Vuodet 2014–2015 ovat tähänastisen elämäni kamalimpia. Ne sisältyvät
viiden vuoden jaksoon, jota kutsun ”masennukseksi”. Arvelen olevani edelleen jonkinlaisessa
toipumisvaiheessa; aika ajoin tulee viikkoja, jotka ovat helvetillisempiä kuin
toiset. Tietyt asiat, kuten kyvyttömyys ”nauttia pienistä iloista” ja kokemus
elämän yleisestä järjettömyydestä ja typeryydestä, korostuvat.
Näiden viiden vuoden jälkeen ”normaali arki” määrittyy minulle pitkälti
eräänlaisen alistumisen kautta. (Tämä
on väärin sanottu, mutta siinä määrin totta, että olen pakotettu ilmaisemaan asian
juuri täten.) Lähtökohtana on, etten ole onnellinen tai tyytyväinen eikä elämä
ole mielekästä kuin ajoittain (luovan työn imu, humalassa oleminen, etc.). Näin
on ollut jo jokusen vuoden. Alistuminen on kuitenkin samalla täysin harhaanjohtava
käsite, ainakaan ”elämänasennettani” (joka on pikemminkin pyrkimystä kanavoida
viha & katkeruus positiiviseksi Tahdoksi tai jotain sinnepäin) se ei kovin
hyvin kuvaa.
”Alistumisessa” lieneekin enemmän kysymys asenteesta tai paradigmaattisesta
muuttujasta, jonka läpi työstän arkipäiväni yleistä mitättömyyden kokemusta,
vihan ilmauksesta elämää kohtaan, sitä elämää, joka laukeaa sovittamattomaksi ristiriidaksi
ja sopeutumattomuudeksi ja rationalisoituu lopulta tällaisiksi kertomuksiksi,
minän tuotannoksi.
Normaalin eli neuroottisen ihmisen elämä tiedetysti järjestyy jatkuvan
lykkäämisen kautta. Toisin sanoen: odotamme ”parempaa huomista” kuolemaan saakka,
jotain nurkan takana odottavaa ”isompaa juttua” ja avarampia näkymiä ja niin
päin pois. Toisaalta meitä jatkuvasti vaaditaan käyttäytymään perverssin
logiikan mukaisesti: simuloimaan onnellista hetkessä elämistä sosiaalisessa
mediassa ja olemaan ikään kuin kaikki olisi jo tässä ja jo nyt. Lopputuloksena
on neuroottinen subjekti, joka juuri neuroottista kuuliaisuuttaan tottelee
perverssin Toisen säälimätöntä ”Nauti!” käskyä ja kadottaa elämänsä balansoidulle
ja optimoidulle kokonaistyytyväisyydelle.
Vaikka olen kirjoittanut pienestä pitäen, en tiedä, olisinko tässä ilman
noita helvetillisiä vuosia, joiden aikana ”tie” kirkastui ja käytännössä kadotin
aiemman identiteettini (jonka palasia koetan yhä koota, sillä haluan liittää tietyt
komponentit itseeni uudestaan), joka kapinallisuudestaan huolimatta kykeni, ehkä
osaksi velttoa tietämättömyyttään, tulemaan jotenkuten toimeen porvarillis-individualistisesti
määrittyneiden kysymyksenasettelujen kanssa.
Kirjailijan työ ei tietenkään vastannut yläaste- ja lukioiän hämäriä
käsityksiäni homman luonteesta. Lisäksi vanhempani epäonnistuivat
kasvatustavoitteissaan: vaikka luin itseni maisteriksi ja olin niiltä osin varsin
kelvollinen (saavutin jotain, mikä jäi ankarampaa elämää eläneiltä vanhemmiltani
tekemättä), en valmistunut mihinkään työhön. En piittaa syrjäytymisestä, niin sanottu
”työelämä” ei minua lopulta juurikaan tarvitse, osallistun yhteiskuntaan sen
verran kuin on pakko; kiitollisuutta sitä kohtaan en tunne vähääkään, ja jos valtio
joskus kustantaa elämiseni nykyistä runsaammin, käytän asetelman hyödykseni ja
lopetan palkkatyön tekemisen voidakseni kirjoittaa enemmän.
Enemmän kun syrjäytymistä pelkään rikastumista. Tähän voi hyvin
vittuilla, ettei minun tapauksessani juuri sellaista vaaraa ole. Koska
kuitenkin tiedän kuka ja mikä olen, en luule olevani mitenkään immuuni syvästi halveksimani
kulutuskeskeisen elämän mukavuuksille. Jos kuukausituloni kasvaisivat 2 500
euron tuntumaan, katsoisin varmaan oikeudekseni hommata yhtä ja toista
materiasta elämyksiin: veneen, porealtaan, saunalautan, kaksi vuosittaista
ulkomaanmatkaa (vitut lentämisen ”ilmastovaikutuksista”) jne. (Samalla keksisin
uskomusjärjestelmän, jossa motivoituisin ajattelemaan, että koska kaikki on
samanlaista paskaa eikä kukaan toistansa parempi, miksen sallisi itselleni tätä
kaikkea ja enemmänkin.)
Tällainen pikkuporvari on toki saatanallinen karikatyyri, kunnon
kansalaisen ivamukaelma, jonka perusteella minut voi helposti tuomita viholliskuvaan
nojaavasta identiteettipolitiikasta. Kuinka muka voisin muuten näin näkyvästi juhlistaa
(varsin kyseenalaista) ”autenttisuuttani”, ellen keksisi optimoitua vauraan
keskiluokan edustajaa, jolle sysätä paitsi torakkamaisen kiipijyyden mukanaan tuomat
luokkaedut, myös kiistattoman sisäisen elämän vastenmielisyyden ja yleisen
mieltymyksen kaikenkattavaan näköalattomuuteen?
Jos tiedostan tämän kaiken, onko loogiselta tuntuva johtopäätös
äärimmäinen ja nihilismiä lähentelevä kyynisyys: tätähän kaikki on, turhuutta,
jonka nautinnon turvaa sen ennaltamääräytyneisyys. Kapinan mahdollisuutta ei
ole, sillä järjestelmä sulattaa kaiken vastarinnan itseensä ja sallii vain kapinan
yhdentekevät symboliset muodot (muistakaamme Che Guevara -paidat ja Miika Nousiaisen
Metsäjätin kaltaiset romaanit).
Umpikuja on sen verran ilmeinen, ettei sen tunnustaminen vaadi älyllistä
selvänäköisyyttä tai sen suurempaa rehellisyyttä. Päinvastoin: kyyninen
johtopäätös on niin ilmiselvä, ettei sitä voi pitää muuna kuin vallitsevan tilanteen
ehdottomana ja pohjia myöten rationalisoituna tulkintana.
Kyynisyys ei häiritse mitään eikä ketään. Se auttaa status quoa säilymään ennallaan, alleviivaa leikkauspolitiikan ja
rikkaiden rikastumisen moraalisen paradigman, varustaa suuryritysten kovapalkkaiset
lakimiehet suihkunraikkaalla palvelualttiudella, voitelee poliitikkojen
työryhmien ja viikonloppuretriittien kabinettidiskurssin, antaa
valinnanvapaudessaan tuskailevalle keskiluokalle älyllisen onnistumisen
kokemuksen ja tarvittavan toiminnallisen luokkatiedottomuuden. Sen
halveksiminen näyttäytyy helposti ajastaan jälkeenjääneenä teeskentelynä tai
hauraana, etuoikeutetun vähemmistön kaunissieluisuutena.
Jos on keskiluokkainen, kohtuullinen, tiedostava ja järkevä, on luultavasti
pakkokin olla kyyninen; totuuden perässä juoksee vain hullu, ei perheensä elättämisestä
välittävä kunnon kansalainen. Useimmiten hullukin kadottaa totuuden tai
vähintään jättää projektinsa kesken sortumalla paheisiinsa, jotka väistämättä
orjuuttavat häntä ja tuhoavat hänen terveytensä. Tämä on vastaan hymyilevän
maailman irvokasta kovuutta; oppitunti, joka houkuttelee ensin kapinoimaan, sitten
kuolemaan aatteen puolesta ja viimein tajuamaan koko homman olemuksen vasta kun
on jo hyvin myöhäistä. Tragedia valuu ohitsesi ja lävitsesi, koskettaa sinua,
muttei kasta tai pyhitä. Se vie sinulta kaiken, mutta antaa takaisin lopulta
juuri sen, mitä totaaliseen narriuteen tarvitaan. Sitä on kutsumus, enkä aio
toivottaa onnea tämän tien valinneille.