29.7.2019

Merkintöjä kutsumuksen tuolta puolen


Vuodet 2014–2015 ovat tähänastisen elämäni kamalimpia. Ne sisältyvät viiden vuoden jaksoon, jota kutsun ”masennukseksi”. Arvelen olevani edelleen jonkinlaisessa toipumisvaiheessa; aika ajoin tulee viikkoja, jotka ovat helvetillisempiä kuin toiset. Tietyt asiat, kuten kyvyttömyys ”nauttia pienistä iloista” ja kokemus elämän yleisestä järjettömyydestä ja typeryydestä, korostuvat.

Näiden viiden vuoden jälkeen ”normaali arki” määrittyy minulle pitkälti eräänlaisen alistumisen kautta. (Tämä on väärin sanottu, mutta siinä määrin totta, että olen pakotettu ilmaisemaan asian juuri täten.) Lähtökohtana on, etten ole onnellinen tai tyytyväinen eikä elämä ole mielekästä kuin ajoittain (luovan työn imu, humalassa oleminen, etc.). Näin on ollut jo jokusen vuoden. Alistuminen on kuitenkin samalla täysin harhaanjohtava käsite, ainakaan ”elämänasennettani” (joka on pikemminkin pyrkimystä kanavoida viha & katkeruus positiiviseksi Tahdoksi tai jotain sinnepäin) se ei kovin hyvin kuvaa.

”Alistumisessa” lieneekin enemmän kysymys asenteesta tai paradigmaattisesta muuttujasta, jonka läpi työstän arkipäiväni yleistä mitättömyyden kokemusta, vihan ilmauksesta elämää kohtaan, sitä elämää, joka laukeaa sovittamattomaksi ristiriidaksi ja sopeutumattomuudeksi ja rationalisoituu lopulta tällaisiksi kertomuksiksi, minän tuotannoksi.

Normaalin eli neuroottisen ihmisen elämä tiedetysti järjestyy jatkuvan lykkäämisen kautta. Toisin sanoen: odotamme ”parempaa huomista” kuolemaan saakka, jotain nurkan takana odottavaa ”isompaa juttua” ja avarampia näkymiä ja niin päin pois. Toisaalta meitä jatkuvasti vaaditaan käyttäytymään perverssin logiikan mukaisesti: simuloimaan onnellista hetkessä elämistä sosiaalisessa mediassa ja olemaan ikään kuin kaikki olisi jo tässä ja jo nyt. Lopputuloksena on neuroottinen subjekti, joka juuri neuroottista kuuliaisuuttaan tottelee perverssin Toisen säälimätöntä ”Nauti!” käskyä ja kadottaa elämänsä balansoidulle ja optimoidulle kokonaistyytyväisyydelle.

Vaikka olen kirjoittanut pienestä pitäen, en tiedä, olisinko tässä ilman noita helvetillisiä vuosia, joiden aikana ”tie” kirkastui ja käytännössä kadotin aiemman identiteettini (jonka palasia koetan yhä koota, sillä haluan liittää tietyt komponentit itseeni uudestaan), joka kapinallisuudestaan huolimatta kykeni, ehkä osaksi velttoa tietämättömyyttään, tulemaan jotenkuten toimeen porvarillis-individualistisesti määrittyneiden kysymyksenasettelujen kanssa.

Kirjailijan työ ei tietenkään vastannut yläaste- ja lukioiän hämäriä käsityksiäni homman luonteesta. Lisäksi vanhempani epäonnistuivat kasvatustavoitteissaan: vaikka luin itseni maisteriksi ja olin niiltä osin varsin kelvollinen (saavutin jotain, mikä jäi ankarampaa elämää eläneiltä vanhemmiltani tekemättä), en valmistunut mihinkään työhön. En piittaa syrjäytymisestä, niin sanottu ”työelämä” ei minua lopulta juurikaan tarvitse, osallistun yhteiskuntaan sen verran kuin on pakko; kiitollisuutta sitä kohtaan en tunne vähääkään, ja jos valtio joskus kustantaa elämiseni nykyistä runsaammin, käytän asetelman hyödykseni ja lopetan palkkatyön tekemisen voidakseni kirjoittaa enemmän.

Enemmän kun syrjäytymistä pelkään rikastumista. Tähän voi hyvin vittuilla, ettei minun tapauksessani juuri sellaista vaaraa ole. Koska kuitenkin tiedän kuka ja mikä olen, en luule olevani mitenkään immuuni syvästi halveksimani kulutuskeskeisen elämän mukavuuksille. Jos kuukausituloni kasvaisivat 2 500 euron tuntumaan, katsoisin varmaan oikeudekseni hommata yhtä ja toista materiasta elämyksiin: veneen, porealtaan, saunalautan, kaksi vuosittaista ulkomaanmatkaa (vitut lentämisen ”ilmastovaikutuksista”) jne. (Samalla keksisin uskomusjärjestelmän, jossa motivoituisin ajattelemaan, että koska kaikki on samanlaista paskaa eikä kukaan toistansa parempi, miksen sallisi itselleni tätä kaikkea ja enemmänkin.)

Tällainen pikkuporvari on toki saatanallinen karikatyyri, kunnon kansalaisen ivamukaelma, jonka perusteella minut voi helposti tuomita viholliskuvaan nojaavasta identiteettipolitiikasta. Kuinka muka voisin muuten näin näkyvästi juhlistaa (varsin kyseenalaista) ”autenttisuuttani”, ellen keksisi optimoitua vauraan keskiluokan edustajaa, jolle sysätä paitsi torakkamaisen kiipijyyden mukanaan tuomat luokkaedut, myös kiistattoman sisäisen elämän vastenmielisyyden ja yleisen mieltymyksen kaikenkattavaan näköalattomuuteen?

Jos tiedostan tämän kaiken, onko loogiselta tuntuva johtopäätös äärimmäinen ja nihilismiä lähentelevä kyynisyys: tätähän kaikki on, turhuutta, jonka nautinnon turvaa sen ennaltamääräytyneisyys. Kapinan mahdollisuutta ei ole, sillä järjestelmä sulattaa kaiken vastarinnan itseensä ja sallii vain kapinan yhdentekevät symboliset muodot (muistakaamme Che Guevara -paidat ja Miika Nousiaisen Metsäjätin kaltaiset romaanit). Umpikuja on sen verran ilmeinen, ettei sen tunnustaminen vaadi älyllistä selvänäköisyyttä tai sen suurempaa rehellisyyttä. Päinvastoin: kyyninen johtopäätös on niin ilmiselvä, ettei sitä voi pitää muuna kuin vallitsevan tilanteen ehdottomana ja pohjia myöten rationalisoituna tulkintana.

Kyynisyys ei häiritse mitään eikä ketään. Se auttaa status quoa säilymään ennallaan, alleviivaa leikkauspolitiikan ja rikkaiden rikastumisen moraalisen paradigman, varustaa suuryritysten kovapalkkaiset lakimiehet suihkunraikkaalla palvelualttiudella, voitelee poliitikkojen työryhmien ja viikonloppuretriittien kabinettidiskurssin, antaa valinnanvapaudessaan tuskailevalle keskiluokalle älyllisen onnistumisen kokemuksen ja tarvittavan toiminnallisen luokkatiedottomuuden. Sen halveksiminen näyttäytyy helposti ajastaan jälkeenjääneenä teeskentelynä tai hauraana, etuoikeutetun vähemmistön kaunissieluisuutena.

Jos on keskiluokkainen, kohtuullinen, tiedostava ja järkevä, on luultavasti pakkokin olla kyyninen; totuuden perässä juoksee vain hullu, ei perheensä elättämisestä välittävä kunnon kansalainen. Useimmiten hullukin kadottaa totuuden tai vähintään jättää projektinsa kesken sortumalla paheisiinsa, jotka väistämättä orjuuttavat häntä ja tuhoavat hänen terveytensä. Tämä on vastaan hymyilevän maailman irvokasta kovuutta; oppitunti, joka houkuttelee ensin kapinoimaan, sitten kuolemaan aatteen puolesta ja viimein tajuamaan koko homman olemuksen vasta kun on jo hyvin myöhäistä. Tragedia valuu ohitsesi ja lävitsesi, koskettaa sinua, muttei kasta tai pyhitä. Se vie sinulta kaiken, mutta antaa takaisin lopulta juuri sen, mitä totaaliseen narriuteen tarvitaan. Sitä on kutsumus, enkä aio toivottaa onnea tämän tien valinneille.



24.7.2019

Kirjailija aloittaa SUOSITUT radiolähetyksensä uudelleen


Videotuotannossani on ollut pitkänlainen tauko, sillä alkuvaiheen hapuilujen jälkeen löytynyt jokseenkin teoreettinen tyyli vaati liiaksi aikaa ja voimavaroja, kun huomioi sen, että näiden pätkien tehtailu on (tai sen on tarkoitus olla) minulle ”sivubisnestä” ja hauskanpitoa.

Tämä touhu on nyt aloitettu uudestaan. Tyyli on päivittynyt raaemmaksi ja simppelimmäksi, pitkälti pragmaattisista syistä mutta myös siksi, että spontaanissa ja rauhallisessa jutustelussa on mieltä, jollaista olen aina arvostanut. Toisaalta voin huoletta jättää kompleksiset poliittiset analyysit blogiini, jonne ne kuuluvat; videoissani (jotka oikeastaan ovat kuvasta huolimatta enemmän radiolähetyksiä) voin keskittyä tunnelmoimaan itseriittoisemmin eli tulkitsemaan omia tekstejäni ”en ehkä piittaa vittuakaan” -asenteella.

Lisäksi – ja ennen muuta, voisi sanoa – tulkitsen projektiani yhtenä vaatimattomana osana tietoista marginaalista käsin puhumista; ja tässä on asian poliittinen ulottuvuus. (Ketä helvettiä kiinnostavat pakkomielteisen eksentrikon höpinät, vieläpä omasta tuotannostaan, jota kukaan ei lue? Aivan.)

Kuunnelkaa ja kärsikää.


22.7.2019

Idioottimaisista mielipiteistä


Kitkerä raportti pienimuotoisesta yhteiskunnallisesta kokeilusta

Toisinaan sattuu kohdalle niin idioottimainen mielipide, ettei tiedä, kumpi on järkevämpää: reagoida vai olla reagoimatta. Kun viime viikolla kidutin itseäni lukaisemalla Verkkouutisten jutun, jossa Juhana Vartiainen tuttuun tapaansa puolustaa aktiivimallia, päätin viedä masokismin loppuun saakka ja julkaista kirjoittamani vitutusavautumisen Facebookin Politiikkafoorumi-yhteisössä.

Politiikkafoorumin syötteitä seuraavalle valkenee suunnilleen muutamassa tunnissa, että yhteisö on jokseenkin persuvaltainen ja oikeistolainen, vaikka se mainostaakin itseään vapaana keskustelualustana (jollaisia somessa ei de facto olekaan). Hyvin suuri osa päivityksistä on suoranaista rasistista trollausta ja änkytystä, enkä suosittele foorumia kenellekään vakavasta poliittisesta keskustelusta kiinnostuneelle – muun kuin yhteiskunnallisen diagnoosin tapausesimerkin tutkimisen mielessä.

No, se Vartiainen ja someen postaamani ärtynyt purkaus. Varsinainen kriittinen pointtini oli toteamuksessa median ja yläluokan kiinteisiin suhteisiin liittyvästä vallan asetelmia uusintavasta diskurssista. Se meni näin: ”Tässä maassa on vuosikymmenien traditio työttömien ja syrjäytyneiden käsitteellistämiselle pelkkinä ’maan etua ajavien’ toimenpiteiden objekteina. Keskiluokkainen media, jonka journalistit sinuttelevat taloudellisen eliitin jäseniä ja korkkaavat samoja skumppapulloja samoissa kabineteissa, osaa parhaimmillaankin hahmottaa syrjäytetyn ja prekaarin massan vain tekopyhällä ’asiantuntijapuheellaan’, jonka viimekätinen funktio on status quon säilyttäminen.”

Huomautin perään, ettei ”syrjäytyneeltä koskaan kysytä, onko hänellä mahdollisesti hyvä syy syrjäytyä, eikä työttömältä odoteta muuta kuin lähtökohtaista suostuvaisuutta ’toimenpiteiden’ jatkuvana kohteena olemiseen”. Blogini lukijoille tämä on kaikki tuttua juttua, mutta Politiikkafoorumin keskimääräinen yhteiskuntakriittisyys huitelee toki hiukan eri sfäärissä.

Seuraava kommentti käyköön esimerkkinä keskustelun tasosta.

Työttömäksi voi joutua periaatteessa kuka vaan. Usein sen ei kuitenkaan pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, koska merkit ovat usein täysin selvät etukäteen. Fiksut osaavat toimia ennenkuin YT:t alkaa. Tyhmemmät sen alkaessa. Täysin tollikat odottavat tumput suorina, että lappu tuodaan kouraan. Omaa markkina-arvoa pitää kehittää ja vaalia jatkuvasti esim. kouluttautumalla. Jos ei halua tai kykene, niin turha itkeä kun paskat on housussa. Kellään ei ole velvollisuutta elättää tuottamatonta työntekijää huvikseen. Työpaikoilla pätee aika hyvin Pareton laki. Se tarkoittaa, että karkeasti 20% työllisistä tekee 80% tuottavasta työstä. Usein varsinkin hyvinä aikoina organisaatioihin pesiytyy enemmän näitä, jotka ei tuota mitään. Ihmisille kasvaa päähän ajatus, että koska he ovat olleet täällä niin ja niin kauan töissä, heillä on oikeus ottaa vähän rennommin. Näitä muiden siivellä eläviä sosialisteja on kunnat ja valtio täynnä. Isoissa firmoissa niitä on myös paljon, jos ei sopivin väliajoin pidetä yt neuvotteluja.

Mitä tällaiseen idiotismiin voi vastata? Fiksu (mutta kenties hiukan kokematon ja selväpäinen) keskustelija alkaa tietysti miettiä, mikä olisi kompaktein tapa purkaa lauseissa pullisteleva uusliberaalia moralismia tihkuva hypokriitti dogmatiikka: hyökätäkö porvarillis-individualistista subjektia ja vapaiden markkinoiden mytologiaa vastaan? esitelmöidäkö hiukan kapitalismin historiasta ja niin sanottujen vapaiden työmarkkinoiden realiteeteista? Turhaa…

Lauantaihiprakassa erehdyin ”kriittiseen” vastakommentointiin hiukan samankaltaisen mielipiteen äärellä. (Tiedän: näin ei pitäisi juuri koskaan tehdä, se kostautuu aina.) Keskustelukumppanini kannatti näkemystä, jonka mukaan oikeistolaisen journalismin (kuten Verkkouutisten) kritisointi on oikeutettua vain silloin, kun (1) kyseinen kritiikki sisältää uskottavan esityksen vaihtoehtoisesta yhteiskuntamallista (jotta päästäisiin ilman aasinsiltoja ”sosialismin kritiikkiin”) ja (2) kyseinen kritiikki on sellaista, jonka oikeistolainen ajattelu on määritellyt ”uskottavaksi” (koska oikeistolainen yhteiskuntamalli on ”todistetusti paras”). (Jännittävintä oli, että vastapuoli kykeni kannattamaan tällaista näkemystä avoimesti kykenemättä havaitsemaan sen kehällisyyttä.)

Jos Politiikkafoorumin oikeistosiipi (saati oikeistomme yleensäkin) hahmottaa suomalaisen yhteiskuntarakenteen ja valtasuhteet kuten yllä viitatut esimerkit, se totisesti ansaitsee lahopäisen ja silmään kusevan eliittinsä. Meidän muiden kannattaa alkaa järjestäytyä ja syrjäytyä.



18.7.2019

Pohdintoja työn ääreltä


Huomaan pitkästä aikaa kirjoittavani kertomusta, jonka päähenkilö on enemmän sympaattinen kuin epäsympaattinen. Harvat kirjojani lukeneet tietävät tämän olevan kohdallani jokseenkin harvinaista; esikoisnovellikokoelmassani on jokunen symppis, esimerkiksi nahjusmainen ja flegmaattinen Evald joka päätyy sänkyyn vakaumuksensa vastaisesti, myyttisiä unia näkevä emeritusprofessori ja helluntaipastorimiehensä pahoinpitelemäksi tuleva Elina – varmaan on jokunen enemmänkin, mutta vähemmistössä nämä silti ovat… Suurin osa porukastani on vastenmielistä, pakkomielteistä, itseään tehostavaa jne.

Kesän alussa ideoin kuitenkin laajan novellin, jonka päähenkilöstä oli ”pakko” kirjoittaa sympaattinen. Tyyppi tunnetaan sukunimellään Pasanen. Hän on lahjakas koodari ja osa kolmen hengen muodostamaa Parallax Games -pelistudiota. Novelli kerrotaan ”first person” -perspektiivistä, mikä sopii erityisen hyvin, kun aihepiiri kytkeytyy indiekauhupelien maailmaan: first person on tunnetusti moodi, jossa immersio ja intensiteetti toimivat genren tyypillisiin tavoitteisiin nähden kenties tehokkaimmin (poikkeuksiakin toki on).

Naiivin, puhekielisen tyylin kautta Pasasen sympaattisuus suorastaan maksimoituu. Hän tarkkailee ympäristöään hiukan ujon ja viattoman oloisesti; vain peleistä hän puhuu itsevarmasti ja tyylitajuunsa luottaen. Alkaessaan seurustella söpön Leenan kanssa hän on suhteen alkaessa lähes neitseellinen, naista passiivisempi, hiukan epäuskoinenkin.

Huvittavinta on, ettei Pasanen ole hahmo, johon juuri lainkaan samastuisin. Sympatiseeraan häntä valtavasti, mutta ikävä tosiasia on, että varsinaisesti samastun jatkuvasti etupäässä luomiini ikäviin ja ylimielisiin paskiaisiin (kuten Johannes Laaksoon, jota novellissa dissataan aina, kun siihen tulee tilaisuus). Luon sympaattisimmat hahmoni silloin, kun en kirjoita heistä alter egojani.

Tällaisen kirjoittaminen on riskialtista ja menee makuuni turhankin tunnustukselliseksi, mutta menköön. Tämän tekstin pontimena oli oikeastaan lievä hämmennys niistä tuntemuksista, joita sympaattisen hahmon kirjoittaminen pitkästä aikaa on herättänyt. Helvetti, en tahtoisi Pasaselle mitään pahaa! Ikävä kyllä koko novelli rakentuu ”nousu ja tuho” -kaavalle, joten kaiken on mentävä vituiksi. Tai lähes kaiken. Käyn jatkuvaa sisäistä neuvottelua siitä, säilyykö Pasasen ja Leenan utooppisen(kin) kaunis parisuhde, vai meneekö sekin vituiksi (mauton sanavalinta, tiedän).

Pasasella on kaksi kunnon ystävää, pelistudion tyypit, Skitso ja Alander. Ensin mainittu on klassinen ja lähes karikatyyrimäinen luonnos lahjakkaasta eksentrikosta – tästä voi päätellä hänen kohtalonsa. Alander on porukan pragmaattisin ja akateemisesti kunnianhimoisin. Lopulta Parallax Games tuntuu sittenkin olevan hänelle vain yksi sivuprojekti muun elämän kanssa.

Ainoa todella traaginen tyyppi on tietysti se lahjakkain. Pasasen valitsin kertojaksi, sillä Alanderia naiivimpana ja Skitsoa ”tavallisempana” tarina osuu hänen kauttaan ilmiselvästi kipeimmin (aivan; osaan minäkin laskelmoida! Älkää luottako enää mihinkään mitä puhun.).

No, novelli on klassiseen kaavaan kirjoitettu kertomus pilalle menevästä yhteisöstä ja ihmissuhteista(kin), eikä tarinaa siis voi pitää järin omaperäisenä; mutta kun tietää suhteeni tarinaan yleensä (pelkkä typerä instrumentti, jota ryöstöhyödynnetään siinä määrin kuin sen voi törmäyttää ideaan), ei asiassa ole juuri kummastelun aihetta. Käsillä olevaan muotoon päätymisen kannalta olennaisin tiivistynee Pasasen alustavassa pohdiskelussa:

Mitä enemmän mä näitä mietin, sitä enemmän tekee mieli ajatella ettei ihminen rakenna kohtaloa muuta kuin sitä varten, että saisi jotenkin vaan kieltää kaiken välttämättömän. Siinä on yksinkertaisuutta joka vakuuttaa, se on niinku bullet in your head.

Pasanen tulkitsee kohtalon välttämättömään kohdistuvana kieltona, ei niinkään välttämättömän asettamisena. Pasasen tulkinta rinnastuu myöhempään käännekohtaan sijoitettuun otteeseen Skitson blogitekstistä (lihavointi lisätty):

Kun vallitseva mentaalinen minä-mallinnuksemme ”ruumiillistuu” tai integroituu pelaamaamme hahmoon, lähestyvä hirviö saa meidät pelkäämään. Painamme ohjaimen nappulaa, näemme hahmon liikkuvan. Koemme liikkuvamme itse, koemme olevamme tuo hahmo, olemme se. Ohjainta kontrolloiva tahto ja sen näytöllä aktualisoima toiminta muuttuu ykseydeksi, mentaalisen palautejärjestelmämme sisäiseksi luupiksi. Aivot muuttavat käsitystään minästä.

Kirjojen ja elokuvien suhteen homma menee tässä mielessä hiukan yksinkertaisemmin. Mitään palautejärjestelmän luuppia ei pääse syntymään: informaatiota ammutaan suorasuuntauksena subjektia kohti, subjektista tulee objekti. Minä säilyttää paikkansa, muotonsa ja harhanäkynsä eikä koskaan irtaudu tarkkailijan asemastaan. Se ei aiheuta tapahtumia eikä sille tapahdu mitään eikä se päätä mitään. (…) Illuusio on meissä, me olemme illuusio.

Skitson blogiteksti jatkaa taide-eliitin arvostuksiin kohdistuvalla kritiikillä. Pelit ovat Skitson mukaan sille marginaalia, ”sillä yleisön on säilyttävä yleisönä, tarinan passiivisena seuraajana ja siksi alati kunnianosoituksiin valmiina luovan nerouden kummastelijoina. Näkijän paikka kuuluu yksin taiteilijalle.” Taide onkin Skitson mielestä nykyään täysin vaaratonta ja epäkiinnostavaa, taiteen tulevaisuus ja nykyhetki on peleissä. Skitso kysyykin, miksi tyytyä perinteiseen ja vanhanaikaiseen minän kosiskeluun ja suostutteluun (kirjallisuus, elokuvat) kun voi siirtyä suoraan minän hakkerointiin (pelit).

Jos Skitso olisi tarinan minäkertoja, tyyli olisi kokonaan toisenlainen – kylmempi, analyyttisempi, hullumpi. Juuri ”kylmää” tyyliä aluksi harkitsinkin, mutta mitä enemmän kolmikon luonne minulle valkeni, sitä selvemmäksi kävi, ettei tyylin sovi olla ”kylmä” ja pitkälle reflektoitu, vaan naiivi, paikoin melkein etäisyydetön, jopa tunteellinen. Miksi? En tiedä – tässä kohdin kyse on luottamuksesta intuitioon. Eipä Netflixin Stranger Thingskään olisi niin hieno, ellei se olisi niin söpö, ylisympaattinen ja jokseenkin naiivi. Ja onhan tällaisen kertomuksen kirjoittaminen ”henkisesti kevyempää” kuin joidenkin Parallaksin kaltaisten kylmien juttujen, joiden äärellä lukija miettii, kuka tässä oikein kiduttaa ja kuka nauttii.



16.7.2019

Merkintöjä halusta, epätoivosta ja tyhjyydestä


(Murusia tulevasta tuotannosta)

Fantasioin ylittäväni tämän kaiken*… kuvittelen itseni ihmiseksi jonka piittaamattomuus Järjestelmää kohtaan saa toiset seuraamaan minua hivenen pakkomielteisesti samalla kun tämä pakkomielteisyys muodostaa heidän kriittisen ajattelukykynsä sine qua nonin. Fantasiassa olen opettaja joka opettaa opettajia, eräänlainen mahdottoman ammattikunnan mahdottomuuden aukoton ruumiillistuma.

Tällaista ihmistä ei lopulta voi seurata, hänen ulkopuolisuuttaan voi vain jäljitellä, sitäkin vasta kun tajuaa suhtautua siihen välinpitämättömästi ja luopua itsenäisyydestään, hyväksyä itsenäisyytensä luonto systeemin satunnaisena sivutuotteena.

Hulluus joka muun muassa saa minut kirjoittamaan on ainoa todellinen asia jonka voin kutsua esiin, ainoa todellinen asia joka pitää minut elämässä. Ilman sitä en erotu ruumiistani, ainakaan edukseni. Läpimätää maailmaa se ei muuta paremmaksi, mutta antaa vihalle kielen sylkeä ja oksentaa. Jos edelleen viivymme fantasiassani, tulkoon sanotuksi sekin, että uskon sopeutumattomuuteni olevan jyrkkää ja poikkeuksellista laatua. Herään ihmettelemään, miten kukaan ihminen voi edes elää. Vaikka tämä ihmetys ei ole keksimääni ja on ikivanhaa, se huuhtelee minua kuin olisi puusepän maljasta juotu.

Nykyaikainen taiteilijahan mielellään nähdään kulttuurieroille herkkänä humanistina, lohdun ja toivon tarjoajana. Yhteiskuntakriittisyys tarkoittaa taide-eliitille ”pientä ihmistä” ja hänen kamppailuaan kuvaavaa toivorikasta tarinointia. Voittotarinan vaihtoehtoinen muoto on saman olennon häviön kuvaus, tragedia. Molemmissa voittaja tosin on sama.

Tällaisen ”keskitien” taiteen luulottelema vallankumouksellisen hahmo ilmestyy lauman sekaan turistilumoutumisena, kaikenlaisen ”toiseuden” kunnioittamisen hurskastelevana vaatimuksena ja yhdentekevänä karnevalismina. Vallan pyrkimysten kanssa ovat taiteilijoiden etunenässä vahtima poliittinen korrektius ja ”kokeellisten teosten” vulgaari karnevaali joka suhteessa yhteensopivia. Niiden tarkoitus on pönkittää hyviksi havaitut rakenteet. Osuvin vertauskuva koko asetelmasta on joku Laura Linsdtedtin kaltainen taiteilija, jonka palkintopuhetta kuvataan rohkeaksi vain koska se ei sitä vähimmässäkään määrin ole.

Sallittakoon kulttuuri-ihmisille heidän hillitön vapautensa. Hurratkaamme esityksille, jotka – kuten Giorgio Colli sanoo – ”teeskentelevät olevansa vaarallisia ja hallitsemattomia”. Turhaan toivomme entisaikojen suvereenin ilmestyvän teurastajaksemme!

On päästävä säännöllisesti päihtymään, muuten alan kestää kaiken, tulen sairaaksi; en enää tahdo sitoa haluani myrkkyihin joiden vaikutuksen alaisena keksin kadonneita objekteja muuttumattomissa ja lohdullisissa valaistuksissa. Muuan tapaamani skitsofreenikko kuvaili juopottelua uskonnolliseksi kokemukseksi. Latteuden takaa paistoi kokemus jossa ahdistus taipui riivaajiksi, ja riivaajistahan uskova tietää kaiken, niitä hän osaa käsitellä, riivaajille hänellä on loitsut ja traditio. On luotu maailma jossa juoppo skitsofreenikko osaa sanoa vallitsevasta etiikasta enemmän kuin kourallinen Kirjailijaliiton akkreditoimia esteetikkoja.


*) maailman, ”realiteetit” jne.


8.7.2019

Korkeakouluopiskelijat, nuo turvonneet siat


Kommentti Annamari Sipilän kolumniin ”Voi raukkaparkaa – hän on yliopisto-opiskelija” (HS 7.7.2019)

Kotimainen journalismi polkee melkoisessa alennustilassa. Se ei ole uutinen kenellekään valtamediaa vähänkään seuranneelle. HS jatkoi eilen Iltalehden aloittamalla hurskastelulinjalla, jonka ainoa totuusvaikutus lienee keskiluokkaisen sfäärin ulkopuolella kasvava luokkaviha. (HS:n ja Iltalehden harjoittaman journalismin vastuuttomuudesta lisää täällä.)

HS:ää yritettiin minullekin taannoin kaupata puhelimitse. Sanoin, etten huoli lehteä, ellei sen edustama politiikka muutu, radikaalisti. Kerrankin kysyjä tajusi lopettaa puhelun itse.

Suomalaista keskiluokkaista journalismia kannattelee myytti vallan rakenteita horjuttavasta kriittisyydestä. Annamari Sipilän kolumnista huomaa tuon itsekuvan sisäistetyn niin hyvin, että sen hahmo ilmaantuu itse ironisen diskurssin rakenteeseen. Kielensä kautta Sipilä astuu valtaa kritisoivan terävän ja pelottoman ironikon rooliin. Syntyy asetelma, jota voi pitää oppikirjaesimerkkinä ideologian toiminnasta. Sipilän diskurssi tuottaa peilikuvan, jossa vallan perseen konstailematon nuoleskelu muuttuu valtoja kumoavaksi kyynisyydeksi ja ironiaksi. Tämä ei olisi mahdollista ilman journalismin perustavaa kriitikkomytologiaa, sillä vain idiootti luulee vakavissaan mielenterveys- ja talousongelmissa painiskelevaa korkeakouluopiskelijaa vallan mehuista turvonneeksi pöhöksi, joka tarvitsee säälimättömän ruumiinavauksen.

Sipilän harjoittaman mielikuvatalouden identiteettipoliittinen ulottuvuus kytkeytyy saumattomasti keskiluokkaiseen arvon tuotantoon. Kun korkeakouluopiskelijat (joiden stressistä, ahdistuksesta ja subjektiviteetteihin liittyvistä kamppailuista keskiluokkainen crème de la crème ei halua tietää mitään) ajetaan ironisen diskurssin halki paikkaan, jossa heidät representoidaan järjestelmää nakertavina syöttöporsaina, voi vuotuista Thaimaan-matkaansa suunnitteleva ylempi toimihenkilö huokaista neljän euron kauralattensa ääreltä, että kyllä vituiksi menee näiden pilalle hemmoteltujen valtion elättien vallankumous – toista on ollut minulla, työn raskaan raatajalla.

Asetelman patologisuus on siinä, ettei ylempi luokka kykene tulemaan toimeen ilman viholliskuvaansa. Se tarvitsee maanlaajuiseksi syöväksi puhjenneen myyttisen valtion elättinsä, jotta voisi yhtyä kannattamaansa loismaiseen moraaliin, samastua sen sfäärissä tuotettuihin työn sankareihin. Kun operaatio vielä toteutetaan maan suurimman sanomalehden tukeman ”kriittisen journalismin” läpitunkevana ironiana ja kyynisyytenä, on saavutettu moraalinen voitto jotakuinkin täydellinen. Jo Lacan totesi siihen suuntaan, että orjalta on moderniteetin myötä viety mahdollisuus vallankumoukseen. Ennen muuta tämä ilmenee kielen tasolla siinä pilkallisessa tavassa, jolla keskiluokkaistunut valtamedia hyödyntää ”vallankumouksellisen luokkapuheen” ulkonaista muotoa (kriittinen reportteri paljastamassa vallan kulisseja jne. jne.) vallan rakenteiden uusintamiseen ja ylläpitämiseen.

Näin media osallistuu väkivaltatuotantoon, jonka tarkoituksena on peittää asioiden ennallaan säilyttämiseksi tarvittava väkivalta. Siksi on oikein sanoa luokkataistelun olevan läsnä symboleissa; samoin on aidon ideologiakritiikin pyrittävä jatkuvasti erittelemään ja tekemään näkyväksi symbolien tuotantoon liittyviä prosesseja.


5.7.2019

Talouskurin etiikka


Sakari ”Uuninpankkopoika” Timonen ihmettelee blogissaan parempiosaisten hillitöntä halua ”antaa keppiä jo valmiiksi vähäosaisille”. Kirjoituksessaan hän viittaa Kauppa- ja Iltalehden tuoreisiin häpäisyfantasioihin, jotka hyvän journalistisen tavan mukaan pursuavat keskiluokkaista hybristä ja salaista pelkoa luokkatietoisuuden heräämisestä. (Ja kuten kaikki tietävät, juuri tällaiset jutut ovat omiaan sellaisen herättelemiseen.)

Timosen kysymyksen on muotoillut hiukan sofistikoituneemmin myös Beverley Skeggs:

Miksi käytetään niin paljon aikaa ja vaivaa sellaisten ihmisten häpäisyyn, joiden [sic] mahdollisuudet käyttää valtaa ovat hyvin rajalliset? Miksi tutkijat, poliitikot ja media jatkuvasti puhuvat työväenluokasta kiertoilmauksin ja tuottavat samaan aikaan omien näkökulmiensa pohjalta keskiluokan kokemusta universaalina totuutena?

Timonen jättää kysymykseensä retorisesti vastaamatta. Skeggs puolestaan toteaa, ettei luokkataistelu ole missään vaiheessa kadonnut mihinkään. Koska se on jatkuvasti läsnä vallitsevassa symbolitaloudessa, se tuottaa jatkuvasti asemointeja, arvoarvostelmia ja suhteita, joihin paitsi asetutaan, myös asetetaan.

Työttömien jatkuvan kurittamisen välitön konteksti on niin sanotussa talouskuri-ideologiassa, austerityssa. Talouskuriajattelun keskeisimpiä myyttejä on tarina tuhlailevasta valtiosta, sen iankaikkisen sosialistisen leväperäisyyden myötä turvonneesta syöpäläismäisestä ja tehottomasta julkisesta sektorista. Huolimatta siitä, että julkisesta velkaantumisesta ovat vastuussa ennen muuta yksityiset markkinat ja rahoituslaitokset – muistakaamme vaikkapa vuoden 2008 romahdukseen johtaneet vastikkeettomilla lainoilla luodut hurjat korkotulot ja pankkien pelastuspaketit –, ei myytin elinvoima juuri kärsi. Talouskuri onkin ennen muuta uusliberaalia moralismia, kapitalismin jatkuvuuden turvaava eettinen asenne, jolla pyritään peittelemään perustassa operoivan vallan tosiasialliset materiaaliset suhteet, toimet ja vaikutukset, muun muassa yksityisen velan sosialisoiminen kansan maksettavaksi.

Talouskuriajattelun empiiristen perustelujen heikkous on toisaalta niin ilmeinen, että moni IMF:n ekonomistikin on päätynyt hylkäämään opin. Keskiluokkaisessa massa-ajattelussa sen moraliteetti on kuitenkin hyvin elinvoimainen. Samalla sen elinvoima ruokkii ääriliikehdintää ja populismia. Siten asemansa puolesta salaa pelkäävä keskiluokka tulee – ylemmän luokan apukätenä – vahvistaneeksi juuri niitä tendenssejä, joita se omaksumallaan talouskurimoraalilla (jota sen ei tarvitse soveltaa itseensä, vaan alempiin luokkiin) pyrkii kesyttämään.

Talouskurin voi mieltää esimerkiksi pääoman kyvyttömyydestä hahmottaa ja kvantifioida ei-homogenisoitavissa olevaa (kvalitatiivista) arvoa – kuten vähätuloisten ja työttömien piirissä tapahtuvaa hoiva- ja kotityötä –, jota se kuitenkin tarvitsee. Tämän välittömien voittojen turvaamiseen pyrkivän lyhytnäköisyyden osoittaa yhtäältä talouskurin seurauksena vähenevä ostovoima ja kulutus. Talouskuri on yksi nimi pääoman logiikkaan kirjautuneelle ristiriidalle, yksi yritys selvitä tuon logiikan sisältämästä umpikujasta. Sen moraalisen asenteen totuus (tai yksi niistä) piilee torjunnassa, joka tuottaa ”ulkoisen” vihollisen (leväperäinen valtio, tukien varassa velttoilevat köyhät). Näin talouskurin moraali on loismaista. Sitä kannattelee fantasmaattinen vihollinen, eikä se tule toimeen ilman sitä. Eksplisiittisellä tasolla talouskuri on haaveilevinaan kaikkia hyödyttävästä kansantalouden elpymisestä, mutta todellisuudessa se tarvitsee köyhän ja kärsivän massan turvaamaan eettisen vakautensa.


3.7.2019

Tietokonepeleistä, eliitistä ja taiteesta


Pikkuveljeni aloitti tietokonepeliharrastuksen jo varhain. Lukioikäisenä saatoin joskus istua tuntikausia hänen vieressään seuraamassa, kuinka Half-Life eteni. Hiiren ja näppäimistön yhteistyö näytti hyvin vaikuttavalta, toisinaan veli kommentoi lakonisesti pelin yksityiskohtia ja selosti juonenkulkuja. Half-Life oli ihmeellinen. Alan kielellä pelityyppi tunnetaan first-person shooterina, lyhyemmin FPS.

Half-Life on tieteiskauhupelien virstanpylväs, suoranainen lajityypin vallankumous. Protagonistina on teoreettinen fyysikko Gordon Freeman. Pelaaja omaksuu hänen hahmonsa. Suurin osa tapahtumista sijoittuu New Mexicon autiomaahan rakennettuun Black Mesan tutkimuskompleksiin, jonka yhteydet ulkomaailmaan ovat katkenneet pieleen menneen kokeen jäljiltä. Samalla on avautunut yhteys toiseen ulottuvuuteen, Xeniin, josta tulvii painajaismaisia olentoja. Pelin edetessä paljastuu, että Freemanin on etsittävä salaperäinen ”Lambda Complex”. Huhut kertovat onnettomuudesta selviytyneiden ryhmästä, jolla on keino katastrofin ratkaisemiseksi.

Xenin vihamieliset muukalaiset eivät ole Freemanin ainoa vihollinen. Vähemmän yllättäen Black Mesan onnettomuudella on väistämättömät poliittisetkin seurauksensa, ja hallitus reagoi lähettämällä paikalle merijalkaväen. Ei kuitenkaan auttamaan selvinneitä, vaan peittämään onnettomuuden jäljet – mikä tarkoittaa uhrien tappamista. Tämä on Half-Lifen perusasetelma. Jos tämä nyt kuulostaa jo jokseenkin kuluneelta, ei vika ole pelin, vaan sitä seuranneiden jäljittelijöiden.

Sierra Games julkaisi Valven kehittämän Half-Lifen ensimmäisen episodin vuonna 1998. Vaikutteita saatiin muun muassa kauhukirjallisuudesta ja FPS-edeltäjistä Doomista (1993) ja Quakesta (1996). Pelin miljööseen haettiin inspiraatiota japanilaisen kyberpunkin Akiran dystooppisista maisemista. Valven johtajan Gabe Newellin mukaan Half-Life oli monin tavoin reaktiota ensimmäisen persoonan lajityypin (first-person genre) kokemuksen trivialisaatioon, jossa peliteollisuus latisti videopelien ilmiömäiset mahdollisuudet alhaisimpaan yhteiseen nimittäjään tehden näin mahdottomaksi niiden todellisen kartoittamisen.

Vuonna 2016 aloitin kookkaan romaaniprojektin. Teoksen alussa on kohtaus, jota varten tarvitsin pelimaailman asiantuntemusta – lähinnä jotain jargonia yleistä ja väljää läpänheittodialogia varten. Ehdotin kahdelle pelaavalle ja aktiivisesti pelialaa seuraavalle kaverilleni, voisimmeko järjestää muutaman aiheeseen liittyvän illanvieton: he pelaisivat ja minä katselisin. Ehdotus sai välittömän kannatuksen. Tuli keskiviikko. Tuli toinenkin. Noina pimeinä syysiltoina istuin kuusi tuntia tuijottamassa pelimaailman uudempia klassikoita: Frictional Gamesin Amnesiaa ja Somaa. Peli eteni taitajien käsissä sen kummemmin jumittelematta.

Amnesia on modernin aikakauden kynnykselle sijoittuva kauhupeli, jonka visio on niin vahva, ettei siinä ole oikein mitään halpahintaista. Painostava tunnelma muuttuu vähitellen yhä tiheämmäksi pelaajan rakennellessa lähimenneisyyttään tekstifragmenttien ja takautumien kautta. Pelaajaystäväni kertoivat Amnesian klassikkoaseman perustuvan paitsi loistavaan tunnelmaan ja halpojen trikkien välttelyyn, myös ja ennen muuta radikaaliin muutokseen lajityypin perustassa: Amnesia on ensimmäinen kauhupeli, joka asettaa lähtökohdaksi pelaajan avuttomuuden. Tämä tarkoittaa, ettei pelaajalla ole aseistusta, jolla puolustautua painajaismaisia vihollisia vastaan. Ainoa tapa selvitä on hiiviskellä ja piileksiä, mikä tekee pelikokemuksesta intensiivisen ja pelottavan. Soma on saman lafkan tieteiskauhupeli, joka vie tarinallisen kehittelyn kokonaan uudelle tasolle. Samalla se onnistuu esittämään kysymyksen mielen ja ruumiin dualismista tavalla, jossa ei ole mitään naiivia tai oppikirjamaista.

Kirjoitin kohtauksen, mutta peli-illat eivät jääneet siihen. Ne jatkuvat nyt kolmatta vuotta. Mieleenpainuvia läpipeluita on paljon. Alien: Isolationin olen katsellut kolmesti, upean Darkwoodin vähintään yhtä monesti. Samalla käsitykseni pelimaailmasta on laajentunut. Merkittävästi, sillä nykyään pidän jo väsähtäneenä kulttuurieliitin kysymystä siitä, voivatko pelit olla taidetta. Tietenkin voivat; eivätkä vain siksi, että Dwarf Fortress on Lontoon modernin taiteen museossa, vaan siitä huolimatta. Kysymys peleistä taiteena on triviaali – ellei taidetta ajattele instituutioista ja kriitikkokunnasta käsin jonkinlaisena edellä asetettujen ja etukäteen tunnustettujen (esteettisten) hyveiden toteuttamisena sen sijaan, että näkisi sen koko estetiikan kentän radikaalin murtumisen ja uudelleenmäärittymisen potentioina ja aktualisaatioina.

Pelimaailma on taide-eliitistä katsoen marginaalissa, eikä peliporukkaa edes kiinnosta, mitä kulttuuriestablishment siitä ajattelee. Turhaa olisikaan kiinnostua. Pelaajista tuotettu kuva velttoina työttöminä tai syrjäytyneinä nuorina miehinä elää sitkeästi valtavirtamediassa ja on kiinteä osa keskiluokkaista mielikuvataloutta. Establishmentin ja sen taidekäsitystä uusintavan keskiluokan rooli on kuitenkin paradoksaalinen: vaikka ne luokkana käyttävät symbolista valtaansa taiteen ja ei-taiteen nimeämiseksi, taiteen varsinainen tapahtuminen liittyy enemmän marginaaliin kuin keskustaan.

Kuten Janne Kurki kirjoittaa erään Žižek-kokoelman esipuheessa: ”’Todellisen taiteen’ taiteellisuus onkin taustalla olevaan fantasiaan kohdistuvan sensuurin manipuloinnissa sillä tavoin, että tuon fantasian radikaali valheellisuus tulee näkyviin.” Taiteen tapahtuma-alue (sen alkuperä, voisi sanoa) sijoittuu olennaisesti marginaaliin, sillä keskustan institutionaaliset ja materiaaliset sidonnaisuudet pääomaan ja vallitsevaan sosiaaliseen kuvastoon sekä yhteiskunnalliseen fantasiaan kääntävät monin tavoin taiteen ”antagonismin logiikkaa” pääoman logiikaksi. Tässä mielessä taiteen institutionalisoituminen on paradoksi: kun establishment nimeää ja tunnistaa taideteoksen, se nimeää ja tunnistaa samalla rajan, jota ei kykene ylittämään tai tunnistamaan oikein. Siksi se ei koskaan voi ”ymmärtää” taidetta (tai taiteilijaa); se voi vain juhlistaa ja kesyttää sitä.

Pelimaailma kaipaa kriittistä kieltä ja kirjoitusta: sellaista, joka paitsi käsitteellistää peli-teokset niiden immanentin logiikan mukaisesti, myös hahmottaa pelimaailman kentän ongelmana, jonka kysymisen talous tuottuu taiteen diskurssin kautta, toisin sanoen eräänlaisena radikaalina piittaamattomuutena ja oman ongelman asettamisen vaatimuksena. Tällä ei ole mitään tekemistä piiloelitistisen ”sympatiseeraamisen” kanssa. Se, että väitän pelimaailman tarvitsevan kriittistä diskurssia, ei tarkoita, että taide-eliitti olisi saatava vakuuttuneeksi tämän kentän suunnattomasta potentiaalista. Eihän säveltäjänkään pidä soittaa porvarille kappaleitaan, jotta porvari tietäisi, kannattaako niihin sijoittaa. Pikemminkin tarkoitan, että pelimaailma tarvitsee oman ”taidekielen”, kriittisen puhuntansa, josta käsin peli-teokset hahmottuvat ja joka avaa niille mahdollisuuksien kentän, jossa niiden on mahdollista kasvaa taideteoksiksi.

Näkemys on paitsi ehdottoman pelimyönteinen, myös kriittinen. Pelimaailma ei voi identifioitua taiteeksi ilman ulkoista viitepistettä: sekin tarvitsee teoriansa, filosofiansa ja näitä tukevan diskurssin selkeine objekteineen, esimerkkeineen ja herrahahmoineen. Voi tietysti kysyä, miksi pelien olisi identifioiduttava taiteeksi, mutta tämä kysymys on väärinkäsitys. Jos pelimaailma hahmottaa immanentin logiikkansa kriittisen diskurssin piirissä, se ennemmin tai myöhemmin ”tajuaa” itsensä taiteena; toisin sanoen keksii herran ja hysteerisen kysymyksen, joka pakottaa establishmentin mukautumaan taiteen kentällä tapahtuneisiin muutoksiin.

Vaikken ole koskaan ollut varsinainen ”pelialan ihminen”, enkä koskaan ole pelaamista satunnaisia kokeiluja lukuunottamatta harrastanut, on suhteeni tietokonepeleihin ollut – pitkälti juuri lukioaikaisten, mutta jo niitä edeltävien kokemusteni vuoksi – jollain tavalla utelias ja läheinen. Monien pelien, esimerkiksi Wolfensteinin ja Doomin, tunnelma vaikutti minuun voimakkaasti jo ala-asteikäisenä. Kun sittemmin olen ajautunut tutustumaan pelimaailman parhaimmistoon taiteilijana ja keskustellut aiheesta harrastuneiden ystävieni kanssa jokseenkin lukemattomia kertoja, olen alkanut huomata jotain sellaista, jonka alustavan teoreettisen kartoittamisen näen ainakin osaksi kaltaisteni ihmisten tehtäväksi ja etuoikeudeksi. Olenhan itsekin marginaalinen kirjailija, kulttuurieliitin piiristä monin tavoin ulossuljettu, kriittinen ja ajatteluun taipuvainen.

Totuus muhii marginaalissa. Pelimaailmaa jäsennetään ja hahmotetaan tällä hetkellä valtavirran piirissä ennen muuta pääoman logiikalla ja siihen liittyvillä diskursseilla (tuotannollis-taloudellinen ja keskiluokkainen). Verkossa, julkaisualustoilla, vaihtoehtomedioissa ja blogisfäärissä kuitenkin tapahtuu. Hideo Kojima, Frictional Games ja Acid Wizard Studio ovat keskuudessamme. Kesän alussa aloin ideoida pelimaailmaan sijoittuvaa novellia. Molemmilla mainituista ystävistäni on tekeillä oma pelinsä (toisen devlogin pääsee tsekkaamaan tästä). Älkää kysykö, voivatko pelit olla taidetta; kysykää, miten ne voivat muuttaa sitä, mitä pidämme taiteena. Ne muuttavat sitä joka tapauksessa.