Niin sanotut
lapsuuden kesäni loppuivat viisitoistavuotiaana. Aloin seurustella. Vanhempani pakottivat
minut kesätöihin. Ensimmäinen työjakso oli vain viiden päivän mittainen, ja
uskon, että pakottamisen motiivit olivat jalot.
Lukioikäisenä oli
yhtäläinen pakko hakea töihin koko kesäksi. En kuitenkaan ”päässyt”, töitä oli
lopulta vain kahdeksi viikoksi tai muutamaksi päiväksi, ei koskaan koko kesäksi.
Tuolloin aloin jo miettiä, miksi. Miksi oli mentävä töihin, miksen vain voinut
ottaa rennosti ja nauttia vapaudesta, joka oli aivan erilaista kuin kouluarki
viikonloppuineen?
Asiasta tuli
sanaharkkaakin. Muistelen, että perustelu oli jotakuinkin tämä: töihin on
mentävä, koska töitä joutuisin tekemään koko aikuisikäni, eikä ilman töitä elä.
Kesätyöt olivat harjoitusta, siedätyshoitoa, keino oppia ymmärtämään rahan arvo
ja niin edelleen.
Oppi meni
suurimmaksi osaksi hukkaan. En saavuttanut ymmärrystä rahan arvosta enkä
etenkään siitä, miksi rahan saamiseksi on luovuttava vapaudesta, ja miksi jokin
tietty määrä vapautta vastaa tiettyä määrää rahaa; kuka tai ketkä tästä päättävät
ja miksi, ja kuinka toiset voivat pakottaa toiset töihin? Kuinka arvo yleensä
syntyy?
Inhosin
kesätöitä, niiden mekaanista toisteisuutta ja tavatonta pitkäveteisyyttä.
Vihasin hierarkiaa ja sitä, että oli muka olemassa työnantaja, joka ei
ainoastaan vienyt vapautta ja maksanut liian vähän, vaan jonka kutsumanimi
viittasi kiitollisuudenvelkaan. Ikään kuin työssä (jonka tein niin
huonosti ja laiskasti kuin kehtasin) ei olisi ollut riittävästi. Minähän se
työnantaja olin, pomolle sopii pikemminkin työnottajan nimitys.
Vartuin keskellä ”työn
murrosta”: minulle opetettiin työtä saatavan menemällä pomon toimistoon ”puku
päällä ja lakki kourassa”, ja jokusen vuoden kuluttua tämä oppi alkoi jo
näyttää vanhentuneelta. Kun 2010-luvun lopulla hain kirjastoapulaisen
työpaikkaa, vaadittiin siihenkin jo esittelyvideo. Tottelevaisuus lakkasi
olemasta hyve, kun arvontuotannon kannalta ratkaisevaksi muodostui työntekijän koko
persoona.
Kieli kulkee vähän
kehityksen jäljessä. Työnottajista ei vieläkään puhuta, saati että näitä kutsuttaisiin
sielunsyöjiksi, vaikka juuri työntekijän koko fyysis-psyykkinen kokonaisuus
puhtaana ja yleisenä kykynä on se, mitä pomot haluavat. Sillä pomot tietävät,
ettei arvo synny niinkään tehdyn työn tunneista kuin työntekijän persoonasta ja
elämästä, jota nyt pyritään hallitsemaan kokonaisuutena. Jos tehdaskapitalismin
kuriyhteisön voi yhtäältä tiivistää amerikkalaiseen kaupunkiin, jossa ostoksia
maksetaan suuryrityksen antamilla poleteilla, samalla lailla nykyisen
kontrolliyhteisön luonne kiteytyy toimiston työntekijöille lahjoitetuissa
älysormuksissa.
Työnteosta
puhutaan nykyäänkin moraalisena hyveenä, ja kovin harvinaista ei ole ajatella,
että viisaus on pikemminkin työn ja kärsimyksen kuin levon ja nautinnon
hedelmä. Yhteiskuntamme on ehkä jossain määrin sekoitus vanhaa kuria ja uutta kontrollia.
Työhön suhtaudutaan moralistisesti, mutta myös hedonistisesti. Se ei ole pelkkä
hyve tai itseisarvo. Kontrollikulttuurissa työ näyttäytyy itsensä toteuttamisen
ja luovuuden alueena.
En aio pakottaa
lastani kesätöihin, sillä en keksi sellaiseen ainuttakaan järjellistä syytä. En
myöskään tahdo opettaa hänelle, että on olemassa sellainen olio kuin
työnantaja. Mitä olen opettanut?
Sen, että elämme
luokkayhteiskunnassa, joka karkeasti ottaen jakautuu kahtia. On niitä, jotka kiskovat
lisäarvoa tehdystä työstä jättämällä osan työn arvosta maksamatta ja joilla on
niin paljon omaisuutta, että he voivat pakottaa ihmiset töihin. Ja on niitä,
jotka eivät omista mitään, niin että heidän on pakko myydä omaa työvoimaansa
kyetäkseen selviämään hengissä. Tällä tavoin he myös rikastuttavat ensimmäistä
luokkaa. Lisäksi olen kertonut, että kahtiajako on vain karkea. On olemassa
myös keskiluokka, joka tyypillisesti hyötyy tekemästään työstä juuri sen
verran, ettei pidä sitä riistämisenä (vaikka se objektiivisesti onkin sitä).
Tämä luokka toimii puskurina alemman työväen ja pomojen välissä. Se puolustaa
pomojen oikeuksia kuvitellen, että osa heistä voi itsekin olla joskus pomoja.
Nämä ovat
kapitalismin alkeet. Joskus myöhemmin opetan hänelle, ettei arvo
tosiasiallisesti synny suhteessa tehdyn työn määrään, joten siinäkään mielessä
ei ole väliä, kuinka paljon työtä tekee, vaan arvon määräytyminen
suhteessa työhön on satunnaista. Ratkaisevaa ei ole yksilön työsuoritus, vaan
massan hahmoton, kollektiivinen elämä. Arvo syntyy siellä, ja yksilö on vain
hallinnan keino, pomojen tapa kontrolloida arvontuotannon kenttää ja virtauksia
kilpailuttamalla yksilöitä toisiaan vastaan. Kilpailuttaminen voi tosin usein
osoittautua huonoksi strategiaksi, sillä toisiaan vastaan taistelevat yksilöt
uhkaavat arvoa tuottavaa kommunikatiivista massaa. Nykyään pomotkin ovat
enemmän tiimi- kuin yksilötyön kannalla. Yksilön paikka on tiimissä, ja tiimin
kautta hänen odotetaan sitoutuvan yrityksen arvomaailmaan, joka tiivistettynä
kuuluu: tuota voittoa osakkeenomistajille (pomoille).
En tiedä, onko
minulla oikeasti paljonkaan opetettavaa pojalleni, mutta jos hän ymmärtää
kapitalismia edes alkeiden verran, hän ei ainakaan jää yhdeksi niistä helposti huijattavista,
joiden käsityksen mukaan arvo syntyy markkinoilla eikä palkkatyö ole
pohjimmiltaan objektiivista riistämistä. Koetan kasvattaa häntä palkkatyön
jälkeiseen maailmaan, sillä siinä elän itsekin. Työtä tekemällä ei rikastu,
joten miksi vaivautua.
Tavallaan työtä
on toki pakko tehdä, koska yhteiskunta toimii pomojen ehdoilla. Sen olen
kuitenkin koettanut opettaa, ettei pomoja tarvitse kunnioittaa eikä heitä
kannata ihailla. Mehän emme kuitenkaan tarvitse heitä mihinkään. He taas eivät
tule toimeen ilman meitä.