiirissä sen voitot jäävät liian paikallisiksi.


Järjen ääni eduskunnassa


Huomioita Anna Kontulan kommunismista

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula osoittaa suuntaa koko puolueelleen tunnustautumalla kommunistiksi. Ensimmäinen ajatukseni uutiseen törmätessäni oli, että viimeinkin joku vetää oikeita ja järkeviä johtopäätöksiä. Kontulan kommunismia käsittelevä blogiteksti on loistava esimerkki aiheen käytännönläheisestä erittelystä. Samalla se edustaa minulle yhtä (toki vain alustavaa) pyrkimystä tai avausta ajatella kommunismia uudelleen, toimia juuri kommunistisen hypoteesin avaamassa kysymisen kentässä. Merkittävän asiasta tekee se, että kysymys on parlamentaarisen vallankäytön keskiössä toimivasta kansanedustajasta, joka on valittu eduskuntaan jo vuonna 2011.

Jokaisen ”kommunismiin kriittisesti suhtautuvan” on nähdäkseni syytä tutustua huolellisesti Kontulan esitykseen, jonka kansanedustaja aloittaa jokseenkin paljonpuhuvasti:

Jonkin aikaa sitten käynnistin keskustelun kommunismista, sillä oletuksella, että kyllähän kaikki ainakin pääpiirteissään tietävät, mitä kommunismi on. Olin väärässä. Viikkojen vääntämisen, väärinymmärrysten ja järkyttymisten jälkeen tunnustan erehtyneeni ja palaan siihen, mistä olisi pitänyt aloittaa: kommunismin määritelmään.

Kun itse jokin aika sitten huomautin pitäväni kommunismia ainoana relevanttina hypoteesina ja globaalin mittakaavan mahdollisena ratkaisuhorisonttina, sain kuulla kannattavani ”vääränlaista, epärealistisen optimistista ihmiskuvaa”. Tämä tuntui tietenkin oudolta, kun huomioi ihmiskäsitykseni jokseenkin juurevan ja kaikenkattavan pessimismin.

Kontulalle kommunismi tarkoittaa asioiden järjestämisen ja järjestäytymisen tapaa, ja ”toimii parhaimmillaan yhteisöissä, joiden koko mahdollistaa jokaisen henkilökohtaisen osallistamisen tai joiden sitouttaminen perustuu ihmisen valintaan liittyä ja erota niistä esimerkiksi jonkin verkkoalustan tai yhdistyksen kautta”. Tästä syystä Kontula ei pidä kommunismia hyvänä järjestäytymisen logiikkana, kun on kysymys globaalista päätöksenteosta.

Kontulan tapa määritellä kommunismi näyttää ajautuvan ristiriitaan itse hypoteesin globaalin perusluonteen kanssa. Jos kommunismin avaamaa kysymisen horisonttia tarkastelee vaikkapa žižekiläisesti, asetelma näyttäytyykin toisin. Žižek on tunnetusti moniaalla korostanut, ettei tällaista ”kommunistista elämänmuotoa” vaalivien yhteisöjen ole strukturaalisista syistä mahdollista toimia ilman laajempaa organisatorista taustarakennetta (valtiota tai vastaavaa); tämä ei kuitenkaan tarkoita hänelle kommunistisen hypoteesin keinotekoista rajaamista paikallisiin yhteisöihin.

On kuitenkin kysyttävä, tarkoittaako sellaista Kontulakaan. Žižekin ajattelussa lokaalisuudella on potentiaalisesti vallankumouksellinen osuutensa, vaikka hän suhtautuukin kriittisesti ajatukseen paikallisuudesta suoranaisena vallankumouksen logiikkana. Žižek toisin sanoen kiistää naiivin ajatuksen ”uudesta yhteiskuntajärjestyksestä”, joka perustuisi yksinomaan paikallisiin pienyhteisöihin ja niiden ”vallankumouksellisiin” elämänmuotoihin. Tämä ei, kuten sanottu, ole rakenteellisista syistä ajateltavissa. Paikallisella kamppailulla ja vastarinnalla on kuitenkin olennainen osa Žižekin pohdinnassa, kun on kysymys globaalin tason ongelmista ja kapitalismin dynamiikasta. Monista vasemmistolaisista aatetovereistaan poiketen Žižek ei pidä jonkinlaista maailmanlaajuista katastrofia kommunismin aktualisoimisen (tai vallankumouksen) ainoana mahdollisuusehtona, vaan katsoo paikallisen tason kamppailujen muodostavan realistisia väyliä uuden tulemiselle, toisin sanoen ymmärtää näiden kamppailujen voivan eskaloitua tavalla, joka ei voi olla vaikuttamatta suoraan kapitalismin globaaliin dynamiikkaan. Tämä mahdollisuus on edelleen seurausta (post)modernin yhteisön järjestäytymisen logiikasta, sen tavasta toimia aina jo globaalin verkon annetuissa puitteissa.

Onkin syytä huomata Žižekin puhuvan kommunistisesta hypoteesista siinä missä Kontula tarkastelee kommunismia nimenomaan -isminä, ideologiana, joka tarjoaa konkreettisia välineitä yhteisöelämän järjestämiseen. Kommunistisen hypoteesin ala on väistämättä ideologiakriittinen ja globaali, mutta 1800-luvulla artikuloitujen ideologisten premissien joukkona se joutuu hyväksymään historialliset rajoituksensa, eikä kukaan vakavasti otettava nykypäivän kommunisti kuvittele marxistisleninistisen yhteiskuntateorian toimivan jälkiteollisen kapitalistisen maailman uudelleenjärjestämisen globaalina mallina.

Kun Kontula siis esittää, ettei kommunismi toimi globaalin päätöksenteon logiikkana, hänen väitteensä ei ole ristiriidassa kommunistisen hypoteesin globaalin ulottuvuuden (joka Leninillä ilmenee ajatuksessa ”yhden valtion sosialismin” mahdottomuudesta) kanssa. Kommunistisen hypoteesin globaali polttavuus ja relevanssi kun on nimenomaan siinä, ettei meillä kapitalismin ja pääoman (ilmeisen destruktiivisen) logiikan lisäksi ylipäätään ole olemassa mitään globaalia päätöksenteon logiikkaa. Siten kommunismi (ideologiakriittisenä positiona) tarjoaa autenttisen vaihtoehdon horisontin, ainoan mahdollisen tavan nimetä kapitalismi (ja sen antagonismit) oikein.

Suhteessa globaaliin kommunismi ei näin merkitse suoraa vastausta ja ratkaisua – kuinka vallankumouksella voisi olla määritelty malli ja sisältö? –, vaan ratkaisun mahdollisuuden avaavaa kysymisen tapaa. Tämä jää Kontulan liiallista teoreettisuutta välttelevässä tarkastelussa kieltämättä vähälle huomiolle ja mahdollistaa hätäisen tulkinnan, jonka mukaan Kontula kiistäisi kommunismiin olennaisesti kuuluvan globaalin ja vallankumouksellisen ulottuvuuden. Hätäiseksi tulkinnan osoittaa kuitenkin jo se tekstissä mainittu tosiasia, että Kontulan eksplisiittinen pyrkimys on määritellä kommunismi (esimerkiksi Žižekistä ja Badiousta poiketen) ideologiana, ei niinkään ideologiakriittisenä hypoteesina ja kysymisen tapana, toisin sanoen tarjota jonkinlainen alkeisymmärrys kommunismin yhteisön toiminnan logiikkaan liittyvistä oivalluksista. Samalla hän tulee kautta rantain osoittaneeksi kommunismin ideologisiin rajoihin ja mahdollisuuksiin.

Jos kommunistisen hypoteesin ideologiakriittisen sisällön tahtoo ymmärtää oikein, on ilman muuta oltava perillä kommunismin ideologisesta (ja aatehistoriallisesta) sisällöstä. Ensimmäinen mahdollistuu joka tapauksessa vain kiertoteitse, tai kuten lacanilaisesti voi todeta: tie analyytikon diskurssiin käy aina hysteerikon diskurssin kautta, sillä mestarin kieltäminen johtaa vain uuden mestarin asettamiseen, mistä syystä analyytikon diskurssi – paikantaessaan mestarin poikkeavalla tavalla eräänlaiseksi jäänteeksi tai tuotteeksi – on ainoa vallankumouksellinen diskurssi. Tässä on myös kommunistisen hypoteesin ydin, jonka jo historiallinen marxismi-leninismi kykeni (toki monin tavoin puutteellisesti) artikuloimaan tarkastellessaan tuotantosuhteita markkinoiden ja tuotantohintojen määräytymisen empiirisen tason tuolta puolen.


16.12.2019

Mitä Marinin hallitukselta kannattaa odottaa?


Tiago Silva huomauttaa Proletaarien mielipidekirjoituksessaan, että vaikka ”[e]nsisilmäyksellä, kun valtaan astuu työväentaustainen, nuorvasemmistolainen demarinainen joka vastustaa Natoa ja puolustaa työpäivän pituuden lyhentämistä … jotain edistystä on tapahtunut edelliseen hallitukseen verrattuna”, on kuitenkin syytä epäillä edistyksen jäävän ”lähinnä symboliseksi”.

Jaan Silvan epäilyn ja olen hänen kanssaan samaa mieltä kylmäpäisen analyysin relevanssista – näin erityisesti nyt, kun hallitus on sosialidemokraattinen ja painotuksiltaan monelta osin vasemmistolainen. Lisäksi Silva toteaa aiheellisesti, ettei ”olisi mitään juhlittavaa, jos Susanna Kosken kaltaisesta nuoresta naisesta tulisi pääministeri”. Ratkaisevaa ei ole ikä tai sukupuoli, vaan poliittinen ohjelma.

Sosialidemokratia edustaa historiallista kompromissia suhteessa kapitalismiin; se on yksi tapa pyrkiä tulemaan toimeen työn ja pääoman välisen sovittamattoman ja rakenteellisen ristiriidan kanssa. Sellaisena sosialidemokratia liittyy läheisesti hyvinvointivaltion ideologiaan ja jakaa pitkälti samat mahdollistumisen ehdot, esimerkiksi pääomalle tehtävän palkkatyön keskeisen tehtävän yhteiskunnan tuotantosuhteiden pääasiallisena järjestämisen tapana. Tästä seuraa edelleen, ettei sosialidemokratian poliittinen ohjelma keskity niinkään ”duunarin etuun” kuin työllisyysasteen kohottamiseen. Erottelu on tärkeä ja syytä tehdä, sillä vallitsevassa työn murroksessa (jonka vasemmistopuolueet yleisesti tunnustavat) käy samalla ilmeiseksi sosialidemokraattisen kompromissin kyvyttömyys suojella erityisesti prekaaria työväestöä pääoman hirmuvallalta.

Kommunistina Silva on tästä kaikesta loistavasti perillä, minkä vuoksi hän toteaakin, että mielipiteidensä edistyksellisyydestä huolimatta Marinin näkemykset jäävät nykyisiin vallan rakenteisiin sidottuina pelkiksi mielipiteiksi.

SDP ei varmaan pystyisi tarjoamaan ketään Marinia vasemmistolaisempaa tähän tehtävään, ja se on tietysti hyvä asia. Silti, Marin edustaa puoluetta, joka on itse luokkasovun määritelmä. Se ei tule muuttumaan mihinkään suuntaan. SDPn näennäinen ”neutraalius” luokkapolitiikassa tulee maksamaan puoleelle [sic] kalliisti myrskyisten työmarkkinaneuvottelujen jatkuessa. Rinteen tapaus antoi jo esimakua tästä ilmiöstä. SDPn uskottavuuden menetys tulee jatkumaan, ja äärioikeisto voimistumaan.

Kuten Silva toteaa, Marinin pääministerikausi ei merkitse vähimmässäkään määrin kajoamista yhteiskunnan keskeisiin rakenteisiin (esimerkiksi nykydemokratian mahdollistavaan ja sitä säätelevään representaatiojärjestelmään, virkamies- ja hallintokoneistoon etc.). Koska demarit ja vasemmisto ”eivät kykene tuomaan esiin mullistavaa taloudellis-yhteiskunnallista ohjelmaa”, jollaista todella tarvittaisiin, ei järkevän analyysin puitteissa ole syytä suunnattomaan optimismiin.

Silvan mukaan Marinin tulisikin pääministerinä ”käyttää valtiovaltaa häpeämättömästi duunarien vaatimusten toteuttamiseksi”; muussa tapauksessa hänen vasemmistolaisuutensa on munatonta joutavuutta, jonka poliittinen merkitys tiivistyy perussuomalaisen populismin eli uudelleenjärjestyneiden porvarillisten voimien  murskavoittoon (ja johtaa samalla duunarin ja köyhien aseman jatkuvaan huonontumiseen). Silva suhtautuu skeptisesti mahdollisuuteen, että Marinin hallitus vastaisi myöntävästi edes työväestön nykyisiin hyvin maltillisiin vaatimuksiin (mm. kiky-tuntien poistaminen, tes-shoppailun lopettaminen, Postin johdon irtisanominen, omistajaohjauksen tiukempi linja) ilman yhdistyneen työväenliikkeen voimannäyttöjä.

Symboliset kapinat ja uudistukset eivät kriisistä kriisiin ajautuvaa kapitalismia hetkauta, vaikka kotimainen oikeistomediamme onkin kantavinaan huolta kestävyysvajeesta, valtion velkaantumisesta ja demaripääministerin luotsaaman hallituksen toimintakyvystä (jopa siinä määrin, että ajaa poliittisissa analyyseissäänkin tekopyhä populismi edellä). Sitä ei tee myöskään nousukiidossa oleva nationalismi, jonka fasistisia muotoja ei suotta ole kutsuttu kapitalismin äärimmäiseksi, ideologisen tason, toteutumiseksi.

Näinä kommunismin huonossa huudossa olemisen aikoina saattaisi kenties olla hyvä muistuttaa mieleemme vaikka nyt esimerkiksi se, ettei Lenin vastustanut kansallista suvereniteettia vaan päinvastoin vaati jokaiselle kansalle mahdollisuutta asettaa omat ongelmansa itse – siitäkin huolimatta, että ”pahat tyypit” saisivat maassa vallan. Pahamaineinen ”proletariaatin diktatuuri” merkitsi (ilmeisestä epäonnistumisestaan huolimatta) radikaalia vapauden vaatimusta, porvarillisen ja liberaalin vapauskäsityksen ja -paradigman määrittämistä uudelleen tavalla, joka kykenisi välttämään porvarillisen vapauden logiikkaan sisältyvät antagonismit (kapitalismin edellyttämät ihmisoikeusrikkomukset ja totalitaristisen riiston, etc.).


9.12.2019

Homokeskustelusta ja kristinuskosta


Ajauduin viikonloppuna kummalliseen homoseksuaalisuusaiheiseen keskusteluun. Aihe sinänsä on tuttu, kuten törmäämäni lähestymistapakin: homouden harjoittaminen on syntiä, koska Jumalan ilmoitus kieltää sen ja niin edelleen; ja ei, heteroseksuaalit eivät ei-homoutensa vuoksi ole mitenkään vähemmän syntisiä ja niin edelleen, sillä kaikilla on ristinsä kannettavana ja niin edelleen.

En yleensä jaksa väitellä aiheesta ”onko homostelu syntiä vai ei”; selvästi ja ilmeisesti sitä on monen mielestä synniksi sanottava, ja jos minua jokin tässä asetelmassa nykyään kiinnostaa, niin tapa, jolla tietty normaalius tuotetaan, kun ”homokysymys” tulkitaan ennen muuta moraalisena problematiikkana. Näin syntyy käteviä rajanvetoja halun talouksien välille. Identiteetit vahvistuvat, me-henki paranee; horisonttiin ilmaantuu yhteinen ja yhdistävä asia.

Keskustelussa asetelma kontekstualisoitui suhteessa ”aikamme yleiseen haluttomuuteen tunnustaa mitään auktoriteetteja” eli ”postmodernismiin”, mihin (tyypilliseen ja epäilemättä väsyttävään tapaani) totesin, etteivät asiat ole noin yksinkertaisia: samaan aikaan kun yleinen symbolinen herra osoittautuu kadonneeksi, löytyy jatkuvasti uusia, mistä äärioikeiston nousu ja monet muut uudet fundamentalismit eivät liene vähäisimpiä esimerkkejä. Auktoriteettikapinan sisäisen järjestäytymisen ehto ja mahdollisuus on piilevässä herruuden eleessä. Tässä mielessä yhteisö tulee aina ennen yksilöä, ja tämän alleviivaamiseksi riittää hyvin homoseksin tuomitsijoiden kesken usein kuultu valitteleva lauseenparsi aikamme ”äärisubjektiivisuudesta”. (Individualistinen hedonismi on tietenkin tosiasia, mutta auktoriteettiuskoisen ”fundamentalismin” suhde siihen on kaikkea muuta kuin vastakkainen.)

Moni tunnustava kristitty katsoo, ettei homoseksuaalisuuden harjoittamisen synniksi kutsumatta jättäminen ole erityisen ”raamatullista”. Samaan hengenvetoon vakuutellaan, ettei syntiä ole niinkään itse suuntautuminen kuin sen ”aktualisoiva” teko, jolloin väärää ei olekaan haluamisen tapa, vaan tapa, jolla halua toteutetaan. Ei tietenkään ole ihme, että näin ajatteleva joutuu vähän väliä kokemaan ahtaalla olemista ”maailmassa”. Vallitsevassa (ja monelta osin) liberaalissa konsensuksessa on vähintäänkin epäilyttävää mennä sanomaan, ettei sinun tapasi toteuttaa seksuaalisuuttasi (ja seksuaali-identiteettiäsi) ole ”oikein”, koska #jumalanmielipide.

Näissä tilanteissa ajattelunsa ”raamatullisuudesta” huolta kantava kristitty ajautuu usein yhä syvemmälle diskurssinsa umpikujiin, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää lopulta suora vetoaminen ilmoitukseen: ”Minkäs minä sille mahdan, että Jumala näkee asian näin.” Tämä ei tietenkään vakuuta vastapuolella olevaa liberaalia millään tasolla, vaan ainoastaan vahvistaa hänen ennakko-oletuksiaan ”fundamentalistien” tekopyhyydestä ja älyllisen itsetunnon säilyttämispyrkimysten epätoivoisuudesta.

Tällainen keskustelu ei yleensä voikaan muuta kuin epäonnistua, ja pohjimmiltaan lienee kysymys auktoriteetin itsensä epäonnistumisesta, herran ja vallan väistämättömästä sokeudesta ruohonjuuritason orjuuden realiteeteille.

Vaikka pidänkin itseäni jonkinlaisena kristittynä – ainakin suhteessa ajatteluni traditioihin ja ideologiakriittisyyteen –, en (toisin kuin moni) miellä Raamattua ”ajattelun auktoriteetiksi”, pyhäksi kirjaksi, josta viime kädessä on tarkistettava, mille kannalle aikalaiskysymyksissä sopii asettua. Yhtenä kristinuskon merkittävänä seurauksena ja vaikutuksena pidän juuri sen kykyä osoittaa auktoriteettiin kuuluva välttämätön rakenteellinen puute, toisin sanoen eräänlainen ”herran sokeus”. Hyvä esimerkki tästä on tapa, jolla Jumala vastaa Jobin kysymykseen kärsimyksen tarkoituksesta. Mitään vastaustahan sieltä ei tule, vain herran mahtipontinen luettelo töidensä valtavuudesta – mikä tietenkin vie katseen tyhjiä höpisevästä herrasta kärsivään orjaan (Kristukseen).

Kristittyjen keskuudessa kuumana vellovan ”homokeskustelun” varsinainen panos onkin ennen muuta suhde auktoriteettiin ja siten suhde tuntemattomaan, toisin sanoen olemisen tapamme sinänsä. Auktoriteettiuskoisempi tulkinta edellyttää periaatteellisen samanmielisyyden ja pyhään kirjaan kohdistuvan vakaumuksellisen sitoutumisen, kun ideologiakriittisempi puoli painottaa ”vakaumuksen” jälkikäteisyyttä ”uskoon” nähden (vakaumus on vain uskon subjektiivisesti välittynyt muoto; usko on subjektille ulkoista). Ensin mainitun näkökulmasta ”johdonmukaisuus” edellyttää näin homoseksin harjoittamisen yksinkertaisen moraalisen tuomion siinä missä jälkimmäinen katsoo, ettei mitään periaatteellista samanmielisyyttä vaativaa auktoriteettia ole, tai jos on, mikään ”tosi kristillisyys” ei vaadi siihen sitoutumaan.

Ideologiakriittisestä luennasta käsin kysymys homoseksin syntisyydestä on tavallaan perifeerinen ja väärin suunnattu. Loppujen lopuksi neurootikon nautinto on aina kiellettyä eli ”syntistä”, ja tämä pätee tasapuolisesti kaikkiin nautinnon muotoihin. Lisäksi Toisen nautinto on aina häiritsevää (mikä osaltaan selittää paitsi Päivi Räsäsen kannanotot, myös yleisen hysterisoitumisen niistä). Kysymys homoseksin hyväksymisestä ja ”epäraamatullisuudesta” on toki kaikessa väärinsuuntautuneisuudessaan ja omassa väärin tunnistetuksi tulemisessaan kovin paljastava. Tahdomme Lain, joka erottelee ”luut ja ytimet” sysäämällä osan porukasta ”Jumalan tahdon” ulkopuolelle samalla, kun juuri tuo ulossuljettu (kielletty ja ylimääräinen) osa turvaa sisällä olevien identiteettipoliittisen eheyden. Tämä on sitä saman lajin eheyttä, joka aikoinaan sulki Jeesuksenkin yhteisönsä armon ulkopuolelle, eikä jättänyt muuta vaihtoehtoa kuin kuoleman – kristikunnan ensimmäisenä ateistina.




4.12.2019

Päivänpoliittisia merkintöjä


Koen edelleen laajalle haarovaa tympääntymistä ja kyllästymistä yleisen keskustelukulttuurin, poliittisen diskurssin ja kulttuurin typeryyteen, valtavirtamedian verenhimoiseen porvarillisuuteen sekä oikeistolaisen uutisoinnin halpamaisiin tendensseihin, jotka ruokkivat populismin idioottimaisimpia muotoja.

Nykytilanne poliittisella kentällä näyttäisi tietenkin tällä haavaa tarjoavan jotakin sanottavaa, kun pääministerikin joutuu eroamaan ja journalismin ja oikeisto-opposition tekopyhyys on huipussaan. SDP-johtoisen hallituksen hapuilu Postin jupakassa ei kuitenkaan yllätä modernia kommunistiamme sen enempää kuin tunnu antavan aihetta juuri olankohautusta kummempaan poliittiseen eleeseen.

Pääomapiirien halukkuutta häiritä työmarkkinoita – viittaan nyt työnantajapuolen masinoimaan demarien vituttamiskampanjaan ja neuvottelupöydän yhtenäisiin provokaatioihin – pidän lähinnä tyypillisenä porvarillisena pelinrakentamisena. Ilmeisesti ainakin yksi tavoite onnistui, kun pääministeri kaatui. Ay-liikkeeseen sidottu ja pääoman suhteen mahdotonta kompromissia todeksi elävä SDP haaveilee rauhallisesta työmarkkinatilanteesta ja kasvavasta työllisyydestä, mutta on esimerkiksi palkkatyön muuttuvan rakenteellisen todellisuuden suhteen yhtä jälkijättöinen kuin oikeiston oikeampi siipi. Jos SDP ei maamme kultalusikkajaoston innokkuudella uskokaan talouskuriin, se näkyy toisaalta kuvittelevan, että palkkatyö hyvinvointiyhteiskunnan tuotantosuhteiden järjestyksen ”kovana nimittäjänä” pätee edelleen. Edistyneimmät kapitalistit ja porvarit tietävät jo, ettei asian laita ole näin: siksi huipulla hoetaan latteutta, että ”kapitalismi on rikki” ja se on ”nollattava”. Latteudesta on kyse siksi, ettei kukaan usko koneiston pysähtymiseen muuten kuin teoriassa.

Perussuomalaisten gallupkannatus tuntuu vihjaavan siihen suuntaan, että moni uskoo täälläkin populistiseen ”vaihtoehtoon” ja luottaa samalla siihen, ettei Sipilän hallituksen leikkauspolitiikkaan innosta puhkuen osallistunut vuodekumppani jollain ihmeellisellä tavalla ole ”enää se sama puolue” – ei, vaikka myös oppositioon ajautunut perussuomalaiset oli edelleen valmis sitoutumaan Sipilän hallitusohjelmaan ja jatkamaan samaan malliin kuin ennenkin (alleviivaten näin sinänsä oikein keskusta–kokoomuksen tekopyhyyttä ”arvovalinnoissaan”). Toisaalta, Soinin lähdön jälkeen perussuomalaisten vallitseva imago on muuttunut kiistanalaisen rasistisesta kiistattoman rasistiseksi, joten tavallaan puolue ei enää ole aivan samakaan, jos pyrimme yltiöpäiseen täsmällisyyteen, ja miksemme pyrkisi.

Halla-ahon fiksuus näkyy siinä, ettei hän (esimerkiksi kokoomuksen Orposta poiketen) vaikuta hinkuvan hallitukseen, koska järkimiehenä epäilemättä tajuaa porukkansa parlamentaarisen kypsymättömyyden (ns. poliittisen osaamisen puutteen) ja tietää, ettei rasistisille heitoille ja yksinkertaistuksille perustuva hurmos kannattele siinä vaiheessa, kun olisi alettava tehdä politiikkaa yhteiskunnallisesta visiosta käsin. Jos joiltain, niin perussuomalaisilta sellainen puuttuu. Pääministeripuolueena PS olisi pakotettu kohtaamaan ohkaisen diskurssinsa sovittamattomat antagonismit ja pinnallisten vastakkainasettelujen kuumottavan nollasummapelin. Mutta kenties kuitenkin käy niin, että kansa viimeistään vajaan neljän vuoden kuluttua saa heissä ansaitsemansa johdon.

Minun näkökulmastani katsoen perussuomalaisuudessa on kyse ennen muuta protestin väärästä kanavoimisesta, mutta toisaalta en mielelläni syytä ja yleistä puolueen kannattajia keskimääräistä typerämmäksi tai edes harhaanjohdetummaksi väeksi.  Kuten olen usein huomauttanut, perussuomalainen populismi ja siihen kuuluvat rasistiset äänet kertovat suhteessa liberaaliin vasemmistoon oikeastaan saman kuin epä-älyllinen uusateismi suhteessa länsimaiseen kristinuskoon. Uusateistinen järkeily on tietenkin jokseenkin yhtä idioottimaista kuin fundamentalistinen kreationismikin. Lisäksi se on sivistymätöntä ja simplifioivaa (kuten populistien yhteiskuntadiagnoosit), mutta sitä ymmärtääkseen on ehkä sittenkin kysyttävä, kuka epäonnistui ensin.

Pääministerin vaihtumisessa on tietenkin kyse paitsi median harjoittamasta iänikuisesta demarisyntipukittamisesta­, myös keskustan puoluepolitiikasta, vaikka voikin kysyä, kuinka kaukonäköisenä ”jämäkkyyden osoittamisena” sen toimintaa on syytä pitää; ainakin puolue tällä tavoin houkuttaa enenevissä määrin uskomaan erääseen tunnettuun ja itsepintaiseen hokemaan, jonka mukaan x pettää aina. Saa nähdä, nouseeko kannatus.

Tämä politiikasta tällä erää. Jatkan projektieni parissa (edustava esimerkki alla).